Virsta lipuu virstan jälkeen, ruunan jalka lykkii toista eteenpäin, ja
sieraimet korskuvat ja pää ajattelee: eikös tänään pysähdytäkään.
Vastaan tulee rekiä, takaa tulee saani, neuvokas Jaska väistää kaikkia.
Mutta korskahtaa jälleen ja ravistaa päätä: ei kiskaise ohjaksista, ei
heilahda piiska, ei rykäise reessä eikä murahtele.
Ei ole uutta, että isäntä torkkuu tai nukkuu. Mutta reen hiukan
kallistuessa, niin kuin äsken, tai ohikulkijain häntä kylkeen
survaistessa kuten juuri parastaikaa, heräsi hän aina ja koetteli
verille lyötyä korvaa. Väliin hän heräsi aisakellon räminästä ja
kulkusten kilinästä.
Mutta nyt tulee kapakka, jossa hän aina Jaskaa kotimatkalla
henkäisytti. Sen ohi ei mies matkannut myöhäisenäkään aikana. Ja Jaska
kääntyy omin päin tieltä. Kapakan edessä on paikka vapaana kolmen reen
vieressä. Kylläpähän isäntä äännähtää, kun reki ei enää liiku.
Mutta raudikko erehtyy -- isäntä ei nouse.
Heinäpussi jää rekeen ja rekeen jää loimi.
Jaska odottaa ja pää roikkuu. Viimein vilustaa.
Vierellä vieras, joka omaa hevostaan kävi katsomassa ja tulee taaskin,
ei lakkaa ihmettelemästä, miksi Jaskan mies on aina vain hiljaa.
"Eikö isäntä lähdekään lämpöiseen?"
Mutta isäntä ei vastaa.
"No, sitäpä nyt vasta nukuttaa!" Vieras lyö nauraen kädellään ja jatkaa
matkaansa.
Ruuna riiputtaa huulia ja liikuttaa korvia -- tämä on sille oudon
uutta. Sitten kääntyy hitaasti tielle.
Samaan aikaan katsoi Kurun nuorikko kelloa ja odotti.
Ei enää. Ei päivääkään enää. Nyt olkoon lopussa.
Hän istui yksin kamarissa, sormet leikkivät punaisella nauhanpalasella,
kulmien välissä oli varjo ja silmät lukivat sylistä kahta suurta
tyhmyyttä.
Ensimmäinen -- tulo Ruisusta Prillupille. Toinen -- muutto Prillupilta
Kurulle.
Turhaa ajatella, kumpi suurempi. Suuret olivat molemmat. Ja toinen
synnytti toisen.
Mutta sen toisen piti ensimmäistä vähentää, ehkäpä sammuttaa. Siitä
uudesta kuormasta piti korvattaman molemmat. Miten ja millä tavoin --
niin -- sitä ei tiennyt itsekään. Ei muuta kuin että tuleman piti --
paremman elämän piti versota mullasta kuin ihmeen kautta.
Tuo toivo oli jo ammoin haalistunut. Ei muuttunut mitään, ei kasvanut
pelto. Ja kun hän kuitenkin vielä teki, niinkuin odottaisi, niin teki
hän sen vain senvuoksi, että hautaaminen on katkerata.
Mutta senkin kestää. Ja Mari oli haudannut.
Mennäkö nukkumaan?
Hän nosti kädet niskaansa ja kuunteli yöhön.
Kello tikitti kiireesti, kuin valvoisi joku sen työtä.
Nälkäinen rotta nakersi jossakin lautaa.
Sirkka siritti nurkassa, toinen lapsi vikisi unessa, laesta vaappui
kuin hiljaisuutta kaiken ylle.
Nyt haukkui pihassa koira. Ja lopetti ulvoen. Vastasi varmaankin
moision ja Kruusimäen koirille, niinkuin monasti ennenkin. Ja jälleen
vaikeni.
Mari katseli jääkukkasia pienillä ruuduilla. Ne yhä enenivät, jopa
kävivät ikkunakehät lumisiksi.
