Nyt nukahtaa jo Annikin, ja elukat seinällä elävät edelleen. --

Yhdestoista luku.

Kun "uusi Mäenkylä" ilmestyi ammattiveljien joukkoon, eivät he

havainneet hänessä mitään järjestyksen vastaista: pää oli keritty

ja jalassa saappaat, vielä lisäksi aivan uudet, mustat saappaat.

Niin, koettakaapas höyhentää, ajatteli mies huomatessaan itseään

tarkastettavan noin alta kulmain, tallukoita ja pitkiä hiuksia ei

ole! Luulitte kai, että uusi on jälleen maanmoukka, ettei Mäenkylässä

ehkä muita olekaan! No ei, tämä uusi voi ehkä teillekin opettaa

käytöstapoja, ettekä te hänelle!

Ja uusi Mäenkylä näytti itseään edestä ja näytti itseään takaa,

eikä hänessä ollut mitään, mikä olisi tuottanut ammatille häpeää:

vaatteetkin olivat yllä uudet ja kaulaliina puhtaampi kuin monella

muulla. Ja kun he kurkistelivat vankkureita ja vetojuhtaa ja

maitoastioita -- hehee, vääntäkää ehkä suuta? Eipä siinä ollut

vääntämistä. Ei yhdelläkään korskunut niin väkevää raudikkoa aisain

välissä, ja vankkurit olivat hyvät, ja maitoastiat tulivat suoraan

tynnyrintekijältä. Kyllä oli uusi kysynyt vanhalta maitoastioita

ostaakseen, mutta mitäs Jaan! Mies niin täynnä myrkkyä, että ei myy,

kiusallakaan ei myy. Ovat tarpeen tuonnempana omalle maitomiehelle. --

No, eipä siis muuta kuin osta uudet. Uusi kauppamies, uudet vehkeet.

Ja älkööt he luulko, ne vanhat, että hän ehkä paljoakaan heistä

jäljelle jäisi liikemiehen kohteliaisuuksia ja nokkeluuksia

lasketellessaan. Kas vain, puhuttelee vaimoja "rouviksi" ja tyttäriä

"neideiksi" niinkuin nämäkin, osaa kiittää rahasta ja hienoimmille

kumartaakin. Ja voista tarjoaa kehuskellen maistiaisia ja maidosta

panee kulauksen päällekaupan. Voihan olla, että ostajien täytyy hänen

vankkuriensa luona seista hiukan kauemmin -- kädet eivät vielä ole

tottuneet antamaan eivätkä lukemaan rahaa -- mutta pianhan siihen

tottuu. Tietysti he olivat hyvillään, kun häneltä ensimmäisenä päivänä

pudota maiskahti voikilo kuraan ja sinä ja vielä toisenakin päivänä oli

jotain selkkausta parin ihmisen kanssa Tönun rahoja takaisin antaessa,

mutta muistelisivatpa kunnioitetut ammattiveljet omaa ensimmäistä

myyntipäiväänsä -- eipä tiedä, vaikka heillekin voisi hymähdellä.

Mitä nyt tuli Mäenkylän tavaran kuuluisuuteen, mitä Jaan oli niin

paljon kiitellyt, havaitsi Prillup varsin pian, että mies oli suuresti

liioitellut. Olihan tosin joitakuita, jotka kysyivät "Mäenkylää",

katsoivat tunnustellen uutta edustajaa, mutta ei sellaisella melulla,

kuin olisi luullut, ei sinnepäinkään, ja aivan oli etsittävä

jälleenmyyjäksi jotakin kauppiasta, varsinkin maantien vierestä,

mistä Tönu tuli kaupunkiin, ennenkuin keksi jonkun, joka ei myönyt

kilpailijan tuotteita. Tietysti oli vanha Mäenkylä jättänyt uudelle

ilmoittamatta omat myyntipaikkansa, ja senvuoksi täytyi uuden

ensimmäisellä kerralla myydä maito, mikä ei käynyt torilla kaupaksi,

myöhemmin kadulla, koska kauppapuoteja oli niin vähän, tietysti

alennettuun hintaan, kun taas voi täytyi "haudata".

Mutta ne olivat vain alkuvaikeuksia, joista Prillup uskoi pian

selviytyvänsä. Ja mitä vielä puuttui Mäenkylän maidon ja voin

mainehikkuudesta -- kyllä hän siitä nyt huolehtii -- odottakaapa vain.

Tuntuvana varjopuolena olisi voinut olla öinen matkustaminen, johonka

hän oli aluksi aivan tottumaton. Lähteä pimeän aikana, heittelehtiä ja

kieppua kilvan astioitten kera lopen huonolla tiellä, kuluttaa yönsä

jossakin kaupungin lähellä olevassa kapakassa, mikä oli tulvillaan

pauhua ja tupakansavua, ja siitä koettaa päästä noin kello kuudeksi

kaupunkiin, josta vasta iltapuolella pääset lähtemään takaisin,

rytyyttääksesi toistakymmentä virstaa takaisin. Unesta ei ole

puhettakaan. Hyvä on, jos voit torkkua vankkureilla. Silmät alkavat

punottaa ja korvat lyövät ja hieroutuvat astioitten laitaa vasten

verisiksi.

Mutta riemujen malja Tönun vaa'assa painaa näiden ilkeyksien kalkin

korkealle ylös. Hääriä maitokamarissa vaimon kera -- ottaa vastaan

lypsäjät, kuoria maitoastiat, vääntää ja vaivata voita, panna maitoa

astioihin -- se yksin korvaa kaiken. Ja sitten ruoskaa läiskyttäen

lähteä täysin kuormin moision pihasta ja alkaa Kurun portilta matka!

Ja kotimatka täysin kukkaroin! Puhumatta lainkaan siitä mielihyvän

kutkasta, jota tarjoaa kaupitteleminen torilla ja erittäinkin

tinkiminen teurastajan kanssa vasikoitten hinnasta kapakan riihen

luona -- ne ovat öisin matkan päässä. Mihin vielä lisäksi tulevat

Kurun kuudenneksen satoisten peltojen viljeleminen, ja asuskeleminen

muutamissa uuden- ja tilavanpuoleisissa huoneissa.

Ei, Tönu on täysin rauhallinen, Tönu ei kadu.

Tönu huomaa nyt jotakin -- niin, jopa nyt, kun hän ei vielä tahdo ostaa

ei moisiota eikä taloakaan. Tönu teki huomionsa sinä päivänä, jona

häntä ruvettiin puhuttelemaan uudeksi Kuruksi ja uudeksi Mäenkyläksi.

Tönu lukee tämän merkityksen ympäristönsä asujainten silmistä, vaikka

hän itse ei siitä tietäisikään, ja missä häntä ei tunneta, siellä pitää

hän huolen siitä, että häntä aletaan arvostaa, niinkuin hänellä on

oikeus vaatiakin. Hän ei ole tunkeilevainen, mutta missä asia antaa

myöten ja sopii puheeseen, siellä ei hän jätä huomauttamatta, että

hän on se uusi Mäenkylä ja se uusi Kuru. Tietämättömiähän on aluksi

runsaasti, yhtähyvin kaupunki- kuin kirkkotielläkin.

Mutta että he vielä lisäksi tietäisivät, että hän menestyy hyvin

puuhissaan -- etenkin likimmäiset -- niin lainaa uusi Mäenkylä vanhalta

tapoja, joitten tarkoituksena on viitata siihen, ja totuttaa päänsä

keikkumaan ja nokkansa olemaan pystyssä. Se ei ole ennenaikaista

kehuskelua, ei, se on vain merkkinä siitä, että sen, mitä ei vielä ole

saanut haltuunsa, varmasti saa. Ja kun se epäröimättä käsitetäänkin

sillätavoin, vaikkakin hymyillään ja töykitään toisiaan kylkeen,

niin tämä tapahtuu varmaan siksi, ettei uusi vielä osaa kyllin hyvin

matkia vanhaa. Puuttuu tahdin lujuutta, puuttuu sulavuutta. Nähdään

kuten ennenkin lypsyaikaan Kurun mäeltä tulevan kieppuvan pään, mikä

nokallaan tekee ristinmerkin Jumalan ilmaan, mutta kaikilla on tunne,

tee mitä tahdot -- ei ole se aitoa! Ja joku arvelee, ettei uusi

saavutakaan sitä aitoutta, mestari tipahtaa aina taivaasta.

Sen saavutettavan määrää ei Tönu edes osaa kuvitella. Vasta vuoden

lopulla voisi siitä saada tiedon Jaanin kautta. Sillä Yrjönpäiväksi ei

Jaani ostanut ei moisiota eikä taloa -- aika loppui kesken, joten hän

ei vielä ehtinyt löytää mieleistään -- vaan siirtyi vaimon sukulaisten

luo toiseen kuntaan.

Marikin näytti olevan tyytyväinen uudessa paikassa -- näytti, sillä

hänen suunsa ei mitään ilmaise: Marilla on yksi ainoa ystävä -- on

hänen äidillään tapana puhua -- ja se oleskelee hänen pääkallossaan.

Mari näyttää olevan tyytyväinen, sillä hän tekee työtä kärsivällisemmin

kuin tavallisesti, erittäinkin valmistaa voita, mistä on tullut

hänen mielityönsä, ja ensimmäisenä kuutena kuuna ei ole sattunut

yhtään sellaista tapausta, jona hän olisi pannut kätensä helmaansa ja

selittänyt: Tänään en tee. Kaikin puolin tietoisena niistä puutteista,

jotka ehkäisivät liikkeen säännöllistä sujumista, antaa hän niinä

aikoina, jolloin ulkotyöt ovat estämässä ja häiritsemässä sisätöitä,

nuoremman sisarensa Ruisusta tulla avuksi, kuitenkin on hänestä

tavallisesti vastenmielistä vaivata toisia itsensä vuoksi, vaikka kohta

se toinen on veriheimolainen.

Erittäin tyytyväinen näyttää nuorikko olevan asemaansa, milloin hänen

aika ajoittain sallitaan käydä kaupungissa rautateitse, varsinkin

paksuin kukkaroin. Ehtiessään tavallisesti toisen päivän iltapuolella

takaisin, tuo hän sieltä lapsille kokonaiset kontilliset kirjavia

uutisia -- pillimiehistä, jotka soittavat, niin että sydän tahtoo

hypätä povesta, ilveilijöistä, jotka puhellessaan kaiken sen, mitä

kertomuskirjoissa luetaan, tekevät edessäsi eleitään, hevosista, jotka

ravaavat ja tanssivat soiton mukaan, ja ratsastajista, jotka niiden

selässä hyppivät niin että luulisi heidän taittavan niskansa, ja

tekevät muitakin ihmeitä. Satama valtamerihöyryineen, harmaat muurit

kolkkoine tornineen, suunnattomat kirkot hohtavine alttareineen,

harjanteet ja puistikot keikailevine huvittelijoineen -- kaikki hän

kuvaa heidän silmiensä eteen, ja niin selvästi, että he kiihoittuneina

tuntevat itse kaikki nähneensä.

Ja kun nuorikon kukkaro on nyt täysi, voi hän tulla kaupunkimatkoilta

suuremmin mytyin. Hänen heikkoutenaan ovat kauniit jalkineet -- hän

voi tuoda jopa kolmet kenkäparit lahjaksi itselleen talveen mennessä,

mutta ei hän unohda tytärtä eikä poikaakaan. Pään ja ruumiin verhosta

huolehtii Mari vähemmän, kaikkeen ei vielä riitä kukkarokaan, mutta

jalan pitää oleman kauniin, eikä hänen ole helppo päästä kenkäkaupan

näyteikkunan ohi. Ja uuden valkean lampun, seinäkellon ja paremman

peilin hankkii hän kotiin, pyhäpäiväinen kahvi tarpeellisine astioineen

keksii tulla Kuruun, kirjoja ostetaan lisää, ja nuori emäntä ei voi

voittaa kiusausta tilata seuraavaksi vuodeksi erästä viikkolehteä,

jonka yksityisiä numeroita hän siihen asti on tuonut mukanaan ja jotka

lukiessa aivan hajosivat hänen ja lasten sormiin.

Voihan olla, että Prillup pitää useitakin vaimon ostoksia liiallisena

komeutena -- hänen edeltäjänsä kodissa ei sellaisia ollut lainkaan

ollut -- mutta hän ei tahdo riidellä, hänen asiansahan menestyvät

hyvin, vieläpä sangen hyvin viime aikoina, niin että sen huomaa

muualtakin kuin hänen nokastaan. Ja lopuksi -- eihän hän itsekään niin

tarkoin noudata vanhan Kurun esimerkkiä: hänen kielenkostukkeensa

kaupunkimatkoilla on toinen kuin Jaanin ja piippu saa usein väistyä

sikaarin tieltä. Ei toista yhtä vähän kuin toistakaan käy vastustaminen

-- houkuttelee! Houkuttelee niinkuin nuorikkoa kenkäkaupan ikkuna.

Ja tyytyväinen on kolmaskin sopimuksentekijä.

Jos joku häntä tarkemmin huomaisi tarkastaa, havaitsisi, että hän

nuorenee. Hänen poskinahkansa suoristuu, jopa sileneekin, käynnistä

katoaa kömpelö lyllyminen, kädet keppeineen irtautuvat ristiluulta,

päästen liikkumaan vapaasti, ja vironnut ja varmistunut silmä näkee

vanhassa näköpiirissä paljon uutta yhytettävää.

Ei aina uutta, sillä Kremer vaeltaa kuvittelujen maailmassa. Muistot,

aina tuoreet tuoreitten jälkeenkin, leijailevat hänen ympärillään ja

loistavat värivalaistuksessa. Elämä ei ole enää vain elettävä, se

on kaunis ja suloinen. Ja tuo suloinen kauneus tulee arvoonsa, kun

epäselvä muisto jälleen varmaksi todentuu, niin kun hän vasta sen

todentumisen edellä värisee, kun määrätty päivä ja hetki lähestyvät,

kun tietystä ikkunasta kuuluu tietty koputus tai kaupungin salaisen

pesän ovikello sillä ja ainoastaan sillä tavalla helisee. Sitten

painaa Ulrik von Kremer käden sydämelleen, jonka läpän sanotaan

olevan villaisen, ja toivoo itselleen jollei kuolemattomuutta, niin

vähintäinkin Götz von Kremerin ikää, tämä eli sadan kolmen vuoden,

neljän kuukauden, kahden viikon, viiden päivän, yhden tunnin ja

kahdenkymmenen kahdeksan ja puolen minuutin ikäiseksi.

Siinä uudessa maailmassa ovat ihmiset hyviä. Ken nyt kääntyy

liikuttavin rukouksin Mäenkylän kartanonherran puoleen, ken sen ohessa

osaa näyttää kosteita silmiä, etenkin jos hän on heikkoa sukupuolta,

voi olla varma alttiista korvasta, hyvänsuovasta sydämestä ja

mahdollisimman anteliaasta kädestä. Jollekulle tipahtaa heinämaata,

toiselle lisää polttopuita, kolmannelle rakennuspuut ja kenen sälö

tai mullikka tavattiin pahanteossa, hän voi päästä puolella sakolla,

ja paimen kai kävi siellä onnekseen, sillä häneltä vähennettiin

edellisellä kerralla korotetusta vuokrasta pari ruplaa. Mutta kaikista

vei voiton karjapiika Tiiu, joka vetistellen voitti itselleen miehen.

Eräällä iltalypsyllä huomaa isäntä, kuinka lehmän alla istuva Tiiu

pyyhkäisee kädellään vuoroon toista, vuoroon toista poskea. Kremer käy

pari kertaa hänen ohitseen, sitten käy hänen olkapäähänsä.

"Mikä sinua vaivaa, Tiiu?"

Tyttö nostaa päätään, tyrskähtää ja nyt valuvat hänen kyyneleensä

virtanaan.

"Emäntä tietää."

Itse katsoo varkain pieneen, mustaan muoriin päin, joka lypsää hiukan

kauempana.

Kremerin herra kysyy emännältä.

"Niin, -- Reemetin täytyy sen asian vuoksi tulla illalla konttoriin."

Ja kun he ovat astuneet saavista hiukan kauemmaksi emännän antaessa

merkin, kertoo tämä hillityllä äänellä:

"On saanut häntä kahdenkesken montakin kertaa tutkistella. Tiiu, Tiiu,

sinun asiasi eivät ole oikein, mutta aina ränäsi vastaan: hullusti

eivät ainakaan ole, kunnes eilen illalla hiipi tupaan, esiliinan kulma

silmillään ja itku kurkussa."

"Noh, Tiiu, mikä mieltäsi niin pahoittaa?"

Seisoo, antaa räystäitten tippua eikä vastaa hetkeen aikaan; lopulta

sanoo voimiaan ponnistaen: "Mistäpä enää riemuitsisinkaan -- asiani

ovat hullusti!"

"Noh, sanon, eihän sekään nyt ole niin suuri onnettomuus, jos isällä on

suitset päässään."

"Sepä se onkin" -- ja hänen rintaansa kouristaa -- "hän ei tahdo ottaa

minua -- äiti yllyttää lisäksi."

"Ketasko ehkä?" kysyn.

"No kuka muu sitten! Nyt se paholainen syyttää Pietaria, mutta Pietari,

hyvä Jumala, se kaino Pietari --!"

"No, itsehän tiedät parhaiten", sanon. "Kun Reemet tulee, kyllä puhun."

"Niin, emäntä, auttakaa minua poloista! Olen mikä olen -- kylläpä vain

olen tarpeeksi hyvä Ketakselle!"

"No, hyvä on, Reemet ottaa pojan illalla puheilleen, mutta mitäs poika

välittää! On kova kuin tahko. Ei, mitäpä hän välittää! Tiiulla on

käynyt muitakin moisiosta ja kylästä, mene ja ota koira sieltä kiinni!

Puhdas kun puhdas! Ja herra tietää -- eipä Reemetissä ole miestä ketään

pehmentämään, se jää nyt herran huoleksi."

"Uskotteko tytön puhuvan totta?" kysyy Kremer.

Emäntä tekee päällään ja kädellään liikkeen, millä tahtoo ilmaista,

ettei hänellä ole siitä vähintäkään epäilystä.

"Siis pitää Ketaan vielä tänään mennä häntä kosimaan!"

Herra von Kremer kääntyy ympäri ja astuu suoraa päätä lypsäjäin

joukossa olevan pienen, mustan muorin puoleen.

"Tuliko poikasi kotiin päivälliselle, Truutu?"

"Kyllä, herra."

"Siis sano hänelle, että hän mennessään tulee konttoriin."

Pian ilmestyy Mihkel Ketas, tuo poika, joka äitineen asuu moision

saunassa, lyhyenläntänä, vääräsäärisenä, pienipäisenä Kremerin

herran tuomioistuimen eteen. Mutta hän ei tule yksin, äiti on hänen

kannoillaan.

"Sinua en tarvitse!" Ja herra käännyttää tämän ovesta takaisin.

