Tönu haukottelee taas. "Mutta sytytä sitten tuleen!"

"Nyt en enää tahdo." Ja Mari heittää tikun sängyn pään yli.

"Niin, minä olen karvainen -- päänlaesta varpaitten päihin asti joka

kohdasta. Äiti-vainaja sanoi aina: Tönu, sinusta tulee rikas mies!

Meidän sukukunnassamme ei ole ainuttakaan karvaista, siksi olemme

kaikki köyhiä, mutta sinusta tulee rikas mies."

"Mutta ei ole tullut?"

Prillup on pannut kätensä pään alle ja naurava katse on lipunut

kattoon. Karvat hänen suunsa ympärillä värisevät pakinoimishalusta ja

ääni on uneksiva ja pehmeä.

"Ei ole tähän asti tullut. -- -- Se oli äidin puhetta -- isällä taasen

oli toiset tarinat. Isä sanoi: Naisten puhetta! Mistä sulle ilman

annettaisiin ja keneltä sinä läksisit ottamaan! Emme ole miehiä, jotka

menevät ottamaan -- ei ollut minun isäni, en minä, et sinä, poika, --

meissä ei ole sitä, mikä panee ottamaan. Ottaisikohan sitä joskus, kun

juuri nenän edessä on otettavaa, mutta kun ryhdyt toimeen -- jopa näet,

että toinen on sen siepannut, eikä muuta kuin pyyhi suusi puhtaaksi!

Parempi on olla sitä himoitsemattakin eikä ajatella muuta kuin että

illalla saa väsyneen ruumiinsa vuoteeseen ollakseen varma siitä, että

pää aamulla jälleen nousee, ja se silloin viimeisen kerran on noussut,

kun jonakin aamuna et enää liikuta sormeasi etkä varvastasi. Silakkaa

ja leipää, piippu täynnä tupakkaa ja suu täynnä viinaa -- sellaista

on Prillupeilla ollut ennenkin eikä suinkaan elämästäsi tule sitä

puuttumaan?"

"Mitä äiti siihen sanoi?"

"No, ei äitikään luopunut omasta uskostaan. Kun poika on kerran

karvainen ja Jumalata rukoilee, ei se ole mahdotonta -- -- ei muuta

kuin käski ahkerasti palvella Jumalaa, joka jo on antanut karvatkin."

"Mitä sitten isäsi vastasi?"

"No, eihän isällä mitään ollut Jumalaa vastaan, eikä hän pakana ollut.

Mutta kerran hän kuitenkin suuttui -- varmaankin oli hän yhden naukun

asemasta saanut kaksi: tuli juuri kirkosta, niin ärjyi, että mistä

sinä tiedät, keltä rikkautta pitää rukoilla. Jumalalta vai pirulta,

kas piruhan juuri on karvainen eikä jumala -- karvaisesta jumalasta

ei kukaan ollut koskaan kuullut puhuttavan! -- Mutta mulle ärähti

vihaisesti: Parempi rukoilla kumpaakin, eikä se kuitenkaan siitä

parane, silakkaa ja leipää saat kuitenkin!"

Prillup hymyili, hänen katseensa viipyi katossa. "Se ukkeli oli monasti

lystikäs."

"Ketä sinä sitten lopulta uskoit, isää vai äitiä?"

"Niin minä? Uskoin lopulta molempia."

"Kuinka molempia?" Nuorikko leikkii tikkulaatikolla.

"No katsos, Mari, -- onhan sitä joskus tullut ajatelleeksikin, erittäin

nuorempana ollessa, että kun on tullut oikein vyötetyksi itsensä ja

työnnettyä lakki toiselle korvalle ja lähdettyä ja etsittyä jotakin

muuta, sillä koska muut ovat löytäneet, ehkäpä löydät sinäkin, ja kun

onni on myötäinen, ehkä saat jostakin suuremmankin saaliin, sillä eihän

sullakin ole kasvoissasi nenän asemesta sarvia, ja silmien asemesta

tammenterhoja pistetty päähän, kyllä sinä pian vainuat ja näet, ja

mitä kätesi eivät heti osaa tehdä, voithan sen oppia, liikkuvathan

jäsenesi eivätkä ne ole yhdestä palasesta, jotta kerran pääsisit

siitä soraläjästä ja ravasta! Niinkuin Uutin Mihklikin sieltä suon

takaa. Osasi hiukan näperrellä puutöitä -- mitäpä hän siitä suuria

olisi ymmärtänyt, itse oli opiskellut -- niin paljon osaan minä ja

joku toinenkin -- mutta katsos, hän pisti kerran kirveen vyöhönsä ja

lähti. Sitä en minä saa tehdyksi. Ajattelin kyllä tehdä, mutta ei tule

aloitetuksi. Kynnykselle saan mutta en yli. Aivankuin joku pitelisi

hännästä kiinni."

"Mitä siitä Mihklistä sitten tuli?"

"Noo, mikäpä Mihklin ollessa! Hänelläpä on jo kolme taloa Kassisabassa

ja yksi puoti. Kolusi ensin moisioitten rakennustöitä tekemässä, sitten

kaupungissa, sitten ryhtyi urakoitsijaksi ja nyt rakentaa hän toisille

taloa, ja toisten omista jää aina niin paljon hirsiä ja lautoja, että

Mihkli jonkun ajan perästä voi jälleen itselleen rakentaa."

"Siten tulee kyllä huokeaksi rakentaa."

"Niinpä luulen!" nauraa Prillup kurauttaen. "Ja on vielä lisäksi

herra: katsoo kädet housuntaskussa, kuinka palkkalaiset tekevät työtä.

-- Mutta ei hän ole ainoa, keitä tiedän. Erään Martti-nimisen pojan

kanssa palvelimme alakylässä naapureina ennenkuin isä kuoli. Häh, piru

vieköön -- tämä käy ikäväksi! sylkäisee tämä eräänä iltana. Parempi

että varastan jonkun hevosen tai etsin naisrievun, jolla on jotakin

sukansääressä. Ja Yrjönpäivänä vyöttääkin itsensä. En tosin tiedä

montako hevosta hän varasti, ennenkuin jostakin sukansäärestä löysi

akkarievun, mutta samainen Martti pitää jo kauan sitten ravintolaa

Paldeskissa, ja kelpo vatsa roikkuu hänen etupuolellaan, mutta

katsos, Tönu kykkii isänsä paikalla Prillupilla, ja kykkii siinä

parastaikaakin. Tönu ottaa vauhtia, mutta ei hän silti hyppää."

"Sinun nokkasikin ottaa vauhtia, ikäänkuin tahtoisi hypätä taivaaseen,

mutta putoaakin heti tylppänä huulelle. Ja nuorikko sivelee

tulitikkulaatikolla Tönun nenänalusta."

"Vaikkapa menisi kauemmaksikin, ei kukaan kiellä" -- puhuja ei

innoissaan huomaakaan kosketusta, voisihan kenties tässäkin jo jotakin

alkaa, (vuokrapäivien kanssa tulisi toimeen, eikä palkkatyöstä mitään

saa) -- jos vain olisi verissä sitä alkajaa tai ottajaa. Niinkuin vanha

Simu-Jiiri Joagulla joen tuolla puolen. Oli Tapulla kuudennusmiehenä

niinkuin minäkin. Kaksi- tai kolmetoista vuotta sitten ryhtyy

keinottelemaan omenilla ja marjoilla: ensin, vähäisen, myi niitä

pyhäpäivisin kirkolla ja jonakuna päivänä kaupungin torilla niinpaljon

kuin saa yhdestä moision puutarhasta. Mutta sitten vuokraa kaksi ja

kolme ja useampiakin puutarhoja ja alkaa vedättää niitä Pietariin ja

sen jälkeen ostaa vielä perunoita ja munia ja yhä vie kaikki Pietariin,

ja nyt on ukko-pahasessa kaunis ostotalo rautatien vieressä ja siellä

hän keinottelee edelleenkin -- kuin mikäkin pomo.

"Etkö sinä ole kateellinen?"

Mari on nyt ottanut tupakkakukkaron leikkikalukseen ja heiluttaa sitä

nauhasta sormissaan.

"Mitäpä sitä kadekaan -- mutta saahan sitä puhua. Kysyt, uskonko isää

vai äitiä. Uskon isää siinä, että minusta ei saa lähtijää eikä ottajaa,

mutta voihan äitikin olla oikeassa -- voi tulla jotakin itsestään, jos

niin on sallittu --"

"Suuhunko lentämällä ehkä?"

"Minusta nähden voi suuhunkin lentää, mutta ei niin, että katsos,

tässä minä olen, nyt voit minut ottaa, sillä sinulle minut

annettiin. Ei se tavallisesti putoa niin pilvistä kuin kirkonkylän

kainalosauvaräätälille, jota oikeus etsi ja jolta kyseli, että miksi

sinä et tule perimään kolmea tuhattasi, minkä sulle muuan tuntematon

sukulainen Krimmistä tai Kaukaasiasta on jättänyt perinnöksi, -- voihan

se tulla toisellakin tavalla, niin että akkunasta sen ensin näet ja

lasket sen kauniisti ovesta sisään -- --"

"Mutta äiti käski sinun rukoilla Jumalata -- oletkos rukoillut?"

Prillupin suu jää auki, hänen ruskeat silmänsä irtaantuvat laesta,

kääntyvät katsomaan heiluvaa tupakkakukkaroa ja jäävät sitten luomien

ja ripsien peittoon. Vasta hetken kuluttua tokaisee hän:

"Olen käynyt kirkossa -- ja usein rukoushuoneessakin -- --"

"No niin -- kirkossa ja rukoushuoneessa käy jokainen!"

"No, olikopa minulla nyt sitten mitään haluttavaa tai kaivattavaa -- --"

"Siis uskoit siihen asti isää ja olet nyt vasta viime aikoina alkanut

uskoa äitiä?"

Tönu hivuttaa vähän olkapäitään eteenpäin, myhähtää pari kertaa

ja tirkistelee jälleen etsien savuttuneeseen lakeen, kunnes pieni

leuannaksaus ilmoittaa hänen keksineen vastauksen; hän virkkaa

voitokkaasti:

"Sinäpä et ole tyhmä! -- No rukoiliko sitten Kuru Joan aivan polvillaan

jumalata kaikki vuodet ennenkuin hänelle annettiin Mäenkylän

maitotalous! Niin -- vihellä vain! Joan alkoi ruokapöydässä ollessa

panna kätensä ristiin, vasta sitten kun hänellä oli hämärä aavistus

siitä, ja kun sitä aavistusta alkoi olla enemmän, niin rupesi pitämään

hartaushetkiä kotonaan. Mutta kas maito, se tuli -- se tuli mäiskis

ovesta sisään. Ei muuta kuin kerran konttoriin -- maitohomma on

saatavissa Yrjönpäivästä alkaen -- jos tahdot ottaa -- olet moisiota

kaikkein lähimpänä --"

"Miksi siis toinen luopui maitohommasta?"

"Hän oli naapurimoision maidonvuokraaja ja otti vielä suuremman

tilan nuoren maidon vuokralle. -- -- No ja Joan -- eipä tiedä oliko

hänellä sataakaan ruplaa omaa rahaa -- voi ollakin ja täytyikin olla,

olihan hänellä hallussaan jo kaikkein paras kuudennustalo -- -- mutta

sukulaisilta, omilta ja vaimon sukulaisilta kerjättiin ja saatiin

kokoon, mitä puuttui, jotta päästiin alkuun -- takuuseen ja astioihin

ja vankkureihin -- ja kas vaan pilaa: eräänä päivänä on Kurun Joan

maitomies niinkuin toisetkin maitomiehet -- -- ei no -- aluksi oli

kyllä vaaksanverran eroa -- muistan kaikki niin selvästi, niinkuin se

olisi tapahtunut eilen."

Tuntui kuin olisi jutustaja nyt vasta päässyt puheenpäästä kiinni.

Mutta vielä makoisempaa olisi veistellä piippu suussa. Hän tavoittaa

sitä sängyn päänpuolesta, mutta piippu ei ole siellä. Piippu riippuu

Marin suussa, kolosta näkyy tuoreita tupakanlehtiä ja parasta aikaa

raapaistaan tikulla tulta.

"Katsos sitä! No mitäpä alat tehdä kieltäsi katkeraksi!"

"Koetan, millaista se on. Pian saat sen."

Nuorikko imee totisena ja ajattelevaisena. Piippu vetää toisen

suupielen hiukan alaspäin, sillä istujan kädet on polven ympärillä,

jokainen vetäisy saa kuopat poskiin ja parin lepohetken jälkeen

onnistuu hän taas puhaltamaan joitakuita erinäisiä renkaita, samalla

kuin imaisut panevat huulet maiskahtelemaan.

Tönua ei tämä naurata.

Hän jättää kätensä odottamaan piippua ja alkaa jälleen laverrella. Hän,

joka muutoin saa tuskin kymmentä lausetta sanotuksi, pälpättää nyt

niin, että suupielet valkeata iskevät. Ja kun hän on saanut piipun, ei

sekään, että se muutamien imaisujen jälkeen sammuu, häntä häiritse.

"Eikös tuo tökerö ala ensin käydä tallukoissa torilla. Toiset

katsovat -- mistäs tämä tallukkajalka on tullut -- ollen häpeäksi

ammatillemme ja säädyllemme koko kaupungin nähden! -- Eikä muuta --

pidetään salaa kokous -- Koiknan maitomies kertoi siitä jälkeenpäin

kapakassa Kuldi Madiselle, kaikki sen kuulimme -- -- pitävätpä

niinkuin salaisen kokouksen, ja eräänä päivänä torilla, kesken parasta

myyntiaikaa ilmestyy lähetystö Jaanin eteen, vanhat saappaat kädessä

-- kauniisti paikatut, raudatkin korkojen alla. -- Sangen kohteliaasti

ja kunnioittavasti -- kumartavatkin -- puhuvat, että me kuulimme

kunnioittavan veljen syntymäpäivän olevan tänään, että pyydämme

senvuoksi ottamaan meiltäkin pienen lahjan. -- -- Joan-parka ei ehtinyt

vielä äännähtääkään kun istui jo vankkurien nenällä: tallukat siepataan

pois ja saappaat jalkaan. Kansaa on tietysti ympärillä -- piru vie sitä

naurua ja menoa! --

"No eihän hän lahjaa ota itselleen, heittää jälkeenpäin torille

vieraisiin vankkureihin. Mutta katsos, seuraavalla kerralla -- jopa on

Joanilla saappaat! Kalavinskit ne kyllä ovat, mutta tökötillä voidellut

mustiksi aina varsien suihin asti. Myöhemmin tulivat aivan mustat

saappaat --

"Mutta eipä hänestä saappaitten avulla vielä oltu saatu hienoa

maitomiestä! Vielä löydettiin toinenkin vika. Taas eräänä päivänä:

kaksi miestä nykäisee toverillisesti kylkeen, toinen toisensa

käden alatse -- lähtekäämme, me maksamme! Joan ajattelee, että

raatihuoneeseen tahi kapakkaan. Mutta kapakan luona on parturi -- nämä

sinne, ja Joanin hiukset leikataan lyhyemmiksi! --

"No, olipa alun laita miten tahansa, mutta ei kulunut kahta vuottakaan,

kun Joanin nokka alkoi nousta ja pää keikkua. Kerta kerralta käy aina

paremmin. Me peltomiehet emme enää kohta ole miehiä, vaan miesten

varjoja, aina vaivaisia ja kerjureita ja kurjia. Ja niitä alkoi Joan

keksiä yhä useampia, viimein ei kuntaan enää jäänyt paljon muita

ihmisiä -- ei meille eikä muuallekaan ympäristöön. Siitä asti ei

kapakoissa enää kuule muuta kuin että Kurun Joanilla on rahaa --".

