Mutta peli, lempeä ja suloinen, kilisee koko illan erakon syksyistä
hautauskulua. "Die letzte Rose", ja väliin uuden, kostean,
voimakkaan aallon paisuttaessa povea, korottaa Ulrik von Kremer oman
Jupiterin-äänensä ja mörisee pillin mukana:
"Ist denn Lieben ein Verbrechen,
darf man nimmer zärtlich sein -- --"
Mutta nyt on sopimuksessa, minkä Tönu Prillup teki Kremerin herran
kanssa, kaksi puolta, toinen ikävä, toinen riemuisa. Riippuu ainoastaan
siitä, kumpaa katselee, kumpaan mielentilaan joutuu. Ja seuraavina
päivinä katselee Tönu vaihteeksi iloista puolta, ja hänenkin rintaansa
asettui rauha ja hengen ylevyys.
Kaikesta saattoi mies huomata, että hän oli tehnyt Marille vääryyttä.
Sillä jos Mari oli astunut tämän askeleen vapaasta tahdostaan, niin
ansaitsi hän saada kiitoksen; mutta jos nuorikko toimi korkeampien
voimien pakotuksesta, niin oli sitä kohtuuttomampaa ahdistaa häntä
soimauksin, koska Tönu itse oli sitä rukoillut noilta voimilta. Mutta
kun oli mahdotonta saada selväksi, mikä yleensä näistä mahdeista
oli vaikuttanut Mariin, päätti Tönu olla yhtä kiitollinen kaikille,
Marille, Marialle ja taivaanisälle yhtähyvin kuin voimalle, jonka
kanssa Sutsun muori piti yhteyttä -- tietysti muorille itselleen
myöskin. Lempeät kasvot ja kiitolliset sanat palkitsivat edelliset,
mutta Triinu sai palkkiokseen runsaan osan Prillupin pellon
siunauksesta. Tietäjän onneksi oli Kruusimäessäkin hiukan suurempi sato.
Muuten alkoi Tönu tuudittaa iseään haaveiluihin ajatellessaan riemua,
minkä kevään piti tuoman hänelle.
Voidakseen edeltäpäin hankkia itselleen tuon riemun esimakua, kävi
hänen tiensä nyt sangen usein maitokamariin, moision karjan luo ja
Kurun kuudennekseen alueelle. Olihan hän jo ammoin katsellut, kaikki,
mitä siellä oli nähtävää, mutta Tönu ei vain saanut kyllikseen
katselluksi. Ja kun mies katseli ja vakoili, ei hän voinut muuta kuin
silittää omaa karvaista kuonoaan ja myhäillä.
Kamari, karja ja Kuru -- se kaikkihan odotti nyt häntä!
Ja Jaan ei tiedä.
Ja toisetkaan eivät tiedä.
Mutta kerran saatuaan tietää -- voi niitä silmiä, voi niitä silmiä!
Ja katsellessaan taas eräänä iltana karjatarhan pensaan alta Kurun
Jaanin lähtöä -- hänellä on silläkin kertaa hyvä kuormallinen keltaista
ja valkeata kultaa -- niin ei Tönu voi muuta kuin viuhtoa hänelle
kädellään onnellista matkaa ja mutista nauraen vatsan täydeltä: "Mutta
kauankopa enää! Mutta kauankopa enää!"
Ja ehdittyään Kruusimäen vainiolle pitää hän ympärillä oleville
hökkeleille ylimielisen pilkkapuheen, puheen, mikä miltei kuuluu siltä
kuin tulisi Prillup kirkolta päin.
"Kas niin, kyyröttäkää ja tarkastakaa vain, te myyränluolat! Vain
yksi oli valittu teidän joukostanne, vain yksi huomattiin arvokkaaksi
nousemaan! Mutta te toiset -- tonkikaa maata, joka ei elätä eikä anna
hoivaa vanhoilla päivillä, olkaa moision orjia, ja syökää silakkaa
ikänne kaiken! Köyhtykää puille paljaille, te köyhät, sillä karvainen
pitää sen miehen oleman, jota totellaan ja joka kohotetaan!"
Vahinko, ettei ketään tule vastaan. Tönu ei tiedä mitä hän tälle
puhuisi, mutta jotakin tahtoisi puhua. Tönu ei tiedä, mitä tekisi,
mutta jotain tahtoisi tehdä! Ei ole mahdotonta, että hän tälle nauraen
näyttäisi kieltä ja haastaisi tämän "kissanhännän" vetoon.
