III.

Hermenegildan ylenmäärin kiihtynyt tila näytti kehittyvän todelliseksi

mielipuolisuudeksi, joka ajoi häntä lukemattomiin hullutuksiin. Rakkaan

lapsensa vuoksi peloissaan ja huolissaan kreivi Nepomuk luuli, että

lääkäriltä voisi tähän saada edes jotakin apua. Hänen onnistuikin

tavata sellainen lääkäri, joka suostui jonkun aikaa oleskelemaan

kreivin maatilalla ja hoitamaan hermotautista neitoa.

Kuinka oikein suunniteltu hänen enemmän sielullinen kuin ruumiillinen

parannustapansa lieneekin ollut ja vaikkei voitukaan kokonaan kieltää

sen tehokkaisuutta, jäi kuitenkin epävarmaksi, voisiko koskaan olla

puhetta varsinaisesta paranemisesta, sillä kauvan aikaa kestäneen

levollisuuden jälkeen tuli taas mitä kummallisimpia hermopuuskauksia.

Muuan omituinen tapaus antoi tälle sairaudentilalle uuden käänteen.

Hermenegilda oli sommitellut itselleen pienen nuken, joka esitti

ulaania, ja tätä hänen oli tapana puristaa rintaansa vasten kuin

lemmittyä ja antaa sille mitä suloisimpia nimiä. Mutta kerran hän

vihastuneena heitti sen tuleen, kun se ei mitenkään suostunut laulamaan

erästä puolalaista kansanlaulua. Juuri kun hän oli tämän tempun

suoritettuaan palaamassa omaan kamariinsa ja astui vierashuoneen

poikki, kuuli hän takaansa jonkun askelia kannusten kilistessä. Hän

kääntyi katsomaan, näki upseerin, jolla oli ranskalaisen jääkärikaartin

puku, vasen käsi sidottuna, ja syöksi hurmaantuneena tämän syliin

huutaen kimeästi: "Stanislaus, Stanislaus!"

Hämmästyksen yllättämänä seisoi upseeri kuin kiinni naulattuna lattiaan

ja jaksoi töintuskin vain toisella käyttökelpoisella käsivarrellaan

pitää pystyssä tainnoksiin mennyttä Hermenegildaa, joka kookkaana ja

muhkeana ei ollutkaan aivan vähäinen taakka. Hän puristi tajutonta

neitoa yhä lujemmin itseään vasten, ja tuntiessaan Hermenegildan

sydämen tykyttävän povellaan hänen oli pakostakin myönnettävä

itselleen, että tämä oli viehättävimpiä seikkailuja, mihin hän oli

koskaan joutunut.

Niin kului sekunti toisensa jälkeen, ja upseeri, hehkuen lemmentulesta,

joka tuhansina sytyttävinä säkeninä uhkui hänen sylissään uinuvasta

viehkeästä olennosta, painoi kuumia suutelolta suloisille huulille.

Tässä asennossa tapasi heidät kreivi Nepomuk, joka saapui paikalle

huoneistaan. Hänkin huudahti riemastuneena: "Kreivi Stanislaus!" Sillä

hetkellä Hermenegilda heräsi tainnostilastaan ja syleili upseeria

kiihkeästi alkaen uudestaan aivan suunniltaan joutuneena huutaa:

"Stanislaus, lemmittyni, puolisoni!"

Hehkuvin kasvoin, vavisten ja melkein tajuntansa menettäneenä astui

upseeri askeleen taaksepäin ja irroitti itsensä lempeästi Hermenegildan

rajusta syleilystä.

"Tämä on elämäni suloisin hetki, mutta en tahdo ahmia sitä autuutta,

joka tulee osakseni vainu erehdyksen vuoksi. Enhän minä ole Stanislaus,

-- voi minua, minä olen ihan toinen." Näin puhui upseeri änkyttäen ja

epäröiden. Kauhistuneena ponnahti Hermenegilda taaksepäin ja päästyään

upseeria tarkemmin tähystäen varmuuteen siitä, että vieraan todella

merkillinen samannäköisyys Stanislaukseen verrattuna oli häntä

eksyttänyt, riensi hän pois hurjasti valittaen.