"Minulla on rahaakin!" matkii Mari laulavalla äänellä.

"No niin, no niin -- oletko sinäkin jo kuullut siitä -- eivätkös vain

hauku selän takana --"

"Niinpä niin, enkä minä itse joudu hyvää syömään -- ehkä lapset

joutuvat!" sanoo nuorikko Joanin äänensävyllä ja keikuttaen päätään

kuten tämä.

"Kylläpä sinulla on muisti", ja Prillup kaappaa vaimon olkapäätä, --

"ja kuinka hienosti se osaakin johtaa jutun aina samaan asiaan, aina

samaan asiaan -- -- voit alkaa sontiaisesta, tai kirkonkukosta, tai

äkeenpiikistä -- aina lopulta joutuu nenäsi Kurun kukkaroon, ja jos

olet niin järkevä, että itse johdat sinnepäin, niin saattaa hän aivan

unohtaa kokonaan, kuka lopultakin olet, ja joskus saattaa se tehdä

sinulle hyvääkin."

Prillup työntää kylmän piipun toiseen suupieleensä, peitteen alta

näkyvät varpaat liikkuvat levottomasti, ja kun hän jälleen jatkaa,

tuntuvat sanat tulevan syvältä rinnasta.

"Mutta onhan hän oikeassa. Eikä hän muuten puhuisi, jollei hänellä

olisi syytä. Ja jos jollakin on syynsä -- koetappa poistaa se. Pane

kanan suu kiinni, kun se on muninut ja kotkottaa. Mitäpä siitä,

että rotta nauraa kissalle omasta kolostaan -- rotta on rotta ja

kissa on kissa -- kissa on kohta täysi, rotta kohta olemattomissa.

Rupea kissaksi, jollet tahdo olla rotta, mutta niin kauan naurat

kissan kateudelle, kun et itse vielä ole kissa, ja kissa kiemurtelee

kiusallakin edessäsi nähdessään kateutesi. Eivätkö kaikki tahtoisi olla

Kurun Joaneja ja kapakassa ja kirkossa samaten katkattaa, keikailla,

mutta nyt pidä turpasi ja taivuta Joanin edessä niskasi! -- Katsos,

kirkolta kaupunkiin vievän maantien varrella olivat kapakoitsijatkin;

eivätkä he siitä mitään saa -- ei hän juo mitään -- pullo simaa tai

muuta mietoa, siinä kaikki -- ei ole piippumieskään, matkaa tiensä kuin

nainen -- -- mutta katsos, kun sisään astuu -- Mäenkylää hakevat joka

puolellasi. Unohdetut ovat kaikki tallukat ja pitkät maantollon

hiukset -- --"

Mari on hetken aikaa pyytänyt kärpäsiä peitteeltä, saaden niitä

kiinnikin vasemman käden kouraansa, kääntäessään nyt päätään kohtaa hän

vaienneen puhujan ruskahtavat silmät miltei tuskaisina vierestään. Hän

päästää vangit vapaiksi ja lopettaa pyydystämisen.

"No, entä sitten?"

Tönu ei jatka heti. Hän hankaa piipunvarren päällä omaa karvaista

poskeaan paikkapaikoin, heittää sitten piipun kolahtaen sängynpäähän ja

nielaisee kerran niin, että kurkunketva huomattavasti kohoaa. Ja nyt

kuuluu hänen äänensäkin karvaisena ja sanat ovat katkonaisia, tulevat

nykien, kukin lause lausutaan välinpitämättömällä tyyneydellä.

"Eikä sen enempää -- Kurun Joan ostaa pian moision --"

"No noh!"

"Kurun Joan oli yhdeksän vuotta maitomiehenä ja hänestä tulee nyt

moision herra. Kuru alkoi käydä tallukoissa torilla ja kiskaisee nyt

kiiltonahkakengät jalkaansa ja matkustaa nyt vaunuissa --"

"Kehuu muuten vain."

"Kehuu mitä kehuu. Eikös hän saisi kehua, kun on kerran kehumista --"

"Vaikka ei osaa rahojaan laskea!"

"Kyllä hän osaa rahoja laskea -- ei kyllä osaa kirjoittaa, ja

kirjaa tavailee kuin lapsi, mutta kyllä hän rahansa osaa laskea. Ja

moisioitapa on monensuuruisia ja monenlaisia. Eikä hän ryhdy tahtomaan

Kaiknaa, ei Tappua eikä Särgvereä; Mäenkylänkin voi hän ehkä vielä

jättää vanhalle miehelle, ja Vidusten kaiknan jättää hän maitomiehelle,

joka on puolta kauemmin rehkinyt kaupungin väliä. Mutta Laiksalan ja

Mudrikun -- ovathan nekin moisioita, ja toisiakin on siellä ja tuolla

puolen kaupunkia, meidän maallamme ja Riianmaalla ja Venäjän maalla

-- -- Mitä sinä naurat?"

"Nauran Kurun Joanin kaupungin matkaa: voi sitä pääparkaa!"

"Älä sinä hänen päästään huolehdi, ei siinä ole mitään vikaa, -- varo

paremminkin, ettet sinä ensi kesänä jää hänen vaununpyöriensä alle!"

Prillupin kädet ovat ristissä pään alla, hän napsauttaa varpaitaan

sängyn päälaitaa vasten.

"Voihan olla, ettei hän osta moisiota, ehkei tiedä vielä varmaa

itsekään, ehkä hän ryhtyy silmäilemään jostakin hyvää taloryhmää,

ja ottaa ne ja sillätavoin saa piankin moision itselleen. Mutta

olkoonpa, että hän suullaan ehtii enemmän ja kukkaro riittäisi

kahden tai yhden ainoan suuren maatilan ostoon, -- kultaseni, -- ei

siinäkään ole tarpeeksi korvausta yhdeksästä tai kymmenvuotisesta

vedättämisvaivoista, eikö hän voi leikkiä herraa ja vaimonsa antaa

leikkiä rouvaa, ja nähdä vaivaa vielä edelleenkin, että kehuu -- mistä

sinä tiedät, että kehuu? Minä sanon, että ei kehu -- hän sanoi minulle

suoraan vasten kasvoja -- vasta pari päivää sitten sanoi vasten kasvoja

-- vaimon kuullessa sanoi -- ja ihmisen silmästä näkee ja äänestä

kuulee, -- ja niin puhui ukko itsekin tiedäthän tuona kertana -- sanoi

niin, että se maitokamari, se on raha-aitta, ja että Joan -- --"

Mutta yht'äkkiä ei puhelijalla olekaan enää kuulijaa. Nuorikko katsoo

äkkiä akkunaan päin: pihassa ottavat Anni ja Juku piirissä ympäri,

reuhtova koira perässään -- he ovat kaikki jo pois vuoteestaan!

Huiskin, pieni hypähdys yli väsymättömän juttelijan ja Marikin on

sängystä ja lähemmin tarkastettuaan kamaristakin kadonnut, ja kun

Prillup -- isä ulkoa tulevien äänten houkuttelemana kääntää silmänsä

vastapäätä olevasta ikkunasta pihalle, näkee hän kolme paitasillaan

olijaa kaivonaltaalla kiivaassa vesisodassa keskenään kekkaloivan

koirareuhkanan ollessa pulassa siitä, mille kolmesta puolueesta tarjota

apuaan.

Tönu on hetken aikaa liikkumattomana paikallaan, hänen kasvonsa ovat

aivan tylsät ja korvat kuuntelevat kärpästen surinaa sisäisen tyhjyyden

täytteeksi, kärpäset säristelevät hänen karvaisella rinnallaan, hänen

karvaisilla käsillään ja jaloillaan, hänen parrassaan ja suullaan --

Tönu ei häiritse niitä. Sitten haukottelee hän kiireesti ja vikisten

kuin kirppuinen koira viskaisee jalat sängystä. Ja verhottuaan ne istuu

hän ikkunan viereen, nojaa kyynärpäänsä polvelle, tarttuu molemmin

käsin päähänsä ja murjottaa permantoon päin, sillaikaa kuin ulkoa

kuuluu iloisia ja vallattomia ääniä.

Mutta yht'äkkiä tuntuu Prillupista kuin seisoisi Leenu keskellä

kirkasta, surisevaa huonetta. Ja niinkuin sykkisi sydän toivottaen

hänet tervetulleeksi.

Niin, Leenu -- hänpä tietäisi ja tekisi myöskin sen, mikä oli

tarpeellista. Siinä ihmisessä oli sielua ja ymmärrystä!

Mutta eipä häntä kukaan tahtonutkaan.

Ja mitä vartenpa rehki aikaisesta aamukajastuksesta pimeään yöhön asti,

ja mitä hän muita olisi pakottanut rehkimään -- jumaliste, siinä sitä

nyt ollaan!

Ja hiljainen liikutus valtasi Tönun mielen. -- Siinä seisoo Leenu --

hentona, luisena, kuivana kuin taula alati liikkeellä viuhtoen, kuin

kovakuoriainen, jättämättä jälkeä itsestään, mutta aina auttajana,

toverina, ollen pelkkää silmää ja korvaa -- -- miksi hän ei saanut olla

kauemmin täällä, miksi hän jätti majan ja miehen ilman tukea!

Totta kyllä, hän toraili usein. Hän torui ja porisi aamusta iltaan

jokaisen ja kaikkien kanssa, kaksijalkaisten ja nelijalkaisten,

hengellisten ja hengettömien kanssa, hän saattoi torua ja manata

puukalikoita ja vitsaraaskuja aivan kuin olisi hänen edessään ollut

toinen ihminen, ja viimeisinä aikoina näytti siltä kuin olisivat hänen

pienet kasvonsa näivettyneet pelkäksi käsnäksi, josta alituisesti

vuoti sappea. Se tympäisi, kuitenkin siihen tottui ja mukautui sitä.

paremmin kun tiesi, että kaikki se tora ja porina tapahtui hiljaisena

surinana, niinkuin olisi hän puhunut itsekseen ja itselleen vanhasta

tottumuksesta, aivan kuten paarma ja kärpänenkään eivät voi elää ilman

sitä. Sittenkin se kyllästytti, totta kyllä, lapsiakin ikävystytti

niin että ne pyrkivät kauemmaksi, kun vain pääsivät, ja Tönu itse ei

tietänyt muuta neuvoa kuin purra hampaitaan ja vaieta kuin tukki.

Mutta ajatellessaan nyt jälleen, ettei se tarkoittanut mitään pahaa,

että hän juuri siten pyrki tekemään hyvää ja olemaan omaisilleen

hyödyksi, ja ajatellessaan vielä, että ehkä oli oikeassa tuo viisas

muori, joka sanoi, että Leenulle oli jokin kateen silmä tai sana

saattanut raskauden aikana sisäisen vaivan, mikä oli jäänyt häneen

ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Se oli ollut varsin vaikea ja maksanut

vanhemman pojan hengen, siispä -- siispä --

Ja uusi voimakas kaihon -- ja leskeyden tunteen puuska valtaa Tönun

mielen, kalvava yksinäisyys painaa hänen päätään vieläkin alemmaksi

ja kuiskaileva suu tunnustaa tomuiselle permannolle hänen jalkojensa

edessä, että se, mikä Leenun kanssa vaipui hautakummun alle, oli omaa

-- kaikesta huolimatta oli omaa. -- --

Prillup istui vielä samassa paikassa kolmen kiistasilla olijan

laukatessa ovesta sisään huhkien ja puhkien. Kaikkien paidat ovat

märkinä, jalat kurassa, sääristäkin tippuu sitä vielä hiukkasen. Ne

pohtivat nauraen ja toisiaan näykkien suurta tapahtumaa ja sen jälkeen

tarkastavat omaa ulkomuotoaan, kiinnittäen isään aivan kuin tähän

asiaan perehtymättömälle vain hieman huomiota, ja lähtevät pois vasta

sitten, kun Mari pannessaan hametta päälleen antaa toiselle kahdelle

merkin, että he menisivät verhoamaan itseään. Mutta Mari itse alkaa

peilin edessä kotona tehdyllä pikiharjalla sukia omaa vanunutta

kiharaista tukkaansa.

Akkunan ääressä istuva Tönu huomaa, että jotakin on muuttunut.

Kun he niin kolmisin tulivat, hulluina kuin kolme vallatonta varsaa --

niinkuin sälkö kaksine varsoineen -- touhahti jotakin tupaan ja poveen,

jotakin, mikä kokonaan pyyhkäisi pois entisen.

Näin on parempi -- näin on sittenkin parempi, näin on totta puhuen

paljon parempi! -- --

Eikä sen tarvitse toiseksi muuttuakaan -- ei, miksikäs tarvitsisi -- --

jollei, niin ei!

Eikä se saisikaan muuttua toiseksi -- -- Prillupin silmä liukuu pitkin

sukijan ruumista ja mieli riemahtaa jälleen -- -- ei saisikaan -- ei

saisikaan -- --

Hän nousee yhtäkkiä, lähenee naurussasuin Leenun sijaista, tahtoisi

sanoa jotakin, jotakin tehdä, mutta ei tajua muuta kuin pistää tätä

sormellaan kaulaan -- ja päästelee kielestään, kurkkulaestaan kuuluviin

ääniä, aivan samanlaisia kuin riemuisa isäntä hyväillessään kaunista

varsaansa.

Seitsemäs luku.

Mutta se tulee jälleen.

Puuska menee, toinen tulee.

Pörriäinen, mikä lensi herran suusta kuudennusmiehen korvaan ja sieltä

ryömi poveen, kuolee ja herää uudestaan eloon.

Se kuolee päivällä ja herää henkiin öisin -- taikka kuolee öisin ja

herää eloon päivällä.

Ja herätessään on se entistä eloisampi, ja kuume, minkä se nostattaa,

kalvaa sielua ja ruumista.

Kuumeen puuska menee, toinen entistä ankarampi nousee.

Tönu ei uskalla enää nauraa Jaanin taidolle saada puhe johdetuksi

asiaan, joka on sydämelle rakas: hän itse osaa nyt mestarillisesti

tehdä samallatavoin. Ero on ainoastaan siinä, että Tönu asiasta, mikä

on hänen sydämelleen rakas, puhuu vain yhdelle, mutta Jaan omastaan

kaikille. Mutta sitä useammin täytyy sen yhden kuunnella Tönun puhetta.

Tönu vatkuttaa asiata, siksi että se panee hänet vatkuttamaan.

Hän on sitkeä, koska toinenkin vatkuttaja on sitkeä.

Kunpa hän olisi hiukankin viisaampi! ajattelee hän tänään.

Kunpa hän olisi hiukankin tyhmempi! ajattelee hän huomenna.

Mutta Mari ei ole viisas eikä tyhmä, ja siinäpä syy, miksi Tönun

vatkutuksella ei ole vaikutusta.

Marilla on hyvä unenlahja. Häntä ei saa aamulla vuoteesta. Hän

haukottelee ja venyttelee itseään ja noituu kesäistä yötä.

"Loikoisit varmaankin mielelläsi keskipäivään asti, mitä?"

"Loikoisin kyllä".

"Tai ehkä päivälliseenkin asti."

"Välistä loikoisin päivälliseenkin asti."

"Ei varmaankaan."

"Vaan toinen saa niin, toinen näin sen."

"Niinpä niin."

"Niin, kuinka kullakin on onnea, ja kuinka kukin osaa tarttua onneensa!"