Äkkiä laajeni katsojan silmäterä. Liikkui kuin varjo jäisten lasien
takana, läheni ja etääntyi -- kerran sumeni aivan himmeäksi aivankuin
ruutuun olisi puhallettu. Ja sitten kaikui hirnuminen, äänekäs ja
intohimoinen -- aivan vasten akkunaa ja odottajan syliin.
Nuorikko heitti villaliinan hartioilleen, sytytti lyhdyn palamaan ja
kiirehti matkalaista vastaan.
Hän viipyi kauan. Sitten tuli hän tätä kantaen.
Hän astui varoen, jotta ei herättäisi lapsia.
Kantamus oli raskas, mutta Marin käsissä on voimaa.
Ja asetettuaan hänet sänkyyn, riisuttuaan häneltä turkit ja otettuaan
saappaat hänen jalastaan tuo Mari lampun ja valaisee hänen kasvojaan.
Ne kasvot sinertävät, kuin olisi sininen yö niihin värinsä valanut.
Silmät olivat raollaan.
Ja nyt vasta käsitti nainen, mitä oli tapahtunut.
Hän pyyhkäisi hänen kulmiltaan hiustupsun ja käsi kävi hitaasti yli
otsan.
"Sitä peltoa ei tarvittu! Ei, sitä peltoa ei tarvittu!"
Mutta yhtäkkiä pysähtyi käsi ja ojentui ylöspäin:
"Tai ehkä kuitenkin -- --?"
Hiukan myöhemmin sammui lamppu. Mari makasi miehen rinnalla rauhallisen
yön.
* * * * *
Aamulla lypsyltä levisi surmanviesti laajalti, ennen päivällistä
astui Kremerin herra sisään Kurun kamarin ovesta. Hän oli
ikivanhassa majavannahkaturkissaan, minkä kuluneessa kauluksessa
oli jo karvattomiakin paikkoja mustan päällisen melkein kokonaan
välkkäessä vanhuutta. Lumen kalpeassa valossa, mikä virtasi selkeäksi
sulaneesta ikkunasta sisään -- näyttivät vanhan herran kasvot varsin
näivettyneiltä, joka ryppy tuli selvästi esiin, kuihtuneet korvat
näyttivät olevan vahaa.
Hänen katseensa keksi heti kuolleen, käsi nousi samassa päähineeseen
ja leskelle jäi tervehdys sanomatta. Vaieten seisoi hän sitten vuoteen
edessä, kääntyi ympäri, nyökäytti tuskin huomattavasti Marille ja tämän
vieressä seisoville lapsille ja lähti.
Tuntia myöhemmin kaikuivat aisakellot. Mäenkylän herra matkusti
Särgvereen.
Tönu lepäsi jo kirkonkylästä tuodussa kirstussa, kun Ruisun eno ehti
perille. Hänen piti vedättää maitoa niinkauan kuin Kurun ja moision
väliset asiat ehdittäisiin hautajaisten jälkeen selvittää. Muuta
apulaista ei Mari kotipaikoiltaan voinut kutsua, isä oli vanha, ja
Prillupin vähäisten omaisten joukossa ei ollut ketään kelvollista.
Lemsin Aadam toi korvesta mukanaan tervanhajun, käsissä ja kasvoissa
oli pihkan jätteitä ja koko mies jykevässä karkeudessaan, takkuisine
sammalpartoineen ja sammalhiuksineen muistutti elävästi lahoavaa
kantoa. Hän söi vatsansa täyteen, sytytti piipun palamaan, sitten nosti
ruumiskirstun kantta sanoen tahtovansa jutella Tönun kanssa pari sanaa.
Ja nyt alkoi heidän välillään pitempi pohdinta matkamiehen suhteesta
viinaan. Ken sitä edempää kuuli, luuli, että toinen kirstussa sekä
pakinoi että omasta puolestaan teki kysymyksiäkin. Ajatusten vaihetus
oli varmaankin sangen veljellistä, arvelut yhdistettiin lopuksi.
Yhteinen päätös oli: Niin, mutta älä kallista liiaksi tuoppia!
