I.

Mikonpäivänä, juuri kun karmeliittiluostarin iltasoitto julisti

rukoushetken alkavan, kiitivät komeat, neljän postihevosen vetämät

matkavaunut jyristen ja rämisten pitkin pienen puolalaisen

rajakaupungin L:n katuja ja pysähtyivät viimein vanhan saksalaisen

pormestarin talon edustalle. Uteliaina pistivät lapset päänsä ulos

ikkunasta. Talon emäntä nousi istumasta ja heittäen ompeluksensa

pöydälle huusi viereisestä huoneesta kiirehtivälle puolisolleen

kiivastuneena:

"Taas tulee vieraita, jotka luulevat hiljaista kotiamme majataloksi,

eikä siihen ole muuta syytä kuin talomme tunnusmerkki. Mitä varten

käskitkään uudestaan kullata sen kivikyyhkysen, joka on ulko-oven

yläpuolella?"

Vanha pormestari hymyili viekkaasti ja merkitsevästi, mutta ei

vastannut. Heti paikalla hän oli riisunut yltään yönutun ja pukeutunut

juhlatakkiinsa, joka tämänpäiväisen kirkossakäynnin jälkeen vielä

riippui hyvin harjattuna tuolin selkänojalla. Ja ennenkuin hämmästynyt

rouva ehti suutaankaan avata tehdäkseen kysymyksiä, seisoi pormestari,

samettilakki kainalossa, niin että hänen hopeanvalkoiset hapsensa

kimalsivat iltahämärässä, jo vaununoven edessä, jonka muuan palvelija

oli sillä välin aukaissut.

Vaunuista tuli esille vanhanpuoleinen nainen, harmaa matkaviitta yllä,

ja häntä seurasi kookas, nuorekas naishenkilö, jonka kasvot olivat

tiheästi verhotut. Jälkimäinen ei nähtävästi olisi jaksanut omin voimin

liikkua, vaan nojasi pormestarin käsivarteen ja astui horjuen sisälle.

Heti kun hunnutettu vieras oli päässyt huoneeseen, vaipui hän kuin

tainnoksissa nojatuoliin, jonka talon emäntä oli miehensä viittauksesta

kiireesti työntänyt hänen taakseen. Toinen tulijoista virkkoi hiljaa ja

hyvin alakuloisena pormestarille:

"Voi tuota lapsirukkaa! Minun täytyy arvatenkin jäädä vielä hetkeksi

tänne hänen luokseen."

Ja samalla hän rupesi riisumaan matkaviittaansa, jolloin pormestarin

vanhempi tytär riensi hänelle avuksi. Kohta tuli nyt näkyviin hänen

nunnapukunsa ja rinnassa säteilevä risti, josta kävi selville, että hän

oli erään cisterciläisen nunnaluostarin abbedissa.

Sillä välin oli hänen seuralaisensa vain hiljaisella, tuskin

kuultavalla voihkinalla ilmaissut olevansa vielä elossa ja vihdoin

pyytänyt talon emännältä lasillista vettä. Mutta tämä toi kaikenlaisia

vahvistavia tippoja ja hajuvesiä ja ylisti niiden taikavoimaa,

kehoittaen vierastansa vain riisumaan paksut, raskaat hunnut, jotka

tietysti estivät häntä vapaasti hengittämästä. Tähän esitykseen ei

sairas nainen kuitenkaan suostunut, vaan torjui kädenliikkeellä

pormestarin rouvan yritykset lähestyä, samalla vetäen päätään

taaksepäin ikäänkuin suorastaan kauhistuisi. Kun hän sitten viimein

mukaantui hengittämään sisäänsä vahvan hajuveden tuoksua ja ottamaan

siemauksen pyytämästään vedestä, johon huolestunut rouva oli

sekoittanut muutamia tippoja taattua "elämännestettä", suoritti hän

kaikki nämä temput huntujensa turvissa, joita ei vähääkään kohottanut.