"Varmaankin -- oih!"

"Kurun emäntä voisi nytkin maata aina keskipäivään asti, jos tahtoisi,

ja vuoden parin perästä vaikka iltaan asti."

"Onpa vahinko, etten ole Jaanin vaimo!" nauraa Mari, taivuttaa

laiskasti selkäänsä ja hypähtää sängystä.

Mutta kesäinen työ on raskasta.

Mari tekee ajoittain kiireesti ja joutuisasti työtä, vaikka hän

ajoittain on veltto ja vetelä. Silloin hän viskelehtii ja laiskottelee,

silmät ovat tirrillään, hän on kyllästynyt, eikä hän häpeä pitää

pitkiäkin lepohetkiä. Kotoisetkin puuhat jäävät häneltä usein

rempalleen sellaisen uhkamielen sattuessa.

Siksi onkin Tönun hyvä ryhtyä puhumaan -- milloin milläkin tavalla.

"Niin, Manniseni, työ on monelle ihmiselle raskasta -- työ tuntuu

monesta ihmisestä raskaalta! Mutta ei se ole hänen syynsä. Hän ei ole

syntynyt raatajaksi -- suorastaan ei ole syntynyt, eikä luoja ole siksi

luonut häntä! Olen huomannut ja sanonutkin usein, että maailmassa on

kahdenlaisia ihmisiä, toiset on luotu talonpojiksi, toiset herroiksi,

-- ja lihasta ne tunnet. Sinussa, Manniseni, sinussa on herra."

"Hyvä on, asetanpa siis jalkani seinää vasten, muutenhan rikon Jumalan

käskyt."

"No niin, niinpä voitkin, jos otat huomioon Jumalan sormen!"

"Onpa se hyvä sormi, mikä johdattaa tielleni vielä toisenkin vanhan

miehen."

Tavassa, miten Mann nostaa kulmiaan, on jotakin, mikä kokonaan lopettaa

siksi kerraksi vatkuttamisen, aivan kuin ase olisi kalahtanut rautaan.

Sanat kuolevat Tönun suulla ja ajatukset aivoissa, väliin täytyy

kääntää päätä, jotta silmä välttyisi katsomasta toisen silmän pistoa,

sillä se tunkeutuu aina sydämeen asti ja sieltä aina varpaan neniin.

Ja niin seuraavat toisiaan epätietoisuuden ja toivon päivät, ja väliin

lisäksi päivät, joina Prillup on tiellä konttoriin sanoakseen herralle,

ettei omaansa anna, ja lopettaakseen koko jutun. Mutta hän kääntyy

ympäri -- päästyään joskus moisiota lähemmäksi, joskus kauemmaksi --

kerran aivan konttorin oven eteen, ja kun hän näkee tämän ulkona, ja

hänellä olisi tilaisuus päästä herran kanssa kahden kesken puheisiin,

niin poikkeaa tien oheen vaikkapa aivan viimeisessä hetkessäkin.

Prillup toivoo, että häntä kutsuttaisiin moisioon, mutta samalla hän

pelkää tätä kutsua ja tuntee olevansa kiitollinen siitä, että hänen

kanssaan ollaan niin kärsivällisiä. Hän toivoo ja samalla kertaa suree

sitä, että asia ehkä on unohtunut. Ja kun sattuma vie heidät kerran

vastakkain, niin Tönu säikähtää ja samassa kuitenkin hän huoahtaa

helpotuksesta.

Hän keksii vanhan herran Prillupin alapuolelta heinäsuosta ja seisattaa

askeleensa säpsähtäen niinkuin ihminen, joka tietämättään sattuu

astumaan pesässään talviuntaan vetävän karhun päälle. Heidän katseensa

yhtyvät ja eroavat, hetkeen aikaan ei kummankaan suusta tule sanaakaan.

Kremer istuu puoleksi selällään ruohoon muodostuneessa kuopassa, lakki

on polvella, tuuli heiluttaa silloin tällöin hänen suuria viiksiään.

"No Prillup, et enää näytä minulle kasvojasikaan."

Tönu sieppaa nyt vasta lakin päästään, ja jättää käden, mikä sitä pitää

kiinni, raapimaan niskaa, aivankuin tahtoen huomauttaa, että hän toivoo

jutun pian loppuvan.

"Ei ole ollut mitään puhumista herralle."

"Et tahdo siis ruveta maitomieheksi?"

"Niin maitomieheksi? -- Ehkäpä tahtoisinkin; mutta puhuukos herra

täyttä totta?"

"Kappas tuota hullua!" Herra von Kremer kohoaa vähän pesästään.

"Luuletko siis, että puhuisin sinulle pötyä?"

"Enhän minä sitäkään juuri voi luulla, ja olenhan voinut asiaa

ajatellakin, mutta onkopa minun vallassani sanoa viimeinen sana."

"Eikö Mari sitten tahdo."

"Niinhän se varmaankin on."

Herra panee lakin päähänsä ja tarttuu kepin koukkuun. Molemmat katsovat

samalla kertaa ympäri, nähdäkseen, onko ketään lähellä.

"Mitä sinä siis pelkäät? Ettäkö ihmiset alkavat puhua."

"Sitäkin -- ehkä vielä muutakin --"

"Mitä siis vielä?"

Tönu kopistelee jalkojaan. "Mene tiedä nyt -- eikös tällä ole omat

halunsa ja tahtonsa -- eikä tästä oikein selvää -- --"

Kremerin herran suuret, paksujen kulmakarvojen verhoamat silmät

laajenevat, niiden katseessa on nyt jotakin, mitä niissä ei ennen ole

ollut, ja Tönun käsi, jossa on omatekoinen korkea olkihattu, vaipuu

niskasta olkapäille ja rintaa pitkin alas.

"Kuule, Prillup, sinä valehtelet minulle. Tiedän, että Mari suostuu,

mutta sinä itse et tahdo."

"Herra tietää --?"

"Niin. Eikä Mari tyhmä ole. Mari tahtoisi elää hyvillä päivillä ja

osaisi myöskin elää, hänelläpä on sennäköiset kasvotkin, mutta sinä et

henno, sinä olet kade."

Prillup vaikenee suu auki, hänen silmänsä pyörivät päässä, ja vasen

käsi hieroo lantiota. Hänen mieleensä on johdettu uusi ajatus.

"Voipihan olla -- voipihan olla, etten minä itsekään, etten minäkään

hennoisi, -- mutta ei hänkään ole maininnut siitä puolta sanaakaan, ei

puolta sanaakaan sinne päinkään!"

"Vai niin -- mutta kylläpä sinä olet viisas!" Kremerin herra nousee

seisomaan. "Vaimon pitäisi sinulle puhua sellaista, vaikka hän näkee,

että sinä itse olet sydämessäsi vastaan -- -- mutta kylläpä sinä olet

viisas!"

Hän kääntää vastustajalleen selän, ja tekee lähtöä, kuitenkin

viivytellen. Yli olan mumisee hän vielä: "Mutta jokainenhan itse

parhaiten tietää, miten järjestää asiansa." Ja Prillup näkee, että

hänen kaulansa punottaa.

Eikä ainoastaan kaula, vaan Ulrik von Kremerin kasvotkin punottavat. Ja

silmissäkin on niin paljon kuumaa punerrusta, että se hänen katsettaan

varjostaa. Ja hänen mielestään tuntuu kuin survaistaisiin pari kertaa

siihen kohtaan, missä se viallinen sydämen läppä tykyttää. Mutta se ei

ole vihaa, mikä aaltoilee hänen rinnassaan, niinkuin Prillup luulee,

vaan ainoastaan voimakasta tyytymättömyyttä itseensä, mikä muodostuu

katkeraksi ajatukseksi: Ich hätte mich mit dem Kerl nicht einlassen

sollen!

Mutta pian selviää, ettei herra von Kremerillä vielä ole mitään syytä

tehdä itselleen moitteita. Häntä ei päästetä menemään, hänen jälkeensä

tullaan, kauppa ei ole vielä aikoihinkaan purettu:

"Älkää panko pahaksi, herra", -- Prillupin käsi hattuineen on jälleen

niskassa -- "tahtoisin vielä sanoa, ettei meidän puoleltamme ole tehty

mitään päätöstä, että koko homma on vasta keskeneräistä, ja herra voisi

antaa meille enemmän aikaa neuvotellaksemme ja pohtiaksemme."

Kremerin kasvoilta on puna tyyten hävinnyt; hänen kääntäessään

vankkarakenteista ruumistaan puoliksi kuudennusmieheen päin koskettavat

hänen viiksensä ja kulmakarvansa toisiaan ja hänen rämeä äänensä on

jälleen sulava.

"Enhän minä ole sinulta ajatusaikaa evännyt."

"No niin, no niin -- eihän herra ole kieltänyt, herra on ollut erittäin

kärsivällinen, voihan kaikki muuttua, eiköhän joka asialla ole omat

käänteensä. Olisi ehkä jo tahtonutkin" -- Prillup kiskoo suutaan

leikilliseen nauruun, hänen silmänsäkin pyytävät anteeksi -- "jos

herra, niin sanoo, olisi nuori. Mutta että tällä jo on yksi vanha mies

niskassaan --"

"Sanoiko hän niin?" Kremerin ruumis hivuttautui vielä hiukan Tönun

puoleen.

"Ei, no, mitenkä hän nyt sellaista julkeaisi puhua, eikös herra taas

ole herra! Mutta voihan ajatella ja arvella, että nuori ja raitis veri

vaatii toista, eikä hänestä muutenkaan heti selvää saa, puhuipa asiasta

mistä tahansa, puhuakin pitää, juuri niinkuin lapselle --"

"Kuinka nuori hän siis on oikeastaan?"

"Kesämarianpäivänä kuuluu täyttävän kaksikymmentäyksi vuotta, mutta

vuosia ei voi ottaa huomioon, sillä nuo erämaan ihmiset -- tunnen

heidät, olin jo Ruisun metsäherralla omissa hoteissani poikana -- he

eivät saa täyden ihmisen älyä ennen päähänsä ennenkuin silmäkulmat

venähtävät alemmaksi ja silmien ympärille muodostuvat ensimmäiset

variksenvarpaat, mutta on siellä sellaisiakin, jotka menevät hautaan

varsan mielin --."

"No, voinhan odottaa pitkänkin aikaa?"

"Ei, no, herra -- onhan joitakuita, jotka varhemminkin saavat mieltä

päähänsä, joille tikulla voi yhtä ja toista tyrkyttää, tunnen hyvin sen

puolen ihmiset -- eikä minun Marini -- niinkuin herrakin sanoi -- --"

Mutta Kremer, joka ilmankaan ei usko Tönun lörpöttelyistä puoltakaan

sanaa, lopettaa jutun.

"Jääköön tämä asia siis tähän, ja toisen kerran tuot sanan."

Ja kun hän jo kantapäitään pyöräyttää ja keppiään nostaa:

"Voithan sanoa hänelle, ettei hänen tule pelätä ihmisten puheita, jos

hän itse osaa hillitä suunsa ja sinä, Prillup, myöskin."

Ja lopuksi astuttuaan jonkun askeleen,

"Hänhän voisi jonakin iltana itse tulla puhumaan minulle."

Tönu näkee vielä, kuinka hän hieroo vasemmalla kädellään rintaa, kylkeä

ja selkää, ikäänkuin puhdistaen itseään, sitten häipyy hänen liikkuva

haamunsa tummanvihreään lehtimetsikköön. -- --

Sen päivän jälkeen alkoi Prillupin Tönu aivan toisin ajaa asiaa: ei

enää kautta rantain ja vertauksilla, vaan avoimesti ja suoraan. Hän ei

tunkeillut --, hän ei neuvonut eikä mankunut -- se oli hänestä väärin,

vaikkakin hänellä joskus olisi ollut siihen tarvittava rohkeus, mutta

sitkeästi ja väsymättömästi loihti hän esiin houkuttelevia esimerkkejä,

yllyttäen häntä, maalaten niitä uusin värein ja kaunein loistein,

lopettaakseen taas säännöllisesti sanoilla: "No, Mann, miten olisi?"

Ja että Mari valitettavasti oli Mann, ja ettei ruusuinen esimerkki

hänestä tuntuisi kaukaiselta, niin lyhensi kiusaaja ajan, joka menisi

molemmilta paljon rehkimistä vaativan maitoliikkeen pitämiseen ja

kuvaili välistä päämäärää. Ehkäpä riittää jo viisikin vuotta -- mutta

varmaan kuusi tai seitsemän, sillä eiväthän he suorastaan moisiota

tarvitsekaan, riittää lyhyempikin aika, ja päästään helpommallakin,

vaikka hitaammin samaan päämäärään. Kyllä vaihtelivat Tönun mietiskelyt

tästä lähimmästä levähdyspaikasta sivuasioita myöten -- toisinaan puhui

hän tavallisesta talosta, toisinaan myllystä, joskus metsätalosta tai

talosta, jossa samalla olisi kauppapuoti -- aina hän oli kuitenkin

uskollinen siunausta tuottavalle maalle, nurmet ja niityt eivät

kadonneet hänen kuvitteluistaan, hän tahtoi polkea jalkansa omaan

maahansa kuten Kurukin, jonka sanoja hän kertasi hyvillä mielin.

Mari seisoi hiljaa kuin koira, jonka selästä etsitään kirppua. Hän ei

puhunut eikä pukahtanut eikä lopuksi yrittänytkään ehkäistä kehnoa

leikinlaskua. Mikään ei häirinnyt hänen rauhaansa, hän vain hymyili tai

katsoi kieroon ajatukset muilla mailla, väliin kesken kaiken ryhtyen

hyräilemään. Tikka nakuttelee puuta, ja se vastaa siltä kohdalta, mistä

se on ontto, -- ajattelee Tönu, -- mutta minä koputan omaa puutani

päivästä päivään, mutta se ei vastaa mitään! Se oli vaikeata käsittää,

eikä hänen mieleensä johtunut, että on puita, jotka eivät tikallekaan

vastaa myöntäen. Epäuskoinen kuten moisionherra, oli siinä asiassa

Prillupkin, ja Prillup sitä epäuskoisempi nyt, kun hän oli päässyt

herran epäuskosta selvyyteen. Lopulta sattui jotakin, josta saattoi

päättää, että -- Prillupin puu vastaisi joltakin kohdalta.

He istuivat aidan edessä, Mari keitti illalliseksi uusia perunoita,

Tönu hioi viikatetta. Tönu oli jälleen laulanut omia virsiään, oli

jälleen pannut jalkansa suuren perintötalon mustalle multapohjalle

ja lopetti edellyttäen, että nuorikolla oli koti-ikävä silläkertaa

sanoihin: "Ja sitten lähtisimme metsään, -- ei muualle, -- Ruisuun

menisimme -- mitä arvelet siitä, Mann, että menisimme oikein Ruisuun?"

"Miksi ei kaupunkiin?" kysyi Mari ja katsoi kieroon tuleen.

"Kaupunkiin -- --? Miksi me kaupunkiin -- --?"

"Siellä on kaikenlaisia ihmisiä ja niin paljon tavaroita."

Vasta hetkistä myöhemmin paljastui Tönulle vaimon kysymyksien

periaatteellinen merkitys. Hänen suunsa jäi auki, viikate liukui

hänen jalkojensa välistä maahan, oikeassa kädessä oleva veitsi putosi

polvelle.

Ja sitten johtui hänen mieleensä muuan seikka, huomio, mikä selitti

Marin ajatusten suunnan.