Mutta se ei estä muoria eteisessä konttorin ovelle päin selittämästä

samaa, mitä hän tahtoi sisässä selittää. Mutta kun se käy liian

kova-äänisesti, niin kiskaisee herra oven auki ja ajaa hänet pois

väliköstäkin.

"Kuule, Mihkel, minulle on kerrottu, että sinä vietät kelvotonta elämää

-- moisiossa vietät kelvotonta elämää. Kuinka uskallat sinä moisiossa,

moision alustalaisena elää huonosti?"

Poika mulkoilee herraa mykkänä ja tylsänä.

"Moisiossa ei uskalla kukaan elää huonosti, moisiossa pitää jokaisen

elää kunniallisesti, se on Jumalan ja moision herran kova käsky. Etkö

tunne sitä käskyä?"

Hiljaisuus.

"Käytkö rippikirkossa?"

Myöntävä vastaus.

"Kuinka usein?"

"Kaksi kertaa vuodessa."

"Vai niin, käyt rippikirkossa, mutta et pelkää Jumalaa; elät moision

maalla ja moision katon suojassa, mutta et pelkää moision herraa!

Ajattele nyt itse, mitä moision vanhimman pitää tekemän sellaiselle?"

"Minä en ole lapsen isä."

Kremer katsoo pisteliäästi poikaan, ääni on matala.

"Kun tyttö sanoo, että olet isä, niin olet isä!"

Nyt tulee poikaan eloa. Hän raapaisee toista ja toista housun

säärystintä, kohauttelee olkapäitään ja maiskuttaa suuta.

"En ole! -- Varmaan en ole! -- En ikimaailmassa! -- -- En ole enkä

tule."

"Vai niin. Mutta jospa erotan sinut työstä tunnin kuluttua ja tunnin

kuluttua ajan pois saunasta äitinesi kaikkinesi -- oletkos sitten isä?"

Mihkelin silmät kiertävät ympäri, käsi pyyhiskelee nenää toiselta ja

toiselta puolen, hänen äänessään on rahtusen vähemmän lujuutta:

"Ei sinnepäinkään -- -- Minä nyt muka isä --- -- Niinkuin ei toisia

olisi -- --"

"Kuule, Ketas, sanon sinulle nyt vielä pari sanaa hyvällä." -- Kremer

panee kaksi sormeansa hänen olalleen, eikä puhu enää niin käskevästi.

"Sinun pitäisi ajatella tyttöä. Mihin hän joutuu lapsen kera. Ei

hänellä ole vanhempia. -- --"

Ketas katsoo alas.

"Miksi sinä et sitten tahdo? Hänhän on näppärä ja terve ihminen."

"Vanha -- -- ja äiti ei anna -- --"

"No katsos, nyt tunnustat lapsen kauniisti omaksesi. Sinä ylenkatsot

Tiiua vain siksi, että hän on sinua muutaman vuoden vanhempi, ja siksi,

ettei hän ole sinun äitisi mieleinen, ei siksi, että hän saa toisien

kanssa lapsen. Mutta kun hän sinulle ennen kelpasi, niin pitää hänen

kelpaaman sinulle jälkeenkinpäin, ja kun hän sinulle kelpaa, niin pitää

hänen kelpaaman sinun äidillesikin."

"Minun lapseni se ei ole -- --"

"Mutta ottaisit Tiiun kuitenkin, jotta et jäisi leivättä -- mitä? -- En

laske leikkiä -- tunnin kuluttua! Ja tyttö haastaa sinut oikeuteen."

Mihkel on jo taipuvainen, hänen katseensa alkaa lupaavasti nousta

herran saappaista reisiä ja rintaa myöten kasvoihin päin, kun äidin

ääni äkkiä kuuluu ulkoa hänen korvaansa. Huolehtiva äiti on väliajalla

katsonut hyväkseen ottaa seisomapaikan konttorin akkunan takana, ja

vastaa sieltä nyt riittävän äänekkäästi:

"Onkos nyt oikeutta enää maailmassa! Miksikä sellaista narttua

tanupäiseksi! Ei muuta kuin maata poika, ja kun niitä on vieressä, niin

käydäpä kiinni erääseen, joka ei vielä ole ollut yötäkään pois äidin

hoivista! Niinpä niin! Eikä sitten uskota minun lastani, uskotaan sitä

vanhaa huoraa, ja poika otetaan kynsiin aivan kuin joku pahantekijä!

Jotta se nurkantakainen saisi korjaajan, joka häntä himottaa! --

Puhukoon poika peloissaan mitä tahansa -- oikein ei se ole, minunhan se

pitäisi paremmin tietää, mutta nämä eivät päästä minua lähellekään!"

Äidin takkupää katoo kyllä akkunan takaa herran kääntyessä sinnepäin,

mutta poika on heti kovettunut kiveksi. Hakattakoonpa vaikka hänen

päänsä poikki, hänellä ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä!

"Hyvä on" -- Kremer ottaa kellon taskustaan -- "kello viideksi olkoon

sauna tyhjä, ja te molemmat korjatkaa luunne minun maaltani. Jos teillä

on vielä saatavaa muonaa tai palkkaa tähän päivään asti -- katson

kirjasta -- niin saatte sen pehtoorilta. -- Jumalan haltuun!"

Mihkel vitkastelee, mutta kääntyy vihdoin oveen päin; todennäköisesti

on muona jo otettu kaikki ja palkkaa eteenkinpäin. Ja pojan käden

ojentuessa oven kahvaan, istuutuu herra pöydän ääreen, mumisten samalla

viiksiensä välistä:

"Olisin antanut sinulle keväällä jonkun Kruusimäen mökin, mutta kun

olet sellainen veijari, niin laputapa maailmalle!"

Mutta yhtäkkiä Katu ei lähdekään, hänen kätensä vetäytyy takaisin,

näyttää siltä kuin kieppuisivat hänen suuret kesivät korvansa tarkaten.

Hän katsoo hetken aikaa kiivasta istujaa, kääntyy yhä enemmän ja tekee

jyrkän, kankean kumarruksen.

"Kunnioitettava herra -- kysyisin äidiltä neuvoa."

"Mutta nopeasti!" tiuskaisee Kremer avatessaan erään kirjan.

Poika on poistunut, mutta tuskin kahdeksikaan minuutiksi. Hänen kömpelö

hahmonsa ei ole vielä päässyt ovesta sisään, kun suu julistaa.

"Minä otan siis Tiiun."

"Hyvä on!" ja herra von Kremer lyö kirjan jälleen kiinni.

"Ja sen Kruusimäen mökin myös -- --?"

"Mökin saat." -- --

Mäenkylän herran käyskennellessä karjansa keskessä nousee eräs

lypsäjistä yhtäkkiä lehmän alta, tavoittaa vanhan herran käden ja

suutelee sitä sanaa sanomatta kaikkien nähden.

Kahdestoista luku.

Kun Mäenkylän maitomies syksyllä kuuli Vokan maitomieheltä

uutisen, että entinen Kurun Jaan, hänen edeltäjänsä, oli ostanut

tämän kotikunnasta maantien vierestä neljätuhantisen talon, jossa

aikoi myöhemmin avata puodin, huomautti hän vain karistellessaan

piiskanvarrella vankkurien ketaralta ropaa: "Ähäh, jokos osti moision",

ja lipaisi kielellään huulipartatöyhtöä hampaitten väliin.

"Kuulehan nyt", nauroi toinen, "mikäs sinunkaan on ostaessa moisiota!

Saksalta tämäkin maidon sai!"

"Ottaa ehkä vielä pari taloa lisäksi."

"Olisi sitten heti ottanut, kyllä meillä niitä on enemmänkin saatavana,

sekä metsä- että viljelystiloja."

Mäenkylä sai yhden ostajan tyydytetyksi, sitten pureskeli jälleen

viiksiänsä ja sanoi Vokalle, joka oli jo lopettanut kaupanteon:

"No, ehkäpä aloittaa kaupan suurellisestikin."

"Niin, viidelläsadalla ruplalla -- luottoahan hän kyllä saa." Ja Voka

hyppäsi vankkureilleen ja lähti jonosta.

Kotimatkallakin oli Prillupilla parrantöyhtö suussa, väliin oikealta

puolen, väliin vasemmalta, kulmakarvojen riippuessa silmien yllä. Hän

ei torkkunut tänään, ei imenyt sikaaria, istui vain hiljaa tonkien

välissä ja suomi hölkyttelevän ruunan häntää. Vain tottumuksesta

hoputti suu hevosta ja käsi liikutti piiskaa. Kapakan eteen, jossa

isännällä oli tapana pysähtyä, yritti hevonen jäädä seisomaan, mutta

Prillup puhallutti sitä ainoastaan kerran puolimatkassa, ja joutui

sillä tavoin varhain kotiin.

Ei ainuttakaan matkauutista kertonut hän sillä kertaa vaimolle, ja

Pietari kuskin jutellessa hänelle Marin kuullen joitakuita päiviä

myöhemmin entisen maitomiehen talon ostosta, olivat Tönun sormet

syvälti posken karvatiheikössä hänen tyytyväisenä huomauttaessaan:

"No niin, nytpä on maa, jota hänen jalkansa polkevat, omaa, ja katto

hänen päänsä päällä myös omaa; kukapa meistä, veli hyvä, ei tahtoisi

samaa."

Mutta lähipäivinä näytti nuorikosta siltä kuin alkaisi Tönun

kulmakarvojen välissä olla jotakin, mitä siellä ei ennen ollut. Se

suureni toisena liikevuonna, eikä Mari päässyt kuvitteluistaan,

että Tönun rinnassa eleli loisia. Ne nähtävästi tekivät tilan

rinnassa ahtaaksi ja tuottivat hänelle tuskaa. Vaimolle hän ei

hiiskahtanutkaan niistä, mutta tulivat ne näkyviin kautta rantain.

Hän, joka ei tavallisesti riidellyt, riiteli nyt usein ollessaan voi-

ja maitohommissa, etsien virheitä ja merkiten niitä vikasia enemmän

tai vähemmän vaimon pykäläpuuhun. Ilman mitään nähtävää saattoi hän

toisinaan kiivastua, ja Mari huomasi yhtenä syynä olevan sen, että Tönu

näki hänet iloisena, mikä hänestä tuntui sangen hullunkuriselta.

"Mitä sinä siellä kikatat?"

"Oh, muuten vain."

"Etkö henno puhua."

"No, nauran ukkoa" -- Mari katsoi kieroon kermansäilytysastiaan.

"Valittaa ja valittaa, että povessa syyhyy ja kirvelee, eikä hullu

tiedä, mikä siellä on! Pyydän nähdäkseni -- paljastaa rintansa

ja näyttää -- puutiainen! Aivan punasinervä ja möhömahainen. --

Odottakaa, kiskon sen pois." -- -- Mutta eihän tämä! Panee molemmin

käsin vastaan: "Ei, ei Jumalan tähden, ei -- matkustan kaupunkiin

lääkäriin!" -- -- -- "Ja matkustaa" -- Mari koukistuu ja pyyhkii

poskeaan -- "ja matkustaakin toisena päivänä kaupunkiin lääkärin

pakinoille!"

Mutta nauraja tuli totiseksi ja vaikeni pian vilkaistessaan

ihmettelevin katsein miehen kasvoihin. Ne olivat vetäytyneet kokoon

takkuisten karvojen alla, hullunkurisesti paisuneet ja leuka levennyt,

ja silmät eivät olleet enää ruskeat, vaan himmeän punaiset.

Tönu seisoi hetken aikaa lausumatta sanaakaan, sitten tunkeutui lyhyt,

puoleksi viheltävä ähkyntä hänen kurkustaan, siihen tukahtui sitä

seuraava sanakin. Hän heitti lusikan, millä oli kuorinut astioita,

lattialle ja huitaisi ulos.

Heidän suhteeseensa tuli jotakin uutta, jotakin enemmän. Nuorikolta ei

häipynyt tunne, että häntä salaa ja valppaasti vartioitiin, että häntä

ympäröitiin, että hänen sisimpäänsä koetettiin tunkeutua. Eikä hän

Tönun katseesta suinkaan aina löytänyt luotettavaa vartijaa, ei, siinä

välähti toisinaan jotakin, mikä saattoi pysähdyttää ajatuksen.

Prillup istui eräänä syyskuun iltana jo vankkureissa astioitten välissä

ja Jaska käänsi aisoja puutarhan pylväästä tielle päin, kun Prillup

yhtäkkiä huusi jälkeensä yli portin: "Mari, tulehan vielä hiukan tänne!"

"Unohditko jotakin?"

"Ei -- sanon jotain -- -- tprrr!"

Nuorikko ei erottanut pimeässä hänen kasvojaan, haistoi ainoastaan

hänen suustaan viinanlöyhkän -- Prillup, joka varakkaana ihmisenä piti

viinaa kotonaan, oli ottanut illallispöydässä ruokaryypyn -- ja huomasi

tämän äänensävystä, ettei tämän mieli ollut lainkaan tyyni.

"Mitä sitten?" Mari nojasi jalkaansa pyöränrumpuun.

Tönu viivytteli, aivan kuin odottaisi vihurin menevän ohi, sitten

yhtäkkiä tunsi Mari tämän kovan käden päälaellaan.

"Ehkä pitäisi sinun mennä taas -- -- älä mene -- -- älä tälläkertaa

mene!"

Siinä sanassa kaikui kielto ja pyyntö ja seassa värisi toivo. Ja

ennenkuin vaimo keksi, mitä vastata, pingoitettiin ohjaksia, piiska

heilahti ja vankkurit vierivät huolimattomin kääntein puutarhasta

tielle. Hiukan kauempaa kuului rykäisy, aivan kuin paha yskänpuuska

läpi pimeyden, sitten kolisivat ainoastaan vankkurit ja graniitti iski

pyörien alla tulta.

Mari kuunteli hetken aikaa kolinaa, käsi kurkunaukossa liinan alla,

toinen puuskassa. Mutta sitten johtui hänen mieleensä jotakin muuta.

Hän kahmaisi hameensa oikean reiden kohdalta käteensä ja nosti

sitä, ja jäljitteli nyt kolme kertaa erästä kaupungissa näkemäänsä

korkeakorkoista rouvaa, joka keikaillen astuu yli porisevan katuojan.

Siinä oli Marilla valojuova, minkä kamarin akkunalla palava lamppu

heitti yli pihan aina portin ulkopuolelle.

Viimein läksi hän vihellellen tupaan, ja toimitettuaan ilta-askareensa,

nukkui pitkän yön. Pitkä oli Marin yö aina Tönun ollessa

kaupunkimatkalla, sillä illasta ja aamusta tuli lisää. Ja jos hän yötä

joskus tuhlasi, silloin teki hän sen tahtoen eikä täytyen.

Viikonpäivät myöhemmin oli Kremerin herralla Särgverestä vieraita:

kaikki kolme "pinguiiniä" Adalbert veljen kera. He tulivat niinkuin

tavallisestikin vain pariksi tunniksi -- harmaa kuskivanhus ei riisunut

hevosiakaan vaunujen edestä -- ja tahtoivat enimmäkseen ajella Ulrikin

poikamiesasunnon ulkopuolella, eräällä hiekkasärkällä, mikä ulottui

moision takaa aina karjakartonalle asti. Mäenkylän ihmiset, jotka niin

harvoin näkivät maillaan muita herrasväkiä, erittäinkään sellaisia

avara- ja kahisevapukuisia, nostivat joka puolella päitään ja jäivät

heidän jälkeensäkin pälymään. "Niitä täytyy oikein katsoa", sanoivat

jotkut jättäen kuitenkin selittämättä minkä vuoksi, ja kenen oli

tervehdittävä, hän teki sen miltei naurettavan kohteliaasti.

* * * * *

Särgveren Kremer ei ollut vähimmässäkään määrässä samannäköinen kuin

Mäenkylän. Pitkänä, laihana, kuivana, lumivalkoisine viiksineen ja

suurine mustahkoine poskikuoppineen muistutti hän jotakuta vanhaa

Moskovasta palaavaa Napoleonin upseeria ja erosi Ulrikista samoin

kuin sisaristakin siinä, että hänen liikkeensä olivat tahdikkaan

levottomat erittäinkin hänen käydessään. Siitä huolimatta, että otti

lyhyitä, sipsuttelevia askeleita pitkillä säärillään, ehti Adalbert

von Kremer tahdikkaasti keinuvasta seurasta jonkun matkaa edelle,

ja täytyi hänen joka kerran tulla takaisin, jotta kaikki pysyisivät

samassa joukossa. Tavallisesti huomasi hän ennätyksensä vasta sitten,

kun hänen mieleensä johtui puhua jotakin, ja jotta se ei unohtuisi

ennenkuin pääsi toisten joukkoon, piti hän kätensä pystyssä seuraan

päin ojennettuina, kunnes sana saattoi kuulua. Se alituiseen toistuva

juoksu rivistä ulos ja riviin takaisin sai luonteenomaisen piirteen

lisää siitä, että Mylord, Adalbert-herran uskollinen koira, jonka

terävä, pitkä kuono tuskin milloinkaan erosi isännän kannoilta, kulki

kuin varjo hänen mukanaan mennessä ja tullessa. Kaikki kolme sisarusta

oli aivan samanlaisia yksinpä huudahdellessaankin, etenkin hiukan

etäämmältä katsoen, niin ettei heidän kasvojensa muutamia erilaisuuksia

huomannut. Nuo pienehköt, mustanpuhuvat päät, pitkine kyömynenineen,

nuo pienestä kaulasta ja ahtaista olkapäistä alkavat ja alempaa

järjestänsä levenevät vartalot ja lopuksi nuo lyhyet, hiukan heikosti

liikkuvat käsivarret tuon pehmeän ruumiillisen yltäkylläisyyden

rinnalla oikeuttivat muuten melko letkauttavan nimityksen, jonka Henrik

veli kerran ylimielisellä tuulella ollessaan on antanut, samalla kuin

todella voisi kysyä, olisiko laivamies Jäämerellä purjehtiessaan

saattanut keksiä eroa heidän ja noiden sympaatisten pystyssä olevien

lintujen välillä, jos olisi nähnyt Särgveren neidit niiden joukossa.

Mitä enemmän naisilta puuttui ruumiillista liikkuvaisuutta -- siinä

suhteessa olivat he lähinnä Ulrik-veljeä -- sitä enemmän oli heidän

kielensä irrallaan. He juttelivat -- enimmäkseen kolmen kesken --

tosin sävy ja tempo olivat viileän kohtuulliset -- mutta sensijaan

tapahtui se lakkaamatta ja -- mikä omaperäisempää -- kenenkään heistä

ottamatta huomioon toisen puhetta, antamatta toinen toisensa lopettaa

lausettaan. Kuinka he ymmärsivät toistensa puheen, jäi salaisuudeksi,

kolmen veljenkin oli sitä vaikea käsittää, mutta he ymmärsivät, sillä

muuten ei jokunen ajatustenvaihetus olisi johtanut vihamieliseen

yhteentörmäykseen. Adalbert veljen pystyssä olevan käden täytyi sangen

kauan pysyä ilmassa, ennenkuin katseet sovinnollisina tapasivat

toisensa ja välistä oli hän unohtanutkin asian, jota oli koettanut

pitää mielessään. Paremmin kävi Ulrikin, joka osasi auttaa itseään

suurella Stentori-äänellään.