Kun upseeri nyt esitteli itsensä kreivi Stanislauksen nuoremmaksi

serkuksi, kreivi Xaver von R:ksi, oli kreivi Nepomukin aluksi vaikea

uskoa, että todellakin näin oli laita, sillä hänestä tuntui

ihmeelliseltä, että poika oli niin lyhyessä ajassa varttunut

täyskasvuiseksi nuorukaiseksi. Tosin vaikutti tähän osaltaan sekin,

että sodan rasitukset olivat antaneet kasvoille ja koko ryhdille

miehekkäämmän leiman kuin mitä muutoin olisi odottanut.

Kreivi Xaver oli näet yhdessä vanhemman serkkunsa Stanislauksen kanssa

jättänyt synnyinmaansa ruvetessaan Ranskan palvelukseen, jolloin hänkin

joutui Italian sotaretkelle. Silloin oli hänellä ikää tuskin

kahdeksantoista vuotta, mutta pian hän osoittautui niin taitavaksi ja

urhoolliseksi sotasankariksi, että armeijan päällikkö ylensi hänet

ajutantikseen, ja nyt hän oli kahdenkymmenen ikäisenä kohonnut jo

everstiksi.

Hänen saamansa haavat pakottivat hänet jonkun aikaa lepäämään. Hän

palasi isänmaahansa ja joutui Stanislauksen asioilla kreivi Nepomukin

sukutilalle, missä hänet otettiin vastaan sillä tapaa kuin hän olisi

tuo kaivattu lemmitty itse.

Kreivi Nepomuk ja lääkäri koettivat kaikin mahdollisin keinoin

tyynnyttää Hermenegildaa, joka oli aivan menehtynyt häpeästä ja

katkerasta tuskasta eikä suostunut tulemaan huoneestaan esille,

ennenkuin Xaver poistuisi talosta, mutta heidän ponnistuksensa olivat

turhia.

Xaver joutui aivan suunniltaan kuullessaan, ettei hän enää saisi

Hermenegildaa nähdä. Hän kirjoitti tälle saavansa syyttömästi liian

kovan rangaistuksen siitä, että kovaksi onneksi oli serkkunsa näköinen.

Mutta hän lisäsi samalla, ettei tuon kohtalokkaan hetken aikaansaama

onnettomuus koskenut vain häneen yksin, vaan sattui myöskin

Stanislaukseen, koska häneltä, suloisen lemmensanoman tuojalta, näin

riistettiin tilaisuus jättää Hermenegildan omaan käteen Stanislauksen

kirje, jota hänellä ei ollut, sen kirjoittajan käskyä noudattaen,

oikeutta muille luovuttaa, ja lisäksi kertoa suullisesti yhtä ja

toista, mitä Stanislaus ei kiireessä ehtinyt panna paperille.

Hermenegildan kamarineitsyt, jonka Xaver oli voittanut puolelleen, otti

toimittaakseen hänen kirjeensä suotuisalla hetkellä perille, ja mikä ei

ollut onnistunut isälle eikä lääkärille, sen sai nyt aikaan Xaver

kirjeellään. Hermenegilda päätti laskea hänet puheilleen.

Sanaakaan lausumatta, katse maahan luotuna, hän otti huoneessaan

vastaan Xaverin, joka läheni häntä horjuvin askelin ja istuutui hänen

sohvansa eteen. Mutta kumartuen tuoliltaan nuori kreivi vaipui melkein

polvilleen, ja siinä asennossa hän mitä liikuttavimmin sanoin,

sellaisella äänensävyllä, kuin pitäisi hänen syyttää itseään

tärkeimmästä rikoksesta, rukoilemalla rukoili Hermenegildalta, ettei

tämä sälyttäisi hänen niskaansa sen erehdyksen syytä, joka oli suonut

hänen tuntea rakastetun ystävän autuutta. Eihän Hermenegilda ollut

häntä, vaan itse Stanislausta syleillyt jälleennäkemisen hurmauksessa.

Hän jätti nyt kirjeen ja alkoi kertoa Stanislauksesta, kuinka tämä

aitoritarillisen uskollisena ajatteli lemmittyään verisen taistelunkin

tuoksinassa, kuinka vain hänen sydämensä hehkui vapauden ja isänmaan

puolesta, ja muuta semmoista.