Mari näki ensimmäistä kertaa kaupungin (ei ollut tavallista,

että korpiasukkaitten naiset sen näkivät), heidän ollessa sieltä

kahdenkesken tuomassa hääkoristeita ja pitotavaroita. Tyttönen oli kuin

toisessa maailmassa, kuin maailmassa, jossa joka askeleella näkyy aina

uusia ihmeitä. Oli varsin vaikeata toimittaa hänen kanssaan asioita,

hän jäi yhtä myötäänsä seisomaan ja katselemaan, katosi kokonaan pari

kertaa kansan joukkoon, niin että häntä täytyi etsiä kuin lasta... Ja

kun Tönu lopuksi oli yksin toimittamassa erästä asiaa, jossa Maria

ei tarvittu, ilmestyi tämä vasta umpeensa puolen ruokavälin kuluttua

hevosen luo: aika oli kulunut "ihmisiä ja tavaroita tarkastellessa." Ja

hänen poskensa punottivat.

Tiellä oli hän totinen, vaitelias ja ajatuksissaan, vilkastui vasta

kotona, ja nyt oli hänellä kokonainen juttuvarasto kerrottavana monen

moneksi päiväksi, ja vieläkin voisi hän panna lasten korvat hörölleen

ja suut auki kertomalla joitakin pieniä tapauksia, mitkä heruivat nyt

vielä jäljestäkinpäin. Mari oli niinä muutamina tunteina nähnyt ja

kuullut kaupungissa monin verroin enemmän kuin Tönu, joka kävi siellä

muutamia kertoja vuodessa, koko elinaikanaan.

Vai kaupunkiin siis?

Mikään ei ole kauempana Tönun mielihalujen piiristä kuin kaupunki.

Hän oli aina siellä tuntenut itsensä liiaksi, ahdistus salpasi hänen

henkeään, ja sydämessä nousi viha ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät

olevan opetetut ja vannotetut täällä hänen tiellään laahustamaan, häntä

sysimään ja tyrkkimään. Hän kiitti joka kerran Jumalata, päästessään

sieltä pois, ja ihmetteli aina, miten ihmiset voivat suostua elämään

sellaista markkina-elämää ja sitä yhä jatkaa. Ja mikä oli vieläkin

hullumpaa: kaikki pitää sinun ostaa, mitä suuhusi panet, rahakukkaro

olkoon aina kourassasi, maasta ei ole jyvästäkään otettavissa -- syö

puhdasta Jumalan rahaa! -- Mutta eipä hänen kaupunginkammonsa tarvinnut

tällä hetkellä painaa vaa'assa mitään. Oli vielä aikaa siihen päivään,

jolloin asiasta tuli tehdä lopullinen päätös. Sinä aikana oli toisesta

tullut kypsempi ihminen, jos kuitenkin tämän tahto jäisi ratkaisevaksi

-- niin eletäänhän kaupungissakin. Puu oli vastannut tikalle, tikka

tiesi, mistä vie tie toukkien luo -- se oli nyt pääasia. Ja Tönu

vastasi vaimolle:

"Vaikkapa vain, voisihan kaupunkiinkin -- --"

Mutta ei enempää.

Näkymätön terä katkaisi puheen siltä kohdalta.

Eikä ainoastaan täksi päiväksi, vaan muutamiksi päiviksi.

Tönu teki kädellään liikkeen, mikä näytti sanovan: Mutta onhan meillä

vielä aikaa kaikesta neuvotella, ja nousi seisomaan aivankuin hänellä

olisi ollut asiaa riihen luo.

Hän ei tiennyt, minkävuoksi, hän tiesi vain vakavammin kuin milloinkaan

pohtivansa kysymystä: Suostuako vai ei? -- varsin tyhmää, perin tyhmää

ruveta pohtimaankaan sellaisia mahdollisuuksia, ruvetako Kurun Jaaniksi

vai jäädäkö Prillupin Tönuksi? Nyt, kun toinen oli taipuvainen yhdessä

maksamaan määrättyä hintaa, rupesi hän itse horjumaan, ikäänkuin

väijyisi tässä kaupassa vahinko. Hän oli kuin kana tappuroissa

lapsellisine mielikuvineen: Kuinka sinä näistä kolmesta annat yhden

toiselle. Hän huomasi nyt todellakin, ettei hän hennonnut, niinkuin

hyväntahtoinen kaupan tarjooja oli hänelle suuttuessaan moittien

sanonut.

Tuossa ahdistuksessaan, mikä pyrki viemään häneltä ruokahalun ja unen,

rukoili Tönu vihdoin Jumalalta hyvää neuvoa. Mutta varmaankin oli

tälläkin liiaksi rasitetulla luottamusmiehellä parasta aikaa monen

toisen kuudennusmiehen asiat ajettavana: vastausta ei tullut, ei

kuulunut. Sitten lähti Prillup tietäjän luo.

Tämä asui Tapun kylässä ja vastasi heti. Ilman että Tönu oli

hiiskahtanutkaan omasta asiastaan -- he vaihtoivat johdannoksi

ainoastaan muutamia ylimalkaisia puheenparsia voinnista ja elämisestä

molemmin puolin jokea, jonka ohessa muori täytti oman jättiläisnenänsä

nuuskalla -- luetteli samainen tietäjä, levitettyään kortit, aivankuin

kirjasta, että Prillupin isäntää odotti hyvä onnenpotkaus, jos hänessä

vain on miestä tarttumaan kiinni oikeasta kohdasta. Oli esteitä

tiellä, mutta niiden ohi tuli viisaasti käydä tallustaa. Ja lopuksi

kertoivat likaiset, ihmeellisen haisevat lehdet -- Tönusta tuntui

haju melkolailla samanlaiselta kuin pirunpihkan haju -- ne lausuivat

lyhyesti ja salaperäisesti: Joka ei anna, se ei ota; yläjoen miehen

tuli pitää mielessään: Joka ei anna, se ei ota.

Mutta juuri tuo tumma sana kimmahutti Prillupin istuimeltaan.

Hän pusersi muorin molempia käsiä, vakuutti tuovansa syksyllä lisää

korvausta ja läksi.

Nyt läksi tikka toukkien jälkiä -- hetipaikalla, suoraan.

Joka ei anna, se ei ota -- -- Joka ei anna, se ei ota!

Sutsun mökiltä poikittain suon yli Prillupille oli tunnin matka, mutta

Tönu huhki sen varmaankin puolta nopeammin. Hän pakeni, ikäänkuin

ahdistaisi häntä pelko, että korttimuori juoksisi hänen jälkeensä

ja ottaisi jotakin takaisin omista ilmoituksistaan. Joen partaalta,

nojaten jalkaansa portaaseen kääntyikin hän ympäri katsomaan Sutsuun

päin, ja myhäili kun ei ketään ollut näkyvissä. Ja sitten joen

parrasta edelleen niin että vesi räiskyi, tällä kertaa tietämättä

syytä kiireeseensä, jollei mahdollisesti halunnut saada pyhäpäiväiltaa

kotona pitemmäksi, jotta saisi tuon kohtalokkaan kaupan tehdyksi.

Vasta Kruusimäen pengermikön alkaessa, hänen pantuaan sukat ja kengät

jalkaansa -- ei ollut tarpeellista, että Prillupilla tiedettiin hänen

tulleen suon yli -- hiljeni hänen vauhtinsa, polvissa tuntui väsymys,

pää oli hiukan raskas.

Hän huomasi nuorikon olevan pihanurmella kolme avattua kirjaa

vierekkäin nenän edessä; Marilla oli nimittäin hassu tapa lukea useita

kirjoja vaihdellen samalla kertaa: jakso toisesta, kappale toisesta.

Sisällys ei häneltä sekaantunut, vakuutti hän itse. Sellaisia talon

askareitakin, jotka eivät olleet pakollisia, nähtiin hänen tekevän

samalla tapaa, ja useinkin jätti hän työn keskeneräiseksi ja tarttui

toiseen -- niin oli hauskempaa ja mukavampaa. Nauru ja hoputus ei

auttanut, halu pani hänet aina tekemään siten. Luettavaa -- tusinan

verran tahraantuneita kertomuskirjoja ja lauluja -- oli hän tuonut

mukanaan isänsä kotoa ja pölytti niitä nyt piru tiesi kuinka monetta

kertaa, sillä Prillupilla, jossa tavallisten hartauskirjojen ohessa oli

ainoastaan pieni almanakka, ei ollut sellaista omaisuutta.

Tönun lähetessä lukijaa nosti tämä katseensa kirjasta, mutta ainoastaan

tämän polviin asti; sitten luki hän rauhallisesti edelleen. Miehen

matkoja ei Mari tavallisesti kysellyt. Tönu heittäytyi vaimon viereen

maahan ja alkoi täyttää piippuaan. Oli hyvä vain, että häntä huomattiin

niin vähän, sillä siten sai hän alkaa jutun ja sai myös äänensä

varmaksi -- parast'aikaa vielä nousi rinnasta jotakin tukahduttavaa

kurkkuun.

"Missä sitten ovat poika ja tyttö?" kysyi hän kokeeksi jonkun ajan

kuluttua.

"Varmaankin Pajusella", vastasi Mari ja vaihtoi kirjoja.

"Riitelittekö te?"

"Ei, tahdoin lukea."

Tönu veteli pitkiä haikuja. Iltataivas säteili vaaleanpunaisena

varjostaen pihamaankin ruusunkarvaiseksi. Nuorikon pää ja kirja

hohtivat heikosti.

"Meidän puheemme jäi kesken eräänä päivänä", virkkoi Prillup lopulta

pannen kätensä nuorikon hartioille.

Mari luki edelleen, hän näytti olevan huvittavassa kohdassa;

tietämättään pujotti hän kättään taaksepäin ja karisti Tönun käden

pois, ikäänkuin häntä kyllästyttäisi tämän puhe. Mutta hän oli kuullut,

mitä toinen oli sanonut, ja virkahti viimein päästyään pahimmasta

jännityksestä:

"Mikä puhe?"

"No etkös muista. Olit paremmin kaupungin puolta. Että kerran

päästyämme maitoa vieden niin pitkälle, lähtisimme kaupunkiin -- -- No

niin, johduin sitä ajattelemaan sinä iltana, se oli uutta, minähän olen

kuulunut multaan ja sontaan aivankuin tikut laatikkoon. Mutta kun alkaa

ajatella -- onhan kaupungissakin varsin hyvä olla, eikä siellä tarvitse

elukoitten kanssa töhrystellä eikä huolehtia heinänkorresta eikä

viljantähkästä, kaikki on valmista ja kaikki heti saatavissa, ei muuta

kuin osta ja syö ja elä herrana ja rouvana. -- Katsos, ottaisimme heti

pari suurempaa taloa, -- jos viitsisi, voisipa avata heti puodin tai

tehdä jotain muuta pienempää; ahvääriä jollei viitsi, niin kasvaahan

raha ilman muutakin korkoa. -- No, olisipa sinulla sitten aikaa ja

tilaisuutta oikein katsella niitä ihmisiä ja tavaroita -- mitäs sanot,

Mann?"

Nuorikko luki vielä monta riviä eteenpäin ja vastasi sitten nostamatta

silmiään:

"Mutta ota maitohomma vuokralle, sitten kun Jaan alkaa moisiota

ostella."

"Kun Joan -- --?" Prillup sätkytti hiukan pitkiä koipiaan, hänen

suupielensä vetäytyivät virnistykseen. "Älä puhu piloja, -- ukko on

nytkin jo loukkaantunut siitä, ettemme ymmärrä heti ottaa vastaan hänen

tarjoustaan, että hänen täytyy odottaa odottamistaan ja tehdä kauppaa

kuten maajussien kera. -- Ryhtyisit oikein toimeen ja lopettaisit

lorun" -- lause tuli hellästi kehoittamalla.

"Loru on pian loppunut, jos sinä nyt vaikenet."

"Sinä siis -- sinä siis et tahdo, vai mitä?"

"En."

Prillupin ruskeat silmät painuivat hetkeksi kiinni, aivankuin häntä

olisi lyöty päähän; hän otti piipun suustaan ja pani taas suuhunsa,

otti kerran vielä ja pani taas takaisin.

"Mutta sinä lupasit jo -- -- sanoit, että -- --"

"Sanoin, että eläisin mielelläni kaupungissa, jos voisin."

"Jos voisit -- -- Niinkuin et sitten voisi -- --; et voisi -- --"

Lukija käänsi lehteä, hänen kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan piirre,

sanat häipyivät Tönun kieleltä, hänen kaulansa pingoittui ja kurkusta

tunkeutui ääni niinkuin häntä sisäisesti olisi kuristanut. Ikäänkuin

lamautuneena loikoi hän pitkän aikaa vielä nurmikolla, sitten nousi hän

ylös ja astui tupaan päin. Marista näyttivät hänen polvensa notkuvan.

Kahdeksas luku.

Tuo Prillupin Aabrami-vainaja oli epäillyt, kumpaa maailmassa tuli

rukoilla, taivaan isää vai paholaista. Poika piti viisaampana

palvella molempia, mutta hänen asiansa pysyi aina samassa vaiheessa.

Edellinen vaikeni kokonaan antaen varmankin ymmärtää, ettei rukous

mennyt hänen kansliaansa, toinen puheli Sutsun Triinun haisevien

korttien välityksellä, mutta puutteellisesti, liian puutteellisesti.

Hyvä sanoa: tartu onneesi, käy esteitten ohi, mutta miten tarttua,

miten käydä? Miksikäs ne ylemmät ja alemmat vallat, jotka olivat

säädetyt ihmisen avuksi ja johdatukseksi, niin vähäisen välittivätkin

selvyydestä, etteivät he lainkaan ottaneet huomioon omien klienttiensä

hengen yksinkertaisuutta! Selvää oli ainoastaan sana antamisesta ja

ottamisesta. Ja Aabramin poika antoi. Mutta nyt, kun antava ei salli

antaa, kun ei enää voi olla puhetta niskoittelun voittamisesta -- mitäs

nyt? Mihinkä nyt piru vieköön tarttua tai minkä ohi käydä?

Ja Prillup ajatteli taas kerran luopua koko tuumasta. Mutta hän kaivoi

eilen haudatun ruumiin tänään jälleen esiin, herätti toivon eloon kuten

ennenkin. Niin, kunpa se Sutsun ilmoittama onni olisi pieni! Mutta

senhän piti oleman suuren onnen, vähintäin siis niin paljon kuin Tönu

itse tiesi odottaa, mutta voi tulla enemmänkin, paljon enemmänkin.

Ja senvuoksi kannatti taistellakin, senvuoksi kannatti vaivata päätä

ja suuta, uhrata unta ja ruokahalua. Viimeinkin keksittäisiin ehkä

kuitenkin paras neuvo, lopulta ehkä puuttuu oikea pää käteen, tai tulee

onnellinen sattuma avuksi.

Mutta juuri nyt ei Tönu keksinyt mitään, mistä apu olisi tullut.

Hän lähetti nuorikon kaupunkiin tehden aivan tikusta asian -- ehkäpä

on siellä houkutteluja, jotka kääntävät uppiniskaisen mielen haluttuun

suuntaan. Rautatiellä matkustaen oli Marilla koko päivä aikaa maistaa

kaupungin viettelyjä ja houkutteluja. Mutta Mari tuli takaisin paljon

vähemmän innostuneena kaupunkiin kuin ensimmäisellä kerralla: kadut

olivat olleet autiot ja tyhjät ja kuumuus tympäisevä.