Ehtiessään takaisin karjamoisiosta kiertopolkuja pitkin, oli pieni

seurue kuljeskellut puutarhan lohduttomassa ryteikössä ja purkautui

nyt läpi veräjän, mikä johti pesutuvan viereltä kaivolle ja edelleen

navetan ja asuinhuoneitten väliin jätetylle avaralle nurmikolle, mitä

käytettiin karjatarhana. Karja oli juotettu, iltalypsy oli parhaillaan,

Kurun emäntä veti käsivankkureineen puhtaita astioita. Ei ollut juuri

helppoa vetää niitä, sillä maa oli kaivoon päin kaltevaa ja jostakin

syystä -- koulussa eivät he kyllä vielä käyneet -- ei ollut pienokaisia

työntämässä takaa vankkureita.

"Hei hei, nuorikko, odota, autan sinua!" huusi Särgveren herra pitäen

kättään pystyssä kunnes hän oli tullut kuormineen lähelle. Tämän

voimakkaasti työntäessä järisivät vankkurit mäelle, ja nuorikon harvain

hampaitten välistä kuului kohteliaasti: "Suuri kiitos, herra!"

Ympärillä naurettiin, tytötkin nauroivat ja Ulrik von Kremer taputti

käsiään viiksien liikkuessa ylös ja alas. Hänen poskillaan oli syvä

puna, mikä häntä nuorensi.

"Kuule, Ulrik" -- Adalbert läheni kohotettuina käsineen -- "aiotko

tänäkin vuonna olla Mäenkylässä niin myöhään syksyyn kuin viime

vuonnakin?"

"Voihan olla -- uunit ovat kunnossa --"

"Onpa se ihmeellistä. Sinä alat aivan vieraantua Särgverestä.

Kaupungissa olet enemmän kuin tavallisesti."

"Asiat -- tehtävät --" mumisee Ulrik, mutta Adalbert ei kuullut

sitä enää, sillä hän köpitti nokkeline säärineen lehmän luo, joka

oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Ja sitä katseltuaan riensi uutta

päähänpistoa toitottavine käsineen sisarien luo, jotka tervehtivät

saavin luona Reemetin emäntää.

"Tuo mustankirjava tuolla -- tulkaa katsomaan -- se on Ulrikin karjan

kaikkein hienoimpia!"

* * * * *

Neidit seurasivat tätä, myöskin Ulrik läheni, ja nyt alkoi kirjavaisen

ympärillä pitkä arvostelevainen keskustelu, mikä kosketteli kerta

toisensa perästä myöskin muita lehmiä. Naisten arvelut olivat eroavia,

mutta heidän todistelunsa sulivat yhteen. Ja lehmät pysähdyttivät

märehtimisensä arvostellakseen myöskin he omasta puolestaan vieraat

arvioijat.

Mutta nyt oli karjassa nuori Anglerin sonni, ja se näytti näissä

vieraissa havaitsevan jotakin, mikä sitä ei miellyttänyt. Se mulkoili

niitä kauempaa, puhalsi pari kertaa, huitaisi hännällään ja puskien

päätään maahan päästi ensimmäisen varoittavan mölinän.

Mutta sille ei annettu mitään arvoa. Kotolaisille ei se ollut

milloinkaan ollut vihainen ja vieraitten mielet olivat kiintyneet

puheluun. Eihän heillä ollut punaista missään, ei nauhoissa eikä

hattukukissa.

Mutta sonnin mielipaha kasvoi. Se kaapi, kuopi maata ja pyöri lehmän

ympärillä ja läheni hitaasti väittelevää seuruetta. Salakavala se

ei ollut, vaan antoi vielä kerran merkin, möristen pahemmin kuin

milloinkaan. Mutta nähdessään, ettei sillekään annettu arvoa, päätti se

ryhtyä tositoimiin.

Hetken aikaa seisoi se aivan hiljaa, suu ja sieraimet vaahdoten,

silmät punoittaen, mutta sitten se viskaisi sarviaan eteenpäin, otti

vauhtia ja puski. Herrat ja neidit hypähtivät ja hoippuivat taaksepäin.

Vielä kerran aikoi elukka puskea, mutta vauhtia ottaessaan sai se

kovan korennon iskun niskaansa. Se pysähtyi, pärskytti ja kääntyi

sitten uuden vastustajan puoleen, mutta silloin sattui toinen isku sen

päähän, ja nyt katsoi se parhaaksi perääntyä; kumeasti mölisten, kaksi

verijuovaa päässä kääntyi härkä kauemmaksi karjan joukkoon.

Nyt vasta alkoi mölinä, ja vasta nyt nähtiin, että itse Mäenkylän

isäntään oli sonnin isku sattunut. Ulrik von Kremer, kasvoiltaan

vahankarvaisena, huulet sinisinä virui selällään nurmikolla ja puhui

omaisille, jotka ensimmäisinä kumartuivat hänen puoleensa, äidinkielen

asemesta viron kielellä: "Auttakaa minut sisään!"

* * * * *

"Ulrik, sinä haavoittunut!" kiljui kolme neitiä kuin yhdestä suusta,

kaikki kädet ristissä Adalbert veljen tepastellessa neuvottomana

näiden ympärillä ja kerraten lausetta: "Ist es denn möglich! Ist es

denn möglich!" Hänen kannoillaan oli taas syyllisen, nöyrän näköisenä

valkea koira, joka siihen asti, päästäen ruumiillisen heikkoutensa

valloilleen, oli hieronut ystävyyttä navetan ovella naaraspuolisen

karjakoiran kanssa.

"Hakekaa tohtori!" pyysi haavoittunut nyt saksan kielellä, nousten omin

avuin istumaan; vetäessään takaisin oikeaan kylkeen puristautuneen

kätensä, olivat sormet hiukan veressä; hän jäi niitä avoimin silmin

tunnustelemaan.

Pehtorin emäntä ja Kurun nuorikko -- jälkimmäinen heitti juuri korennon

maahan -- aikoivat jo tarttua haavoittuneeseen, kun Adalbert veli

toipui senverran, että huomasi astua emännän tilalle; tallin edestä

paikalle syöksähtänyt kuski vapautti nuoremman, Mäenkylän maitomiehen

vaimon, tästä tehtävästä. Molempien tukemana horjui Ulrik von Kremer

kotiin päin, lasimainen katse yhä vielä kiintyneenä verisiin sormiin.

Heitä seurasivat neidit tuskasta sanattomina kouristuksen tapaisesti

pitäen toinen toistaan käsistä kiinni, kaikkien suut ihmeellisen

samalla tavalla hiukan auki, ja lopuksi Reemetin emäntä, joka

tahtoi olla apuna kamarissa, sillä hän ei ollut aivan varma neitsyt

Vilhelmiinan kylmäverisyydestä, kädessään oli hänellä onnettomuuden

uhriksi joutuneen herran maasta otettu lakki.

Kurun emännän kääntyessä takaisin vankkureihinsa päin -- siinä oli

sillä kertaa pestäväksi vietäviä astioita -- seisoi hän yht'äkkiä

Prillupia vastassa, joka astui esiin lähellä olevan jääkellarin eteisen

muodostamasta varjosta.

Tönun silmät paloivat, hänen poskikarvansa värähtelivät ja nuorikon

kasvoihin läiskähti lämmintä sylkeä hänen puoleksi sihisten

puristaessaan hampaittensa välistä:

"Mitä se Jumalan luoma sinulle teki! Mitä sinun tarvitsi sitä lyödä!"

"Ketä -- -- mitä -- --?"

Tönu pälyili lypsäjiin, jotka vielä seisoivat piirissä

onnettomuuspaikalla pohtien kiihottuneina tapahtumaa, näytti siltä kuin

tahtoisi hän vielä lisätä jotakin, minkävuoksi hän astui likemmäksi

vaimoa. Mutta yht'äkkiä huitaisi hän kädellään, mikä oli varsin luinen

ja kääntyen menemään kirahti ainoastaan: "Puhdista astiasi, letukka!"

Sitten meni maitokamariin päin terävine olkapäineen, pää tönkkönä

taakseen katsomatta.

Mari katsoi hetken aikaa hänen jälkeensä pyyhkäisten oikealla kädellään

tapansa mukaan nenänsä alustaa ennenkuin otti korennon maasta.

* * * * *

Keskellä pihamaata huitaisi päärakennuksesta tuleva Pietari kädellään

pihan yli nuorikolle, ja kiirehti talliin päin. "Kaupunkiin

tohtoria hakemaan!" huusi hän kättä heiluttaen. Tuo hidas poika oli

hullunkurisen näköinen koettaessaan olla vikkelä, ja Mari hymyili. Hän

näki hänen kompastuvan tallin edessä, ja hymyili jälleen.

Tullessaan uusin kuormin takaisin havaitsi nuorikko, että lypsäjät

olivat jälleen ryhtyneet työhönsä, vaikka Reemetin emäntää ei vielä

näkynyt, molempien kuskien valjastaessa kömpelön kiireesti hevosia

kaleskojen eteen. Ja maitokamarissa lämmitti Tönu uunia, jotta maito

happanisi, ilma oli kylmä, vaikkakin aurinko heloitti sinisen selkeältä

taivaalta.

He eivät puhuneet toinen toiselleen, kumpikin teki omaa työtään siksi

kunnes maitosaavi tuli.

"Sinun pitäisi saada heiltä hyvä lahja, nuorikko", laski emäntä

leikkiä, "ilman sinua olisi sonni varmaankin heidät kaikki hajottanut

tuuleen ja mene tiedä, mitä neidoista olisi jäänyt jäljelle".

"Millainen on haava?" kysyi Mari.

"Ei varmaan tapakaan, eikä tee raajarikoksikaan", arvaili kysytty

kevyesti, "mutta sonni paran päivät ovat luetut! Tuskin oli sängyssä ja

haava sidottu, kun käski: Älkööt minun silmäni enää nähkö sitä härkää!

Viekää se kaupunkiin makkarantekijälle!"

Prillup oli ottanut hyllyn pylväässä riippuvan taulun ja näytti

tutkivan siinä olevia jäykkiä, kulmikkaita ja kyhmyisiä lukuja, joita

varten tosin oli vedetty viivat, mutta niistä eivät ne huolineet, vaan

milloin kiipeilivät ylös, milloin putosivat alas. Sitten sanoi emäntä

seniltaisen tuoppiluvun ja Tönu kirjoitti sen vieressä riippuvalla

rihvelillä tauluun sillä kertaa sattumalta viivalle, kuitenkin luku

itse oli siihenastisia huomattavasti huonompi, varsinkin huonompi

niitä, jotka nuorikko välistä piirsi. Jaanin aikana oli emäntä

huolehtinut maitomiehen tuoppinumeroista.

Vaieten tyhjensi aviopari senjälkeen saavin, ja Marin mentyä kotiin --

tänään ei valmistettu voita -- jäi Prillup edelleenkin huolehtimaan

uunista. Hän toi kopalla turpeita puitten lisäksi ja kävi silloin

tällöin takimmaisessa huoneessa katsomassa pientä lämpömittaria, joka

oli kiinnitetty taulun viereen. Tuon tuostakin seisoi hän kauemmin

kamarissa, antoi katseen liukua pitkin maitoastioita, tarkasteli jonkun

sisustaakin, kopeloi milloin mitäkin pyttyä. Yht'äkkiä painoi hän

kädellä otsaansa, sulki silmänsä ja alkoi peräytyä hyllyistä poispäin,

aivankuin olisi hänen päähänsä mennyt häkää. Hän peräytyi ulkoseinään

asti, nojaten selkäänsä sitä vasten, ja kun hän nyt avasi silmänsä, oli

niissä kauhistunut, kysyvä katse, ja Tönun molemmat kädet ojentuivat

torjuen hyllyihin päin.

He välttelivät toinen toistaan tavaten vain ruokapöydässä kaksi kertaa

päivässä -- työ saattoi heidät eri taholle -- mutta silloinkaan eivät

he keksineet puheenaihetta. Ja sillätavoin kävivät he illalla sänkyyn.

Mutta yöllä heräsi nuorikko syvästä unestaan, sillä hänestä tuntui kuin

painaisi laesta pudonnut kattoparru hänen lantioitaan. Mutta se olikin

Tönun käsivarsi. Ja Mari jätti sen paikalleen.

Aamulla näytti siltä kuin ei Prillup olisi koko yönä saanut

ummistetuksi silmiään. --

Valitteleva herra, joka aivan tosissaan oli kysynyt tohtorilta, jääkö

hän vielä eloon, uskallettiin jo toisena päivänä viedä Särgvereen,

jotta sisaret voisivat hoitaa häntä, ja ennenkuin kolme viikkoa oli

kulunut, oli mies taas täysin terve.

Mäenkylään tullessaan toi Kremerin herra mukanaan suuren englantilaisen

verikoiran, jonka varmaankin piti tarvittaessa puolustaa häntä uutta

sonnia vastaan -- hän ei muuten ollut koirien ystävä -- ja jolle

rakennettiin hyvä lämmin koppi. Mutta Kurun emännälle löydettiin

vaunujen laatikosta villainen leninkikangas, neitien itsensä ostama,

ei liian halpa, ja Reemetin emäntä, joka oli pitänyt suurta ääntä

lahjasta, sai tehtäväkseen antaa sen nuorikolle, ei päästy selville

siitä, minkävuoksi vanhaherra ei kehdannut tehdä sitä konttorissa.

Ja nyt nautti Ulrik von Kremer yksinäisessä, suon takana sijaitsevassa

Mäenkylässä, jossa hänen ei tarvinnut kärsiä puoltakaan emää

entisestä ikävästä, edelleen kuivasta ja kauniista syksystä, joka oli

seurannut kylmää ja sateista kesää. Hän pysyi siellä uljaasti vielä

silloinkin, kun myrskyt, sateet ja kylmät ilmat tulivat, kun kuolema

kävi yli mäkien ja norojen, kun suo peittyi koinkarvaiseen huntuun

ja metsästä varisivat kirjavan vaipan viimeisetkin hetaleet. Mitään

säälittävää, kaihoisan lauhaa ei tänä vuonna ollut tuossa kuolemassa,

kaikki kuolivat lujina, älykkään tietoisina siitä, että heidän

yläpuolellaan on välttämättömyyden lain mahti; ja viimein oli sammunut

ja tummentunut syksyn värien selkeä ja syvä loisto, haihtunut syksyn

tuoksujen raittiin kova lemu ja korkea taivas oli äkkiä alentunut,

hyytynyt tummanharmaaksi, sitten luotiin haudalle yön kuluessa valkea

kumpu, joka kuumotti vielä taivaan puhtautta, ja sinertävien kielien

nähtiin nuolevan herraskartanon päärakennuksen kahta etelänpuolista

savupiippua, mikä todisti, että vanha herra asui vieläkin siellä. Mutta

se todisti myöskin sitä, että Ulrik von Kremerin tusculumin uunit

olivat todellakin kunnossa.

Kremerin elämä tuntui hänestä itsestään vielä kalliimmalta äskeisestä

onnettomuudesta asti, senvuoksi tahtoi hän olla kiitollinen

korkeimmalle kaitsijalle, alkaen jälleen iltaisin ottaa hänen sanansa

käteensä, omasta kohdastaan olisi hänellä nyt ollut kaikkia, mitä

oli toivonutkin, jollei maitomies Prillup olisi tuottanut hänelle

murheensiementä.

Epäilemättä muuttui tämän ihmisen suhde häneen toisenlaiseksi. Jotain

hämärää alkoi hiipiä heidän väliinsä. Ilma, jota he hengittivät

seistessään vastakkain, oli tukahduttava. Kaikessa siinä, miten hän

kuun ensimmäisenä -- muuten ei heidän puheistaan leikinlasku puuttunut

-- konttoriin astuessaan tokaisi yksinkertaisen "terveensä", miten hän

survaisi maitorahan pöydälle, miten hän seisoi pöydän päässä, miten

hänen ruskeat silmänsä vilkkuivat karvojen seasta, kuinka hän pois

mennessään sysäsi oven kiinni -- kaikessa siinä oli jotakin, mikä sai

Kremerin kuvittelemaan kylmän, hikisen, näkymättömän käden vihamielistä

sipaisua yli hänen kaljun päälakensa.

Mitä se lieneekään ollut -- -- senkö johdosta vielä, nyt toisena

vuonna, kun mennä vuonna kaikki näytti olevan niin hyvin?

Eikö hän saanut maitoa kohtuullisella, enemmänkin kuin kohtuullisella

hinnalla? Eikö hän ollut saanut velkaa, josta hän oli antanut korvausta

vain kaksikymmentäviisi ruplaa? Tai oliko häneltä -- mikä Jaania oli

niin suututtanut -- kysytty maitorahoja edeltäpäin? Ei, Kremer oli

saanut omat raha-asiansa parannetuiksi ottamalla pankkilainan ja

myymällä jonkun talon niin suuresti, että hän voi maidosta tai voista

saadut vuokrarahat jättää rauhaan. Ja kuudenneksen vuokra oli sama kuin

ennenkin, ja entinen oli tähän päivään asti myöskin vasikoitten hinta,

vaikka kyllä maan- ja lihanhinta nousi. Ja vaimo -- viattomien lahjojen

muodossa sai hänkin milloin mitäkin.

Mikä häntä siis -- -- mikä häntä siis vaivasi?

No niin -- voisihan ehkä ajatella, että -- --. Mutta nyt vielä

senvuoksi!

Marin kanssa he eivät puhuneet tästä, se oli kuin mykkänä sopimuksena

heidän välillään, ja niinpä piti Ulrik parhaimpana sanoa napsauttaa

Tönulle itselleen siitä jonkun kerran. Saadakseen selvyyden,

vapautuakseen sydäntä häiritsevästä epätietoisuudesta.

Hän teki sen lopuksi joulukuun ensimmäisellä viikolla. Prillupin pitkä,

kaita selkä kääntyi pöytään päin, hänen toinen verille hieroutunut

korvansa tuli, takaa näkyviin, käsi nousi lakinreunaan. --

"Odotahan vielä, Tönu!"

Kääntyminen vei aikaa. Vain silmät kysyivät pöhöttyneiden luomien

alta. Kremer istui käsiinsä nojaten pöydän ääressä, hänen viiksensä

liikkuivat hänen koettaessaan päästä leikillisen ystävälliseksi.

"Olisin jo kauan sitten halunnut kysyä: tulet tänne niin happamin

naamoin, saatat minulle suurta tuskaa, -- eikö maito enää tuota sinulle

mielihyvää?"

