Pian senjälkeen, kun tämä oli tapahtunut L:n pormestarin talossa,
haudattiin O:n cisterciläisessä nunnaluostarissa muuan nuori sisar
erinomaisen juhlallisesti. Hämärä huhu oli tietävinään, että tämä
vainaja oli Hermenegilda von C., jonka kerrottiin olleen tätinsä,
ruhtinatar Z:n seurassa matkoilla Italiassa.
Samoihin aikoihin ilmestyi kreivi Nepomuk von C., Hermenegildan isä,
Varsovaan ja luovutti ilman muita rajoituksia, kuin että pieni maatila
Ukrainassa jäi hänelle itselleen, kaikki laajat tiluksensa sisarensa
pojille, kahdelle nuorelle ruhtinaalle Z., vahvistaen tämän siirtonsa
oikeuden edessä. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän antaisi tyttärelleen
myötäjäisiksi, kohotti hän kyyneltyneen katseensa taivasta kohti ja
vastasi synkällä äänellä:
"Hänellä on jo kaikki, eikä hän voi lisää käyttää."
Kreivi von C. ei myöskään väittänyt vastaan, kun puhuttiin siitä
huhusta, että Hermenegilda oli kuollut luostarissa; vieläpä hän
paljasti sen merkillisen sallimuksen, jonka vallassa Hermenegilda oli
ollut ja joka oli hänet kuin kärsivän marttyyrin vienyt ennenaikaiseen
hautaan.
Monet isänmaanystävät, jotka Puolan häviö oli toistaiseksi lannistanut,
mutta ei murtanut, aikoivat houkuttaa kreivin uudestaan salaisiin
seuroihin ja puuhiin, joiden päämääränä oli valtiollisen itsenäisyyden
palauttaminen. Mutta hänessä ei enää tavattu entistä, vapauden ja
isänmaan puolesta tulisen innokkaasti toimivaa miestä, joka ennen oli
järkkymättömän rohkeasti avustanut kaikkia uskaliaita yrityksiä, vaan
raihnainen, jäytävän murheen heikentämä ukko, joka kaikista
maailmallisista harrastuksista vieraantuneena oli aikeissa hautautua
täydelliseen yksinäisyyteen.
Takavuosina, niihin aikoihin, kun Puolan ensimäisen jaon jälkeen
valmisteltiin kapinaa, oli kreivi Nepomuk von C:n sukutila
isänmaanystävien salaisena kokouspaikkana. Siellä, juhla-atrioiden
ääressä, syttyivät miesten mielet taistelemaan sortuneen synnyinmaan
puolesta. Siellä ilmestyi, kuin taivaan lähettämänä enkelinä päätöstä
pyhittämään, kreivin tytär Hermenegilda nuorten urhojen keskuuteen.
Noudattaen kansakuntansa naisten tapaa otti Hermenegilda osaa kaikkeen,
jopa valtiollisiin keskusteluihinkin, ja lausui, asioita eri puolilta
tarkoin harkiten, tuskin vielä seitsemäntoista ikäisenä usein vastoin
kaikkien muiden mielipiteitä oman vakaumuksensa, jossa ilmeni
tavattoman tarkka äly ja mitä huolellisin varovaisuus, niin että asia
monesti ratkaistiin hänen mielensä mukaan.
Lähinnä häntä ei kukaan muu herättänyt nopealla yleissilmäyksellään,
käsityskyvyllään ja asioiden hyvin perustellulla esityksellä niin
suurta huomiota kuin kreivi Stanislaus von R., tulinen, erinomaisen
lahjakas nuori mies, joka ei vielä ollut kahtakymmentä vuotta vanhempi.
Niinpä sattui usein, että Hermenegilda ja Stanislaus joutuivat
vilkkaassa keskustelussa vastatusten pohtimaan eri ehdotuksia,
tarkastellen, hyväksyen tai hyläten ja taas uusia esittäen ja että
neuvottelussa läsnä olevien vanhainkin valtioviisaiden miesten täytyi
myöntää tulokset neidon ja nuorukaisen kahdenpuhelusta järkevimmiksi ja
parhaiksi, mitä yrityksen toimeenpanossa oli otettava huomioon.
Luonnollista siis oli, että alettiin ajatella liittoa näiden molempien
kesken, joiden huomattavissa kyvyissä isänmaan menestys näkyi niin
kauniisti orastavan. Sitäpaitsi oli näiden kahden perheen lähempi
liittyminen toisiinsa siihen aikaan jo senkin vuoksi poliittisesti
tärkeätä, että yleisesti uskottiin niillä olevan erisuuntaisia
harrastuksia, kuten Puolassa oli laita niin monessa muussa perheessä.
Hermenegilda, joka täydellisesti käsitti nämä mielipiteiden virtaukset,
piti hänelle määrättyä puolisoa isänmaan lahjana, ja niin päättyivät
valtiolliset neuvottelut hänen isänsä maakartanossa molempien nuorten
juhlalliseen kihlaukseen.
Kuten tunnettua, puolalaiset joutuivat tappiolle. Kun Kosziuskon
johtama armeija voitettiin, raukesi samalla se kansannousu, joka oli
liiaksi luottanut omiin voimiinsa ja ilman riittäviä perusteita
edellytettyyn uskollisuuteen aateliston taholta.
Kreivi Stanislaus, joka aikaisemman sotilasuransa, nuoruutensa ja
tarmonsa nojalla kuului armeijaan, oli taistellut sankarillisesti.