Sitten koetti Tönu onneaan tarjoamalla rahaa. Hän lupasi tulevan

myyntivoiton moision vasikoista kokonaan vaimolle; tämä voisi tehdä

sillä, mitä ikänä haluaisi ensimmäisestä päivästä lähtien. Hän lupasi

vielä jokaisesta voinaulasta suuren voitto-osuuden ja viittaili

lisäksi, ettei "se toinenkaan" mikään kitupiikki ole, kyllä hänkin

silloin tällöin muistaa antaa jotakin päälle kaupan.

Mutta Mari näytti omia harvoja hampaitaan ja sanoi: "Olettepa te eto

miehiä kumpainenkin!"

Monasti oli Prillup ajatellut antaa herralle neuvon, että hän kerran

ottaisi itse niskoittelijan isällisesti puheilleen -- ehkä sisältyisi

herran sanoihin se, mikä talonpojalta puuttui. Mutta aina tällöin

pelkäsi hän toista mahdollisuutta: Mari voisi rikkoa kaikki joillakin

nenäkkäillä vastauksilla. Mutta eräänä iltapäivänä tuotiin nuorikolle

käsky tulla pesemään herraskartanoon permantoja, ja sinä päivänä oli

vanha herra kotona -- Tönu oli itse nähnyt hänet aikaisemmin -- ei

ollut siis mahdotonta, että keittäjättären käskyyn peittyi isännän

toivo, päästä sillätavoin tapaamaan Maria kahdenkesken. Sehän voisi

tapahtua aivan sattumaltakin. Ja silloinhan ei Prillupilla ollut muuta

mahdollisuutta kuin toivoa täydestä sydämestään, että kaikki päättyisi

siellä onnellisesti.

Mutta nuorikko vastasi käskyntuojalle aivan hämmästyttävän

häpeämättömästi: "En minä tule, kutsukoon paimenen vaimoa, jolle

ne työt kuuluvat vanhastaan, hänellepä se on paremmin tarpeen kuin

minulle!"

Tönu sai karjatytön portin luona onneksi vielä kiinni: "Älkää viekö

sellaista vastausta, sanokaa mieluummin, ettei hän ollut kotona."

"Tule taivas apuun," huusi Prillup yhtähyvin vilpittömästi harmissaan

kuin äkkiä päähän välähtäneellä sivutarkoituksella, "etkö siis näe,

että hän sinua haluaa, että hän sinua pitää jo omanaan! Hänhän voisi

tahtoa jotakuta toista, maailmahan on täynnä vaimoja ja tyttöjä, mutta

hän tahtoo sinut, sinut yksin! Etkö sinä siis osaa panna sille arvoa,

etkö siis tiedä, kuka hän on ja kuka sinä!"

Minkäpäs mokomalle mahdat! Hän purskahti nauramaan toisen katkeraa

tuskaa ja risti kätensä sen nähdessään, ja naurun seasta tuli helakasti:

"Enkös osaa -- enkös osaa -- kylläpä osaan pitää itseni arvossa!"

Mari nauroi harvoin ja lauhasti -- näin vallattomasti näki Tönu hänen

nauravan ensimmäistä, kertaa. --

Ja nyt ei Prillupin mieleen juolahtanut enää mitään, ei mitään. Oli

kuin olisi hänellä pään asemasta puupölkky olkapäitten välissä. Ero

oli vain siinä, että se pölkky tuntui olevan pökerryksissä, sillä

kävellessä tuntui Tönusta, kuin olisi hänen jalkojensa edessä jyrkästi

viettävä tie, kuin astuisi hän seuraavia askelia ottaessaan kaivoon. Ja

käsiinkin vaikutti tuo hämmennys, sillä nostaessaan apilalta kuormalle,

täytyi hänen pitää vaaria, ettei taikollinen olisi osunut ohi. Mutta

iltaisin hänen heittäyessään väsyneenä vuoteeseen, tunsi hän muittenkin

jäseniensä olevan ikäänkuin puuta, ja sänky niiden alla notkui kuin

vene aalloilla.

Siinä avuttomuudessaan taipui mies puolittain tietämättään korkeampien

valtojen puoleen.

Hän alkoi lukea raamattua, tahtoi lapsia panemaan kätensä ristiin

ruokapöydässä, kävi kirkonmenojen jälkeen vielä rukoushuoneellakin ja

tunsi tarvetta käydä vaimoineen Herran ehtoollisella, vaikkapa heidän

edellisestä käynnistään häitten jälkeen ei ollut kulunut kolmeakaan

kuukautta. Hänen kääntymisensä siihenastisesta uskonnollisesta

välinpitämättömyydestään vei siihenkin, että hän antoi nuorikon

ymmärtää, että tämänkin tulisi puolestaan myötävaikuttaa, jotta talossa

vallitsisi aina "kristikansan järjestys", ja älköön hän laiminlyökö

vaatimasta lapsilta katkismusta eikä iltaisin isämeitää -- kehoitus,

mikä kuulosti siltä kuin olisi Tönu itse vaadittua järjestystä alati ja

jokasuhteessa pitänyt kunniassa.

Prillupin askeleet edistyvät yhtävähän tuosta välillisestä

koputtelemisesta Jumalan oven pihtipieleen, kuin suorasta ja

peittelemättömästä rukouksesta hänen suuren asiansa puolesta. Ja

sitkeästi pyrki se etualalle. Mutta yhä sai hän odottaa vastausta.

Siitä oli taas seurauksena, että hän jälleen hipui toisen vallan

puoleen.

Eräänä pyhäpäivänä kirkosta palatessa sattui Prillup pääoven ja portin

välillä tapaamaan Sutsu-muorin. Hän lähetti Marin hakemaan leipurilta

nisuleipää ja astui Triinun kanssa annettuaan tälle merkitsevästi kättä

ihmisvirrasta syrjemmälle. Eikö hän tietäisi keinoa, mikä auttaisi,

jotta saisi vaimon, joka monessa suhteessa hangottelee miestään vastaan

-- samantekevää, minkäkaltaisissa asioissa -- taivutetuksi, jotta

hänelle tulisi järkeä päähän.

Sutsun muori oli vielä reipas ihminen, hiljainen ja kunnianarvoisa,

silmät näyttivät katselevan kaikkia lähimmäisiä yhtä kärsivällisen

ystävällisesti. Näitten äidillisten silmien välistä työntyi voimakas

nenä vauhdikkaasti ilmaan -- suuri, mutta ei kopea, lihavan leveine

päineen, mikä tänäänkin näytti hauskan tummalta. Ja se tummuus eneni,

kun Triinu, Prillupin isännän luottavia tunnustuksia kuunnellessaan,

oli käyttänyt omaa ruskeanläikähtelevää nuuskarasiaansa.

Maksankarvainen pyöreä myssy on hiukan nurinpäin tietäjän päässä,

mutta sekään ei vähentänyt vaikutusta, sillä pitsien alta näkyvä

kunnianarvoisa hopeavyö ja kasvojen lauha yleisilme veivät voiton.

Tietysti hän tietää. Aina on jotakin, mikä auttaa. Missä hätä, siellä

huojennus. Moneen kipuun on useanlaista rohtoa.

Ja ymmärtäväisesti, haluamatta lainkaan udella Tönun asian

erikoiskohtia, opetti Sutsu-muori tirkisteltyään hetken aikaa

kirkonkukkoa: Mäenkylän ystävä leikatkoon pärttylinpäivän yönä salaa

nuorikon päästä hiustöyhdön ja samoin koettakoon salaa saada oikeasta

korvasta vaikkoa ja vasemman jalan isonvarpaan kynnen alta mustat;

mutta voi taika tapahtua muinakin öinä ennen tai jälkeen. Pankoon

sitten tallelle saaliinsa, ja tulkoon niine hyvineen Sutsun luo, jossa

vielä lisätään jotakin niihin ja luetaan tarpeelliset sanat. Voidetta

pitää hänen kantaa kotiinsa paidan alla povessa, kunnes se aikaa myöten

tehoaa.

Mutta pärttylinpäivä yöhön on Prillupin isännästä liian pitkä aika,

asia oli kiireellinen.

No, siis leikatkoon jonakin yönä, joka on vanhan kuun neljättä päivää

vastaan. Tietysti olisi pärttylin yö vaikuttavampi, mutta ehkäpä saa

rohdon tehokkaaksi toisinkin.

He sanoivat aivan lyhyesti loppukohteliaisuudet toisilleen, sillä

moision omistajien hautojen keskellä kierteli muuan neitonen

itkettynein silmin alkaen lähetä Sutsu-muoria. Hautausmaan takana

olevaa kirkkotarhan aidannurkkausta, jossa he seisoivat, oli pitäjän

paljon käytetty tietäjä epäilemättä ennenkin käyttänyt salaisena

vastaanottopaikkanaan. --

Tietysti ei Tönun ollut vaikea salaa näpsätä hiustupsua nuorikolta,

joka nukkui kuin tukki, myöskin kynnenmustasta sai hän helposti, mutta

mutkikkaampaa oli saada vaikkoa. Ensimmäisinä päivinä ei ollut mitä

ottaa, sillä Mari pesi korvansa yhtä huolellisesti kuin silmänsäkin, ja

kun kerran oli, niin sitä ei ollut oikeassa, vaan vasemmassa korvassa,

ja sitten taas heräsi nuorikko kutkusta, ennenkuin ehti mitään saada,

taikka nukkui hän juuri sillä korvallaan määrättynä tuntina. Mies

väijyi ja onki saamatta tehtävätään päivänkoittoon suoritetuksi ja

läksi vaikotta Sutsun luo, viimeinenkin penkomiskoe oli mennyt myttyyn,

sillä herääjä löi häntä takakättä ja maiskautti pahasti suutaan:

"Jätäpä minun korvani kerta kaikkiaan rauhaan!"

Kun nyt vaikko puuttui ja hiustupsu ei ollut pärttylinyönä leikattu,

niin ei tietäjä tietystikään voinut taata voiteensa tehoa niin

suuressa määrin kuin oli luvannut, mutta hän koetti kuitenkin korvata

puuttuvaa toisella tavoin omasta varastostaan. Hän turvautui kaikkein

tehokkaimpiin keinoihinsa, leikkasi hiukset hienoiksi kuin pulveri,

sekoitti niihin kynnenmustasen ja joitakin salaisia aineita ja kieritti

taikinasta palloja, joitten väri oli yhtä epämääräinen kuin hajukin,

ja johon luettujen sanojen pöpinästä Prillupin mieleen jäi loppuosa:

"Sikkanikkalikkakakperervoudadaa."

Pitäen noita haisevia palloja sydämensä kohdalla lähti Sutsun mökistä

mies, joka siihen saakka oli yhtä vähän välittänyt taioista kuin

uskostakaan.

Tönu sai nyt maata yönsä rauhassa, varukset olivat pehmentäneet

vuoteen, uusi toivo oli antanut silmille levon. Mutta kun päiviä, aina

pitempiä päiviä oli kulunut, ilman että mitään olisi muuttunut, ilman

että hän olisi huomannut niskoittelijan vähääkään pehmenneen, ilman

että hänen yrityksensä olisivat tuoneet tuloksia, niin tuli takaisin

aika, jona vuode muuttui keinuvaksi veneeksi ja jolloin jalkojen edessä

tuntui olevan haudan parras. Hänen oli jo kiireesti saatava asiansa

päätökseen. Eikä senlainen antanut pitää itseään jonkun pilkkana.

Tahtoo mitä tahtoo, mutta tahdollakin on raja. Ja Prillupin kauhistus

ei ollut vähäinen hänen sattuessaan äkkiä vastakkain herran kanssa

aidan pähkinäpuupensaikossa ja tämän astuessa ohi totisena ja synkkänä,

tuskin nenää nostaen Prillupin tervehdystä ottaessaan vastaan.

Kun hän tarkasti uhkaavaa mahdollisuutta jäädä vaille kaikkea, paisui

uneksittu onnenlinna sitä tavoiteltavammaksi. Tuo maitoliike oli

aivankuin portaana siihen. Kiskoa rahaa kourakaupalla, kahmaloittain

saada rahaa, rahassa aivan kieritellä -- hän, joka värisevässä

kädessään oli tähän asti suurimpana summana saanut pitää laihan

lehmämullikan tai vanhan hevoskaakin ostohintaa, joka tavallisesti sai

laskea vain kopeekkoja ja joitakin ruplia! Ja tietää, että se joutuu

jollekulle toiselle! Satasista, jopa tuhansistakin puhua, ja ajatella,

että toiset sen kuulevat! Ja popsia sianlihaa toisten närsiessä

silakkaa, ja nähdä kuinka toiset sitä katselevat! Ja sitten varsinainen

päälinna, suuri ja oivallinen tila: ei enää käskettävä, vaan käskevä,

ei enää tallattu, vaan tallaaja, kukonlaulu ei enää säikähdyttäisi

häntä, vaan ilahduttaisi senvuoksi, että toiset säikkyisivät ja

nousisivat, ja jotkut työskentelemään sinun hyväksesi ja kunniaksesi.

Ja kaikki, mitä voit mitata pitkinpäin, poikinpäin, ylöspäin, ja mikä

on mustalla ja kirjavavärisellä paperilla vuorattua, on omaa, itsesi ja

muitten tieten omaa, iankaikkisesti omaa, ja vielä kerran omaa! Sitä

sanaa toistivat Tönun korviin kaikki maan ja taivaan soittimet.

Hän istui pensaan alle, otti kukkaron povestaan ja katseli. Pian, voide

kulta, pian! Mutta voide oli kovettunut, pallonen kuivanut ruttuiseksi.

Ja yhtäkkiä pisti miestä epäilyksen ampiainen: ehkä voima oli hävinnyt!

Hänen ruumistaan pitkin hivuttautui ikäänkuin jääkylmä käsi, kaikista

hikirei'istä tihkui pisaroita ja katseen vipattaessa pyöri hänen

kielellään kysymys: Mitä siis nyt -- kuka auttaa nyt! Sillä väkevämpi

näistä kahdesta voimasta ei vastannut, kun häntä olisi tarvittu --

juuri hän, joka lupaa auttaa, kun häntä hädässä huutaa avuksi, sulki

korvansa Tönun huudoille.

Mutta tuskin oli hädällisen raskas pää painunut sammaleeseen, ennenkuin

hän yhtäkkiä sielussaan muisti unohtaneensa erää vanhan neuvonantajan.

Kruusimäellä Saarmojen pihapakalla istuu polvihousuinen,

koristepaitainen, lähemmäs satavuotinen harmaapää, jolla on

lumivalkoinen parta leveän leuan ympärillä, jonka leikkisän näköiset

huulet ovat yhä verevät ja nauravissa silmissä yhä vielä riittävästi

loistoa ja herkkyyttä, jolla hän oli tyynnyttänyt jo kolme puolisoa:

Prillupin äidinisä. Hän ilakoi lasten ja nuorten kanssa, ja antaessaan

heille hyödyllisiä opetuksia elämää varten pilan ja leikin kesken,

toistaa hän useimmiten tuota ihmeellistä lausetta. Älkööt nämä

häiritkö taivaan isää rukouksilla. Ihmisten tuskat ja toivot eivät

käy isäjumalan luo, hänellä on suurempia tehtäviä: pyörittää kuuta ja

aurinkoa, sytyttää tähdet loistamaan, ilmat asettaa, ja aina asettaa

kuluneen kuun sijalle uusi. Mutta pojallakaan ei ole aikaa niitä

varten, sillä hänen pitää yötä päivää valvoa varjellakseen kansoja

sodalta ja rutoilta ja luomataudeilta ja muilta tuhoilta ja pitää pirua

kammitsoituna. Ja henki taas on molempien arvollisten apuna. Mutta

hän, joka kuuntelee ihmisten rukouksia ja oikeutta jakaa pohjattoman

armeliaana, on Maria, yksistään Maria. Joka hädässään uskoen mitä ikänä

tahansa huusi Marialta, ei hän suotta pyytänyt. Ilkeästä herrastakin on

monta kertaa päästy eroon Marian armosta, puhumattakaan pehtoreista ja

voudeista, joita oli äkkiä tultu hakemaan "Kuumaan kattilaan." Mutta

kun ihmiset useimmiten eivät tiedä, kenen puoleen rukouksineen kääntyä,

jäävät niin monet rukoukset huomaamatta.