Xaverin esitystavassa oli tulta ja lentoa, hän ihastutti Hermenegildaa,

joka pian vapautuneena kaikesta arastelusta kiinnitti häneen ihanien

silmiensä lumoavan katseen, niin että hän alkoi huumaavasta riemusta

väristä ja kertomuksen jatkaminen kävi vaikeaksi. Itsekään sitä

huomaamatta, kamppaillen sielussaan sitä intohimoa vastaan, joka pyrki

kirkkain liekein leimahtamaan, hän eksyi mitä laajimmin kuvailemaan

yksityisiä taisteluita. Hän puhui ratsuväen hyökkäyksistä, hajalle

lyödyistä joukoista, vallatuista pattereista. Viimein Hermenegilda

keskeytti hänet maltitonna huudahtaen:

"Pois nuo veriset kohtaukset helvetillisessä näytelmässänne, -- sano --

sano minulle vain, että hän lempii minua, että Stanislaus minua

rakastaa!"

Silloin Xaver, täysin rohkaistuneena, tarttui Hermenegildan käteen ja

painoi sitä rintaansa vasten.

"Kuule häntä itseään, Stanislaustasi!" huusi hän ja nyt tulvi hänen

huuliltaan sellaisia kaikkein hehkuvimman rakkauden vakuutuksia,

jollaiset ovat ominaisia vain jäytävimmän intohimon rajuille puuskille.

Hän oli vaipunut Hermenegildan jalkain juureen, ja tämä oli kietonut

molemmat kätensä hänen kaulalleen, mutta kun hän kiireesti ponnahti

seisaalle ja tahtoi puristaa neitoa rintaansa vasten, tunsi hän

työnnettävän itseään kiivaasti taaksepäin. Hermenegilda iski häneen

jäykän, oudon silmäyksen ja virkkoi kolealla äänellä:

"Turhamielinen nukke, jos saisitkin eloon virota povellani, et sinä

kuitenkaan ole Stanislaus eikä sinusta koskaan hänen vertaistaan tule!"

Samalla hän poistui huoneesta hiljaisin, hitain askelin.

Xaver älysi nyt malttamattomuutensa liian myöhään. Että hän oli

hulluuteen asti rakastunut Hermenegildaan, sukulaisystävänsä

morsiameen, sen hän tunsi liiankin elävästi, mutta myöskin sen, että

jos hänellä olisi mielessä millään tapaa toimia järjettömän intohimonsa

hyväksi, hän joutuisi syyttämään itseään kavalasta ystävyysliiton

rikkomisesta.

Lähteä kiireesti tiehensä, enää tapaamatta Hermenegildaa -- se oli

hänen sankarillinen päätöksensä, jota hän kohta panikin sen verran

toimeen, että käski laittaa tavaransa kuntoon ja valjastaa hevoset

matkavaunujensa eteen.

Kreivi Nepomuk hämmästyi aika lailla, kuu Xaver lausui hänelle

jäähyväiset. Hän koetti kaikin mokomin pidättää vierastaan, mutta

osoittaen jäykkyyttä, joka johtui oikeastaan enemmän jonkinlaisesta

kouristuksesta kuin todellisesta tahdonvoimasta, Xaver pysyi siinä

väitteessään, että erikoiset syyt pakottivat hänet lähtemään. Miekka

valmiina vyöllä, sotilaslakki kädessä hän seisoi keskellä salia,

palvelijan pidellessä matkaviittaa eteisessä, ja alhaalla portaiden

edessä hirnuivat hevoset maltittomina. Silloin aukeni ovi, Hermenegilda

astui sisään, lähestyi kreiviä kuvaamattoman viehättävästi ja sanoi

hempeästi hymyillen:

"Aiotteko lähteä, rakas Xaver? Ja minä kun luulin vielä saavani kuulla

niin paljon rakkaasta Stanislauksestani! Tokkopa oikein tiedättekään,

että kertomuksenne lohduttavat minua niin ihmeellisesti?"

Xaver loi punastuen katseensa maahan. Kaikki istuutuivat, ja kreivi

Nepomuk vakuutti kerta toisensa jälkeen, ettei Hermenegildaa oltu

moneen kuukauteen nähty näin hilpeällä, pirteällä mielellä.