Mies jäi tuijottamaan häneen, mutta näkemättömin silmin. Ja suu

vaikeni, kädet riippuivat sivulla.

"Minun mielestäni sinulla ei pitäisi olla katumista, sinä voisit olla

varsin tyytyväinen itseesi, joka toinen mies sinun sijassasi olisi

tehnyt samoin."

Prillup vaikeni edelleen, katseen ja jäsenten pysyessä aivan

rauhallisesti paikoillaan.

Kremer odotti; hänen kätensä leikitteli lyijykynällä, silmät mittelivät

Tönun puoliturkin helmoja. "Voisithan puhua -- olemmehan hyvässä

sovussa keskenämme--."

"Olin sika", sanoi Prillup lopulta.

"Vai niin -- vai sitä kuitenkin --?" Kremerin leuka nytkähti äkkiä

ylös. "Kuinka niin -- minkävuoksi sitten -- --?"

"Olin suuri sika", vahvisti toinen korostaen vielä enemmän sanojaan.

Kremer katsoi vilkaisten häntä silmiin, ja ikäänkuin olisi niistä

saanut vastauksen, nousi hän tukevine ruumiineen vaivalloisesti

tuolilta. Hitaasti ensin hierottuaan käsiään pani vanha herra ne

ristiluille, astui hyllyvin pyörähdyksin yli permannon, kunnes hän

puoleksi sivuttain Tönuun jäi seisomaan tuolin taakse.

"En tiedä kyllä oikein, mitä sinulla lieneekään mielessäsi, ja

jollet tahdo puhua juuri nyt -- niin jääköön siihen, mutta katsos,

rakas Prillup, jokaisella asiallahan ja jokaisella kaupalla tässä

katoavaisessa maailmassa on omat pahat puolensa. Missä riemua,

siellä murhetta -- tiedät sen itsekin. Voin kuitenkin antaa sinulle

hyvän neuvon murheeseen, todellakin hyvän neuvon, olen sitä itsekin

koettanut. Katsos, Tönu: Jos minä olen joskus tehnyt pahasti -- sitähän

sattuu väliin, enkähän minäkään ole kaikkein viisain, tai kun minä

suorastaan olen tehnyt pahaa -- sitäkin sattuu, eihän herrakaan ole

enkeli -- -- niin minä otan raamatun käteeni ja luen sitä niin kauan

kunnes löydän sanat, jotka ovat suorastaan minulle tarkoitetut, jotka

sopivat minulle niinkuin pitkä tukki sopii selkääni. Ja kun sitten olen

lukenut ja vielä kerran lukenut, ja kolmannen kerran lukenut, niin on

kaikki tuska pyyhitty pois kuten tomu kiilloitetulta pöydältä. Mutta

sinun pitää lukea sitä, mitä sinulle on sanottu -- ymmärrätkö, Tönu? --

mikä erittäin on sinulle sanottua."

Maitomiehen turkki oli puheen kestäessä kerran kopissut, ilman että

olisi voinut huomata minkäänlaisen liikutuksen alkua. Mies itse seisoi

mykkänä, silmät permantoon päin. Nyt hän käänsi mutistelevaa suuta

oikealle ja vasemmalle aivan kuin tahtoisi sylkeä, mutta jätti sen

kuitenkin tekemättä.

Kremer antoi hänelle runsaasti aikaa vastata, nojaten rintaansa tuolin

selkänojaan, keinuttaen itseään ajattelevasti ja hiljaa. Mutta kun

toinen ei sanonut sanaakaan, nosti hän äkkiä kuin unesta heräten

päätään ja kysyi mumisten:

"Mitenkä hän sinulle sen vuoksi tuli niin rakkaaksi?"

"Ei tiedä --" alkoi Prillup, mutta jätti kesken ja painoi äkkiä

silmänsä kiinni; molempien luomien alta juoksi siristen kuin elohopeaa

poskikarvoihin. Sitten yht'äkkiä kääntyi ja läksi.

Hänen jälkeensä jäi nikotiinipilvi ja turkin haju.

Kolmastoista luku.

Tönu Prillupista tuntui heti kauppamiehenä oloaikansa alusta asti

kuin olisivat ostajat olleet vähemmän hyvänsuopia häntä kuin

hänen kilvoittelevia ammattiveljiään kohtaan. Epätietoiseksi jäi

hän ainoastaan siitä, johtuiko voima, joka johdatti heidät hänen

vankkureittensa joko oikealle tai vasemmalle puolen hänen kaupastaan

vai hänestä itsestään. Mutta kun Prillup ei osannut syyttää voitaan

eikä maitoaan, teki kaikki, mitä ymmärsi tehdä, jotta ne olisivat

yhtä hyvät kuin toistenkin, ja kun hän kauppiaana arveli olevansa

toisia viisaampi ja reippaampikin, niin jäi mies aivan neuvottomana

pohtimaan hänelle täydellistä arvoitusta. Sangen usein täytyi hänen

lähteä torilta viimeisenä hapanmaitokauppiaana ja jatkaa usein myyntiä

kadulla -- aina vieläkin, toisena vuonna. Toistui se, minkä hän

oli huomannut jo torilla, hänen suhteessaan jälleenmyyjiin: nekin

poikkesivat oikealle ja vasemmalle puolen hänen tietämättä minkä

vuoksi; niiden joukossa, jotka pysähtyivät Tönun luo, oli velantahtojia

ja velkaanjääpiä, joista hänen itsensä täytyi pysyä loitolla.

Haisiko kauppa vai kauppamies?

Vai haisivatko molemmat?

Ja mikä haju se oli?

Tönu piti vadit, voiastiat ja pytyt puhtaina säälimättä nuorikon

käsiä; hän rajoitti kerta toisensa perästä parrankasvuaan; vaati

valkean kaulahuivin ja hankasi kauniisti silmänsä puhtaiksi lähtiessään

kapakasta eteenpäin; houkuttelevan hymyilevät kasvot olivat jo kaukaa

hänellä valmiina -- nopeasti ryhtyi hän toimeen, kun vankkurit

olivat ajetut paikoilleen, samoin silloin, kun jätti kaupitsemisen

jälleenmyyjille. Mutta mihinkä se kaikki olisi riittänyt aivankuin

ilmasta tihkuvaa vihamielisyyttä vastaan, mikä heti leijaili hänen

ympärillään, kun rattaat rämisivät kaupungin kadun kivitystä vastaan,

kun torilla ensimmäiset ihmiset kerääntyivät maitomiesten riviin.

Toisten liike menestyi hyvin, hänen ainoastaan kohtalaisesti.

Tämä pakoitti hänet tarkkaamaan ostajia, mutta sekään ei auttanut.

Oli niitä jotka katsahtivat häneen, myhähtivät ja menivät ohi; oli

niitä, jotka tekivät sen totisin ja epämääräisin kasvonilmein, ja

oli sellaisia, jotka jonkun kerran ostivat häneltä ja vasta sitten

kallistuivat sivulle. Lyhyesti: oli sellaisia, joita ei hän itse,

ja sellaisia, joita ei nähtävästi hänen kauppansa miellyttänyt. Ja

kummatkin olivat valtavana enemmistönä toisten vankkureitten luona,

jotka tulivat myöhempään, ollen tyytyväisiä sekä kaupantekoon että

kauppamieheen. Ja niinpä kaupitteli Mäenkylä varmaan enemmän kuin

kukaan muu niille, jotka eivät valinneet miestä eikä kauppaa ja ostivat

vain kerran. Tönu jäi aina katkerana arvuuttelemaan, miksikä hänen

oikealla ja vasemmalla puolellaan olevat kilvoittelijansa, jotka hän

tiesi voittavansa sekä näppäryydessä että nöyrässä kohteliaisuudessa,

jättivät hänet muuten varjoon. Hän arvuutteli, mutta ei käsittänyt,

eivät missään kohdin he olleet häntä parempia pään enemmänkuin

kaupankaan puolesta. Sattuihan jokaiselle, että joskus voi epäonnistui,

tai maito ei ollut hyvää, mutta kun senvuoksi rangaistiin, niin

rangaistiin häntä eikä niitä toisia. Mistä ja kusta se ero? Mikä paha

vainosi häntä salaa?

Mutta kun Prillup ei päässyt siitä selvyyteen sitä vähemmän, kun

hänellä ei ollut mitään itsekohtaisia vihamiehiä, niin yritti hän

puolustautua mahdollisimman monin asein.

Salaisen tunteen painostamana, että koko ilma on häntä vastaan,

koetti hän kaikille, jotka joutuivat hänen kanssaan lähempiin

tekemisiin, näyttää sovinnollisen mielen ohessa anteliasta kättä --

yhtähyvin matkalla kuin kotona. Ammattiveljet, kauppiaat, teurastajat,

kapakanisännät, tuttavat, tielläkulkijat -- ne kaikki saivat pyyhkiä

suutaan Prillupin viinaa ja olutta maistaessaan, ja ken kotoisista

tuli Kurulle -- kutsuttuna tai ilman -- lähti sieltä täysin vatsoin

ja kostutetuin kurkuin. Kaupungista teuraseläimiä vastaan tulleet

teurastajat huvittelivat usein odotusaikanaan kapakassa pelaamalla

korttia rahasta. Ollakseen heidänkin kanssaan hyvissä väleissä,

antoi "laadukas Mäenkylä" houkutella itsensä joukkoon ja nousi melko

harvoin voittajana pöydästä. Tönu ei unohtanut myöskään Sutsu-muoria.

Matkustaessaan talvitietä Tapun kautta yli joen ja suon ja tietäessään,

ettei Triinun suu ole väkeviin nähden sarvesta, pisti hän useammin

kuin kerran mökin ovesta siistin pullon sisään. Korvaukseksi sai hän

pari kertaa jauhonhienoa valkosta pulveria, salaperäisen makuista ja

hajuista, katseita ja sanoja vastaan tehoavia, jotta hän sekoittaisi

sitä väliin voin ja maidon sekaan.

Mutta vielä jotakin sovitettavaa ja masentavaa tuli lisäksi.

Salaisuus tuli julki.

Ei tiennyt Tönu eikä Mari, miten se sai alkunsa.

Nousi kuin sumu, näkymättä ja yhyttämättä. Ensikädessä tietysti

kotipaikalla.

Vähitellen alkoi Prillup saada vihjauksia, unihoureissa, pisara

pisaralta, hitusen kerrallaan -- heidän silmäteräsistään,

suunsopistaan, sieltä, mikä siellä vilahti säteen tavoin ja välkkyi

kipunana, mikä veti ryppyyn puhujan huulen ja kipristi naurajan äänen

-- kauan ennenkuin näykkiviä ja vihjailevia sanoja alkoi livahdella

suusta.

Kysyi Tönu vaimolta, oliko tällekin tehty salaisia viittauksia,

Marin sormi raapaisi niskaa liinan alta ja silmä katsoi kieroon ja

ajattelevaisesta liemipataan, kunnes suu viimein virisi ja vastasi

haukotellen, että "kylläpä vain, kuinkas ei, olisihan se pitänyt arvata

edeltäkäsin, onhan ihmisellä ruumis sielun verhona" ja siinä oli

tyyneyttä, mistä toinenkin olisi voinut ottaa oppia.

Prillup tahtoikin, mutta ei voinut. Sisäinen tuki puuttui. Hän

koetti kääntää päätään Jaanin tavoin, mutta unohti sen jälleen ja

päästi sen painumaan alas. Hän koetti katsoa heitä urheasti silmiin,

nauraen, huutaen, kehuskellen, mutta siinä oli jotakin tuimaa ja

selässä tuntui kuin tikkujen ritinää sydäntä kiertäessä. Ja senvuoksi

täytyi hänen heitä syöttää ja juottaa ja sanoilla silittää ja varoa

loukkauksia, jotta he eivät pääsisi liian lähelle, jotta he eivät hänen

kestäväisyyttään ylivoimaisesti panisi koetteelle. Sillä sitä tarvitsi

hän paljon, varsinkin kun vielä kaupunkitielle ja kirkonkylään huhu

levisi, mihin kului ihmeellisen vähän aikaa, aivankuin olisi Jumalan

tuuli sitä itse kantanut.

Pistettiin säkkiin, mitä ilman saatiin, vieläpä mielihyvin, ja

Kurusta tuli paikka, mihin kokoonnuttiin joukoittain, vaikka kyllä

nuoriso, huvittelijoitten pääaines, ei tavannut talossa saman ikäistä

naimatonta nuorisoa. Sillä talonväen salaisuus ei tuottanut kenellekään

päänvaivaa. Se oli vain asia, mikä antoi hauskan tilaisuuden kahista

ja pistellä selän takana. Ja iäkkäämpien kyläläisten joukossa oli

epäilemättä vaimoja ja miehiä, jotka mielessään olisivat vaihtaneet

Marin ja Tönun kanssa. Kurun väkihän menestyi silminnähtävästi hyvin.

Olisi voinut vähemmänkin hyvin menestyä.

Voitiinhan ajatella toisinkin, ja Tönu huomasi, että niin tehtiinkin,

mutta niinkauan kuin Kurun perheen kanssa seurusteltiin ystävällisesti,

oli Tönun mielestä jotakin korjattu, jotakin voitettu; ja hänen

sydämensä tunsi huojennusta, kun he jälleen tulivat, kun tulivat

iloisina, kun tulivat soittaen ja laulaen.

Mutta hänen korviensa ympärystä alkoi hopeoitua -- yhtäkkiä, saman

talven aikana. Ja hänen kätensä alkoivat häilähdellä, silmänsä

räpytellä ja ennen niin hitaat liikkeet tulivat malttamattomiksi ja

äkillisiksi. Mari yhytti hänet väliin maksupäivien edellä rahoja

lukemasta, hänen kätensä värisivät, pöyhötellen pöydällä olevaa

pikku pinoa yhä uudestaan sekaisin, eikä yhteenlasku edistynyt eikä

edistyneet asiat.

Liikkeensä sujumisesta ei hän vaimolle tehnyt paljoakaan selkoa. Marin

usein toistuva erillään olo auttoi häntä suuresti; mutta muuten,

erittäin viinapäissään, näytti hän nuorikon läsnäollessa yritteliään

tyytyväiseltä ja toivorikkaalta, vaikkakin suu saattoi hetkeksi erehtyä

sanomaan totuuden. Hän piti hyvin huolta siitä, ettei vaimolta eikä

lapsilta puuttuisi mitään, mitä perheenpään varojen mukaan piti oleman.

Kaupunkimatkoilta alkoi Prillup yhä useammin tulla kotiin hyvällä

tuulella.

Siinä tilassa voi hän hiukan loilottavasta ilonpuuskasta, mikä on

hänelle ominaista, äkkiä huiskahtaa toiseen äärimmäisyyteen joko aivan

joutavasta syystä tai ilman mitään syytä ollenkaan. Sitten riiteli

ja juonitteli hän vaimonsa kanssa ja sattui väliin rajapyykille,

missä sana pakkautuu teoksi. Sellaista tapahtuikin kerran talven

loppupuolella. Hän oli ehtinyt kotiin iltahämärissä ilman että sitä

huomattiin kamarissa, hän oli hyvällä tuulella, sillä oven välistä

alkoi kieriä suuria aamuruskonpunaisia appelsiinia yksi kerrallaan

sisään, Annin ja Jukun riemuisaksi yllätykseksi; he katselivat hohtavia

keriä hetken aikaa aivan vaiti silmät pyöreinä, ennenkuin kirkuen

käsittivät ryhtyä niitä kokoamaan ja juosten pyydystämään. Antelias

heittäjä tuli vasta sitten näkyviin, kun tusinan viimeinen vieri yli

lattian, ja Marin rintaa vasten lensi kultapauloihin kääritty pitkä,

hetalepäinen karamelli, jääden hänen helmoihinsa.

Nuorikko seisoi juhlapuvussaan, pussimyssy päässä, lähdön kiihkosta

kerkeä puna poskilla, nuoruuden uhkeudessaan lampun valossa. Hän

mieli lähteä iltajunalla kaupunkiin; rautatieasemalle -- Mädakaelan

kautta neljä virstaa -- ajatteli hän mennä jalan. Väri, mikä vilahteli

nuorikon kasvoilla ensimmäisen appelsiinin vieriessä kamariin sanoi,

että Prillup olisi voinut tulla jonkun minuutin myöhemmin.

Mutta Tönu näki ja ymmärsi heti. Hän jäi seisomaan oven eteen, jotakin

pudota kopsahti hänen kädestään, karvaisen suun ympäriltä sammui hymy

ja polvet notkuivat. Yhtäkkiä huudahti toinen lapsi, joka katsoi häntä

tarkkaavammin silmiin. Vielä pidättyi hän vihasta aivan mykkänä,

kyynärpäät liikkuivat kuin tukea etsien, sitten syöksyi hän vaimoon

päin, käheästi koristen: "Hetaleet pois!"

Mutta hän hoipersi samassa takaisin, sillä voimakas nyrkinisku sattui

vasten hänen kasvojaan.

"Sinä retale! Sinä retale!" huusi Mari täyttä kurkkua. Sellaisena

nähtiin hänet ensimmäistä kertaa. Hänen muotonsa oli kuin suurentunut

hillitsemättömän luonnon päästessä valloilleen, hänen vapiseva

yläruumiinsa hypähteli kiimaisena, ja lumivalkeiksi jähmettyneissä

kasvoissa loistivat ikeniin asti paljastuneet harvat hampaat, ja aivan

selkoselälleen revähtäneet kuivat silmät paloivat.

Vasta hetkistä myöhemmin koppasi Anni kiinni tämän polvien ympäriltä

Jukun tarttuessa isän helmoihin. Molemmat ulvoivat sanoin kuvaamattoman

pelästyneinä.

"Kotia jäät!" läähätti Tönu, jonka silmät olivat silminnähtävästi

pöhöttyneet.

"Sopimusta täytän!" paiskasi Mari ihmeellisen raikuvalla äänellä

hänelle vastaan.

Prillup nosti käden suulleen, kuin tulisi tuska nyt vasta hänelle

tuntuvaksi ja alkoi horjuen peräytyä, kuin käsittäisi hän nyt vasta

vastauksen kovuuden. Ja hänen vajotessaan voimattomana jollekin

istuimelle, molemmin käsin varjostaen kasvojaan, sieppasi nuorikko

lujin ottein päällystakkinsa ja päähuivinsa vuoteelta, puki ylleen,

pani päähänsä ja läksi. Lapset, jotka juoksivat pihalle hänen

jälkeensä, tulivat nyyhkyttäen takaisin.

Prillup istui aivan hiljaa hautoen ajatusta: Hän löi minua -- hän

ryhtyi vastustamaan minua väkivalloin! Ei vihaa, ei katkeruuttakaan,

ainoastaan outoa ja masentavaa, kalvavaa tuskaa tuotti se tieto.

Viinanhöyrystä oli hänen päänsä selvinnyt -- nopean iskun sattuessa,

mutta se pää tuntui voimattomammalta kuin ennen, hän tiesi ainoastaan,

mitä oli tapahtunut ja että siihen täytyi tahtoen tai tahtomatta

sovittautua. Mutta äkkiä johtui Tönun mieleen muuan menneenkesäinen

tapaus.