Mutta kotona on Tönu lipevä. Hän on niin lipevä ja lähentelevä, että
nuorikon täytyy tönäistä häntä kyynärpäillään. Mutta Tönu ei suutu,
hän korvaa sen pilalla: "Syyhytin tänään rukiinkorrella moision lehmiä
edestä ja takaa, ne kuuntelivat sitä mielihyvin -- mutta sinulle
näyttävät sarviaan, kun vain kosketat niin sormenpäilläsikään. Milloin
sinusta sillätavoin tulee moision ihminen!"
Ja sitten tulee päivä, mikä suuresti lisää Tönun riemun esimakua,
päivä mikä julistaa hänen hallituksensa alkua vielä selvemmin, kuin se
punakirjavan juovainen paperi, mikä hänellä on kaapissa virsikirjan
välissä.
Kun Prillup lähtee kysymään lähempää ohjetta "happomarjapensaitten"
kaatoon, huomaa hän moision päärakennuksen pitkää välikköä astuessaan
jokaisesta oikeanpuolisesta oviaukosta ihmisen kuuntelemasta höröllä
korvin: keittiön ovella seisoo keittäjätär, seuraavalla Reemetin emäntä
ja sitä seuraavalla pehtori itse. Kaikki silmät suurina, suut ammollaan
yllättyneinä, ällistyneinä ja varsin säikähtyneinä.
* * * * *
Tönu käsittää kohta asian. Työhuoneesta, jonka ovi on jäänyt raolleen,
kuuluu ärjyntää. Mäenkylän saksa ei ole ärjyviä saksoja. Riitelee
väliin, mutta riitelee kohtuullisesti. Kukaan ei ole kuullut hänen
ärjyvän. Ärjymästä, siten suuttumasta estää häntä hänen sydämensäkin.
Ja nyt jyrisee tuo tunnetusti hyväntahtoinen mies, ja miten hän pauhaa!
"Vai vaadit sinä minulta kiitosta! Minun pitäisi olla sinulle
kiitollinen, eikä sinun minulle! Kun sinä välistä maksoit minulle
edeltäpäin, niin maksoit minun rahojani! Väliin lainatessasi minulle
lainasit minun rahojani! Minun rahani ovat nostaneet sinun nokkasi
pystyyn, ilman minun rahojani ja maatani olisit sinä jo ammoin tullut
töihin vaimoinesi ja lapsinesi! Kiitä Jumalaa -- -- ja pidä suusi!
(jalanpolkaisu) -- -- kiitä Jumalaa, etten minä hetipaikalla häädä
sinua paikastasi, ja laputa tiehesi silmistäni, lurjus!"
Ovi lentää sepposen selälleen, ja Jaan punertavine päineen kuhnii ulos.
Hän ei näe ketään, miltei vie Tönun lonkan mennessään ja ulko-ovella
tarttuu käsillään pihtipieleen ennenkuin astuu alatse ikäänkuin
pelkäisi kompastuvansa ja kaatuvansa.
Ovelta ovat toiset kuuntelijat kadonneet, Prillup painautuu selin
seinää vasten, konttorin ovi vedetään läiskähtäen kiinni.
En menekään tänään edemmäksi, ajattelee Tönu ja pujahtaa pois talosta.
Ja kun hän mennä huippii kotiin päin, panee sisäinen vapistus hänen
olkapäänsä värähtelemään, ja käsi sivelee leukaa, sivelee leukaa! Ja
välillä katselee hän taaksepäin tuota keskeneräistä taloa ja uusi
vavistuksen puuska kulkee yli hänen ruumiinsa vatsasta olkapäihin asti.
Kunpa vain joku tulisi vastaan!
Tuleekin. Kruusimäen vainionportilla tulee Pajusten vanhus vastaan.
Haluaako hän kuulla uutisia? -- Kurun Jaan on erotettu maitomiehen
toimesta! Paikastaankin käsketty pois! Juuri nyt! Ja millaisen kyydin
saikaan!
Vai pois? -- Ja vielä sai kyydin?
No niin, eikös tämä töllikkö paiskaa saksalle vasten kasvoja: "Vai
siinä se onkin kiitos siitä, että minä herralle olen aina edeltäpäin
maksanut ja usein lainannut!" -- -- No sitä paukkumista ja räiskämistä!
Niin kuin ukkonen olisi iskenyt. Akkunaruudut kilisivät. Eikä kukaan
olisi uskonut, että Mäenkylän saksa voi niin iskeä!