Kun sitten heidän puhellessaan oli kulunut jonkun aikaa, katettiin

kreivi Nepomukin viittauksesta illallispöytä samassa huoneessa.

Laseissa helmeili mitä jaloin Unkarin viini, ja hehkuvin poskin

maisteli Hermenegildakin täytetystä pikarista lemmittynsä, vapauden ja

isänmaan kunniaksi.

-- Myöhemmin illalla lähden kuitenkin matkalle, -- tuumi Xaver. Ja kun

oli pöydästä noustu, kysyi hän todellakin palvelijaltaan, vieläkö

vaunut odottivat, mutta sai sen ilmoituksen, että kreivi Nepomukin

käskystä oli matkatavarat jo aikoja purettu, vaunut viety vajaan,

hevoset olivat tallissa ja ajaja kuorsasi olkimatrassillaan.

Xaver jätti asian sillensä. Hermenegildan odottamaton ilmestyminen oli

saanut hänet siihen uskoon, ettei ollut ainoastaan mahdollista, vaan

myös soveliasta ja mieluista jäädä tänne, ja tästä vakaumuksesta hän

joutui toiseen, että mäet tarvitsi vain voittaa itsensä, torjua

sisällisen intohimon purkaukset, jotka kiihoittaessaan Hermenegildan

sairaaloista sieluntilaa voisivat käydä hänelle itselleen joka

suhteessa turmiollisiksi. Kuinka asia sitten edelleen kehittyisikin --

tuumi Xaver mietelmiensä lopuksi --, niin ei luulisi itse

Hermenegildankaan, tointuessaan haaveistaan, pitävän synkkää

tulevaisuutta parempana kuin hauskaa nykyisyyttä, ja muuten saisi

kaikki riippua eri asianhaarain vaikutuksesta puoleen tai toiseen eikä

tässä ollut mitään aihetta pelätä uskottomuutta, ystävyyden liiton

rikkomista.

Kun Xaver seuraavana päivänä jälleen tapasi Hermenegildan, onnistui

hänen todellakin, huolellisesti karttaen kaikkea, mikä olisi vähänkään

voinut kuohuttaa hänen kovin kuumaa vertaan pitää intohimoaan kurissa.

Pysyen ankarimman säädyllisyyden rajoissa, vieläpä noudattaen kankeita

muodollisuuksia, hän antoi puhelulleen vain sellaisen mieluisen

kohteliaisuuden leiman, joka naisiin valaa makean sokerin mukana

turmiollista myrkkyä.

Vaikka Xaver oli vasta kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen ja

varsinaisissa lemmenasioissa kokematon, saattoi hän kuitenkin esiintyä

niin taitavana kuin täysi mestari, kun häntä johti sisäisen kiihkon

varma viettelemisaisti. Hän puhui vain Stanislauksesta, tämän

sanomattomasta rakkaudesta ihanaan morsiameensa, mutta sen hehkuvan

kuvan lävitse, jonka hän tällöin loi, hän osasi antaa katsahtaa

omiinkin tunteisiinsa, niin ettei Hermenegilda itsekään hämminkinsä

vallassa lopulta tiennyt, kuinka voisi toisistaan erottaa poissaolevan

Stanislauksen ja läsnäolevan Xaverin kuvat.

Pian oli kiihtyneessä Hermenegildassa herännyt oikea tarve saada yhä

uudestaan tavata Xaveria, ja siitä seurasi, että heidät nähtiin melkein

aina yhdessä ja usein kuin sydämellisesti lemmenasioistaan puhumassa.

Tottumus pääsi yhä enemmän voitolle Hermenegildan arkuudesta, ja

samassa määrässä uskalsi Xaver astua jäykän muodollisuuden rajojen

poikki, joissa hän aluksi oli viisaasti harkiten pysynyt. Käsitysten he

kulkivat puistossa, ja huoletonna antoi Hermenegilda kätensä jäädä

Xaverin käteen, kun tämä istuen huoneessa hänen vieressään kertoi

onnellisesta Stanislauksesta.