Hän käski silloin Marin tappaa pöydälle lentäneen koin. Mari avaa

ikkunan ja alkaa ajaa elukkaa paperilehdellä ulos.

"Miksi et purista sitä kuoliaaksi?"

"Kuinkas minä sydäntäni -- tämä niin pieni ja minä niin suuri!"

Ja yhtäkkiä välähtää Prillupin aivoissa kirkas salama: Jos se hänen

uskonsa on, niin -- niin hän on lopultakin oikeassa! Ja nähdessään

asian nyt tässä uudessa valossa nousee herjattu mies istuimelta ja

syöksyy herjaajan jälkeen.

"Mari, Mari, älä mene siten!"

Varmaankin on hän istunut liian kauan, menijää ei ole enää pihassa

eikä pihan läheisyydessäkään, hänen täytyy juosta yli lumisen radan

karjalaitumen kukkulalle ja pimeys on suuri.

"Mari -- Mari hoi!"

Mutta hänelle ei vastata. Ja silmä ei erota. Ja hänen jalkansa on

matkanväsymys ja viina heikontanut.

Mutta hän ontuu edelleen, uljaasti eteenpäin Kruusimäen lähettyvillä,

ammentaen kestävyyttä äkkiä tuikahtaneesta toivon puuskasta: Ehkä tulee

takaisin! Niin, niin -- ehkä tulee tänä päivänäkin takaisin.

Mutta pyydettyä ei tule näkyviin. Eivät tähti- eikä tulisilmät vilku,

mykkää lunta sataa, ääni hukkuu kuin pussiin. Tuo musta, mykkä

elottomuus on etsittävän nielaissut.

Ja nyt katoaa maa Prillupin jalkojen alta, hän horjahtaa kyykylleen

havaitsematta kuoppaa ja lyö päänsä kiveä tai puuta vasten. Heikosti

huumaantuneena jää hän siihen, silmillä lunta, mikä tuntuu hänestä

lämpöiseltä. Hän ojentaa jäseniään ikäänkuin kohentaen niitä

lepoasentoon, ja polvista pitkin tuskaisia suonia ylöspäin alkaa

virrata suloinen toive: Siihen jäädäkin ja antaa sataa kiinni maahan!

Mutta hän nousee kuitenkin, sillä -- hevonen on valjaissa pihassa.

Ja talo on yksin. Ja lapset nyyhkivät. Ja huomenna on taas työpäivä.

Kopeloiden ja kompastuen etsii hän tietä takaisin läpi tihkuvan sateen,

mikä ajoittain salpaa hengityksen ja olisi niin sopiva hautaamaan koko

ihmisen.

Prillup ei syö illallista, antaa ainoastaan lasten syödä ja tyytyy itse

viinaan, mitä hän juo kaapin oven varjossa suuren tuopillisen.

Saadakseen rauhallisen yön. Pakoittaakseen vaikenemaan kaiken, mikä

tahtoo huolestuttaa ja pistää.

Mutta uni kieltäytyy kuitenkin tulemasta, suuta ja päätä kuumottaa

tuska, selässä käy kylmät väreet. Tönu kutsuu lapsia sänkyynsä

makaamaan, äidin tilalle, on lämpöisempää ja rattoisampaa. Juku tulee

yksin, Anni ei viitsi. Ja isä syleilee häntä ja silittää hänen päätään,

ja sitten nukkuvat he tyytyväisinä selkä selkää vasten. Jokunen

tasainen nyyhkytys kuului vielä Annin vuoteesta, ja sitten hiljaisuus

sulaa mustaan pilkkopimeyteen. Vain eteisessä humisee salaperäisesti.

"Isä!"

"Mitä sitten?"

Kuiskaus vastaa kuiskaukseen.

"Tuleeko hän vielä takaisin?"

"Takaisin niin -- huomenna tulee takaisin!"

Tönun selkään tuntuu lämmin henkäys, jota seuraa nenän tohina; sitten

on poikakin nukkunut. Ja isäkin nukkuu, kädet kuuman, pakottavan pään

ympärillä. --

Mutta Mari tuli kaupugista, voimakkaana, terveenä, uhkuvana, ja ryhtyi

työhön ja toimiin, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, kuin tahtoisi

hän siinäkin täyttää sopimusta.

Ja lapsille toi kodin täyteen kaikenlaisia ihmeitä ja miehelle poven

täyteen uutta voimaa. Ja kaikki vieri jälleen entisiä raiteitaan

Kurusta maitokamariin ja maitokamarista Kurulle.

Ja sitten suli lumi molempien välistä, vihanta nurmi tuli sijaan ja

pajassa, minkä ohi täytyi alati kulkea, alkoi uusi seppä takoa.

Tämä oli Kohvetin Juhan, joka tuli syksyllä sotaväestä tuoden

ammattitaidon muassaan, niin että hän voi jakaa Tapun sepänhommia,

tällä kun oli liiaksi työtä. Mutta Juhan oli oppinut myöskin kasarmissa

soittamaan harmonikkaa, ja osatessaan saada soittoonsa Venäjän miehen

ilon ja Venäjän miehen surun, mikä oli täällä uutta, tuli pojasta

talven kuluessa mestari, monen kylän kuulu, ja heidän tullessaan

Kuruun laulaen ja soittaen, oli peli Kohvetin Juhanin kädessä, ja Mari

nuorikkokin kuunteli hänen taitoaan innolla ja halulla.

Mutta hän katseli myöskin mielihyvin, kuinka soittoniekka rautaa

takoi, ja kun hänellä oli aikaa maitokamarista tullessa, seisoi hän

tai istui kauemminkin pajan nokisella ovella. Keskellä mustaa kuonaa

ja ruosteenpunaisia siruja. Ja palkeet puhisivat, ahjo surisi, ilma

oli täynnä pistävää hajua ja Söra Jaak, Juhanin palkeitten polkija, ei

väsynyt kiittämästä katselijalle veljenpoikaansa.

Tämä iloinen rupattelija, tuskin viisi vuotta Juhania vanhempi,

näytteli nuorenmiehen isällistä ystävää ja suosijaa, samalla kuin

hän yhdellä haavaa koetti saada itselleenkin loistoa siitä kunnosta,

jolla hän tätä kehuskellen koristi. Ei haitannut vähääkään, että pikku

tapaukset toistuivat: sen korvasi joka kerran uusi piirre.

"Kas niin, nuorikko, menköön toinen ja tehköön samoin!" Se merkitsi

sitä, että tykkimies oppii sepäntaidon -- silmillään oppii sepäntaidon

käydessään rykmentin pajassa tykkihevosia kengittämässä. Se merkitsi

sitä, että kohosit niin nopeasti kersantiksi, että sinut väkisin

tahdottaisiin asettaa seitsemän pajan insinööriksi jos palvelukseen

jäät, ja osaisit matkia kaikkia niitä korkeita taitoja, mitä "meidän

pojalla" on kielessä, kirjassa ja nuotissa puhumattakaan basson ja

diskantin laulussa ja tietenkin kolmirivisen harmonikan soitossa.

* * * * *

"Kas niin, Kurun emäntä, se on meillä jo suvussa," lopetti Jaak

tavallisesti jokaisen kiitospuheensa, mutta unohti selittää, miten se

rotuominaisuus ilmeni hänessä, jonka täytyi moukaroida ja puhua Juhanin

palkeisiin ja paperille panna kolme ristiä.

Juhani nauroi väliin, väliin torjui kiitokset ja ojensi, mutta väliin

punastui noenkin läpi, ja erittäinkin nähdessään Kurun nuorikon

kuuntelevan sedän loruja aivan totisena ja erittäinkin hänen joskus

ajattelevasti katsoessa kieroon.

Ja hohtavan raudan lentäessä ahjosta alasimelle ja vasaraniskuista

tyrskäessä ja tulta sylkiessä ja varsinkin sen taipuessa ei jättänyt

Söra setä vesiharmaitten tappisilmien sädehtiessä sanomatta miehestä

henkevää vertausta:

"Niin, niin, nuorikko, katsohan vain: noin kesyttää hän nuoret

sydämetkin! Olkoon kuinka kova ja jäykkä tahansa -- helottamaan panee,

taipumaan saa ja renkaaseen takoo! Ei ole maailmassa naissydäntä, joka

ei tämän pojan kädessä pehmentyisi, niin niin!"

"Kylläpä sinun juttusi luistavat!" nauroi siihen tavallisesti

toinen. "Ne taltuttavat iskuthan annat itse, minä vain autan hiukan

jälkeenpäin."

"Minä? -- minä lyön litteäksi kaikki, mikä alle tulee -- onhan minulla

tietysti voimaakin enemmän kuin sinulla, -- mutta muoto -- mistäs muoto

tulee! -- Eläkä sinä, Kurun emäntä, luule, ettei hän muuta saa toimeksi

kuin hevosenkenkiä ja äkeenpiikkiä -- sanonpa, hän valmistaa sinulle

vaikkapa revolverinkin jos vain tilaat sen!"

Kurun nuorikko jätti revolverin tilaamatta, tyytyen näkemään nuoren

sepän mestaroimassa hevosenkenkiä ja äkeenpuolikoita. Juhanin

liikkeissä oli jotakin mikä kiihoitti, jotakin, mikä rauhoitti,

teki iloiseksi, samantekevää, mitä hän muovaili vasarallaan. Hänen

nahkaesiliinassaankin oli jotain ilahduttavaa ja viihdyttävää aivankuin

luotettavan ihmisen kasvoissa, ja hänen laskea kalkahuttaessaan

taas vasaran jonkun iskun jälkeen alasimelle oli äänessä vakuutta

ja lujuutta. Mari teki vasta lähtöä miesten tullessa hevosineen tai

työkaluineen niin että tila kävi ahtaaksi, mutta välistä ei hän

silloinkaan hennonnut jättää näkemättä, kuinka Juhan vielä leikkasi

kavion ennen kengittämistä, kuinka lastut lensivät ja kavionpohja tuli

uudeksi.

Saattoihan kyllä sattua, että jotakin vilahti miesten silmissä heidän

havaitessaan hänet siinä, mutta heidän suunsa piti aisoissa jokin

sulku, mikä Marin persoonasta huokui, ja niin läksi nuorikko niinkuin

oli tullutkin, ja jos häntä halutti ja aikaa riitti, niin katsoi

kuinka naulat taottiin kavioon ja niiden päät katkaistiin -- saattoipa

katsoa kahdenkin hevosen kengittämistä. Hän voi nauraa ja olla totinen

vastatessaan lörpöttelijöille, varmana siitä, että he kaikesta

huolimatta kosiskelivat hänen kannatustaan, puhuivatpa sitten keskenään

selän takana mitä tahtoivat.

Mutta Juhan, pitäen arvossa harrastuksen, mitä Kurun emäntä osoitti

hänen taidolleen, tottui kesän kuluessa käymään yksinkin Kurussa. Hän

tuli soittokonein ja ilman, tuli isännän ollessa kotona, ja hänen

ollessaan kaupungissa.

Aina hän telmi lasten kanssa, teki koiralle ja kissalle monet

kepposet, ja mitä hän nuorikon kanssa veisteli kosketteli tavallisesti

arkielämää, ja mitä tavallisempaa se oli, mitä joutavampaa, sitä

vilkkaammaksi lämpeni veistelijä, ja joku juttu aivan suli hänen

suussaan.

Välistä kävi aika myöhäiseksi, lapset olivat jo pujahtaneet sänkyyn,

yhtäkkiä tunkeutui outo hiljaisuus heidän välilleen, kunnes vieras

kysyi:

"Pitääkö minun nyt mennä kotiin?"

Ja emäntä vastasi:

"Kyllä vain, nyt pitää sinun mennä kotiin."

Juhan läksikin, mutta etsi ensin oikein kauan lakkiaan.

Neljästoista luku.

Mäenkylän herran sydämen pohjaan jäi tietty tuska kaivartelemaan sen

jälkeen kun hän oli maitomiestään tämän tuskaisen mielen vuoksi niin

veljellisesti haastatellut. Tuntui nyt siltä kuin asioissa, jotka

hänestä piti oleman järjestyksessä, tuntui nyt kun hän oli nähnyt

Prillupin kyyneleet, niissä olevan jotakin, joka vaati sovitusta, ja

hän alkoi sitä hiljakseen etsiä. Ensin astui hän pari tuntia seinästä

seinään, sitten vei harkitsevan päänsä kovaan talviseen säähän, ja kun

hän langassaan yhä vielä huomasi epätasaisuuksia, niin kysyi illalla

kynttilän valossa raamatulta neuvoa.

Ja raamattu antoi. Antoi niinkuin aina. Hiukan selailtuaan Kremer löysi

paikan, mikä oli hänelle kirjoitettu.

Sen tuntea ja tunnustaa voi ainoastaan ihminen, joka vilpittömästi

istui oikeutta itsensä kanssa ja asian ytimeen tahtoi tunkeutua, sillä

luku oli kuningas Taavetista, Hitin miehestä Uriasta ja tämän vaimosta

Batsebasta -- luku profeetta Naatanin puheesta, rikkaasta miehestä,

jolla oli sangen paljon lampaita ja karjaa, mutta joka ei hennonut

ottaa näitä vaan läksi ja otti köyhän miehen ainoan pienen karitsaisen,

ja valmisti siitä ruuan matkalaiselle, joka oli tullut tämän luo.

Ja jotta ei säästäisi itseään, luki Mäenkylän herra paikan, missä oli

kirjoitettuna, kuinka kallis se karitsainen oli köyhälle miehelle,

kaksikin kertaa -- hän luki, että sama mies oli ostanut karitsan ja

ruokki sitä, jotta se hänen ja hänen lastensa luona kasvaisi, ja se söi

hänen palasestaan ja joi hänen maljastaan ja makasi hänen sylissään ja

oli hänelle kuin tytär.

Mutta sitten pani Kremerin herra nenälasit raamatulle, nousi

vaivalloisesti vuoteesta ja alkoi raskain askelin jälleen kävellä,

ryhtyen ajattelemaan, erittelemään ja selvittelemään lukua, minkä oli

lukenut.

Ja jotta huoneet eivät olisi niin hämärät ja vaiteliaat, kiersi hän

pesutelineessä olevan pelirasian kilisemään, sytytti toisessakin

huoneessa kynttilät palamaan, ja jotta ajatukset olisivat hauskemmat,

pisti yöpöydällä olevasta rasiasta aika ajoittain karamellin suuhunsa.

Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin ajattelijan pää selkisi, rinnan

samalla keventyessä. Kremer hengähti äkkiä niin, että viikset vapisten

ponnahtivat ylöspäin, kuivasi otsaansa nenäliinalla ja hymyili.

Jumalan kiitos, kohta ei kuitenkaan aivan soveltunut hänelle! Vertaus

ontui, ontui huomattavasti hänen edukseen! Vanhan Taavetin rinnalla ei

syntisen Kremerin tarvinnut painaa silmiään alas.

Oli totta, että Kremer oli ottanut köyhän miehen karitsaisen, mutta

oliko hän tehnyt sen varkain, paatuneesti kavaltamalla miehen, väkisin

ja korvaamatta? Ja olihan se karitsainen jäänyt puoleksi kummallekin --

riemuksi molemmille, jota vastoin Taavetti, säikähtämättä veritekojaan,

tarkoitusperänsä jouduttamiseksi, halutun teki ainiaaksi omakseen. Ja

missä sitten olivat ne Kremerin "monet lampaat ja karjat", jotta hänen

menettelynsä voitiin heittää samaan vaakakuppiin kuin vaimoilla ja

jalkavaimoilla niin runsaasti siunatun kuninkaan? Ja lopuksi: mistä

saattoi ottaja tietää, että siitä on vahinkoa antajan sielulle.

Mutta Ulrik von Kremer ei suinkaan tahtonut pitää itseään syyttömänä.

Hän oli lähimmäiseltä ottanut jotakin, mikä oli tappioksi tälle -- se

tosiasia pysyi. Nyt oli vain koetettava saada selville, miten sovittaa

Korkein tuomari ja korvata vahinko lähimmäiselle, jotta pääsisi

lievemmin rangaistuksin.

Mitä tuli jälkimmäiseen, niin ei se voinut Kremerin mielestä tulla

liian vaikeaksi.

Suurta syntipukkia Taavettia nuhdeltiin vain yhden lapsukaisen

murhasta, vaikka hänellä niitä oli runsaasti. Piti kai riittämän, jos

Kremeriltä kuten pieneltä hairahtujalta, lopetettiin joku vanhempi

lehmä suu- tai sorkkatautiin. Voisihan ehkä joku hevonen tai härkäkin

vielä joutua tuhon omaksi -- mutta ei enempää. Sillä katumuksessa --

Ulrik toi työhuoneesta allakan -- vilpittömässä katumuksessa ei hän

tahtonut jäädä jälkeen Taavetista.

Niin -- Kremer katsoi kalenteria -- tänään oli keskiviikko, neljän

päivän perästä oli siis uuden kuun ensimmäinen pyhäpäivä ja saksalainen

jumalanpalvelus kirkossa: hän ajatteli mennä ripille. Ja rukoilla

lupasi säännöllisemmin kuin siihen asti, ja olisi ollut valmis

paastoamaankin kuten Taavetti, jos hänen uskonsa olisi sitä vaatinut.

Hän alkoi jälleen kävellä edestakaisin tullakseen päätökseen, miten

jakaa Prillupille oikeutta. Eteisessä haukkui Sultan, hänen valpas

pihavahtinsa, ja Kremer tunsi epämääräistä lauhtumusta sydämessään ja

rohkeni katsoa milloin mistäkin ikkunasta, nenä aivan kiinni ruudussa

aika ajoittain pimeyteen, mitä hän muuten ei tehnyt, varsinkaan ei

viime aikoina.

Mitä siis Tönulle?

Alentaako neljänneskopekan joka tuopilta.

Hm, mutta hän oli hiljattain hiukan kuulustellut toisilta hintoja ja

saanut tietää, että toiset saavat maidostaan jopa koko kopekankin

enemmän kuin hän, ja hän vatvoi väliin päässään ajatusta -- kukapa sitä

voisi liiaksua -- lisätä puolen kopeekkaa tuoppia kohti Yrjönpäivästä

lähtien - ainoastaan puolen.

Siis ehkä neljänneksen?

Kuinka pimeätä olikaan eteisessä!

Hän kääntyi akkunasta, jonka kaihtimen hän laski alas, yöpöytään

päin -- Kremer oli sillä hetkellä sänkykamarissa -- ja otti rasiasta

punaisen sydämenmuotoisen makeisen. Samassa lipui hänen katseensa

nikkelirasiasta laatikon pohjalle jääneeseen hirven tappoaseeseen ja

kun hän otti sen miettien käteensä, pisti hänen mieleensä ladata se.

