"Ja Eeva kai on äitinsä tapainen", sanoo toinen. "Siinä vasta muoria
on!"
"Eeva" -- ajattelee Heleija vielä, eikä sitten enää muuta. Hän on jo
nukahtanut.
Miten kauvan hän tällä kertaa nukkuukin. Herätessä on jo täysi päivä.
Hän kuulee tuvassaan puhuttavan. Ovatko nuo tuhmat rouvat
taasen siellä? Mutta hänellä ei ole aikaa ihmetellä, hän kuulee
tamppimyllyn Reetan sanovan: "Heleijan täytyy tulla aivan paikalla
Ulrikin-niitylle työhön!" Hän pukeutuu kiireesti, ja sillaikaa
Walleriina-rouva vastaa jotain Reetalle. "Nyt Walleriina-rouva lyö
polviinsa", ajattelee Heleija itsekseen. "Nyt se alkaa. Aivan oikein!"
"Sillä niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja
sanon: kyllä Heleija tulee aivan paikalla!"
Hän on jo ulkona ja ihmettelee miksi hän kulettaa kärryjä mukanaan.
Eihän hän niitä siellä tarvitse. Hän on jo myöskin joutunut kauvas
Ulrikin-niityn ohi. Hän on Ulrikin-metsässä ja kulkee jälleen
kotiinpäin. Hän kuulee vielä takanaan talonpoikaisvaimon äänen.
Havuneulaset tuoksuvat niin väkeviltä. Silloin astuu yhtäkkiä Fritz
esiin puun takaa -- mutta ei enää Ulrikin-metsässä, vaan hänen omassa
puutarhassaan.
Fritz tarttuu hänen käteensä.
"Päästä minut irti!" sanoo Heleija. "Tahdon pitää käteni vapaana."
Hän katsoo Fritzin kasvoihin. Ne ovat kalpeat, mutta niin
hyvännäköiset, että oikein sydämeen koskee.
"Eikö niin?" sanoo hän Fritzille. "Sinä olet tahtonut minut omaksesi?
Et ole tilannut itsellesi mitään kirvestä? Olen aina ajatellut että
sinä minut ottaisit, saadaksesi talosi hyvään kuntoon."
"Niin", sanoo Fritz ja katsoo häneen, "se on kyllä pahasti! Mutta kun
mummo on kerran lukinnut laatikkonsa, niin ei sulhaspaitakangasta
voida enää panna pois. Sitä ei nyt enää voi muuttaa."
Sen käsittää Heleijakin. "Koska niin on", sanoo hän surullisesti,
"niin se on tosiaankin liian myöhäistä. Mutta älä niin narrimaisesti
pidä minua kädestä!"
"Koskeeko? Niin, olenhan minä väkevä. Olen Hurja-Fritz."
"Yhtäkaikki. Ja vaikka olisit kymmenesti väkevämpi, niin en sinua
pelkää. Mutta älä katso minuun noin, en voi sitä kestää. Oi Fritz,
mitä sinä Gringelin Eevalla! Hänestä ei ole sinulle. Kukaan muu ei
sinulle sovi kuin minä. Kunpa en olisi sinua puroon sysännyt; nyt
sinä ehkä luulet etten sinusta huoli. Sinä ajattelet että Eevalla
on rahaa, mutta Gringelissä on paljo lapsiakin. Ja sinun työkalusi!
Ne Eeva heittää nurkasta toiseen, niinkuin hänen tapansa on. Ja
kaikkialla on likaa ja siivottomuutta. Mutta päästä nyt irti, en
anna noin tarttua olkapäihini. Päästä -- oi Jumala, en ymmärrä mikä
minun on! En ole vielä milloinkaan tämmöistä tuntenut. Tällaista on
varmaankin taivaassa -- ellei samalla niin ahdistaisi!"
"Mikä sitten?"
"En tiedä."
"Jospa tuo Liisu olisikin sinun lapsesi, tai jos sinulla olisi toinen
lapsi, joka olisi sinun omasi!"
"Mutta tuoltahan tulee heisipuu ihan taloni eteen. Ja miksi vanha
Schramm on punaiseen kirkkotakkiinsa puettu? Ja hän kulettaa
käsivarresta Walleriina-rouvaa. Eihän semmoistakaan ole milloinkaan
ennen tapahtunut, että vanha rouva on morsiusneitona, tyttärensä
häissä. Oi, älä ota häntä, Fritz! Älä ota Gringelin Eevaa! Ja päästä
minut irti, muuten minun täytyy puristaa sinut kuoliaaksi -- etkä
sinä sitten enää voi ottaa Gringelin Eevaa."
"Purista, purista minut kuoliaaksi!" sanoo Fritz, kiertää
käsivartensa hänen ympärilleen ja painaa huulensa hänen huuliaan
vasten.
"Päästä minut irti!" huutaa Heleija suuttuneena ja kuumat veret
syöksyvät hänen kasvoihinsa. Hän työntää Fritzin rajusti luotaan,
niin että tämä viskautuu kauvas, niinkuin silloin Ulrikin-sillan
luona. Hän itse kaatuu, lyöden päänsä puuta vasten.