Mutta tätä vanhusta ei juuri kukaan uskonut. Eivät omat tyttäretkään.

Rippikoulussa ja kirkossa ja rukoushuoneessahan opetettiin jo toisin.

Ja Tönukin oli kuulunut niihin, jotka olivat nauraneet isoisän uskoa

neitsyeeseen saatuaan äidiltään kristinopin selityksiä.

Mutta nyt -- -- mutta nyt: Tönu hyppäsi seisomaan ja syöksyi kotiin.

Siellä pujahti aittaan, polvistui maahan tyhjien hinkaloiden ja

puoleksi tyhjien säkkien väliin ja purki ahdistuksensa korkeuteen,

tomuuntuneessa laessa olevien harmaitten verkkojen puoleen:

Auttakoon, voi auttakoon siis hän! Hän näkee, että Tönun asia on oikea.

Tönu ei halua muuta, kuin että hänen olisi hyvä elää, sillä pahaa on

hänen elämässään ollut tarpeeksi. Mutta jos Tönulla on hyvä olla, niin

on Marillakin hyvä, ja hyvä niilläkin, jotka he jättävät jälkeensä.

Täytyyhän valitettavasti molempienkin, sekä Tönun että Marin sydäntä

pakottaa, saadakseen sen hyvän itselleen, mutta eiköpä herra anna vielä

muutakin. Valistakoon senvuoksi pyhä neitsyt Marin lapsenmieltä, että

hän osaisi ottaa vastaan tuon välttämättömän edun, ja sallikoon, ettei

Mari pitäisi liian raskaana sitä osaa korvauksesta, joka jää hänen

kannettavakseen. Olkoon hänellä vielä aikaa tänään -- huomenna -- vielä

huomennakin aprikoida, mutta sitten tulkoon ja sanokoon: Ymmärrän ja

olen valmis!

Ja Tönu lopetti palavin lupauksin jäädä rukouksen täyttäjän

palvelijaksi kuolemaan asti.

Mutta hän oli sanoihinsa kuluttanut niin paljon aikaa, että polvet

kieltäytyivät nousemasta. Hänen päänsä vajosi näivettyneenä

viljahinkalon reunalle. Rinta kohosi ja silmistä vuosi viljanaan

kyyneleet.

Kun hän viimeinkin oli toipunut ja noussut, tuntui kautta hänen

ruumiinsa ilonväristys aivan kuin kylpiessä, ja hänestä tuntui,

että hän oli hyvin puhunut. Isoisän opin arvon piti nyt kiireesti

ja varmasti selviämän kieltona tai myöntymyksenä, määräaika päästi

odottajan loputtomasta epätietoisuuden tuskasta. Varmaan näki nyt

taivaallinen auttaja, että rukous oli suora ja vilpitön. Tönu ei

pakkautunut kenenkään tielle, hän ei ojentanut kättään kenenkään leipää

tai katonsuojaa ottaakseen, sillä olihan samantekevää, tuliko Kurun

Jaani ennemmin tai myöhemmin moisionomistajaksi.

Ja nyt piti kolmepäiväinen henkeäsalpaava jännitys miestä kuin

pihdeissä. Hänen silmänsä pälyivät urkkien ja korvansa kuuntelivat

imien. Hän tutki naisen kasvojen jokaisen piirron, punnitsi jokaista

ääntä, mikä lähti tämän huulilta, väijyi kaikkia hänen liikkeitään ja

oli näkevinään jokaisessa päänkierrossa ja käännähdyksessä odotetun

muutoksen. Nuorikon aamulla herätessä heidän tavatessaan jälleen

toisensa, oltuaan kumpikin eri tahoilla töissä, Marin tullessa

häneltä jotakin kysymään -- joka kerran hypähti Tönun sydän: no nyt!

Ja itse oli hän aivan vaiti kaikki ne päivät, koetti joka tavoin

estää omaa haluaan tulemasta ilmi, vastaten lämpöisin hellin hymyin

Marin katseeseen, hymyin, missä saattoi huomata sisäistä liikutusta.

Sellaisena näki Tönu nuorikon aivan ensimmäistä kertaa häitten

jälkeisetkin päivät mukaan laskettuina.

Ja tutkiskelijasta näytti, kuin olisi Marikin harvinaisen vaitelias.

Vaitelias, totinen ja miettiväinen. Erittäinkin määräajan viimeisenä

päivänä. Sen selitti Tönu varmasti voitoksi itselleen, -- juuri

sellaiseksi oli hän ajatellut tämän sisäistä murtumista ja taipumista

-- niin, että hän illallisaterian jälkeen juhlallisesti odotellen istui

piippuineen. Sillä istuimella -- se oli pähkinäpuuvitsaksista punottu,

pohjalla huopapalanen istuimen pehmennykseksi, itse oli hän talvella

valmistanut sen tuolin -- istui hän tavallisesti vain pyhäpäivisin.

Mutta Mari tuli navetasta tai aitasta, kujeili hiukan lasten kanssa, ja

päästyään kamariin alkoi heti ratistaen päästellä nappeja ja hakasia

auki. Makeat haukotukset olivat halkaista hänen suunsa. Hupaisesti

huokaisten vajosi hän tilalleen.

"Tänä yönä tulee ukkonen, kuumuus on tukahduttava."

Tönu istui synkkänä.

"Ruis on kypsää."

Tönu ei liikahtanutkaan.

Nyt vaiettiin vuoteessa, katkonaisia kuorsauksia alkoi kuulua, sitten

nuorten terveitten keuhkojen tasainen hengitys.

Juhlatuolissa istujan sammunut piippu lipui rintaa myöten syliin. Hänen

muotonsa häipyi hiestävään, nopeasti tummuvaan pimeyteen.

Eteisessä jo jylisi, akkunasta tihkui sisään vettä ja mullan tuoksua,

pian halkoivat sinertävät säteet kamarin pilkkoista pimeyttä.

Niiden loistossa näyttivät istujan silmäkuopat suurilta ja mustilta.

Yhdeksäs luku.

Yöt pitenivät aikaa myöten, mutta Prillupin Tönulle ei siitä ollut

hyötyä, sillä hän nukkui huonosti. Unta oli vähän ja peloittavat

unennäöt häiritsivät sitäkin rahtusta. Hänestä, joka muuten nukkui

kuin tukki, kertoi Mari nyt usein, että hän unissaan mumisi, kertoipa

tarinoitakin. Kerran oli koettanut itkeä ja toisen kerran oli

laulanutkin.

Nähdyt unet olivat enimmäkseen niin sekavia, että näkijän mieleen ei

jäänyt mitään muuta kuin tunne siitä, että oli ollut jotenkin pulassa.

Mutta sekin, mikä välistä jäi mieleen, näytti niin sotkuiselta, että

pian unohtui.

Kuitenkin näki Tönu eräänä yönä unen, mikä pysyi hänen mielessään,

ja missä ei ollut mitään kiusallista. Nuori hylje ryömi vuoteen

jalkopäästä sänkyyn ja asettui Tönun päälle istumaan. Se jäi

tuijottamaan tähän, ystävällinen hymy silmissä ja suun ympärillä.

"Mitä sinä minuun tuijotat?" kysyi Tönu silittäen sen päätä ja leukaa,

jotka olivat pehmeät kuin varsan turpa; saattoi heti havaita, että

elukka osaisi puhua.

"Katsonpa, mikä sinä olet miehiäsi!" vastasi hylje hiukan paksulla,

mutta muuten selvällä äänellä.

"Mikäs minua siis vaivaa?"

"Mikäkö sinua vaivaa?" Hylje väänsi hullunkurisesti kaulaansa. "Onko

tuokin nyt mies, joka ei saa vaimoansa tottelemaan?"

"Vai niin, -- mitä minun siis pitäisi mielestäsi tekemän?"

"Lyömän, veli hopea, lyömän!"

Se nipisti käpälällään Tönun nenää, silitti hyväillen nuorikon poskea,

hymyili hyväntahtoisesti ja hyppäsi pois sängystä.

"Minne sinä itse nyt lähdet?"

"Ääh", tuli kauempaa, "mennä viipottelen pitkin maailmaa ja annan

hölmöille hyviä neuvoja!"

Tönu nauroi herätessään: eläimen puhuva suu, sen silmien ilme, sen

puuhat ja sen olento näyttivät kerrassaan hullunkurisilta, ja Tönusta

tuntui jäljestäpäin kuin olisi hän tavannut useita henkilöitä.

Eikä sen olennon hahmo eivätkä sanat menneet hänen mielestään, yhä

uudestaan kohosi se hänen eteensä ja kertasi omaa pilapuhettaan.

Ja lopulta ei juttu enää ollut pilaa eikä olento ollut hylje, ei,

vaan Tönu alkoi pörhistellä karvojaan vaimolle, sillä opetus tuntui

järkevältä -- niin järkevältä, kuin olisi Tönu keksinyt sen omasta

päästään.

Kyllä menivät myttyyn ensimmäiset kokeet. Vaimolla oli liian kirkkaat

silmät. Niitten vilkkaasti katsoessa Tönuun, oli hänestä kuin

pistettäisiin sormi hänen kurkkuunsa. Mutta hän tiesi keinon. Eräänä

iltana tullessaan kirkolta päin, mahorkkapakka kainalossa, oli hän

varustautunut kirkkaita silmiä vastaan.

Sopi heti alkaa.

Olisipa tämä mies poloinen tiennyt joutuvansa mokoman hölmön kanssa

tekemisiin! Kotona kaikki hujan hajan, kermatilkka happanee aivan

karvaaksi, kanat munivat minne sattuu, kaljatuoppi homehtuu, eikä

miehellä eikä lapsilla ole enää puhdasta repaletta pukea ylle -- emäntä

kikattaa tyttöjen ja poikien kera keinulla! Mies tulee tyhjin vatsoin

tieltä -- tapaa tyhjän tuvan, käyköön vaimoa etsimässä ja kutsumassa

keinulta.

Nuorikko näkee, aavistaa ja on vaiti.

Kylläpä hän, mies poloinen, on saanut jo kyllikseen ummistaa silmiään,

ja kakistaa alas kurkusta paljonkin sellaista, josta toinen olisi jo

ollut raivosta suunniltaan, ei hän ole sanonut sanaakaan pihamaasta,

jonka roskat peittävät yltyleensä, ei lehmästä, joka navetassa uppoaa

sontaan, ei kaljatuopista, mikä Jumala tiesi milloin näki haudetta -- --

Tönu juo tuopista ja pärskähyttää kaikki permannolle -- likavettä mikä

likavettä!

-- -- Mutta älköön hän luulko -- -- kaikkein pisimmälläkin nuoralla

on päänsä, myöskin Tönun kärsivällisyydellä. Ja niinpä voisi sangen

helposti sattua, että se köydenpää alkaisi vinkua, ilkeästi alkaisi

vinkua! -- Olisipa edes ihminen, joka koettaisi olla jossakin asiassa

miehen mieltä myöten, vuorostaan sulava ja taipuisa, kun mies

pyytää ja olosuhteet vaativat. Siinä nyt on se moisioasiakin. Ei

tämä tahdo! Miksi ei tahdo? Mene kysy! Ei voi sanoa mitään syyksi.

Pelkkää kiusantekoa ja ilkeyttä. Että saisi pitää ohjakset käsissään.

Vahingosta tämä ei välitä! -- Ennenvanhaan kuului kaikki hameväki

saksalaiselle herralle, otti, ketä himoitti, ja kukaan ei vastustellut,

nuorikko oli ensin hänen ja sitten vasta miehensä vaimo, ja kellään ei

ollut valitsemisen varaa, olipa saksalainen nuori tai vanha, kaunis tai

ruma. Mutta meidän Marilla on nokka pystyssä -- ei kelpaa Mäenkylän

parooni tälle, pitäisi olla joku nuori ja iloinen kenraali!

Tönu pysähtyy ja odottaa, mutta nuorikko on yhä edelleen vaiti. Se

vaikuttaa Tönuun kuten koiraan vasten karvaa silittäminen.

"Kunpa edes aukaisisi suunsa ja toisi ilmi höperyytensä! Siten pääsisi

perille siitä, kuinka jonninjoutava hän on oikeastaan! Jos hän tulisi

ja sanoisi: pelkään syntiä. Mutta mitä pirun syntiä se on, kun mies

kerran suostuu! Syntiä kaikki tässä teemme joka päivä -- alapa sille

vielä etsiä äärtä tai määrää! Ja olivatko siis paroonit pakanoita

vaatiessaan itselleen talonpoikaismorsiamet, tai onko ehkä meidän

herramme pakana? Ei, ne kaikki pelkäävät Jumalaa, paljon enemmänkin

kuin me, -- ja sama pappi on heillä kuin meilläkin. Ja jos se olisi

syntiä -- luuletko, että Jumala ja kirkkoherra olisivat säätäneet

sellaista lakia saksalaisille herroille, oikeutta pitää satakin naista?

-- Älä ryhdy minun kanssani väittelemään, kielesi pian kangistuu, jäät

pian alakynteen viisauksinesi!"

Tönun suu on kuivunut. Hän antaa arvon kaljatuopille juomalla siitä

pitkiä siemauksia. Sängyn reunaan nojaava nuorikko nyppii nenäänsä ja

pyyhkäisee suutaan.

"Mutta ehkäpä hän arvelee: häpeän toisia ihmisiä. Mutta siitä ei tule

pahemmaksi eikä paremmaksi! Olenhan ennenkin selittänyt sinulle useita

kertoja: kenelle sinä sitä sitten lähdet kertomaan, ei suinkaan se ole

sinun nenääsi kirjoitettuna, ettekä te ole tyhmiä lapsia, ja hänellähän

on jo kaupungissa valmis asunto! Mutta jospa siitä nyt alettaisiinkin

hiiskua -- mitä pirua sitten! Kenelle sinä olet velkaa? Kuka sinuun

uskaltaa käsiksi käydä! Sulla höperöllä on jo rahaa taskussasi! Sinä

ansaitset jo silloin rahaa! Kenen kukkaro on pullollaan, ei sen

tarvitse punastua, ken kaksin käsin ottaa, ei sitä maailman jutut

liikuta. Suuhun voit sylkeä mokomalle, ja jos sinä _minulle_ vielä

kerrot sen -- niin lyön sen saatanan silpuksi!"

Prillupin nyrkki pamahtaa raskain uhkauksin pöytään. Hän nostaa

silmänsä lukeakseen sanojensa tehon syytetyn kasvoilta, mutta

ympärillään on liian hämärää.

Ja sitten puhuu hän edelleen, koettaen joka sanalla ärsyttää itseään

ja toista, jotta lähenisi hetki, jona suun asemesta voisi käsi ryhtyä

ojentamaan. Mutta kun hän juuri on päässyt sitä tähtäävään uhkaukseen,

kun hän on vakuuttanut, että siinäkin asiassa aina hänen käskynsä pitää

oleman talossa tahtona, ja kun hän kesken räyskyttämistään omalla

häppäräisellä katseellaan etsii syyllistä, niin eipä ole samaista

syyllistä enää sängynlaidalla, ei ole häntä enää kamarissakaan.