Jossakin piti olla muutama patruuna. Mutta lähemmin tarkastaessaan

huomasi hän, että pyssy olikin jo ladattu, ja Kremer muisti, että hän

oli tehnyt sen neljä viikkoa sitten -- viime maksupäivän jälkeen eräänä

pimeänä iltana.

Lisätäkö siis neljänneksen kopeekkaa?

Ulrik jätti revolverin pöydälle, hän ei käsitellyt mielellään

ampuma-asetta, ja palasi punaista sydäntä imien saliin takaisin.

Ja sitenpä syntyi hitaasti hyvä päätös: ei mitään lisätä, ei puolta,

ei neljännestä, mutta kyllä -- jotta toinenkin jotain tuntuvaa saisi

kouraansa -- koettaa enentää karjaa kevääksi, vähintäin neljällä tai

viidellä lehmällä. Enemmän tavaraa, enemmän hyötyä.

Niin, siinä oli ajatusta.

Ja sen toteuttaminen oli mahdollinen, koska tänä vuonna oli tullut

erittäin runsas perunasato.

Kremer sammutti tulet salissa, seisotti kilistäjän ja meni nukkumaan.

Ullakolla kiekui pehtorin kukko, oli jo keskiyö.

Vanha herra sammutti kynttilän yöpöydältä, käsi hipaisi kylmää terästä

hänen pannessaan takaisin kynttiläjalkaa, ja äkillisesti vapisten

pujahti hän paksun peitteen alle.

Ja siellä ei hän unohtanut rukoilla.

Mäenkylän herra nukahti päätökseensä lähteä heti Ehtoollisella

käyntinsä jälkeen Särgvereen viettääkseen siellä talvisydämen omaisten

keskuudessa, ja nukkui pitkään äskensataneen lumen kirkastamassa

aamussa.

Mutta niin vilpitön ja perusteellinen kuin Kremerin herra olikin

pyrkiessään synneistään tietoiseksi -- eräs seikka ei kuitenkaan

juolahtanut hänen mieleensä, ei nyt eikä myöhemmin, nimittäin: antaa

takaisin omistajalleen karitsainen. Paljosta pohtimisesta, paljosta

tarkastelusta huolimatta jäi se häneltä huomioon ottamatta.

Ja niinpä tapahtuikin, että samainen omistaja itse teki hänelle tuon

kysymyksen -- kolme kuukautta myöhemmin, maaliskuun ensimmäisellä

viikolla hänen tullessaan Särgverestä ottamaan vastaan maitorahoja,

suorittaakseen niillä kaupungissa omia maksujaan.

Saatuaan ladotuksi neljännesvuoden paperi- ja metallirahan --

erittäinkin oli vaskea kerääntynyt sillä kertaa hyvä läjä -- jäi

Prillup rasvaisesti kiiluvin silmin katsoa tuijottamaan rahoja ja sanoi:

"Herra voisi nyt ilman vain sopia."

"Miten ilman."

"Ilman häntä."

"Tahdotko siis jättää maitohomman?"

"Enhän toki, kuinka sen voisin, mutta -- -- eikös tuo nyt jo riittäisi,

onhan minullakin sydän rinnassa."

Herra nousi tuolin rasahtaessa istuimeltaan -- odottamattoman kevyesti

hänen raskaaseen ruumiiseensa nähden.

"Kuule, kuule -- sitä minä en voi -- sitä minä en mitenkään voi -- sitä

minä en suorastaan henno -- --" ja todellinen pelästys pani Kremerin

herran kulmakarvat kohoamaan korkealle.

"Herra löytäisi jonkun toisen -- --"

Mutta Kremer liikutteli käsivarsiaan aivan kuin tappeluun valmis kukko

siipiään. "Ei, ei, se ei käy päinsä -- se ei käy mitenkään päinsä! Hän

leikkii kamarissani kuin lapsi -- hän tuottaa minulle iloa -- hänen

päähänsä johtuu kaikenlaisia asioita -- hän on kuin luotu minulle -- --

ja kun hän minua pilkkaa ja nauraa -- suuri ilo on sitä kuulla -- --"

"Mutta minä -- --" Tönu jättää lauseen kesken, hän kamppailee itsekseen

kouristuksen tapaisten nytkähdysten, jotka pakoittivat hänet painamaan

lujasti kyynärpäitään kylkiinsä, tempoessa häntä.

"No, sinä -- mitäpäs sinä -- -- onhan hän vaimosi -- --"

"Hän on minulle enemmän kuin vaimo!" purskahti Prillupin suusta, hänen

karvaisten kasvojensa melkein vetäytyessä mustiksi. "Olisipa hän vain

vaimo, niin -- Jumalan nimessä! -- -- tyttärenkin antaisin heti --

vaikkapa kaksi tytärtä antaisin -- --"

"Mutta hyvä mies -- -- mutta hyvä mies -- ---" Kremer joutui aivan

kiihkoihinsa ja alkoi kävellä, "ostan lisää lehmiä -- nyt keväällä --

monta lehmää -- monta hyvää lehmää -- ei yhtä taikka kahta niinkuin

mennä vuonna ja toissa vuonna -- -- ja tuopin hinta -- -- tiedäthän

itsekin, mitä toiset jo maksavat maitotuopista, ja jollet tiedä, niin

kysele -- -- no niin, ja nyt ota huomioon, mitä sanon sinulle: minun

piti nostaa hintaa -- koko kopeekan aioin nostaa, mutta en nostakaan

yhtään!"

Mutta maitomies katsoi vaieten viistoon nurkkaan; hänen Venäjän

saappaittensa veltot varret vapisivat.

"Ymmärräthän toki, että se on suuri raha! -- Ja Kuru on sulla

polkuhinnasta, ja vasikat saat yhä edelleenkin kahdella ruplalla, ja

hevosen ruokit aivan kokonaan moision heinillä! -- Useinkos minä häntä

nyt nähdäkään saan -- välistä ei muistakaan -- aivankuin pyrstötähteä!

-- Ajattele toki hiukan, mies!"

Hän jätti miehen ajattelemaan ja pyörähti ruokasaliin tietämättä

lainkaan minkävuoksi. Tehtyään siellä pari kierrosta suuren pöydän

ympäri ja hivutettuaan kahta tuolia paikasta toiseen -- hänen

rauhattomat kätensä etsivät jotain tekemistä -- aikoi hän astua

takaisin työhuoneeseen, mutta kääntyi ovelta takaisin ja läheni

äkkinäisen päähänpiston valtaamana nopeasti ruokasalin kaappia. Sieltä

ottamastaan putelista täytti Kremer korkean olutlasin ääriään myöten ja

astui pitäen sitä kädessään työhuoneeseen silmänrypyissä hymynhäivettä,

jonka piti näyttämän leikilliseltä.

Mutta työhuoneessa ei seisonut enää maitomies Prillup, vaan pehtoori

Reemet, suuri talouskirja toisessa ja paperirahapinkka toisessa kädessä.

"Ääh!" pääsi Kremerin suusta hänen läikyttäessään lasista olutta

liiveilleen.

Sitten ryyppäsi, pani lasin pöydälle, ja ryhtyi puhumaan Reemetin

kanssa. -- --

Siihen aikaan ei herra von Kremer, joka oli viettänyt talven lopun

kaupungissa ja vesien aukeamisen jälkeen asettunut elämäniloisena

omaan armiaaseen Mäenkyläänsä, tiennyt aavistaakaan, että hänen

maidonvuokraajansa liikeasiat eivät lainkaan luistaneet. Ei hän tosin

pitänyt Tönua kauppamiehenä Jaanin arvoisena -- sellaista sai hakea

neulan silmällä -- mutta Kremer arveli, että hän kaiken kaikkiaan

tulisi toimeen, etenkin hänen nauttiessaan noita helpoituksia. Suurta

taitoahan ei siihen voitu tarvita. Ja samaa mieltä kuin Kremer olivat

yleensä muutkin. Totta kyllä, Prillup kulutti enemmän, hän ei ollut

Jaanin kaltainen kitupiikki, mutta hänellä ei varmaankaan ollut niin

kiirettä päästä varoihinsakaan, jollei toiselta puolen tullut kulunkien

verran lisää.

Toden arvasi ainoastaan Mari, ja kesän kuluessa selvisi se hänelle

vielä paremmin tuosta umpimähkäisestä vaikenemisestakin, johonka

Prillup heti vaipui Marin puuttuessa liikeasioihin. Kaikissa hänen

puuhissaan, siinä miten hän matkalle lähtiessään istui kuormalle,

miten tullessaan heitti ohjat käsistään, miten maitokamarissa katseli

omaisuuttaan -- oli jotakin, mikä puhui selvää kieltä, puhumatta

laisinkaan yhä lisääntyvästä epäsäännöllisyydestä, joka ilmeni hänen

matkoissaan, hänen puuttuvasta harrastuksestaan säästää työaikaa, mikä

usein meni niin pitkälle, että hän iltapäivän asemesta vasta illalla

tai myöhään yöllä pääsi kotiin.

Eräänä iltana seisautti Mari yht'äkkiä porisevan kirnun, katsoi

miettiväisenä kieroon oven yli maitohuoneeseen, jossa Tönu mykkänä

puuhaili, ja sanoi äänellä, mikä kerran taas tutulta kaikui:

"Kannattaako sinun enää touhuta maitoa kaupunkiin."

Prillup käänsi päätään -- hän oli selin voihuoneeseen päin -- sinne ja

tänne ikäänkuin etsien suuta, mistä lause lähti, lähimmästä nurkasta.

Vasta sitten kääntyi hän ympäri ja jäi tuijottamaan oikeaan suuntaan.

Hänen leukansa liikkui aivankuin kalan vedessä ja silmät olivat

liikkumattomat.

"Siis -- -- siis takaisinko Kruusimäelle?"

"En tahtoisi, mutta kun täytyy."

"Mutta kuka sitten -- --" hän hivuttautui puolittain pylvään taakse,

ikäänkuin olisi tahtonut peittää alastonta ruumista, ja nielaisi

lauseen lopun.

"Käyköön velan miten tahansa", sanoi Mari, "eipähän tästäkään tule sen

parempaa. Ja minusta alkaa tuntua ikävältä."

Mutta nyt jysähti takakamarissa aivankuin olisi jalkaa polkaistu

lattiaan, ja Prillupin puolelta, joka oli vetäytynyt varjoon, kuului

jonkun ajan perästä synkästi:

"Koetetaan vielä eteenpäin!"

Enempää hän ei puhunut. Ja Mari pani kirnun jälleen käyntiin. Hänen

kasvoillaan oli jonkun aikaa sekavan tyhjä ilme. --

Lähiaikoina tuntui siltä kuin tekisi Prillup työtä hammasta purren ja

kädet nyrkissä. Hän koetti olla mukana joka paikassa, tahtoi parantaa

maitoa, kermaa ja voita, teki säännöllisemmin matkansa ja rajoitti

viinan juontiaan. Pellolla ja niityllä hän uurasti kahdenkin edestä, ja

kun arkipäivät eivät riittäneet, jatkoi niitä pyhäpäivillä, niinkuin

ennen Kruusimäelläkin.

Osittain lisäsi sitä jännitystä myöskin vaikea kesä, joka ehkäisi

yhtähyvin peltotöitä kuin maitoliikettäkin. Pitkien kevätpoutien

jälkeen, mitkä paikoittain paljastivat Kurunkin pellon nyppylät,

niin että täytyi saada uutta viljaa tilalle, alkoi kesken kiireintä

heinä-aikaa yht'äkkiä sadekausi, mikä jatkui syksyyn asti ja minkä

aikana lyhyet, petolliset väliajat olivat enemmän haitaksi kuin

hyödyksi. Heinä ja vilja oli ristinä, sillä se uhkasi mädäntyä ja maito

happani myös helposti kostean kylmässä ilmassa ja antoi vähän kermaa,

ja myyntikin kannatti huonosti, sillä hapanmaito ei juuri maistunut

kaupungin lapsille.

Myöskin Mari sai kovasti touhuta sinä kesänä, sitä enemmän, kun hän ei

tuottanut kotoa apua itselleen. Tönu oli jostakin syystä sitä vastaan,

ja Kohvetin Juhan oli kyllä oikeassa, kun hän kerran tervehtiessään

sanoi, ettei nuorikolla ollut enää lainkaan emännän kättä; hänen

käsiensä karkeus tekee kipeätä hänen sepänkämmeneensäkin.

Muuten tahtoi Juhan vanhan tavan mukaan olla myöhäiseen iltaan Kurussa,

erittäinkin silloin, kun isäntä ei ollut kotona, ja niinpä sattui

väliin, että nuorikko hänen kysymättäänkin huomautti: "Kas niin, Juhan,

alapa siis nyt mennä kotiin!"

Ja Juhan meni. Voi olla, että hän nostaessaan jalkaansa kynnyksen yli

huokasi, mutta asiata ei voinut auttaa.

Eräänä sellaisena iltana valtasi uhmaava uljuus Juhanin. He olivat

kauan istuneet likekkäin, puhelleet paljon, vielä enemmän vaienneet, ja

lopuksi pitäneet toinen toistaan kädestä kiinni. Silloin se Juhaniin

meni, hän ihmetteli itsekin seurausta, sillä nuorikko istui äkkiä hänen

polvellaan.

Aivan kesynä ja aivan tanakasti istui nuorikko -- toinen käsivarsi

hänen kaulallaan ja poski hänen korvaansa vasten -- kunnes hän

yht'äkkiä työnsi kaikki kymmenen sormeansa hänen tukkaansa ja alkoi

pörröttää tuota jäyhää, ruskeata tiheätä tukkaa. Olisipa hän hymyillyt,

olisipa hän sanonut sanankaan, mutta hän vain pörrötti sitä kuumin

käsin. Ja sitten tunsi Juhan kuin pehmeän kosketuksen nenällään ja

huulellaan, mutta hän saattoi erehtyä, sillä hänen pörröinen päänsä

oli sekaisin -- niin sekaisin, että hän samassa hypähti seisoalleen

kalliine kuormineen ja syöksyi suoraan sänkyyn päin.

Mutta hän ei päässyt pitkälle. Yhtäkkiä irtautui hänen pehmeä

kantamuksensa ja voitti itsensä ihmeteltävän nopeasti. Sepästä tuntui

kuin olisi hänen käsistään kimmonnut kova teräsjousi.

"Mene nyt kotia, Juhan!"

Huudahduksessa oli väriseväin hellyyden ohessa niin paljon

vastustamatonta käskyä ja valitusta, että Juhan jäi paikalleen käden

riipahtaessa alas ja häpeänhymyn pilkistäessä nuoren parran takaa. Ja

nähdessään Marin kalpeuden -- nuorikon silmät loistivat miltei mustina

kasvojen keskeltä -- astui hän askeleen taaksepäin. Mutta hän ei

lähtenyt vielä pois. Tappio tuntui liian paljon nulikan tappiolta.

Hänen luokseen tultiin, häntä suudeltiin ja vietiin hänet ulos ovesta,

mikä tämän jälkeen lupsahti lukkoon.

Lakin, mikä muuten oli niin säännöllisesti kadoksissa, löysi hän

päästään. -- --

Kun Kohvetin Juhan -- hän oli erään alakylässä asuvan lampuoti-isännän

nuorempi poika, kävi moision sepän töissä aina pikkumaisenkin tarpeen

vaatiessa, niin ei Kurun nuorikolla ollut ajoittain varsinkaan

syksymyöhällä useinkaan tilaisuutta jäädä seisomaan pajan oven eteen

nauttimaan Juhanin työkyvystä ja tämän sedän runolahjoista ja siten

kuluttamaan hauskasti aikaansa. Eräänä takomispäivänä, jolloin se oli

hänelle mahdollista, pettyi hän takojan nähdessään: Jaagun asemesta,

jonka päivät nähtävästi olivat luetut, käsitteli suurta vasaraa Tuksin

Ants, aivan pellavapäinen, lyhyt, vanttera poika, jonka pää alkoi

melkein selästä ilman kaulaa, eikä senvuoksi voinut paljon liikkua

itsenäisesti. Hän hikoili kovin, kasvot punoittivat kuin kylpijän ja

pienehköt keltaiset silmät ja pieni nykerö nenä näyttivät ikäänkuin

uivan tuon laajan märän punakkuuden keskessä.

"Päivää vain, patruunan -- rrrouva" -- Antsun "r" oli aina

monenkertainen sopien hyvin tämän rämeään äänensävyyn -- "ymmärrämme

pitää arvossa sen suuren kunnian, mikä tulee osaksemme!"

Tervehditty, jonka oma tervehdys oli vielä sanomatta, kääntyi vain

seppään päin, ja lisäsi rauhallisesti "hyvän päivänsä".

"Hyvää päivää", vastasi Juhan nopeasti, vilkaisten puoleksi tulijaan.

"No, emäntä, kaunis ilma jälleen tänään monesta aikaa --?"

"Niin", huomautti Mari, sukankudin kädessään, "niinkuin eilen ja

toissapäivänäkin".

"Niin, näes, Juhan: kunnianarvoisella rouvalla on aina hyvä ilma, ja

voihan sen toki arrrvatakin!" pääsi Antsulta.

Seppä vilkaisi apulaiseen, mutta hänen vasaransa takoi vireästi

edelleen. Antsu, jonka ei tarvinnut lyödä, nojautui käsin ja leuoin

alasimenpölkyllä olevaan vasaran varren päähän, välittämättä lainkaan

ovella seisojasta.

"Tottahan kuulit jo, nuorikko", kiiruhti Juhan kysymään, "Tiitsun

valkea hevonen on saanut eilen kaksi varsaa!"

"Eihän se ole vielä mitään", hymyili Mari, "Liivakun muori sai tänään

kolme tytärtä".

"Sellaistahan se on tämä maailma: toinen saa yhden isän kanssa kolme,

toinen ei kahdenkaan kanssa yhtäkään!" Antsu haukotteli.

"Panemme nyt saranat oveen", sanoi seppä ja päästi ha'at pihdeistä.

Tämän olemus ilmaisi levottomuutta.

"Ne eivät ole vielä valmiit", keksi katselija.

"Reiät lyömme perästäpäin -- -- ne eivät ole tähän oveen." Ja Juhan

otti naulalaatikon ja toisen vasaran, moukaroitsijan tuodessa kaksi

uutta saranaa.

Seinää vasten oleva suuri ovi kaadettiin maahan ja saranain

kiinnittäminen alkoi. Kurun nuorikko oli astunut hiukan sivulle,

mutta jäi yhä katsomaan, sormet näpräilivät sukansilmissä aivan yhtä

rauhallisesti.

"Onko Papiniidun lohkomisesta jo ollut lehdessä, me emme ole vielä

hakeneet omaamme", kysyi Juhan.

Ei, mutta lehdessä oli ollut muuan sekava, jossakin Tarton takana

tapahtunut hevosvarkaus, ja Kurun emäntä alkoi kertoa luvun sisältöä.