Jollei ollut puhetta valtiollisista asioista, isänmaan kohtalosta, niin

ei kreivi Nepomukin katse ulottunut kovinkaan syvälle. Hän tyytyi vain

siihen, mitä kykeni pinnalla huomaamaan; hänen kaikesta muusta poispäin

kääntynyt mielensä saattoi vain hetkellisesti kuvastimen lailla

heijastaa elämän nopeasti liitäviä kuvia, jotka sitten häipyivät

jäljettömiin. Aavistamatta Hermenegildan sisäistä olemusta hän piti

hyvänä, että tytär vihdoinkin oli elävään nuorukaiseen vaihtanut ne

nuket, jotka oli järjettömän mielikuvituksen riehuessa ennen pantu

esittämään poissaolevaa lemmittyä, ja hän luuli myös voivansa ovelasti

jo ennakolta nähdä, että Xaver, joka oli hänelle vävyksi yhtä

mieluinen, voisi täydellisesti astua Stanislauksen sijalle.

Samaa uskoi myös Xaver, kun parin kuukauden kuluttua Hermenegilda, niin

täynnä kuin hänen koko olentonsa näyttikin olevan Stanislauksen

muistelemista, sittenkin ilmeisesti mukaantui siihen, että Xaver yhä

enemmän lähestyi häntä omalla kosimisellaan.

Eräänä aamuna sanottiin, että Hermenegilda oli kamarineitsyensä kera

sulkeutunut huoneisiinsa eikä tahtonut ketään tavata. Kreivi Nepomuk ei

osannut arvella muuta kuin että oli sattunut uusi hermopuuskaus, joka

pian lakkaisi, ja pyysi kreivi Xaveria nyt käyttämään Hermenegildan

parantamiseksi sitä vaikutusvoimaa, jonka hän ilmeisesti oli tässä

suhteessa saavuttanut.

Mutta vanha kreivi hämmästyi aika lailla kun Xaver ei ainoastaan

jyrkästi kieltäytynyt mitenkään lähestymästä Hermenegildaa, vaan myös

näkyi omituisesti muuttuneen koko olennoltaan. Ennen hän oli esiintynyt

melkein liiankin uljaasti, mutta nyt hän arkaili aivan kuin olisi

nähnyt aaveita, hänen äänensä sointu oli epävarma ja kasvojen ilme

raukea, sekava.

Xaver alkoi puhua siihen suuntaan, että hänen nyt oli välttämättä

matkustettava Varsovaan, ettei hän arvatenkaan enää koskaan saisi

Hermenegildaa nähdä, -- että tämän häiriintynyt mielentila oli viime

aikoina herättänyt hänessä pelkoa ja kauhua, -- että hän oli lakannut

toivomasta rakkauden onnea. Ja lisäksi hän valitti mitä syvimmin

häpeävänsä sitä, että oli ollut vähällä joutua syypääksi ystävänsä

kavaltamiseen, mikä hänelle oli vasta nyt oikein selvinnyt, kun oli

saanut katsella Hermenegildan ihan mielipuolisuutta lähentelevää

uskollisuutta. Kaikesta tästä ei hänellä muka ollut muuta pelastusta

kuin pikainen pako.

Kreivi Nepomuk ei käsittänyt hänen puheestaan mitään eikä voinut

kuvitella muuta kuin että Hermenegildan hullu haaveilu oli lopulta

tarttunut nuorukaiseen. Hän koetti tätä todistaa Kaverille

itselleenkin, mutta turhaan. Mitä hartaammin Nepomuk hänelle selitti,

että hänen pitäisi parantaa Hermenegilda kaikista mielettömistä

päähänpistoista ja siis jälleen seurustella neidon kanssa, sitä

kiivaampi oli Xaverin vastarinta. Ja pian päättyikin heidän kiistansa,

kun Xaver, ikäänkuin näkymättömän, ehdottoman vallan pakottamana,

juoksi alas portaita, hyppäsi vaunuihinsa ja kiiti pois.

Täynnä murhetta ja kiukkua Hermenegildan käytöksestä kreivi Nepomuk ei

välittänyt hänestä moneen päivään, jotka hänen tyttärensä siis sai

häiritsemättä viettää sulkeutuneena omiin huoneisiinsa, missä häntä ei

kukaan muu nähnyt kuin kamarineitsyt.