Kaikuvat askeleet puoleksi avatun oven luona todistavat Tönulle, ettei

silmä ollut häntä pettänyt.

Hetken aikaa seisoo mies aivan hiljaa sitä tosiasiaa miettiessään,

ettei hän saakaan käyttää omaa käskijämahtiansa. Hän on

kahdenvaiheilla, miten suhtautua tilanteeseen. Salaa pyrkii esiin

ajatus: ehkä on näin varsin hyvä! Mutta ei, painaa toinen virta

vastaan, se olisi heikkoutta, ja tämänpäiväinen heikkous olisi

lopullisesti perikadoksi. Ja kirkonanniskelussa nautittu rohkaisuryyppy

huutaa: Älä peräydy! Näethän, että hän uhmaa sinua! On paljonkin

miehiä, jotka eivät voita naista! Ja oven edessä tepasteleva Tönu

volahtaa oven läpi.

Eteisessä on huomattavasti valoisampaa, yli pihamaan näkee selvästi,

mutta etsittyä ei ole siellä. Prillup silmää aittaan, silmää riiheen

päin ja navettaan -- ei sielläkään ole ketään. Tiellä saa hän

hyvän kepin käteensä. Huutaako ehkä? Ei. Mene tiedä, minne juoksee

kuullessaan, että tullaan hänen jäljessään.

Siten joutuu hän tuvan vainionpuoleisessa päässä olevalle kaalitarhalle

asti ja näkee hänet siellä. Mari istuu tarhan nurkassa suurella

leivänmuotoisella vierinkivellä, pään ympäri maidonvalkea kajastus kuin

vaalea huntu, sillä yhtäkkiä pilkottaa kuu pilven rakosesta.

Tönu on jo päässyt veräjästä sisään, kun hän vasta huomaa, ettei

nuorikko olekaan yksin. Marin jalkojen juuressa kykkivät Anni ja

Juku ja kuuntelevat suu auki häntä. Nähtävästi veistelee hän heille

joitakin omia hullutuksiaan, joita he ovat kärkkäitä häneltä mankumaan,

umpimähkään keksittyjä pikku tapauksia itsestään ja tunnetuista

henkilöistä, täynnä naurettavia mahdottomuuksia. "Mari, alkakaa kertoa

meille hulluja juttuja!" kuuluvat he usein sanovan, ja muuten niin

vaitelias äitipuoli ei pane vastaan. Omat metkunsa kertoo hän heille

pettämättömän totisena, mikä vastakohta houkuttelee heidän suustaan

innokkaat ja meluisat kiitokset.

Mari ei ole yksin -- sitä ei Tönu ole edellyttänyt, sen varalle ei hän

ole osannut asettautua. Tietenkään ei hän häpeä noita tämän jalkojen

juuressa istuvia reppanoita, mutta -- tilanne on uusi! Ja Tönun

askeleet eivät ole täysin vauhdikkaita ja ponnekkaita, kun hän nyt

lähestyy kolmea yhden asemesta.

Ja kun hän ehtii heidän luokseen hämmennyttää häntä vielä toinenkin

ilmiö. He näkevät hänet keppeineen, mutta yksikään ei näytä pelkäävän.

Suuri keskeyttää juttunsa, pienet naurussasuin tarkkaavat tätä jääden

huolettomina paikoilleen. Heitä on kokonaista neljä: Jukun ja Annin

välissä kykkii pörröinen Kaaru, ainoa, joka näyttää pelkäävän. Mutta

sekään ei pakene, se vain nousee etukäpäliensä varaan, värähyttelee

sieraimiaan ja pitää tarkasti silmällä kepakon päätä. Ja hännällään

pyytää se sukostellen anteeksi tätäkin epäluottamusta.

"Kas vain, vieläkös tuo on valveilla! Ajattelin, että jo lepäisit

onnellisena sängyssä."

Tuo välinpitämättömän leppeä, kepeä huudahdus tehoo lopullisesti.

Rankaisijan voima on murrettu. Yhtäkkiä ei hän enää tiedä, minkävuoksi

hän seisoo siinä ja miksi hänellä on vitsa kädessään. Hän ei kykene

käyttämään isännän valtaansa noiden neljän silmäparin katsoessa,

kaikkein vähimmin sen parin, jonka tervehdys äsken vaikutti niin

turmiollisesti. Ja Tönu katsoo vaieten toisesta toiseen, ja vaikenee

vieläkin hetken aikaa, kunnes viimein saa sanotuksi vakaan valheen:

"Kas, tulin teitä vallattomia ajamaan piiskan kanssa sänkyyn! Mitä

toljailemista te täällä pidätte yöt läpeensä aidanvierellä, aamulla ei

päästä sängystä. Pian huoneeseen, veijarit!"

Tästä iskusta lennähtää pesue hajalle, kaalitarha ja pihamaa on

naurunkikatusta tulvillaan, Kaaru retalehtii täydestä sydämestään ja

koettaa saada kepakon päätä hampaisiinsa. Jukukin rohkaistuu ja ylittää

tehdä kepposia isän selän takana, ja riemunvuo paisuu yli äyräittensä,

kun väkevä vihollinen, johonkin kompastuen, retkahtaa pitkin pituuttaan

pihanurmikolle ja siten häviää taistelussa.

"Minkähän vuoksi isä ei tule joka ilta meidän kanssamme

hulluttelemaan?" sanoo Anni Jukulle, molempien jo ollessa vuoteessa.

"Tyhmeliini", haukottelee Juku, "eihän hän käy tupakkaa hakemassa joka

ilta!"

Juku on oikeassa, sellaista iltaa ei enää tahdo tulla. Varmaankin

polttaa isä sangen vähäsen piippua, sillä tupakkaa riittää pitkäksi

aikaa. Ja pyhäpäivinä tuodessaan tupakkaa, ei hän ennenkään ole

leikkinyt sotaa.

Vai häpeääkö hän omaa tappiotaan? Lapset eivät ole mielestään

milloinkaan nähneet isäänsä niin yksikseen, niin hiljakseen. Näyttää

siltä kuin ei hän huomaisikaan toisia talon asukkaita, kuin olisi

heille puhuminenkin hänestä vastenmielistä, sillä sanat kuivuvat

kielelle. He huomaavat, että hänen silmäalusensa ovat laajalti

pussillaan ja omituisesti sinertävät ja kertovat huomionsa Marillekin.

Prillupin asiat eivät ole hyvin, se on totta. Hänen pitäisi mennä

herran puheille, mutta hän ei mene. Ei ole voimia, ei yksinkertaisesti

ole voimia, jalat eivät kanna. Hän odottaa, että moisiosta ehkä

tulee käsky, silloin ei voi auttaa asiata, silloin täytyy kuitenkin.

Mutta moisiosta ei tule käskyä, paino jää sydämelle, mäellä oleva

keskeneräinen talo kalvaa hänen mieltään, hänen sekavan päänsä

kykenemättä täysin selvittämään tunnetta, mikä ahdistaa häntä.

Siihen liittyy vielä äitelä kyllästyminen jokapäiväiseen työhön,

kotipuuhiin yhtä hyvin kuin moisionkin töihin, ja kyllästyminen vaihtuu

pian tympeytymiseksi ajatellessa, että työstä ei tule milloinkaan

vapautusta, että iäksesi jäät siksi, mikä olit ja olet -- ikuisesti

rimpuilevaksi saadaksesi silakkaa ja leipää, uppoavaksi, joka ei

kuitenkaan huku, mutta ei pääse rantaankaan.

Ja kaikki, mikä siihen asti on ollut hänen olemassaolonsa sisältönä

ja ajatuksena, pellonsarka ja elukat, työkalut ja katto pään päällä,

rakkaat kaikesta huonoudestaan huolimatta, kaikki se virtaa hänen

ohitseen harmaaseen tyhjyyteen, peittyy ylenkatseen ilkeään liejuun.

Tönusta tuntuu kuin ei hänellä olisi enää mitään, ja kuin ei hän

itsekään olisi enää mitään. Hän ei käsitä miksi hän vielä nostaa

jalkaansa ja kättänsä, tarttuu kiinni siihen taikka tähän, miksi hänen

silmänsä näkee töitä, ja miksi hänen järkensä sen tajuaa.

Mitään ei hän haudo mielessään alati vaietessaan, kasvot tylsinä ja

velttoina. On hetkiä, joina hänen mielensä kiihottuu voimattomaan

vimmaan, tietämättä, minkävuoksi. Silloin tönäisee hän raa'asti koiraa,

joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, heittää kivellä kanaa, joka vain

kotkotti, ruoskii hevostaan, joka kaikin puolin täytti tehtävänsä, ja

lyö mielellään viikatteen kiveen. Hän katuu heti perästäpäin sellaista

tekoaan, mutta halu kiusata itseään, itselleen siitä ähitellä on

voimakkaampi.

Hänen ympärillään leijuu nyt ihmeellinen hämäryys, ilmapiiri, mitä

hän ei tunne. Hän taistelee salaa jonkun selittämättömän vieraan

kanssa. Pohja hänen jalkojensa alla ei enää liiku, sitävastoin tuntuu

siltä kuin ei sitä olisi enää olemassakaan, kuin astuisi jalka siihen

koskettamatta. Ja hänen niittäessään eräänä kuumana päivänä omaa

ohratilkkuaan, pistää yhtäkkiä hänen päähänsä, että vihollinen on salaa

hänen selkäpuolellaan koettaen tarkoituksellisesti saada vivutuksi

hänet maan läheisyydestä korkeammalle ilmapiiriin, mitä Tönu ei tunne

ja missä olisi pimeämpää kuin täällä alhaalla välähtelevässä kaaoksessa.

Mari, joka niittää hiukkasen edempänä, näkee miehen alkavan peräytyä

kuin olisi hän nähnyt viikatteen edessä jotakin hirvittävää. Tönu

peräytyy hiukan nytkähtelevin liukuvin askelin, minkä ohessa hänen

jalkansa etenevät toinen toisestaan samalla kuin kouristuksen

tapaisesti käteen jääneen viikatteen pää raapii multaa. Ja sitten

horjahtaa hän selälleen pitkin pituuttaan.

"Menikö pois?" hymyilee Prillup kasvot vettä valuen, kun hän jälleen

avaa silmänsä Marin virutettua hänen kasvojaan kylmällä kaivovedellä.

"Pois meni", vastaa Mari umpimähkään.

"Sinä näit?"

"Näin."

Nuorikko nostaa hänet istualleen. Tönu katsoo vieraasti mietteissään

ympäri. Sitten tuntee hän paikan, ja hän hymyilee taas, tällä kertaa

hiukan häveten.

"Missä on viikatteeni?"

"Tuolla."

"No, siis työhön taas -- --." Marin avulla pääsee hän jaloilleen.

Noustessa saa hän suuret silmät: voima, jolla tämä nostaa raskaan

rumilaan, on odottamattoman suuri.

"Ei, sinä menet nyt heti sänkyyn, kyllä minä niitän yksin."

"Loruja! Mikäpä minua vaivaisi! Odota, otan viikatteen!"

Mutta hän ei ota viikatetta, se on liian matalalla, liian syvällä ja

hänen kumartuessaan vajoo se vieläkin syvemmälle, vajoo kuin järven

pohjaan. Ja niin astuu hän vaimon tukiessa häntä tupaan ja heittäytyy

sänkyyn. Mari avaa molemmat ikkunat ja oven, sillä Tönun mielestä on

kamari pilkkoisen pimeä.

Mennessään takaisin pellolle huutaa nuorikko Annia Pajusilta --

toinen lapsi on tänään suolla paimenvuorollaan -- että hän olisi isän

käskettävänä, jos tältä jotakin puuttuisi.

"Hän nukkuu", tulee Anni jonkun ajan kuluttua kertomaan. "Panin

kaljatuopin hänen eteensä. Kyllä hän pinnisteli ennenkuin jäi

makaamaan!"

Ja Anni astuu lapsen innolla haravoineen äidin jälkiä.

"Mene heti katsomaan, mitä hän nyt tekee", käskee Mari parin tunnin

perästä.

"Panin oven ja ikkunat kiinni, hän värisi kääntäessään kylkeään", on

takaisin tulijalla kerrottavana.

Ja niin tekevät molemmat työtä päivän kuluessa iltaan. Puhutaan vähän,

niinkuin ainakin vakavaa työtä tehdessä. Erittäinkin on Anni selvillä

siitä tavasta.

Prillup nukkuu vielä pienen perheen kokoontuessa illalla kamariin. Hän

makaa selällään, ja kaikki huomaavat, miten terveen näköinen hän on.

Hänen poskensa aivan punoittavat, sen huomaa karvapeitteenkin läpi, ja

silmäkuopat ja suun ympärillä olevat vakoset ovat täyteläistyneet.

"Tönu, ehkä tahtoisit syödä", herättää hänet nuorikko kun ruoka on

pöydällä.

"Syödä? Ei", vastaa Tönu silmien iskiessä tulta. "Voikopa ruoka elättää

ketään, kun ei ole kattoa pään päälle!"

Anni Ja Juku katsovat yhtaikaa äitipuolta silmiin. Tämän rauhallinen

käsi koettaa nukkujan päätä.

"Annan sinulle maitoa juodaksesi -- ehkä otat?"

Tönu nousee istualleen, virkoaa ja ottaa maitoa.

Mutta kuume yltyy iltayöstä ja kiihoittaa sairasta aika ajoittain

puhelemaan pitkään ja vilkkaasti. Välistä puhuu hän silmät auki kuten

voi nähdä lampun valossa -- Mari on jättänyt sen palamaan -- tuntuu

kuin neuvottelisi hän itsensä kanssa, ajatukset palautuvat aina

takaisin samaan asiaan, neuvottomina ja tuskaisina.

Houreksijalla on yksi ainoa mielikuva, jota hän vatvoo edes ja

takaisin, mikä pyörii hänen aivoissaan, horjuu sinne tänne, eikä se ole

enää hänen suuri asiansa, vaan jotakin, mikä on noussut sen jälkeen.

Prillup murehtii asuinpaikkaansa, jonka hän pelkää kadottavansa tai

jonka hän onkin jo menettänyt, sillä eihän saksalainen herra anna

näyttää itselleen pitkää nenää. Eräässä jutunpätkässä odottaa hän

vasta pois käskyä ja huokailee uuden talon vuoksi, jota täytyy etsiä

vieraasta kunnasta; toisen kerran on hänellä jo matkapassit, mutta

mistään ei löydy uutta asuntoa kevään lähestyessä; ja kolmannen kerran

on Yrjönpäivä jo oven edessä, Tönu häädetään, eikä hän tiedä, minne

mennä "neljine lapsineen". Neljättä lasta -- Marin harvat hampaat

välkkyvät -- kuvittelee hän kapaloissa olevaksi.

Jännittynyt, kiihkeä pohdinta tekee uneksijan levottomaksi.