"Tottahan olette, arvoisa herra", kääntyi nyt abbedissa pormestarin

puoleen, "kaikki valmistanut niiden toivomusten mukaan, jotka on teille

ilmoitettu?"

"Tietysti", vastasi vanha herra, "ja toivoakseni hänen ruhtinaallinen

korkeutensa tulee olemaan minuun tyytyväinen, samoin kuin tämä

vieraani, jonka hyväksi olen valmis tekemään kaikki, mihin suinkin

pystyn".

"Sallikaa minun siis", jatkoi abbedissa, "vielä vähäksi aikaa jäädä

kahdenkesken hoidokkiraukkani kanssa."

Perheen täytyi poistua huoneesta. Abbedissan kuultiin sitten puhuvan

hartaasti ja juhlallisesti seuralaiselleen, ja viimein alkoi tämäkin

puhua sellaisella äänensävyllä, joka koski syvälle sydämeen. Tahtomatta

oikeastaan kuunnella oli pormestarin rouva kuitenkin jäänyt oven

taakse. Mutta sisällä puhuttiinkin italiankieltä, ja tämä seikka oli

omansa vielä lisäämään koko kohtauksen salaperäisyyttä ja sitä

huolestusta, joka tukki hänen suunsa. Vanha herra sai puolisonsa ja

tyttärensä poistumaan käskien tuomaan viiniä ja muita virkistyksiä,

mutta meni itse jälleen vieraittensa luo.

Hunnutettu nainen, joka näytti saaneen lohdutusta ja tyyntyneen, seisoi

pää kumarassa ja kädet ristissä abbedissan edessä. Tämä ei kieltäytynyt

hiukan maistamasta niitä virvoitusaineita, joita talon emäntä tuli

hänelle tarjoamaan, ja sitten hän huudahti:

"Nyt on jo aika lähteä!"

Hänen seuralaisensa vaipui polvilleen. Abbedissa laski kätensä hänen

päänsä päälle ja luki hiljaa rukouksen. Sen jälkeen hän, kyynelten

vuolaina virratessa pitkin poskia, sulki nuoren naisen syliinsä ja

puristi häntä mielihaikeuden valtaamana kiihkeästi rintaansa vasten.

Sitten hän lausui pormestarin perheelle tyynesti ja arvokkaasti

siunauksensa ja riensi vanhan herran saattamana takaisin

matkavaunuihin, joiden edessä äsken valjastetut uudet postihevoset

innoissaan hirnuivat. Ja kohta lähtivät vaunut liikkeelle

kaupunginporttia kohti, postimiehen puhaltaessa torvestaan raikuvia

toitotuksia.

Kun talon emäntä nyt huomasi, että hunnutettu nainen, jonka varalle oli

vaunuista nostettu ja kannettu sisälle pari raskasta matka-arkkua,

jäisi tänne asumaan kenties pitkäksikin aikaa, kävi hän hyvin

levottomaksi tuskastuttavasta uteliaisuudesta ja huolesta. Hän astui

eteiseen ja tapasi siellä miehensä, joka juuri oli tulossa takaisin

abbedissaa saattamasta.

"Herran nimessä", kuiskasi rouva hiljaa ja hätääntyneenä, "minkä

merkillisen vieraan sinä nyt olet toimittanut tänne? Sillä varmaankin

sinä tunnet koko asian, mutta olet pitänyt sen minulta salassa."

"Kaikki, mitä tiedän, saat kyllä sinäkin kuulla", vastasi pormestari

aivan levollisesti.

"Voi, voi!" jatkoi vanha rouva vielä huolestuneempana, "sinä et

sittenkään näy tietävän kaikkea. Jospa olisit äsken ollut tuolla

sisällä! Heti kun rouva abbedissa oli mennyt, lienee tuo merkillinen

vieras sittenkin tuntenut, että niin monet paksut hunnut alkoivat

tukahuttaa. Hän riisui yltään sen pitkän, mustan silkkiharson, joka

ulottui hänellä polviin asti, ja silloin huomasin..."