Yht'äkkiä tyrskähti Tuksin poika. Hän painoi päätään, -- mikä oli

karkeasti käänneksinyt molemmille sivuille, alaspäin vetäen naamansa

virnistykseen ja ähki:

"Eikä tiedä, Juku, miten meidän vaivaisten nyt käyneekään! Selvittäkööt

nyt poikamiehet noille, että vikittelemättä tuli!"

Juhan myhähti varkain hänelle; hänkin oli jo nähnyt Kremerin herran

lähenevän moision puolelta, Kurun kukkulalta taas Prillupin.

Todennäköisesti täytyi heidän joutua vastakkain pajan kohdalla. Mari,

joka samoin oli katsonut heitä, jutteli sujuvasti edelleen, pysähtyen

vain silloin, kun naulan iskeminen pihtipieleen esti hänen ääntään

kuulumasta.

Mutta herra ja maitomies eivät joutuneet suorastaan vastakkain.

Edellinen, tervehdittyään miehiä, kääntyi jo kulkemaan ohi pajan

tielle, mikä vei karjakartanolle, kun toinen vielä oli jonkun sylen

päässä tiehaarasta. Molempien (Tönu tervehti kädenliikkeellä kauempaa

miehiä) piti pian avata portti: herran ulkoportti, Prillupin se, mikä

vei alatuvan pihaan.

Porttia kiinnipannessaan katsoi kumpikin -- tämä tapahtui aivan

yhtaikaa -- taaksensa pajaan päin.

"Suolattiin!" kikatti Tuksin poika.

"No, ja kuinka ne sitten pääsivät pakoon kunnan putkasta?" tiedusteli

seppä.

Ja nuorikko kertoi jutun loppuun asti.

Hän lisäsi vielä käräjäsutkauksen, nyökäytti hyvästiksi Juhanille ja

teki kotiin lähtöä.

"Ei minulle heitetä lainkaan hyvästiä!" valitti Antsu.

"Tosiaankin" -- ja Mari nosti takaa hiukan hamettaan.

Viidestoista luku.

Kun Kremerin herra ei tiennyt, että Prillupin liike sujui huonosti, oli

hänelle aivan odottamatonta, että maitomiehen täytyi jäädä osittain

velkaan syyskuun ensimmäisellä viikolla; tämä lupasi kuitenkin maksaa

sen seuraavalla. Kremer mumisi ainoastaan "hyvä on", sillä hän oli

niin yllättynyt, ettei keksinyt muuta. Mutta hän ei sanonut enempää

seuraavanakaan määräaikana -- sillä kertaa hänelle itselleenkin

selittämättömästä syystä -- Tönun suorittaessa kuukauden maksut, siirsi

vain velanmaksun neljä viikkoa eteenpäin. Herra von Kremer otti asian

puheeksi vasta marraskuun ensimmäisellä viikolla, sillä silloin ei

ainoastaan jäänyt vanha vajaus korvaamatta, vaan tuli lisäksi uuttakin

velkaa.

Hän puhui pehmeästi, melkeinpä veljellisesti, selittäen, ettei hänen

talonpitonsa kannata sillätavoin. Vuosi oli ollut peräti huono,

perunoita oli myyty naurettavan vähän, heinäsato sellainen, ettei

tiennyt, miten sai suuren karjan talven yli elätetyksi, ja navetan

suurennus ja tallin korjaus oli tuottanut menoja. Huolissaan mainitsi

vanha herra myöskin omat velkasitoumuksensa, omat koronmaksunsa.

Mutta maitomies vastasi, että vuosi oli hänellekin vaikea. Maito

vetistä, voita vähän, ostajat juonikkaita.

No, eikös hän ollut ehtinyt jo saada jotakin kootuksi itselleen, jotta

voi siitä siepata ahtaana aikana?

Mutta sen kysymyksen Prillup sivuutti ja teki ehdotuksen, jota toinen

kaikkein vähimmin oli odottanut: Eikö herra voisi hiukan helpottaa

hintaa?

Kremer jäi hetkeksi aikaa aivan vaiti. Senjälkeen sanoi hän ottavansa

Tönun jutun pilapuheeksi. Ja sitten palautti hän ohimennen mieleen

alkuperäisen lainan, johon nähden hän yhä edelleenkin tahtoi olla

kärsivällinen.

Prillup näytti ikäänkuin häpeävän vaatimustaan sekä hoitamatta jäänyttä

velkaansa, sillä hänen kasvonsa kävivät yht'äkkiä mustanpuhuviksi ja

ääni teräväksi. Olkoon, hän ei ryhdy tinkimään, vajauksen maksaa hän

lähimpänä maksupäivänä!

Ehkä hän saisi sen jo varhemminkin -- kesärengeille on vielä maksettava

palkka, vuosipalkolliset ovat joka päivä mankumassa -- -- Kremer vain

vihjaili, käsi lujasti leuan ympärillä.

Hyvä on, siis aikaisemmin!

Tönu läksi jättäen sillä kertaa jälkeensä sikunaviinan hajun.

Ja Kremerin käsi kohosi leualta otsalle.

Kahden viikon perästä toi maitomies rahan, mutta tuskin puoltakaan

vajauksesta, ja herran nostaessa vähän silmiään, örisi hän: "Enempää

ei ole!" Ja vaikka toinen ei avannutkaan suutaan täräytti rystysensä

pöydän laitaan tiuskaisten: "Ymmärrätkö, enempää ei ole!"

Sen ohessa tuntui Kremerin kasvoilla lämmin viinan löyhkä,

paperirahoistakin tuntui se tuoksahtavan, ja kun Tönu -- hän oli

täydessä matkapuvussa -- kääntyi vaivalloisesti oveen päin, kävi ilmi,

etteivät hänen jalkansa olleetkaan vakavat, sillä kerran horjahti hän

olkapäineen seinää vastaan. Sitten kuului pimeästä eteisestä vielä

kopinaa, kunnes ulko-ovi menijän jälkeen jysähti kiinni, niin että

konttorin akkunat tärisivät. --

Prillupin kuorma oli valmiina maitokamarin edessä, hän otti ohjat ja

heittäytyi rekeen. Talvitietä käytettiin jo, suon ja joen yli vievä

jääsilta jo kantoi ja maa oli parahultaisesti lumen peitossa. Kremer,

joka seisoi salin akkunassa, näki reen kuten hämärän pölkyn luikuvan

karjatarhan portista yli himmeästi häämöttävän pihamaan kadotakseen

rämeikön notkoon. --

Pariin tuntiin ei Prillup liikuttanut ohimoitaankaan. Hän voisi

huoletta torkkua ja puoliunessa keinua, sillä Jaska raudikko tunsi tien

ja vilun eikä ollut pitkäkyntinen. Tönu alkoi virota vasta sitten, kun

maantietäkin oli jo hyvä pätkä selän takana, kun lähempänä kaupunkia

yhä useammin alkoi tulla vastaan matkalaisia, jotka hoputtelivat

hevosiaan, ja kirkas täysikuu aika ajoittain pilkisti hajanaisten

pilvien raosta. Jaska hirnui äkkiä: edellinen valittavana olevista

yömajoista läheni.

Se oli suurempi kuin toinen, ja Prillup, ehdittyään perille, astui

sisään tarkastaakseen paikkaa. Väliin sattui nimittäin, että laajempien

tilojen etsijöitä oli tullut liikaa taikka rähisijät eivät antaneet

leporauhaa; silloin täytyi ajaa hölkyttää kolme virstaa eteenpäin.

Kapakka oli täynnä kansaa, istuttiin ja seistiin, täytyi aivan

sipristellä silmiään, ennenkuin kasvot näkyivät sauhun keskestä.

Mutta juopottelevien tiheimmästä ryhmästä -- Tönu tunsi enimmäkseen

lähiseudun pojat -- erotti hän kahdenlaista meteliä, pöytäkunta näytti

olevan jännityksessä. Myymäpöydän takana oleva kapakoitsija piti

silmällä erästä nurkkakuntaa. Siellä huomasi Prillup Pugin Vilhelmin ja

ymmärsi.

"No, aletaankos?" huomautti samainen vaaleaverinen nuorimies yhtäkkiä

suoristaen pitkää, notkeata ruumistaan; hänen kasvojensa ilme oli nöyrä

ja asiallinen.

Kun vastausta ei kuulunut, otti Vilhelm pöydältä kumpaankin käteensä

täyden olutpullon, astui keskelle huonetta ja priiskoitti siitä

jokaiseen ympärillä olevaan aika suihkun. Hetkistä myöhemmin oli täysi

tappelu.

Prillup näki, kuinka nokkelasti kapakoitsija poikineen noppi pöydältä

pulloja ja laseja -- keskellä sakeinta nyrkkisadetta -- sitten pujahti

hän poskeaan kuivaten ovesta ulos.

"Mäenkylä, piru, mihinkäs ryömit?" puhki joku hänen jälkeensä,

"repäisepä kori olutta kuten viimeinkin; ja meidän pojat eivät anna

käpristää sinulta hiustakaan."

Mutta Mäenkylä arveli tänään parhaaksi kääntää selkänsä niin

vilkashenkiselle yömajalle ja pian ravasi Jaska yli laakean selänteen

jyrkkää pengermikköä kohti, jonka alla oli seuraava kapakka, toinen pää

melkein rinnettä vastassa. Pohjanpuoleisella taivaalla näkyvä punertava

kuumotus -- kuun välkkyvien säteiden valossa tulivat laakson tornitkin

näkyviin -- ilmoitti jo, missä kaupunki oli, sinne oli kuitenkin vielä

kymmenen virstaa.

Törmän alapuolella olevan kapakan edessä oli kolme hevosta päät

nuokuksissa. Yhdellä oli ajoreki perässään, kahdella tyhjät työreet.

Oli mahdotonta nähdä likaisen lasin läpi, mutta sisältä ei kuulunut

varsin paljon puheensorinaa, mikäli sitä voi erottaa, ja Prillup päätti

heti ajaa kuormansa riihen luo, jonka portista juuri tuli askarteleva

kapakkapoika lyhtyineen. Neljät rattaat toritavaroineen ja pari

maitorekeä oli siinä kyllä,jo ennestään, mutta niiden kanssa voisi

sopia: levähdyspaikkaan oli turvauduttava, muuten istua kökötä koko yö.

Ja leipäpussi kainalossa astui Mäenkylä sisimmästä ovesta kapakkaan,

hoidettuaan ensin ruunansa.

Siellä lörpötteli ja tupakoi sovinnollisia ihmisiä. Kapakoitsija, joka

ojensi tulijalle toverillisesti kätensä, suositti hänelle myymäpöydän

sivussa olevaa pientä huonetta, mutta Prillup kuultuaan, että hänen

Kurgsalusta ja Liivasta olevat ammattiveljensä olivat jo siellä,

samoin muuan Tapun mies vaimoineen ja vielä joku kirkkokunnan ukko

tyttärineen, arveli suuren tuvankin olevan hänelle kylläkin hyvän

ja asettui ottaen syötävää mukaansa pitkän pöydän nurkkapäähän;

seinänpuoleinen penkki oli vielä melkein tyhjä. Tönua miellytti

suuresti se, ettei hänellä ollut yhtään tuttavaa tässä suuressa

tuvassa: häneltä puuttui tänään halu puhua joutavia eikä hänen

naamansa taipunut nauruun. Leipäpussi ja takki joutuivat syönnin

jälkeen päänalusiksi, vaatteet ja turkki riittivät peitteeksi

ja kyljenpehmennykseksi, ja Prillup oikaisi ruumiinsa suoraksi

penkinpäähän.

Mutta uni ei tullut. Kotoisesta viinahöyrystä, mikä oli matkalla

haihtunut hänen päästään, oli vereen jäänyt epämääräisen pelon

sekaista, sydäntä kiertävää kiihkoa, mitä juotu viinakaan ei

lauhduttanut. Jokainen ympäristöstä kuuluva kovempi ääni vihloi ja

pisteli häntä, pani käden tai jalan säpsähtämään, ja ajoittain tuntui

siltä, kuin liikkuisi penkki hänen allaan tai penkin alla permanto.

Ja uhkauksia leijaili ilmassa, ja vaino väijyi nurkassa, ja kaikki ne

vieraat ihmiset, jotka siellä nauroivat ja kinailivat, olivat ikäänkuin

salaa lepääjän vihollisia. Tönu oli ehdoin tahdoin nukkuvinaan, jotta

joku ei tulisi ja tahtoisi häntä juttelemaan kanssaan, sillä hänkin oli

vihamielinen heitä, erittäinkin myymäpöydän edessä seisovia huolettomia

naurajia kohtaan.

Kapakkavieraita tuli ja meni.

Prillupin ohi kuljettiin, ja joka kerran tuntui hänestä, kuin sattuisi

jokaisen katse häneen. Pöydässä, lähempänä ja edempänä, syötiin ja

juotiin, ja hänen mielestään oli kuin näkisi hän silmäluomien läpikin

heidän vastenmieliset kasvonsa. Ottamatta kuuloonsa, mitä siellä

löpistiin, vaivasi häntä kuitenkin pieni epäilys, että jotenkuten

siellä vihjailtiin hänen asioistaan. Ja äkkiä terottui korva. Joku

virkkoi:

"Mari". Puhuttiin mumisten ja kikatettiin. Ja sitten sanottiin "Tönu."

Ei, Prillup ei erehtynyt. Puhujat istuivat aivan hänen lähellään,

heidän salakähmäiset katseensa pistelivät hänen niskaansa. Ääniä --

niitä oli varmaankin kolme -- hän ei tuntenut, ei ainoatakaan. Ja nyt

kuului erään suusta aivan selvästi, pilkaten ja matkimalla:

"Mann, ota pian puhdas paita yllesi -- katsos, ukko tulee taas

happomarjapensaitten välistä!"

Tyrskyttiin.

Muuan korkki lensi lepääjän yli seinään.

Lasit kilahtivat.

Ei tämä ollut ensimmäistä kertaa, eikä pila ollut pahinta, mutta

Prillupin silmät iskivät tulta ja pää tärisi kuin iskusta, niin että

hänen oli mahdoton ehkäistä hermostunutta liikettä. Muulloin olisi

hän tukkinut pilkkaajien suut puolella viinatuopilla tai kuudella

olutpullolla, mutta tänään ei käynyt päinsä ajatellakaan sellaista

puolustuskeinoa, hän painautui penkkiin voimattomana sortoa vastaan. Ja

sitten antoi hän heidän letkautella itseään, kunnes he viimein väsyivät

ja hävisivät.

Mutta Prillupin rauhan aikaa ei riittänyt kauan. Matkalaiset lähtivät,

huoneet olivat jo aivan tyhjät ja viimeiset yövieraat olivat asettuneet

penkeille ja pitkälle pöydälle, kun oven takaa kuuluva mutina kuulutti

uusien vieraitten tulosta. Ja heidän äänensä -- ne aivan kajahtelivat

-- olivat Tönulle tutut. Ei ollut epäilystäkään siitä, että yö oli

mennyttä, jos ne miehet keksivät hänet ennen myynnin loppua. Ja Tönu

tempasi turkinkauluksen äkkiä yli korviensa -- hänen kasvonsa olivat jo

ennestään seinään päin.

Mutta ei kestänyt kauan -- ilmiantaja oli varmaankin kapakoitsija --

kun hänen nenänsä alle pistettiin palava tulitikku.

"Katsos kitupiikkiä! Kallakun pappa tarvitsee kiireesti vuokrarahoja ja

tämä retkottaa siinä! Ylös, Mäenkylä!"

Mäenkylä kuorsaa vahvasti.

Häntä ravisteltiin.

Makaaja mutisi, maiskutti suuta ja vaipui jälleen uneen.

Mutta ei se auttanut kuitenkaan lopuksi. Vieraitten käytyä riihen luona

peittämässä hevosensa ja katsomassa, olivatko kyläläisten vasikat

ja siat kuormassa -- kolmas näistä, muuan munakauppias, joka kulki

teurastajien mukana, teki niin kauan kauppaa tuvassa -- oli nukkuja

jälleen pyydyksessä. Mies nostettiin istumaan.

"Hiukan kupkia, Mäenkylä -- kuka nyt tulee kapakkaan makaamaan! Sitä

ennätät tehdä kotonakin, joskus Marin sylissäkin."

"Kynikää tänään jotakuta toista, jättäkää minut rauhaan!" urisi Prillup

hieroen silmiään.

"Kukapa sen tietää, kuka kutakin kynii, entäpä sitten -- oletpa jo

kylliksi kyninyt sinäkin!"

"Mistäs tiedät!"

"No ihme ja kumma, molemmat ansaitsette yötä ja päivää! Jopa ovat huhut

liikkeellä, että Mäenkylä on keväällä sinun."

"Omia juttujasi!"

"Minkävuoksi sitten juttuja?" jatkoi toinen teurastaja. "Kelle jumala

antaa pehmeän naisen, hänelle antaa välistä myöskin kauniin moision."

Naurettiin ylt'ympäriinsä, ja Prillup laski jalkansa permannolle.

"Limbärk, anna näille isännille minun laskuuni herrasmaiset

kurkunkastikkeet -- niitten pilapuheet ovat niin hikovia!"

"No katsohan," kiitettiin, "kenet on moisionherraksi luotu, hän keksii

myöskin moision herran sanat!"

Ja heidän istuessaan yhdessä uunin vieressä pienen pöydän ympärillä

-- erään kasvot olivat kuin tuore lihakimpale, toisella oli atleetin

ruumiinrakennus ja taiteilijan, malliksi kelpaava roomalaispää --, pani

villakoiran näköinen Prillupin vieressä istuva, lakkaamatta hiljakseen

sieraimiaan tuhisteleva, laihahko munakauppias, joka siihen asti oli

istunut vaiti, toverillisesti kätensä maitomiehen kaulaan sanoen:

"Älä ole milläsikään, rakas veli! ovathan he meidän vanhempiamme

ja esivanhempiamme imeneet seitsemänsataa vuotta, ovathan he --

puhujan ääni oikein värisi -- ovathan he niitä kiusanneet nälässä ja

piiskanneet ja niiden tyttäret nauratelleet. Ja kun nyt joku meistä --

samantekevää kuka -- jolla on vähänkin mahdollisuuksia -- meistä, jotka

olemme vapautuneet orjuuden ikeestä -- kun meistä nyt joku saa heitä

kyniä, -- mitä enemmän, sitä parempi -- -- minulla, kuuletko -- ei ole

muuta sanottavaa (hän. haparoi lasia) kuin: Tämä Viron veli ja tämä

Viron sisar -- ne eläkööt!"

Se puhe oli ikäänkuin lähtenyt teurastajienkin sydämestä; he huusivat

jylisten eläköötä ja kilistelivät Prillupin kanssa. Mutta tuhahteleva

munakauppias otti maitomiehen käden omaansa, puristi sitä lämpimästi,

katsoi toisen silmiin uskollisesti ja jatkoi perin tuttavallisessa

äänilajissa:

"Vie terveiset puolisollesi! Sano, että näin käskee munakauppias Anton

Siidermann tälle puhua: Pässi on kerittävä -- työ olkoon perinpohjaista

-- tottahan ymmärrät: työ olkoon perinpohjaista."