Kun Lemsin Aadam ei juuri päässyt pakeisiin naisten kanssa, niin asetti
hän ne lasten kanssa samoihin kirjoihin; hän istui ja imi piippua
kunnes uni tuli, ja heittäytyi levolle ja selkäänsä raapien vain
huomautti:
"No niin, terveiset vain kotoapäin, ja aikaa minulla on, ja ruplan otan
matkasta -- eväät sinulta. Mutta älä senvuoksi jää odottamaan -- älä
ota seulaa -- ota varsta! Tiedät jonkun, jonka nämä ja nämä värkit ovat
kunnossa" -- hän mäiskähytti käsivarteen ja päähän -- "ei muuta kuin
käsi käteen, kun tulee tahtomaan!"
Sellainen tahtoja tulikin, jopa toisen päivän iltapuolella, aivan
pian senjälkeen kuin Lemsin eno oli maitokamarin edestä lähtenyt
ensimmäiselle matkalleen.
Vieras, noin keski-ikäinen, väristä ja ruumiinrakenteesta päättäen
reipas ja tukeva mies, teki heti hyvät tapansa tiettäviksi. Hän pyyhki
kauan jalkojaan oven takana ja aivan säännöllisesti teititteli leskeä.
Ja hänen vehnän-keltainen, voideltu päänsä oli suittu kiiltäväksi,
punakka täysiparta oli huolellisesti leikattu, niin että se antoi
kauluksen ja kravatin väliin näkyä vaaleanpunaisen leuan alta. Ja
anteeksi pyysi, että ehkä tulee hiukan aikaiseen (hänen katseensa
pälyili taaksepäin, mutta ruumiskirstu oli kannettu jo aittaan), mitä
voisi ehkä pitää sopimattomana, mutta pelko, että joku ehtisi ennen
häntä, olkoon selityksenä tälle kiireelle.
Sitten istui ja esitti asiansa, ja neuvokkuus, mikä siinä ilmeni, uhkui
Lemsin enon mukaan samaa terveyttä kuin hänen jäsenensäkin.
Ja hänen puhuessaan, vaihtelee hänen kasvoillaan vuoroin totisuus ja
vuoroin päivänpaisteinen hymy.
No, että niin ja niin, että vaihdettaisiin Altkylän vuokratalo
mielihyvin Kuruun ja maitohommaan, jos vain emäntä juoneen lyöttäytyisi
ja leski lesken kanssa sopisi. Talonvarat täydentäisivät talonvaroja,
perhe lisääntyisi vain yhdellä pipanalla. Moision kanssa, tietysti,
jäisivät asiat entiselleen niinkuin vainajankin aikana -- mitäpä sitä
muuttamaan --
Niin, eihän sitä vastaan voisi mitään olla -- leski silitti
esiliinaansa polven kohdalta -- jollei sattuisi tietämään, mitä Arun
isäntä hiljattain on puhunut Vanarehen ristiäisissä.
Mitä hän on siis puhunut?
Ei mene hänen järkeensä, kuinka kristityt ihmiset kuten Tönu ja Mari
voivat heittäytyä sellaisiksi maailman voiton vuoksi. Olkoon häpeän
laita miten tahansa, mutta miten käynee viimein heidän sielujensa!
Vieras hymyilee ja käy totiseksi, nousee istuimeltaan ja käy taas
istumaan. Mutta leski silittää polveaan ja lopettaa:
Että niin se nyt on: rupeaisiko hän muutenkin kuormattuun selkäänsä
ottamaan sitä uutta syntiä, että vielä joku kolmas sielu joutuu hukkaan
näiden kirottujen maitojen vuoksi.
Kun Arun isäntä antaa Marille kättä, niin kumartaa kohteliaasti.
Ja leski kumartaa vastaan.
Ja Arun isäntä lohduttaa häntä hänen surussaan.
Ja surija kiittää ja saattaa hänet ovelle.