"No mitä ihmettä huomasit?" puuttui puheeseen vanha herra, kun hänen

vaimonsa jätti kesken ja vavisten katseli ympärilleen ikäänkuin aaveita

peläten.

"Kasvojen piirteitä en tosin voinut ohuempien huntujen alta selvästi

erottaa", jatkoi pormestaritar, "mutta kalmanvärin näin, -- huu,

suorastaan kuoleman kaltaisen värin! Ja paneppa nyt merkille, ukkoseni,

mitä vielä näin: liiankin selvästi, ihan päivänselvästi olisi kuka

tahansa huomannut, että tuo nainen on siunatussa tilassa. Muutamien

viikkojen päästä hän joutuu lapsivuoteeseen."

"Sen kyllä tiedän muutenkin", vastasi vanhus nyrpeästi, "ja ettet ihan

menehtyisi uteliaisuudesta ja levottomuudesta, täytyy minun kai

selittää sinulle parilla sanalla koko juttu. Asian laita on näin:

"-- Meidän korkea suosijamme, ruhtinas Z. kirjoitti minulle joku viikko

sitten, että O:n kaupungin cisterciläis-luostarin abbedissa saapuu

tänne mukanaan eräs nainen, joka minun olisi otettava luokseni asumaan

kaikessa hiljaisuudessa, tarkoin välttäen minkäänlaisen huomion

herättämistä. Tämä nainen, joka ei salli itseään nimitettävän muuksi

kuin pelkästään Celestineksi, jää tänne meille odottamaan pian

tapahtuvaa synnytystään, ja sitten hänet ynnä se lapsi, joka hänelle

syntyy, noudetaan taas pois. Siihen voin vielä lisätä, että ruhtinas on

mitä hartaimmin pyytänyt minua pitämään tästä vieraastamme kaikkein

parasta huolta ja samalla lähettänyt ensi menojen ja vaivojemme

korvaukseksi koko paksun kukkarollisen tukaatteja, jotka voit ottaa

lipastostani esille, jos mielesi tekee niitä katsella. Ja kun kaiken

tämän nyt tiedät, jätät kai turhat pelkosi ja arvelusi sikseen."

"Tällä tapaa", huomautti vanha rouva, "joudumme varmaankin avustamaan

suurta syntiä, jollaista ylhäiset henkilöt harjoittavat."

Mutta ennenkuin pormestari ehti tähän mitään vastata, tuli myöskin

tytär eteiseen ja kutsui häntä vieraan naisen luo, joka tahtoi päästä

levolle ja siksi pyysi, että hänet saatettaisiin siihen huoneeseen,

joka oli hänen asunnokseen määrätty.

Pormestari oli pitänyt huolta siitä, että yläkerroksen molemmat pienet

kamarit oli sisustettu niin somiksi kuin suinkin kävi päinsä. Mentyään

nyt puhuttelemaan Celestineä hän sai hämmästyksekseen kuulla sen

kysymyksen, eikö hänellä näiden suojien lisäksi ollut jotakin

sellaista, jonka ikkunat olivat pihalle päin. Siihen hän antoi

kieltävän vastauksen lisäten vain sen, että tosin oli talossa muuan

pieni huone, jonka ainoa ikkuna oli puutarhan puolella, mutta että sitä

ei oikeastaan voisi sanoa asuinhuoneeksi, vaan mitättömäksi komeroksi,

siinä kun tuskin oli tilaa sen verran, että sinne mahtuisi vuode, pöytä

ja tuoli, -- siis kaikin puolin kurjan luostarikopin tapainen soppi!

Mutta Celestine halusi heti nähdä tätä komeroa ja selitti sinne

astuttuaan, että juuri tämä kamari paraiten vastasi hänen toiveitaan ja

tarpeitaan. Hän ei muka tahtonut muunlaisessa huoneessa asua eikä tätä

soppea vaihtaisi suurempaan suojaan muussa tapauksessa kuin että hänen

vointinsa ja tilansa nimenomaan vaatisi enemmän mukavuutta ja

sairaanhoitajattaren ottamista luokseen.