Hädintuskin pelastuttuaan joutumasta häpeälliseen vankeuteen hän palasi
pahasti haavoittuneena. Ainoastaan Hermenegilda kiinnitti häntä enää
elämään, ja morsiamensa sylissä hän uskoi jälleen saavansa lohdutusta
ja uutta toivoa.
Kohta kun hän oli vähänkin toipunut haavoistaan, riensi hän kreivi
Nepomukin sukutilalle, mutta täällä häneen iskettiin toisenlainen
haava, vieläpä kaikkein tuskallisin. Hermenegilda otti hänet vastaan
melkein herjaavan ylenkatseellisesti.
"Tuossa siis on se sankari, joka tahtoi mennä kuolemaan isänmaan
puolesta!"
Näin hän huudahti Stanislaukselle tervetuliaisiksi; näytti siltä, kuin
hän järjettömän oikkunsa vallassa olisi pitänyt sulhoaan sellaisena
tarumaisen ritarikauden edustajana, jonka pelkkä miekka pystyi
kokonaisia armeijoita tuhoamaan. Siinä ei ollut apua mistään
vakuutuksesta, ettei inhimillinen voima kyennyt vastustamaan valtavana
kohisevaa virtaa, joka kaikki ahmaisten ryöppyi isänmaan yli; turhia
olivat myös kiihkoisan rakkauden kaikki rukoukset. Ikäänkuin
Hermenegildan jääkylmä sydän olisi voinut lämmetä vain suurten
tapausten hurjassa temmellyksessä, pysyi hän jäykästi siinä
päätöksessä, että hänestä tulisi kreivi Stanislauksen puoliso vasta
sitten, kun vieraat tulokkaat oli maasta karkoitettu.
Kreiville selvisi nyt liian myöhään, ettei Hermenegilda ollut häntä
koskaan rakastanut, samoin kuin hänen oli pidettävä varmana, ettei
Hermenegildan panema ehto voisi koskaan tai ainakin vasta pitkän ajan
kuluttua täyttyä. Vannoen pysyvänsä kuolemaansa saakka uskollisena hän
jätti lemmittynsä ja rupesi upseeriksi ranskalaiseen armeijaan, jonka
mukana hän joutui Italiaan sotimaan.
Puolalaisista naisista on yleensä vallalla se käsitys, että heidän
luonteensa on omituisen oikullinen. Syvä tunne, keveästi antautuva
mieli, uljas itsensäkieltäminen, hehkuva intohimo, kaameanjäykkä
kylmyys, kaikki se, mitä heidän sielussaan on ristiriitaisen sekaista,
saa aikaan päältäpäin katsoen sen merkillisen epävakaisen hyörinän,
joka näyttää samantapaiselta leikiltä kuin yhä edelleen solisevien
laineiden ainainen vaihtelu uomansa pohjasta asti liikkeellä olevassa
virrassa.
Kylmäkiskoisena katseli Hermenegilda, kuinka hänen sulhonsa poistui
avaraan maailmaan, mutta tuskin oli kulunut montakaan päivää, kun hän
tunsi sielussaan sellaista sanomatonta kaipuuta, joka saa alkunsa vain
tulisimmasta rakkaudesta.
Sodan myrsky oli tauonnut, yleinen anteeksianto julistettiin, ja
vankeudesta päästettiin puolalaiset upseerit. Ja silloin saapui kreivin
kartanoon vähitellen useita Stanislauksen aseveljiä.
Syvä suru mielessä muisteltiin kovaonnisia päiviä, mutta samalla myös
innostuttiin puhumaan siitä uljuudesta, jota kaikki olivat ankarassa
kamppailussa osoittaneet eikä kukaan suuremmassa määrässä kuin
Stanislaus. Tämä oli johtanut uudestaan tuleen jo perääntyvät
pataljoonat, kun kaikki näytti olevan hukassa; hänen oli myös
onnistunut ratsujoukollaan murtaa vihollisrivit. Mutta sen päivän
kohtalo vaihteli, ja silloin häneen osui luoti. Huutaen: "Isänmaa --
Hermenegilda!" hän suistui verta vuotaen ratsunsa selästä maahan.
Tämän kertomuksen jokainen sana oli kuin tikarinpisto syvälle
Hermenegildan sydämeen.
"Voi minua, kun en tiennyt, että rakastin häntä niin suunnattomasti jo
ensi hetkestä saakka hänet nähtyäni! Mikä onneton silmänlume sai minut
hurjan niin sokaistuksi, että aioin elää ilman häntä, joka on ainoa
elämäni! Minä juuri olen hänet lähettänyt kuolemaan, hän ei milloinkaan
palaa!"
Näin purki nyt Hermenegilda rajuja valituksiaan, jotka koskivat
kipeästi läsnäolijain mieleen.
Unta saamatta, ainaisen tuskan kiduttamana, hän harhaili yölläkin
puistossa, ja ikäänkuin öinen tuuli voisi kantaa hänen sanansa
kaukaisen lemmityn kuuluville, huusi hän yläilmoihin päin kohotetuin
kasvoin:
"Stanislaus, Stanislaus, tule takaisin, -- minä se olen, Hermenegilda
sinua huutaa, -- etkö kuule, tule takaisin, muutoin minun täytyy
menehtyä tuskallisessa kaipuussani, lohduttomassa epätoivossani!"