Vai erotetaan Jaan pois! -- Ja mistä syystä?
No, kävi liian _ylpeäksi_ --- liian ylpeäksi kävi!
Vai pantiin Jaan pois!
Pois pantiin!
Ja katseet risteilevät ja kummankin silmät loistavat. Pajusten vanhus
unohtaa matkansa ja hipsuttelee naapurin kanssa takaisin vainiolle.
Liivakun pihassa näkevät Martin seisovan -- Jaagup huitaisee kädellään.
Ja tällekin kertovat jutun kuumiltaan.
Vai joutuu Jaan pois? Ja haukuttuna.
Niinpä niin, veliseni, perinpohjin haukuttuna!
Ja nyt kiiluu kolme silmäparia vastakkain.
Mutta eipä se sille miehelle paljoakaan merkitse.
No, kylläpä vaan. Olisihan hän vieläkin kahmaissut itselleen moisiosta
jotakin. Ja semmoiset nuhteet! "Kiittäköön Jumalaa, että asia jätetään
kevääseen, ettei heti ajeta piiskalla pois moisiosta ja talostaan!" Ja
paljon muita iskuja sieltä vielä sateli!
No niin, kuinkapa se mahtuisi hänen kaltaiseensa! Sehän on hänelle
aivankuin nenärengas sialle.
Ja taas risteilevät heidän myhähtelevät katseensa, ja juttu sujuu aina
mieluisampana joka sanalta. Pikku-Jüri liittyy vielä seuraan aivan kuin
olisi vainunnut jotakin.
Eikä ole tietoa, kuka nyt vuokraa maidon?
Eikä ole tietoa, kenelle nyt joutuu Kuru.
Prillupin Tönu nostelee olkapäitään vetää suupielensä kieroon ja
venyttelee miltei Kurun Jaanin tavoin puoleksi laulaen: "Niin, veli
hopeat, eiköpähän ne joudu jollekulle, joka valitaan toisten joukosta
ja jolla Juman avulla on jotakin ottamista kirstunpohjasta. Mutta
ovatpa hyvät sukulaisetkin apuna. Kuru ja maito -- ne kuuluvat yhteen,
sehän tiedetään."
Mutta kolmelle toiselle ei se kysymys ole ensiarvoinen. Heille on
kylliksi Jaanin erottaminenkin. Kyllin kauan ovat he kadehtineet Kurun
kuudennusmiestä, kyllin kauan on hän heitä halveksinut ja pilkannut.
Ja nyt -- nyt nauravat he -- kerrankin todella he! Ja hetkistä
myöhemmin neljän suun erottua nauraa koko Kruusimäki ja vielä hetkistä
myöhemmin koko Alakylä, ja Alakylässä eivät ainoastaan mökkiläiset,
vaan myöskin isännät. -- --
Mutta Tönu menee yli vainion kuin lentäen ja hymähtelee ajatellessaan,
mikä yllätys hänellä on vielä tarjolla.
Täytyy odottaa, että liittoa ei huomattaisi, etteivät nuo alkaisi
tonkia ja arvailla. Niin arveli moision vanhuskin paremmaksi. Mutta kun
se aika kerran joutuu -- voi sitä mölyä, voi sitä mölyä!
Ja Tönu nojautuu aidanseipääseen ja koettaa kuvitella tuota mölyä
itselleen.
Ja suu kertaa, aina uudella äänellä toistaa: "Vai Prillupin retale
ottaa Kurun ja maitotalouden! -- Tottahan tiedät jo, kuulitkos jo --
vai Prillupin retale ottaa Kurun ja maitotalouden!"
Olipa hyvä, että hän tänään jo huomasi hiiskahtaa kirstunpohjasta
ja sukulaisista. Kyllä he muistavat sen. Häh -- puistavat päätään:
kukapa sitten on penkonut Tönun ja tämän sukulaisten kirstunpohjaa,
tai kenenkä korva sitten kuulisi, kun Tönun suuri suosija sinä päivänä
mainitsisi: "No kun et sinä kerran mistään saa lainaksi sitä, mikä
vielä puuttuu, niin lainaan sinulle itse."