Kun pormestari jo aluksi oli verrannut tätä ahdasta komeroa

luostarikopiksi, oli se seuraavana päivänä todellakin siksi muuttunut.

Celestine oli ripustanut seinälle neitsyt Marian kuvan ja asettanut

ristiinnaulitun kuvan sen alla olevalle vanhalle puupöydälle. Vuoteena

oli olkisäkki ja villapeitto, eikä Celestine suvainnut siellä lisäksi

muita huonekaluja kuin pienen pöydän ja puisen jakkaran.

Pormestaritar oli leppynyt vieraaseensa nähdessään tämän kärsivän

syvälti jäytävää tuskaa, joka ilmeni hänen koko olemuksessaan, ja luuli

olevansa, yleisen tavan mukaan, velvollinen häntä viihdyttämään ja

ilahuttamaan. Mutta Celestine pyysi liikuttavin sanoin, ettei

häirittäisi sitä yksinäisyyttä, josta ainoasta hän sanoi saavansa

lohdutusta mielen ollessa kokonaan kiintyneenä Jumalan äitiin ja

pyhimyksiin.

Joka aamu, kohta kun päivä koitti, lähti Celestine

karmeliittiluostariin kuulemaan aamumessua; muun osan päivää hän näytti

käyttävän hartaudenharjoituksiin, sillä aina kun piti jonkin vuoksi

käydä hänen kamarissaan, tavattiin hänet joko rukoilemassa tai

hurskaita kirjoja lukemassa. Hän ei huolinut muusta ruuasta kuin

kasviksista, ja juomaksi kelpasi hänelle vain vesi. Vasta sitten, kun

vanha herra oli hänelle mitä hartaimmin esittänyt, että hänen

ruumiillinen tilansa, se olento, joka hänessä eli, kaipasi parempaa

ravintoa, saatiin hänet lopulta suostutetuksi maistamaan myös

lihakeittoa ja hiukan viiniä.

Tämä ankara, nunnamainen elintapa, vaikka kaikki talon asukkaat

pitivätkin sitä jonkin synnin sovituksena, herätti kuitenkin samalla

vilpitöntä sääliä ja syvää kunnioitusta. Siihen vaikutti osaltaan myös

hänen olentonsa ylevyys, hänen kaikkien liikkeittensä viehättävä sulo.

Mutta näihin tunteisiin outoa nunnaa kohtaan sekaantui myös jotakin

kammottavaa, mikä johtui siitä, ettei hän koskaan riisunut huntua eikä

kukaan saanut nähdä hänen kasvojaan. Hänen lähelleen ei päässyt muita

ihmisiä kuin vanha pormestari ja perheen naispuoliset jäsenet, eivätkä

nämä, jotka olivat koko ikänsä pysyneet tämän kaupungin alueella, olisi

millään ehdolla kyenneet paljastamaan hunnutetun naisen nimeä

tuntemalla hänet kasvoista joksikin henkilöksi, jota eivät olleet ennen

nähneet. Mitä varten hän siis tuolla tapaa salasi itsensä?

Naisten vilkas mielikuvitus keksi pian kaamean tarinan: Hirvittävä

tunnusmerkki, -- niin tiesi tämä tarina, -- paholaisen kynnenjälki oli

niin rumentanut tämän oudon naisen kasvot, että hänen täytyi käyttää

paksuja huntuja. Pormestarilla oli aika vaiva hillitä tuollaista

jaaritusta ja estää ainakaan kotinsa ulkopuolella puhumasta mitään

uskomatonta salaperäisestä vieraasta, jonka oleskelusta täällä muuten

oli jo levinnyt tietoja pitkin kaupunkia. Hänen tiheät käyntinsä

karmeliittiluostarissa eivät myöskään olleet jääneet huomaamatta, ja

pian alettiin häntä sanoa "Pormestarin mustaksi naiseksi", johon

nimitykseen melkein kuin itsestään liittyi ajatus jostakin

kummittelevasta ilmiöstä.