Paidanetumuksen ovat hänen rauhattomat sormensa ottaneet auki napista,

pienestä nauhasta riippuva pellavainen tuppu paljastuu rinnalla, ja

nuorikko koettelee vaatteen läpi, mitä sisässä olisi. Mari pudottaa

löytämänsä jyväsen kukkarosta pois, puhelevan omistajan sitä

huomaamatta, ja kun hän ei erota sitä hyvin sängyn hämärässä nurkassa,

niin livahtaa hän miehen yli sängystä ja tarkastaa löytämäänsä lampun

valossa pöydän luona. Hän vierittää sitä kämmenenpohjassaan, haistelee,

pistelee sitä kynnellään ja kohauttaa lopuksi olkapäitään, minkä ohella

hän mietiskelee katsoen kieroon lampun heikkoon liekkiin. Sitten nostaa

hän haukotellen ja itseään venytellen molemmat kätensä pystyyn, ja on

vähällä pudottaa oikean käden sormistaan tuon ihmeellisen pippurin

jyvän nauravaan suuhunsa, mutta ei teekään sitä, vaan vie Tönun

rintatupun kauniisti takaisin. Ennenkuin menee sänkyyn, sammuttaa vielä

lampun, mikä ilmankin on sammumaisillaan.

"Älä nyt enää juttele, Tönu, vaan koeta maata!"

Hän huutaa tämän selvällä äänellä Tönun korvaan.

Ja toinen kuulee.

Prillup kuhnustelee ja nuhistaa hiukan ja vastaa sitten painostuneesti

muristen:

"No niin, no niin, mutta mihinkäpä painat huomenna pääsi! Missä loukon

näet, siellä on jo toinen asumassa."

"Ainahan sitä paikan löytää!" huutaa Mari hänen korvaansa.

"No niin, no niin -- --" Loppu raukeaa muminaksi, käsi ja jalka

nytkähtävät kerran, sitten on rauha majassa, sitten levätään

Prillupilla niinkuin muissakin Kruusimäen kuudennusmökeissä.

Ja uunin loukossa sirisee, naksuttaa sirkka, lakassa laulaa kukko, ja

koira ikkunan takana haukahtelee unissaan. Mutta suuri herättäjä -- se

kyllä nousee jälleen kun hetki on tullut.

Prillup jää seuraavana päivänä vaimon tahdosta sänkyyn, mutta ajaa

illaksi suuret luunsa jälleen pystyyn. Eipä hän ole ennenkään ollut

pitkälti sairaana, onhan häpeä näyttää sitä nytkin Jumalan auringolle.

Ja työtä, vastenmielistä ja tympäisevää -- on aina riittävästi, on aina

kyllälti!

Tönun verestä katoaa kuume, mutta ei murhe aivoista. Se on iskenyt

sinne hampain, puree ja puree ja kiduttaa miestä pannen hänet

valittelemaan.

Siten ei hän aio vaikuttaa Mariin. Ei, sen asian on hän jättänyt

sillensä. Ja noidan kukkaron heitti hän povestaan, ollessaan

iltapäivällä vuoteessa paossa. Hän kamppailee painajaisineen

enimmäkseen yksin, mutta ei voi auttaa, ettei joku lause livahda suusta

vaimon kuullen. Ja se tapahtuu sitä useammin, mitä enemmän päivät

pimenevät siitä huolimatta, ettei nuorikko pelkää, että nuorikko

lapsenmielessään ei usko sitä eikä tätä, ei sitä että Tönulta kohta

otettaisiin talo eikä sitäkään, ettei hän uutta saisi, kun sitä todella

tarvitsee.

"Eihän siellä olla sen näköisiäkään," sanoo Mari. "Pitäähän toki olla

tehnyt paljon pahaa, ennenkuin ajetaan pois."

Mutta Tönu hymyilee haikeasti. "Mitä sinä, kultaseni, voit päättää

kasvoista! Onhan ennenkin annettu eropassit ja pantu pois."

"Eihän toki pilan vuoksi."

"Niin, mutta otappa selko, mitä saksa pitää pilana, mitä totena!

Moision herra tekee, mitä tahtoo."

"No, eiväthän talolta ole hävinneet maan päältä! Kyllä löytyy, kun aika

joutuu."

"Jonkun nälkähökkelin ehkä saisi jostakin, mutta mitäs sellaisella

teet! Meitä on neljä suuta ja kevääksi varmaan viisi."

"Ei, varmasti neljä. -- Mutta onhan muitakin ansaitsemismahdollisuuksia

kuin pitää taloa -- kaikenlaisia sekä maalla että kaupungissa."

"Jumala varjelkoon rupeamasta muonamieheksi tai satamatyöläiseksi -- se

olisi vihoviimeistä!"

Mikään ei auta, Tönun pää painuu murheellisena alas. Hän katuu

lausumiansa sanoja.

Hänen hätäilynsä menee niin pitkälle, että hän alkaa pyhäpäivisin

kirkolla kuulustamaan uutta taloa, vaikkei hänelle ole vielä sanottu

mitään. Ja käydessään pehtoorin seuralaisena eräillä kauempana olevilla

markkinoilla, tiedustelee hän sielläkin salaa kyläläisiltä taloa.

Ja kotia tultuaan alkaa hän pyytää vaimoaan, että tämä menköön kuin

menköönkin kerrassaan metsään korviaan höristelemään, olisi niinkuin

paremmin omaa väkeä, sillä eihän vieraalle hyvästä asiasta vähällä

hiiskahdeta, vaikka suun sijoiltaan tiedustelisi.

"Ei ole tarpeen," vastaa Mari, ikävystyneen näköisenä, "tuon

maitokontrahtini moisiosta."

Sanojen aiheuttama hiljaisuus ei ole pitkä. Prillupin käsi palavine

tikkuineen, mikä on pysähtynyt kolme tuumaa piipun kolosta kauemmaksi,

jatkaa matkaansa.

"Hohhoh -- miksi ei toisi -- kun on tuodakseen", kuuluu ensimmäisten

vetäisyjen jälkeen; maiskuttavat huulet ovat väsyneessä naurussa.

"Voit rohkeasti mennä, hän lupasi kirjoittaa sen valmiiksi tänään."

Nuorikon lusikka sekoittaa vinhasti kerma-astiaa. Laesta lentää mustaa

rapaa, pienen sormen kynsi sipaisee sen pois, ja työ jatkuu nopeasti

edelleen.

"Ketä sinä oikeastaan yrität pilkata?" kysyy Tönu, jonka katse ei

kestä Marin katsetta. Tämän kasvot eivät ilmaise mitään. Tönu katsoo

vaahtoavaa kermaa, mikä ei myöskään mitään ilmaise. Ja Marinkin suu

vaikenee sillä kertaa.

Mutta Tönu seisoo ja seisoo. Lopulta alkoivat silmänurkat värähdellä,

sitten värähtävät molemmat suupielet ja kaulasuonet kummallakin

puolen leukaperiä vetäytyvät kouristuksentapaisesti kokoon, niin että

korvanlehdet liikkuvat. Hän tahtoo nojata polvillaan penkkiin; mutta

osuu ohi ja putoo polvilleen permannolle, aivan voinvalmistajan eteen.

Piippu kolahtaa heidän välillään maahan.

"Tahdotko siis -- sinäkö tahdot -- tahdot todellakin -- --?" Ja näyttää

siltä kuin uppoaisi sana säteeseen, mikä hänen silmistään taittuu.

"Menehän nyt toki, mene!"

"-- -- Kuinka siis -- -- milloin siis -- --?"

Marin otsalla on heikko pilvi. "Hyvä on, Tönu, -- anna minun valmistaa

voita!"

Mennessään ovesta, koettaa Prillup saada ruumiin tasapainoon, ikäänkuin

hänen selässään olisi suuri ja raskas säkki.

Kymmenes luku.

Hetkistä myöhemmin istuu Tönu Prillup kamarissa pöydän päässä ja katsoo

suurin silmin vapisevaa paperia, mitä hän pitää kädessään. Siten istuu

ja lukee mies pitkät ajat tajuamatta pistettäkään siitä; kuitenkin saa

hän kirjoitetusta kirjasta tavailemalla selvän. Kirjaimet ovat järeät

ja selvät, aivankuin kepillä piirretyt, mutta silmän alkaessa erotella

niitä, ne sekaantuvat punasinerväksi viivojen väreilyksi.

Lapset menevät ja tulevat, Mari menee ja tulee. Joka kerran peittyy

paperi pöydänreunan alle piiloon. Ja nuorikon kääntyessä selin tai

sivuttain, vakoilee tätä istujan katse.

Se on tarkkaava ja huomaava katse, siinä syttyy halu, mitä enemmän se

huomaa, ja aika ajoittain täyttyy se ihmetyksestä, sillä se, mitä hän

havaitsee, on uutta ja odottamatonta. Prillup ei voi yhtäkkiä käsittää,

missä hänen silmänsä ovat olleet siihen asti.

Mari on kasvanut, Mari on kypsynyt -- Tönulla ei ole enää kolmatta

lasta.

Mari on kaunistunut, yön aikana kaunistunut, hän on salaa kastanut

itsensä johonkin ihmekaivoon.

Ja aina ahneemmaksi käy väijyjän katse, yhä kirkkaampi loisto lankeaa

Marin muodoille näkymättömästä aukeamasta, ja kuumassa, häikäisevässä

kamarissa -- tuvassa on riihirukiita ylhäällä -- on kuin salaista

angervon suloisen huumaavaa tuoksua.

Ja punasinervän kirjava paperi värisee Tönun käsissä. Hän katsoo

sitä uudestaan jäätyään yksin. Ja nyt raukeaa kaikki tyhjiin. Äkkiä

tihkuvat suuret vesiherneet hänen ihollaan, kasvoilla ja kaulalla niitä

kumpuilee, nenän päästä alkaa niitä putoilla maahankin, ja silmät

räpyttelevät aivan kosteina. Ne silmät eivät ole nyt ruskeat, ne ovat

elottoman harmaat. Ja merkkinä Tönun tuskasta putoilee jokunen pisara

kasvoilta kirjoitetulle paperille.

Marin tullessa jälleen sisään istuu pöydän ääressä mies, jonka

vaahtoava onnenmalja on mennyt sirpaleiksi.

"Että hän sen teki -- -- että hän sen otti ja teki! -- -- Itsepäinen

-- -- varsin itsepäinen -- -- salaa toisen selän takana -- kun toinen

on kotoa poissa, kun toisella ei ole siitä aavistustakaan! -- Ei

neuvotella, ei sopia, ikäänkuin ei toiselle kuuluisikaan, mitä toinen

tekee, niinkuin ei oltaisikaan mies ja vaimo!"

"Tietysti sain monta kertaa puhua -- kahden kesken pauhata -- joskus

leikillä melkein pakottelin, sydäntä kutkutti ja kismitti toisinaan

-- -- Mutta että hän lähtee -- että se pahus todella lähtee -- --!"

Ja Tönun käsi läiskähtää lappeelleen pöydälle, kirjoitetulle

paperille, minkä hän on halveksien heittänyt sinne.

Mutta hän ei nosta silmiään. Hän nuhtelee permantoa omien jalkojensa

välissä. Hän ei katso, mutta hän tietää: keskellä tupaa seisoo Mari --

suurena ja voimakkaana.

"Entäs nyt: miten katsoa toinen toistaan silmiin? -- Kuka olen minä

ja kuka on hän? Minkä ihmisen kanssa makaat samassa sängyssä ja syöt

samassa pöydässä? -- Minne käännät silmäsi itsesi ja toisten nähden? --

Kuinka istut kirkossa taakka rinnallasi?"

Tönun jalkojen välissä oleva permanto ei tiedä mitään vastata.

"Mutta mies häpeää eikä tämä! Olisihan hän itsekin voinut tämän

kaiken itselleen selvittää, eihän hän ole lapsi, hän on aikaihminen

ja vaimonpuoli. -- Mutta mitä tämä välittää! Ei muuta kuin ottaa ja

tekee! -- Ja kun hänelle siitä alat puhua, niin seisoo hän kuin seinä

ja virnistelee sulle vasten naamaa!"

Sen väittää Prillup aivan umpimähkään; mutta kun hän nyt viimeinkin

alta kulmiensa tirkistää Mariin, on hän oikeassa: Mari seisoo ja nauraa.

"Mutta älä luule, että sinä niin helposti pääset kynsistäni!" Ja Tönu

nousee seisoalleen. "Vaadin selitystä! Tahdon saada tietää, mitä on

sisässäsi! Kysyn sinulta: Ihmisen lapsi, miksi teit näin minulle?"

"Tahdoin", vastaa Mari.

"Tahdoit? -- Tietysti tahdoit, etkä sinä muuten olisi lähtenytkään.

Mutta minä kysyn, minkävuoksi sinä tahdoit?"

Nyt nostaa syytetty molemmat käsivartensa pyöritellen pään yli ja

harvojen hampaitten välistä pääsee väliin haukotellen joku hymähdys.

Sitten kääntyy hän ahdistajan ohi kaappiin päin, josta ottaa jotakin

puuhakkaan rauhallisena.

Se kiihoittaa. Tönu seisoo hetken aikaa neuvottomana, avaa sitten

suunsa alkaakseen soimata. Sanoistaan yhä enemmän kimmastuen puhuu

mies totisena ja ankarana -- sanoin, joista monikin pääsee ensimmäistä

kertaa hänen huuliltaan. Ja kun virta lopuksi pysähtyy, kahmaisee hän

takin ja lakin naulasta ja menee läähättäen ulos pimeään ja sateeseen

-- kauemmaksi tuosta ilkeästä, tuosta ryvettyneestä.

Mari jo nukkuu hänen takaisin ehtiessään, mutta pöydällä palaa lamppu,

jotta hän ei kompastuisi tullessaan.

Ja lampun vieressä kajastaa paperi.

Mari nukkuu todella, sen voi nähdä, ja riisuessaan vaatteitaan ei Tönu

irroita katsettaan huolettomasta nukkujasta. Hän katsoo häntä edelleen

jakkaralta, johon vielä jää istumaan, hänen pörröistä päätään, hänen

verevää kaulaansa ja korkeaa rintaansa, hänen olkapäitään, lantioitaan

ja käsivarsiaan, kaikkia noita kehkeimmässä kukoistuksessaan olevia

muotoja, jotka hän näkee peitettyinä tai peittämättöminä tai aavistaa

tiheämmän verhon läpi. Ja uudestaan. Vielä voimakkaammin, kuumemmin

tunkeutuu hänen sisimpäänsä tieto: hänellä ei ole enää kolmatta lasta,

hänellä on yhtäkkiä vaimo!

Tönu sammuttaa tulen. Ja kun hän on heittäytynyt löydetyn viereen

kuristuu hänen sydämensä kokoon, ja rutistaen nukkujaa suurella

luisella käsivarrellaan rintaa vasten, valittaa hän tämän suuhun,

silmiin ja korviin: "Vaimo, vaimo, miksi minut hylkäsit!" -- --

Samaan aikaan palavat Kremerin herran poikamiehen asunnossa kynttilät.

Niitä palaa runsaamminkin kuin ennen parina viimeisenä iltana, sillä

kaikki kamarit ovat valaistut. Herra von Kremerin terveys on nimittäin

sangen hyvä, ja saadakseen oikein nauttia siitä tunteesta, ei hän

kiirehdi nukkumaan menoaan.

Notkein askelin ja helein äänin kävelee hän salin päästä päähän, kädet

vuoroon lantiolla, vuoroon hauskasti housuntaskussa, toisinaan sivelee

hän harmaita viiksiään.

Ja peli soi nurkkapöydällä, ja sohvapöydällä hehkuu punaista portviiniä

lasissa, ja keltaiset kaakunpalaset hymyilevät lautasella.

Sitten istuu vanha herra aika ajoittain nojatuolissa, ottaa kulauksen

lasista, ahmii suuntäydellisen lautaselta, ja ennen juomistaan ei hän

unohda nostaa lasia peiliin päin ja nyökäyttää omalle hymyilevälle

kuvalleen.