* * * * *
Niin Tönu voi olla huoletta, niin huoletta, että hänen ei tarvitse
mennä etsimäänkään ketään, se olisikin niinkuin hän voi aavistaa
sangen hyödytöntä. Ovathan he kaikki -- yhtähyvin Tönun kuin Marinkin
sukulaiset -- valitettavasti niitä ihmisiä, joita Kurun Jaani
summamutikassa mainitsee kerjäläisiksi, vaikkakin jotkut heistä, kuten
nuorikon isä ja eno Ruisus ja kirkonkylässä asuva Tönun sisarenmies
kulkevat pikku isäntien kirjoissa.
Tönu voi olla huoletta ja soittaa iltaisin huuliharppua -- intohimo,
mikä yhtäkkiä viime aikoina on iskenyt häneen. Ruostunut huuliharppu,
varmaankin peräisin poikaiältä, löytyy etsittäessä kaiken vanhan
kamssun joukosta, ja nyt tuskin milloinkaan enää kuluu iltaa,
jona ei kaikuisi kamarin muurinpenkiltä tuo uneksiva ja nukuttava
vingunta. Maria ja lapsia kyllästyttää sen kuuleminen, mutta Tönu ei
lopeta soittoa, soitto näyttää vastaavan hänelle sekä puhumista että
ajattelemista, entiset ajanvietteet, Jumalan sanakin, ovat joutuneet
syrjään peltisen rämisijän vuoksi.
Eräänä iltana äidin pukeutuessa ja lähtiessä kotoa ei Anni voi sitä
enää sietää. Silmät tirrillään astuu hän isän eteen ja vetäisee pillin
hänen suustaan.
"Ei enää, ei enää, muuten raivostun!"
Isä herää kuin unesta, hänen päänsä nytkähtää oikealle ja vasemmalle
hänen tietämättä, mitä oli tapahtunut. Sitten näkee hän kalvenneitten
kasvojen kostean katseen ja painaa oman suuren, luisen kätensä lapsen
pään päälle.
"Ei, ei, -- -- nyt alamme jotakin muuta!"
Nurkasta tulee Juku haukotellen näkyviin ja jää isän toisen polven
eteen seisomaan. Hänellä on suuri vatsa, pienet sääret ja korkea ääni.
"Minne Mari meni?"
"Mari? Mari meni kylään. -- Niin, lapset, nyt alamme jonkun leikin
-- jotakin hauskaa keksimme", ja Prillupin vasen käsi, yhtä suuri ja
luinen, painuu pojan pään päälle.
"Mihin kylään Mari meni?" kysyy Anni, jonka huulet vielä nytkähtelevät
hätäisinä ja kiihkeinä.
"Niin äiti? -- Äiti läksi -- äiti läksi Tiitsuun. -- -- Kuulkaapa,
alamme leikkiä arpaleikkiä -- -- mitäs arvelette, ryhtyisimmekö
leikkimään arpaleikkiä? Juku, missä on taulusi?"
Mutta Jukun suuri laukku jää pakoilleen, hänen järeä äänensä kysyy
heikosti: "Milloin Mari tulee kotiin?"
Ja samalla kertaa tiedustelee Anni, jolla on isän ruskeat surulliset
silmät: "Miksi hän niin myöhään vielä läksi kylään?"
"Ei", puhuu Prillup katsoen heidän päittensä yli. "Arpaleikki ei
olekaan niin hauskaa, teen mieluummin teille jäniksiä ja kaikenlaisia
muitakin eläimiä, muistattehan. -- -- -- Niin hänkö? -- Kyllä hän pian
tulee, eiköpä hänellä ollut asiaa kylään. -- -- Mutta odottakaahan,
minä asettelen lampaan paraaseen paikkaan, katsokaahan nyt!"
Ja nyt ilmestyy valaistulle seinälle mustia jäniksiä, vasikoita,
porsaita, lampaita, jotka syövät, ammuvat, tonkivat ja hyppivät; ja
kukot päristelevät siipiään ja kiekuvat, koirat istuvat tai haukkuvat,
härät kuopivat ja kissat pyytävät hiiriä, ja toiset eläimet tekevät
vielä suurempia ihmeitä.
Mutta sitä ihmettä ja leikkiä riittää niin pitkäksi aikaa, että Juku
jää permannolle makaamaan. Annikin taistelee unen kanssa, ja eteisessä
on niin pimeä, niin pimeä, ja isän otsalla helmeilevät järeät pisarat,
mutta hänen suuret korkealle kohotetut ihmeitätekevät kätensä nokkivat
ja sieppaavat kiinni, kuin tahtoisivat vapautua näkymättömästä nuorasta.