Eräänä päivänä, kun talon tytär vei vieraalle ruokaa hänen kamariinsa,

sattui ilmanveto kohottamaan huntua hänen kasvoiltaan. Salamannopeasti

kääntyi vieras poispäin, niin ettei toinen ehtinyt häntä katsella.

Mutta tyttö palasi alakertaan aivan kalpeana, ja hänen kaikki jäsenensä

vapisivat. Mitään merkillistä rumennusta hän ei ollut nähnyt, vaan

niinkuin hänen äitinsä oli pannut merkille kalmankalpeuden, samoin hän

oli vilaukselta nähnyt marmorivalkeat kasvot, joiden syvistä

silmäkuopista oli omituisesti säihkynyt.

Vanha herra saattoi hyvällä syyllä pitää tätä havaintoa suureksi osaksi

tytön kuvitteluna, mutta oikeastaan oli hänessäkin samanlainen tunnelma

kuin kaikissa muissa: hän halusi, että tuo häiritsevä olento,

huolimatta kaikesta osoittamastaan hurskaudesta, taas pian joutuisi

pois hänen kotoaan.

Pian sen jälkeen pormestari eräänä yönä herätti vaimonsa ja sanoi jo

muutaman minuutin ajan panneensa merkille hiljaista valitusta,

voihkinaa ja koputusta, joka tuntui tulevan Celestinen huoneesta. Rouva

aavisti heti, mitä tuo kaikki saattoi merkitä, ja riensi yläkertaan.

Siellä hän tapasi Celestinen makaamassa puolitainnoksissa vuoteellaan,

täysin puettuna ja huntuihinsa kietoutuneena, ja pääsi pian selville

siitä, että synnytys oli tulossa. Kiireesti ryhdyttiin jo ennen

varattuihin toimenpiteisiin, ja aamun tullessa syntyi terve ja reipas

poikalapsi.

Tämä tapaus, vaikka sitä oli osattu jo kauvan aavistaa, tuli ikäänkuin

odottamattomana ilmiönä, ja sen seurauksena oli myös, että perheen

jäseniä tukalasti rasittanut suhde heidän vieraaseensa menetti

omituisen kaameutensa. Pikku poika näytti kuin sovittavana välittäjänä

taas tuovan Celestinen lähemmäksi muita ihmisiä. Nuoren äidin tila ei

sallinut ankaria nunnamaisia kieltäymyksiä, ja kun hänen oli

avuttomuutensa vuoksi turvautuminen niihin henkilöihin, jotka hänelle

antoivat lempeän huolellista hoitoa, tottui hän yhä enemmän heidän

seurusteluunsa.

Pormestaritar, joka nyt sai vaalia sairasta ja itse keittää ja tarjota

hänelle vahvistavaa ruokaa, unhotti näissä talouspuuhissa kaiken sen

pahan, mitä muuten oli joutunut ajattelemaan tästä salaperäisestä

vieraasta. Nyt hänen mieleensä ei enää tullut, että hänen kunniallinen

kotinsa ehkä olisi jonkun häpeän lymypaikkana. Vanha herra oli

suorastaan riemuissaan ja hemmoitteli pikkulasta, ikäänkuin hänelle

itselleen olisi syntynyt tyttärenpoika, ja kaikkien muiden lailla oli

hänkin tottunut siihen, että Celestine pysyi hunnutettuna, vieläpä

synnytyksen aikana. Kätilön oli näet täytynyt vannoa Celestinelle, että

vaikka sattuisi tainnostilakin, huntuja ei kuitenkaan saisi kukaan muu

kohottaa kuin hän, kätilö, itse hengenvaaran uhatessa. Varmaan hän

olikin nähnyt Celestinen hunnuttomana, mutta siitä hän ei virkkanut

muuta kuin:

"Nuoren rouva-paran täytyy kaiketi niin kietoa itsensä huntuihin!"