Mutta vielä ilmaantui tahtojia, ennenkuin Tönun tomu saatiin turpeen
alle. Lauantaipäivän aamu toi Tuksin Antsun Kuruun. Mari näki hänet
akkunasta, ja varmaan hän näki myöskin Marin, sillä hän taputteli
kouluunmeneviä lapsia, jotka tulivat häntä vastaan, isällisesti
poskelle.
Nuorikon ei ollut helppo hillitä naurunhaluaan, seistessään hänen
kanssaan vastakkain. Mieleen tuli Antsun toissapäiväinen tervehdys
moision alarakennuksen portin luona -- lakki pois kuin rouvan edessä,
ja kasvot hassunhartaina! Mutta hän hallitsi itsensä ja kuunteli tätä
hyväntahtoisen huvitettuna.
Myöskin Ants tahtoi lesken "entisillä ehdoilla".
Ja leski ei puhunut mitään.
Hän pyysi vain odottamaan: "Voithan itsekin arvata, että minulle tulee
vielä toisiakin, ja minä tahtoisin valita. Eihän sinussakaan ole mitään
vikaa -- jos moitin, niin panettelen -- mutta toinen voi olla parempi
ja kolmas -- neljäs vielä kaikkein paras. Eihän niin totista kauppaa
voi tehdä summamutikassa!"
Antsun silmät kostuivat, suun ympärille ilmestyi rengas.
"No, jollet tahdo minua, niin ehkä otat Joagust veljen; voin heti
huutaa hänet sisään, jäi aidan taakse odottamaan."
"Jälleen laadukas poika, kukas sitä vastaan rohkenee väittää, mutta vie
hänellekin terveiset, että odottakoon hänkin!"
Hautajaisten jälkeen tuli seppä.
Tämä ei himoinnut Kurua eikä maitoa, hän tahtoi lesken kummattakin:
vanhan sopimuksen piti rikkoutuman ja unohtuman, jostakin kaukaisesta
moisiosta aikoi hankkia itselleen oman talon ja Tönun lapsille
lupasi olla isänä. Sellaisin suunnitelmin olisi mies voinut tulla
voitonvarmana, puhua kaikuvasti, katsoa voittaen, mutta Juhan teki
sen silminnähtävän neuvottomana, sillä heidän suhteensa ei ollut enää
täydelleen entinen, jotain tuskin tuntuvaa, mutta kuitenkin erottavaa
leijaili ilmassa siitä syksyisestä päivästä asti, jolloin Tuksin poika
pajassa mestarin vierasta kohtaan oli päästänyt suunsa valloilleen.
Ja hänen nyt puhellessaan ja peläten tarkatessa nuorikon kasvojen
ilmettä, ei kestäkään kauan, ennenkuin sana kuivi hänen huulilleen.
Silminnähtävästi pakeni veri Marin poskilta, hänen katseensa suureni ja
musteni, sitten välkkyivät hampaat kesken tämän kalvakkuuden ja Juhan
kuuli huudahduksen:
"Jänishousu, siinä on ovi! -- Kuuletko, siinä on ovi!"
Mutta sen jänishousun mentyä -- puoleksi takaperin ja kompastellen --
vaipui ovennäyttäjä tuolille pää pöydän reumaa vasten ja itki kaikesta
sydämestään.
Hänen olkapäänsä tutisivat vielä ja kurkkua kuristivat nyyhkytykset
eriskummallisen ryhmän häntä piirittäessä. Toinen oli lintu ja
toinen karhu, ja toinen töllötti nauhoissa ja toinen rapisi
paperiviilekkeissä. Mutta Juku ja Anni hyppelehtivät heidän jäljessään.
"Mikä Maria vaivaa?" Nauru tyrehtyi heiltä.
"Eihän mikään. Olin niin yksin. Ei ollenkaan tullut mieleeni, että
tänään on Katrinpäivä ilta!" Ja nopeasti ovat nuorikon silmät kuivatut.
"Olette varmaankin matkalla Kruusimäelle päin?"
Sinnepä niin -- olivat aina ohimennessään poikenneet taloissa.
Kurun leski ojentelee jäseniään ja nauraa: "Minä tulen mukaan --
odottakaa hiukan!"