Herätessään verrattain myöhään -- ravistelija oli kapakan renki --

huomasi Prillup olevansa uunin vieressä kolmella tuolilla selällään,

jalat maassa, lakki vain päässä.

Takimmaisen huoneen ammattiveljet olivat jo lähteneet, ystävien

kaupustelukuormat poissa riihen luota ja kapakan edestä. Samalla kertaa

kuin Tönukin lähti, ajoi hevosensa maantielle viimeinen kapakassa

yöpyjä, muuan villankarttaustehtaaseen menevä muori.

Siitä oli seurauksena, että kauppiaat nurisivat ja torilla taas täytyi

kuolleita kuopata.

"Ei katsota tänään meikäläisiin päinkään -- ylpeäksikö on käyty?" sanoi

yhtäkkiä joku pistäen Prillupille kättä.

"Kappas sitä -- Maasikas," nostaa maitomies silmäluomiaan, "vai olet

tänään taas liikkeellä. -- Eipä tässä olla ylpeitä -- katsos, yöllä

tien varrella tuli juotua humalaan, nyt on aivan kuin kaihet silmissä

ja pää kuin pölkky." Tönu hymyilee kohmeloisesti.

"Ehkäpä otat meidät jälleen kuormallesi -- -- olisi jututtavaakin

monesta aikaa -- --?"

"Vieläpä häntä nyt kysyt -- istu siihen vain -- olenkin juuri

lähdössä." Prillup ottaa ohjat, "Hyväpä, että tulit, minulla on

joitakin ostoksia -- jäät siksi aikaa hevosen luo."

Suutari Maasikas, joka "meillä" tarkottaa persoonansa lisäksi

myymäkoriaan, ja ehkäpä siinä vielä olevia kauppaamatta jääneitä

tohveleitaankin, kopeloi päästäkseen astioitten väliin; hänen

jäniksenhuulensa vetäytyvät tyytyväiseen hymyyn.

Prillupin keskikaupungilla tehdyt ostokset ovat pian toimitetut, he

ajavat esikaupunkiin päin, missä Maasikas asuu, ja jonka kautta menee

tie kaupungista Mäenkylään. Viimeisen poikkikadun kohdalla pysäytetään.

Siinä, jonkun talon pihapuolella on suutarin asunto.

Mutta kun heidän pitäisi ojentaa kätensä toinen toiselleen hyvästiksi,

ja Maasikkaan pitäisi astua reestä, ei se tapahdukaan, vaan

molempien katse kääntyy heidän edessään olevaan suureen, vanhaan

nurkkarakennukseen päin, minkä alimmaisen kerroksen akkunoissa ovat

purppuranpunaiset puoliverhot.

"Kutsuisin luokseni, mutta huoneennurkka on kylmä -- -- mikäpä noita

puitakaan kykenee niin paljon ostamaan."

"Kulahtaisihan se ryyppy lämmintä -- ilma kolea ja pitkä matka

edessä -- --"

"Hiukan janokin olisi -- --"

"Janokin on -- --"

He eivät voi irroittaa silmiään noista purppuranpunaisista verhoista,

ja Tönu ajaa hevosen pihaan.

"Puoleksi tunniksi."

"No ei pitemmäksi aikaa."

Jaska saa kaurapussin päähänsä, miehet keksivät lämpimiä ahvenia

edestään myymäpöydältä. Pitkässä matalassa huoneessa on muuan syrjässä

oleva nurkkapöytä vapaa. Maasikas näkee sen heti ja sijoittaa korinsa

sinne.

"Ehkä ei sentään seisten myymä-pöydän luona --?"

"No eihän toki, voihan hiukan istuakin -- --"

"Hiukan jutella -- --"

"Meidän vanha pöytämme."

Viinan, leivän ja kalat vievät itse, oluen tuo emäntä perässä, ja

sitten juovat, syövät ja vaikenevat. Vain heidän silmänsä puhuvat, ne

katsovat toisiinsa kysyen, vastaten ja ymmärtäen joka kerran, käden

nostaessa lasin ja pannessa sen taas maiskuttavilta huulilta pöydälle.

Aluksi riittää heille se, että istuvat yksissä ja yksissä maistelevat.

"Kuulin hänestä taas", alkaa suutari viimein kuiskaten; hänen silmänsä

ovat alkaneet palaa.

"Mitä sitten?" mumisee toinen vastaan.

"Ei ole enää Jamburissa, vaan Oudowassa."

"Kirjoittaisit taas?"

"Niin, mutta ei se auta mitään, hän ei vastaa."

"Aina vain räätälin kanssa?"

"Aina räätälin kanssa!" ja Maasikkaan kuiskaus kuuluu huokaukselta.

Prillup istuu käsi poskella ja katselee lautasella olevia luita. "Niin,

mitäs tehdä, kun sinä et tahdo väkisin -- --"

"En, silloin olisi kaikki lopussa! Ei pysy kotona se, jota kytkyessä on

sinne takaisin tuotu."

"Parempi hyvällä, se on oikein. Mutta eikös sinun pitänyt itse

sinne -- --?"

"Puoli vuotta sitten -- jo puoli vuotta!" korostaa tohvelisuutari

pyöristellen peukaloaan pöytää vasten, väärien käsivarsien liikkuessa

kuin lintua pyydystettäessä. "Mutta ei saa kootuksi summaa -- tee, mitä

tahdot, kokoon et saa!"

"Eikä tiedä auttaisiko."

"Auttaisi tai ei" -- Maasikkaan jäniksen suupielet värisevät --

"kuulisin hänen ääntään - näkisin hänet vaikka kaukaakin -- --"

Maitomies nojaa poskeaan toista kättään vastaan, molemmat vaikenevat.

Tiskin edessä kinastelee kaksi ajuria, siellä ja täällä nauretaan

pöytien ympärillä, rasvanhaju, tupakinsauhu, viinan- ja oluenlöyhkä

leijaa paksuna heidän päittensä ympärillä.

"Et unohda?"

"En. On niinkuin hän olisi noitunut minut."

"Noitunut sinut -- --" kertaa Prillup pureskellen jotakin

parranhaiventa.

"Unessa ja valveilla -- aina seisoo edessäsi -- --- Ja nyt ajatella,

että hän räätälin kanssa -- että hän mokoman räätälin kanssa -- -"

Maasikkaan silmät kiertävät kuumina, peukalot pyörivät voimakkaammin,

hän lopettaa huokaisten: "Että sen lapsen piti kuoleman -- -- että sen

lapsen piti mullan alle vaipuman!"

"Lapsi -- -- no niin -- -- jos lapsi olisi -- -" Prillup nyökyttää

tasaisesti, hänen katseensa on kauastähtäävä; vasta jonkun ajan perästä

puuttuu puheeseen:

"No etkö siis koeta mennä -- -- työtä sulla jo on --"

"Työtä on -- onpa riittävästi -- mutta sitä ennen ole hyvä mies, tee

sitä myös."

Ja Prillup näkee, kuinka Maasikkaan olkapäät painuvat, kuinka hänen

pyristelevät käsivartensa ja pyörivät peukalonsa vaipuvat sivua myöten

alas.

"Kaksi olutta, emäntä", tilaa suutari hiukkasta myöhemmin; hän ojentaa

tavottaakseen lasin, mutta se oli tyhjä ja tyhjät myöskin pullot.

Prillupilla on kaksi sikaaria, hän panee toisen Maasikkaan eteen.

Sitten haiuttavat ja juovat uudesta pullosta.

"Minulla itsellänikin on näitä kokonainen tusina tien varrella", mutisee

maitomies tunnustellessaan pullon leimaa, "ja kun sinulta tältä kohden

on kaikki särkynyt -- --" hän näpristelee sormellaan liiviä.

"Onko särkynyt?" tiedustelee Maasikas painokkaasti, "tunnetko, että on?"

Prillup painaa kasvonsa molempien käsiensä väliin, hänen katseensa

läiskähtelee, poskipäillä on punaa; jatkaessaan hän kuiskaten lähentää

suutaan pöydän yli kuulijaan päin:

"Kerran hiivin hänen jälkeensä -- -- -- puolen yötä olin vatsallani

akkunan takana -- -- kivi kummassakin kädessä -- --"

Heidän katseensa yhtyvät ja yhtaikaa kyyneltyvät heidän silmänsä.

Puhuja on pitkän aikaa aivan vaiti.

"Ja nähdessäsi nyt, ettet mitään ole saanut, tietäessäsi että se kaikki

on ollut aivan turhaa -- --"

"Ei siis parane?"

Prillup pudistaa päätä. "Annan pois. Pohja pettää. -- -- Ja kun sinun

täytyy ajatella, että puikit taas johonkin hökkeliin -- ehkäpä vielä

vieraaseen kuntaan -- vaivaisempana kuin ennen -- hän voi kyniä minut

velastaan putipuhtaaksi --"

"Mutta saat omasi takaisin -- saathan sitten omasi takaisin!"

"Niin -- sitä ennen pannaan ehkä korvaamaan velkaa, sitten saan

takaisin. Mutta mikä minä nyt enää olen hänen silmissään. Retale --

jota voi jalallaan tönäistä! Keikaileekin minun silmieni nähden eräälle

pojalle -- jotta näet: retale olet, tallukka olet, et mikään mies!"

"Mutta sinä saat takaisin --"

"Eikä siinä ole vain hökkeli ja köyhyys -- maailman nauru ja pilkka

vielä lisäksi -- elämän ajaksi -- -- niin hänellä kuin mullakin

kestettävänä -- --"

"Mene hänen kanssaan kauas!" Maasikkaan katse on uneksiva.

"Tulee perässä -- aivankuin hajukin leviää -- ei siitä pääse eroon

kuollessaankaan --"

"Mutta hän on luonasi!"

"Mene tiedä, kuinka kauan -- sinun omasi on nyt räätälin luona!"

Mäenkylä nousee pöydästä mennäkseen ulos. Hän astuu vahingossa erään

edellä kulkijan kantapäille ja hänen selkänsä on kumara. Kun tulee

hetken kuluttua takaisin, menee toisen ohi, kunnes huomaa erehdyksen.

Mutta pöydän läheisyydestä heilauttaa kättään tiskiin päin ja kuuluu

tilaavan sieltä jotakin.

"Vatsa jäi kuin puolelleen ja olut yksin panee viluttamaan." Häntä

tärisyttää, kun hän painuu istuimelle. "Konin selkään panin täkin."

Poikanen tuo hetken perästä viinaa, lämmintä sylttyä ja hapanta

kurkkua. Jälleen vaietaan ja juodessa katsotaan toinen toistaan

kasvoihin. Ja yhä enemmän tulee poskiin väriä, yhä enemmän

läikähtelevät silmät, ja rinnassa nostaa luottamus ja usko hiljaa

päätään ja uljuus nostelee siipiä.

"Minä alan nyt säästää rahaa."

"Kylläpä sietäisi -- kylläpä sietäisi."

"Joka kopeekan -- viimeistä kertaa näet minut tässä.'"

"Eikä minullakaan ole muuta neuvoa -- -- jospa koettaisin ajaa suoraan

yötä myöten, ettei olisi sitä yömajaa -- --"

"Tällä kertaa on mulla tosi edessä, voit olla varma siitä!" ja suutarin

pöydällä olevat käsimöhkäleet ovat nyrkissä.

"Jos tuota vielä niin kauan pitäisi, että pahimman hädän varaa saisi

säästää, ettei aivan putipuhtaaksi."

"Pois tuon hänet räätäliltä" -- Maasikkaan nyrkit jysähtävät pöytään --

"sanon sinulle -- pois tuon!"

"Voisihan välistä jäädä velkaan tahallaankin, niinkuin nyt pakosta

-- tulkoon siis, mitä tulee: mikä saatu, se saatu, takuuta ei ole

maksettu." Prillupin sormet näpertelevät parrassa, hänen katseensa

liukuu pitkin ystävän kasvoja ja rintaa.

"Tietysti, sen voisit tehdä, ja minä lähden Oudowaan! -- -- Kaksi

olutta, emäntä!"

"Osaisipa hänkin, kykenisipä niin, -- mutta Mari ei siihen suostu --"

"No, ehkäpä yrittää?"

"Ei, ei, siihen -- ei hänestä ole. Hän on jotenkin vajavainen. Hänen

päänsä ei oivalla kaikkia asioita -- ei huomaa. -- Arvaapa, mitä hän

minulle vastaisi? Vastaisi, että ei, -- hän muka täyttää sopimusta.

Minkä itse pystyn tekemään se vain on tehtyä, se on -- se vain on

tehtyä -- --"

"Tiedätkö, mitä minä teen? -- Heitän räätälin Peippos-järveen!" -- --

Lampuissa palaa jo tuli, akkunoitten takana on musta yö, jääkukkien

kimallus ikkunoissa tihenee: he istuvat yhdessä eikä tarinalla ole

loppua, he kastavat kurkkua, ja suunnitelmilla ei ole rajaa. Ja kun

joukko hyväksyttyjä arvannostopoikia tulee rallattaen, ja soitto soi ja

laulu kaikuu, niin yhtyvät he äkkiä nuorten rajuun iloon, veljeilevät

heidän kanssaan ja juottavat heitä.

Ja lopuksi tanssitaan.

Suutarikin tanssii.

Suutari osaa "Venäjän tanssin" ja tanssii kyykyllään.

Mutta maitomieskin luulee osaavansa ryssänpolkan ja tanssii suutaria

vastaan. Ja molemmat ovat hikiset. Ja huone jymisee. Ja maitomies

nostetaan hurraten jaloilleen, kun hän hairahtuu ja kaatuu kyljelleen.

Kuudestoista luku.

On jo myöhäistä, kun kaupungin tulet jäävät Mäenkylän maitomiehen selän

taakse.

Raudikko joutui seisomaan kylmässä, nyt pistää kipakkaa ravia.

Ja Tönulla on lämmin, uni ei kiusaa, pää tuntuu niin selkeältä, että se

häntä ihmetyttää.

Tönu viheltää ja lyö piiskan varrella voipytyn kanteen tahtia. Ja jos

joku ajaa edellä tai tulee vastaan, niin karjuu huvikseen "alta pois!"

ja pyyhältää nauraen ohitse.

Niin katkee nopeasti Jaskan kavioitten alla ensimmäinen

kymmenvirstataival ja Kallakun kapakka tervehtii tulijaa kirkkain,

keltaisin silmin.

Sinne jäi varmaankin -- jotain sellaista liikkuu Tönun uneliaassa

mielessä -- osa viimeistä juomalaskua maksamatta; mennäkö ehkä sisään?

Mutta ei. Miksi näyttää näille, että Mäenkylä tulee niin myöhään

kaupungista! Niinkuin ei ehtisi toisellakin kerralla. Ja Tönu matkaa

ohi ja päättää matkata muittenkin "kapakoitten" ohi tänään, sillä

kotona odotetaan -- kotona on jo kauan odotettu! Noo, Jaska! Ravaa

ylämäkikin!

Vasta korkealla, laakealla harjanteella huomaa Tönu, millainen ihana yö

tämä on. Kuu kylvää hopeista valoa, tähtöset loistavat, linnuntie aivan

säkenöi ja lumi ja koko maailma ujuu pyhäisessä sinessä. Ja hiljaista

on, niin hiljaista, että lumi jalasten alla aivan narskuu.

Ihmetellen katsoo ja kuuntelee matkalainen.

Mutta yht'äkkiä häntä väristää.

Kiristyykö pakkanen siis vieläkin? Siihen asti näpisteli vain nenää ja

korvaa -- ottaako jo henkeen?

Ja toisen kerran vapisuttaa miestä.

Ja varpaitten ja sormien neniin on pakkanen käynyt kiinni ja

nenänalusparta repii huulta -- ja nukkuvan tuulimyllyn vierestä alkaa

näkyä Aleti -- --

Ehkä hetkeksi?

Katsotaanpa.

Mutta yhtäkkiä puhkee hän nauramaan. Kuinka hän sen saattoi unohtaa!

Vilustaa, ja itsellä on vilustumisrohtoa reessä!

Tönu kopeloi heinissä ja tempaisee pullon esiin. Se on kyllä

väkiviinaa, jota piti kotona laimentaa tavalliseksi viinaksi, mutta

menee se silkkanakin sellaisessa pakkasessa. Ja korkkiveitsi on Tönulla

taskussaan.

Kas sitä, millainen kulaus! Maiskuttamaan panee ja hiukan

kakistelemaan, mutta miten kuumaksi lyökään poven, miten iskee tulta

suonia pitkin! Alappa nyt vielä puhetta takelluttamaan, ja kotona

odotetaan! Pisara toisen jalan hyväksi vielä, sitten ohi tämän niinkuin

muittenkin kapakkain.

Aleti tulee, ja Mäenkylä matkaa ohi!

Nabraste tulee, ja Mäenkylä matkaa ohi!

Ja kun hän aika ajoittain itseään rohdottaa pakkasta vastaan, alkaa

hänestä tuntua varsin mahdottomalta pysähdyttää matkan miellyttävän

tasaista liukua ja nousta lämmenneestä istumasyvennyksestä. Ruumis

uupuu yhä enemmän vaipuen suloiseen, raskaaseen rauhaan, verhoton iho

tottuu pakkaseen, tyyni lepo raukaisee sydäntä ja päätä. Vain korva

ja silmä pysyvät virkkuina, mutta sekin, mitä toinen kuulee ja toinen

näkee, sulaa leppoisasti sielun ja ruumiin velttouteen.

Lumi jalasten alla ei ulvo enää, se helisee kuin kannel; viimein laulaa

se kuin seurakunta kaukaisessa, kaukaisessa kirkossa, ja urut soivat ja

kellot kumajavat.

Mutta maailma sädehtii sinisenä, yhä syvemmän sinisenä, sinistä hehkuu

valkean keskessä, sineä huokuvat puut ja pensaat, jopa ujuu sineä ohi

hevosen luokan, harjan ja lautasten, ja sinisenä, taivaansinisenä

kuumottaa valjun aaveen kulta- ja hopeakäärmeitä kimalluttavan tulen

keskestä.

Aave kiiruhtaa vaieten yli laakean lumen, tien ohessa, matkalaisen

edellä, alati hänen edellään.

Ja kädet eivät liiku, kantapäät eivät koske maahan, suuri sini kantaa

häntä yli hangen ja haudan.

Ja jäsenet kumottavat, ja käsivarret kumottaa ja kirkkaasti kumottaa

niska ja pyöreä olkapää.

Mutta hiukset, turpeentuhankarvaiset hiukset ruskottavat kuin aamunkoi.

Äkkiä ei näe matkalainen enää.

Yhä laulaa seurakunta ilman kaukaisessa kirkossa, ja urut soivat, ja

kellot kumahtavat, kellot kumahtavat.