Muutamaa päivää myöhemmin tuli sinne karmeliittimunkki, joka oli

kastanut vastasyntyneen pojan. Hänen keskustelunsa Celestinen kanssa,

jolloin ei kukaan muu saanut olla läsnä, kesti kolmatta tuntia. Munkin

kuultiin innokkaasti puhuvan ja rukoilevan. Hänen mentyään tavattiin

Celestine nojatuolissa istumassa, pitäen sylissään poikaansa, jonka

hartiat oli verhottu pienellä munkinviitalla ja jolla oli rinnassaan

jumalankaritsan kuva.

Sitten vieri viikkoja ja kuukausia, eikä Celestineä lapsineen tultu

noutamaan, vaikka pormestari oli luullut niin tapahtuvan ja ruhtinas Z.

oli siitä hänelle antanut lupauksen. Nuori äiti olisi voinut

täydellisesti liittyä perheen rauhalliseen piiriin, ellei olisi ollut

noita kovaonnisia huntuja, joiden takia viimeinen askel ystävälliseen

lähestymiseen aina jäi sikseen. Lopulta vanha herra uskalsi ottaa sen

suoraan puheeksi vieraansa kanssa, mutta tämä vastasi synkän

juhlallisella äänensävyllä:

"Vasta kuoltuani riisutaan nämä hunnut."

Silloin pormestarilla ei enää ollut mitään sanomista, ja hänessä heräsi

uudestaan se toivomus, että matkavaunut ja abbedissa ilmestyisivät

Celestineä hakemaan.

Oli tullut jo kevät, kun pormestarin perhe eräänä päivänä palasi kotiin

kävelymatkalta tuoden mukanaan kukkavihkoja, joista kauneimmat oli

varattu hurskaalle Celestinelle. Juuri kun he olivat portin edustalla,

nelisti paikalle muuan ratsastaja, joka kiivaasti kysyi pormestaria.

Vanha herra selitti itse olevansa pormestari ja aikovansa juuri astua

kotiinsa. Silloin ratsastaja hyppäsi maahan, sitoi hevosensa kiinni

portinpieleen ja syöksi sisälle ja portaita ylös huutaen kovaa:

"Hän on täällä, hän on täällä!"

Muuan ovi paukahti auki, ja samalla kuultiin Celestinen tuskanhuuto.

Pormestari kiirehti kauhun valtaamana perästä.

Ratsastaja, kuten nyt voi nähdä, ranskalaiseen jääkärikaartiin kuuluva

upseeri oli temmannut pikku pojan ja piteli häntä vasemmalla,

matkavaipan verhoamalla käsivarrellaan; oikeaan käteen oli tarttunut

Celestine koettaen kaikin voimin pidättää lapsensa ryöstäjää.

Mellakassa upseeri riuhtaisi hunnun alas, ja hänellä oli vastassaan

kuolemanjäykät, marmorivalkeat kasvot, jotka lennättivät häntä kohti

tulisia säteitä syvistä silmäkuopista, kimeiden valitushuutojen

pursuessa esille puoleksi avatuilta, liikkumattomilta huulilta.

Pormestari huomasi nyt, että Celestine piti valkoista, aivan ihoon

kiinni painettua naamiota.

"Hirveä nainen! Aiotko tartuttaa raivosi minuunkin?" huusi upseeri

riuhtaisten itsensä väkisin irti, niin että Celestine kaatui lattialle.

Mutta nyt tarttui onneton äiti hänen polviinsa rukoillen niin

kuvaamattoman tuskaisena, että sellaisen hädän näkeminen raateli

sydäntä:

"Jätä minulle lapseni! Anna minun pitää pikku poikani! Sinä et saa

riistää minulta ikuista autuutta! Kristuksen ja pyhän neitsyen nimessä

-- anna minun pitää lapseni!"

Ja näiden vaikerrusten kaikuessa ei kuolleissa kasvoissa näkynyt

värähdystäkään eivätkä huulet liikkuneet vähääkään, niin että

pormestarilla, hänen arvoisalla puolisollaan ja kaikilla, jotka olivat

kerääntyneet paikalle, veri oli kauhusta jähmettyä heidän suonissaan.

"Ei", karjaisi upseeri kuin vimmasta mieletönnä, "ei ikänä, kuuletko,

säälimätön, epäinhimillinen nainen! Sydämeni saatoit kyllä repiä

rinnastani, mutta et saa ilmihulluudessasi viedä turmioon sitä olentoa,

joka on omansa lohduttaen parantamaan vertavuotavaa haavaa!"

Ja samalla hän puristi lasta lujemmin rintaansa vasten, niin että se

alkoi surkeasti parkua. Siiloin Celestine ulisi kaameasti:

"Kostakoon taivas sinulle -- murhaajalle --"

"Vaiti, vaiti! Pois tieltä, helvetin kummitus!" rääkyi upseeri,

lennätti vimmastuneen miehen potkulla Celestinen kauvas luotaan ja

pyrki ovesta ulos.

Pormestari astui hänen tielleen, mutta hän veti kiireesti esille

taskupistoolin, ojensi sen suun häiritsijäänsä vastaan ja kiljaisi:

"Luoti sen kalloon, joka aikoo isältä riistää hänen lapsensa!"

Ennenkuin oli voitu häntä mitenkään estää, hyökkäsi hän ovesta ulos,

portaita alas, hyppäsi jälleen ratsunsa selkään, päästämättä lasta

sylistään, ja katosi täyttä laukkaa.

Pormestaritar ajatteli sydän täynnä tuskaa, kuinka Celestinen laita oli

tämän kohtauksen jälkeen ja mitä nyt olisi tehtävä. Hellässä

huolenpidossaan hän sai voitetuksi kauhunsa hirveätä kuolinnaamiota

vastaan ja kiirehti Celestinen avuksi. Mutta suuri oli hänen

hämmästyksensä, kun hän tapasi vieraansa seisomassa keskellä huonetta

äänettömänä, jäykkänä kuin kuvapatsas, kädet riipuksissa. Hän puhutteli

Celestineä: ei mitään vastausta! Voimatta kauvemmin sietää naamion

näkemistä hän korjasi hunnun lattialta ja peitti sillä jälleen

Celestinen kasvot: nytkään tämä ei hievahtanut eikä virkkanut mitään,

ikäänkuin olisi vaipunut tajuttomuuden tilaan. Siitä tuli vanhan rouvan

mieleen taas niin tuskallinen pelko, että hän hartaasti rukoili Jumalaa

pelastamaan hänen kotinsa tästä kaameasta vieraasta.

Hänen rukouksensa kuultiinkin viipymättä, sillä pian pysähtyivät portin

eteen samat vaunut, joissa Celestine oli tänne tuotu. Abbedissa palasi

nyt, ja hänen mukanaan oli ruhtinas Z., vanhan pormestarin ylhäinen

suosija. Kun tämä oli saanut tietää, mitä yläkerrassa äsken oli

tapahtunut, lausui hän hyvin tyynesti ja lempeästi:

"Myöhästyimme siis, mutta meidän ei auta muu kuin tyytyä Jumalan

säätämään kohtaloon."

Celestine tuotiin huoneestaan, ja hän antoi viedä itsensä, jäykkänä ja

mykkänä, ilman merkkiäkään omasta tahdosta, ulos portille, missä hänet

istutettiin vaunuihin, jotka lähtivät heti liikkeelle. Pormestarista ja

koko perheestä tuntui siltä, kuin vasta nyt heräisivät ilkeästä,

aaveiden täyttämästä unesta, joka oli heitä painajaisena rasittanut.