Kuinka kylmä tuo puu onkaan. Niinkuin se ei olisikaan puu, vaan
kalkkiseinä. Hän kiertää hapuillen kätensä sen ympärille, sillä äkkiä
on tullut yö, vain pieni nelikulmainen pilvi tuolla vastapäätä on
jonkun verran valoisampi, muuten koko seutu on pimeä ja puutarha
samoin.
Se on todellakin seinä, jota vastaan nojautuneena hän istuu. Maa
hänen allaan on pehmeä kuin vuode. Vieressään hän kuulee hiljaista
hengitystä. Hän tuntee olevansa paitasillaan. Häpeän puna polttaa
hänen kasvojaan yhä tulisemmin. Fritz on häntä suudellut! Ja kuinka
hän on itse puhunut Fritzin kanssa! Eihän hän ole voinut puhua sillä
tavalla! Eihän hän ole saattanut antaa miehen itseään suudella!
Mutta hänhän tuntee vielä pinnistystä rinnassaan siitä, että hän
niin lujasti puristi Fritziä itseään vasten. Hän tuntee vielä
huulillaan Fritzin huulten lämpimän kosketuksen ja sydämessään ennen
aavistamattoman tunteen.
Ja kuitenkin kevyt hengitys hänen vieressään on Liisun. Nelikulmainen
valoisampi ala on hänen kamarinikkunansa. Hän istuu vuoteessaan.
Onkohan kaikki ollutkin vain unta?
Kuinka hyvältä tuntuisi, jos niin olisi! Silloin ei sekään pitäisi
paikkaansa, että Fritz kosii Gringelin Eevaa. Sillä sitä ajatusta hän
ei voinut sietää. Mutta silloinhan sekin, että hän rakastaa häntä,
Heleijaa, olisi myöskin unennäköä, ja se häntä suretti.
Jos hän nukkuisi uudelleen, niin hän ehkä näkisi edelleen unta
samasta asiasta. Kuka tietää mitä hän vielä unissaan tekisi! Hänen
kasvojaan vieläkin polttaa, ajatellessaan mitä jo on tehnyt. Mitähän
Fritz hänestä ajattelee? Mitä nuo naiset nyt sanovatkaan!
Hän oikein itkee suuttumuksesta itseään kohtaan, ettei hän voi
vapautua noista tunteista eikä edes tahtoisikaan vapautua, ei mistään
hinnasta!
"En välitä Fritzistä rahtuakaan!" sanoo hän ääneen. "Menköön
Gringelin Eevan kanssa naimisiin. En välitä hänestä! En välitä
kenestäkään! Niin se on, ja sillä hyvä!" Mutta hän ei pääse itsestään
selville. Hän yhä sekottaa toisiinsa unen ja todellisuuden.
Hän menee avonaisen ikkunan luo vilvottelemaan.
"Jospa menisin uimaan!" sanoi hän itsekseen.
Hän tietää ettei Liisu herää ennen aamua. Hän pukeutuu.
Muistellessaan tunteitaan Fritzin sanoessa: "Jos sinulla olisi toinen
lapsi, joka olisi omasi", koskee hänen sydämeensä pikku Liisun
puolesta kuin hän olisi todella tahtonut luopua tyttösestä. Hän
pyytää sydämessään nukkuvalta anteeksi. Sitten hän rientää uimaan.
Mutta seisoessaan lymypaikassaan, jossa niin usein ennenkin on
öiseen aikaan uinut, hän ei voi pakottaa itseään edes kaulahuiviaan
riisumaan. Muulloin hän oli vapaasti kuin lapsi heittäytynyt
viileään virtaan. Mutta nyt -- hän tietää ettei kukaan häntä näe, ja
kuitenkaan hän ei voi. Hän häpeää puita, taivasta, vettä, yötä ja
itseäänkin.
Onko hän sitten tehnyt jotain pahaa?
Kun hänen mieleensä johtuu Gringelin Eeva, niin sydämensä on tuskasta
pakahtua. Tässä hän nyt seisoo. Syvyys houkuttelee häntä tuhansin
äänin sellaisenaan heittäytymään sen viileään syliin. Hiljainen
tuulenpuuska häntä pelottaa, hän pakenee kotiinsa kuin arka kauris.
Ensimäinen uniko hänet niin muutti? Muulloin hän ei pelännyt ketään.
Eikä hän nytkään pelkää muiden voimaa, hän pelkää omaa heikkouttaan.
Ja sitä hän ei tuntenut vielä tunti aikaisemmin.
Nousevan aamun ensimäinen puna heijastuu hänen pieneen rikkonaiseen
peiliinsä. Hän katselee lasta. Se oli kuitenkin herännyt hänen poissa
ollessaan. Se oli istuutunut vuoteeseen ja itkenyt. Sitten se oli
nukahtanut istualleen, ruumis etukumarassa. Hän polvistuu vuoteen
viereen ja kiertää hiljaa käsivartensa tytön ympäri.
"Usko minua, Liisu", sanoo hän nukkuvalle, "sinusta en luovu
elämässäni. En tarvitse muita lapsia kuin sinut. Eikä minusta tule
sittenkään huono ihminen. Mitään sellaista kuin äsken en varmaankaan
tee tajuissani, sen voit uskoa Liisuseni, ja äitivainajani taivaassa
on minua auttava, etten tee niin enää unissanikaan."
22.
Holderin Fritzin luonnostaan vahva terveys oli sillaikaa voittanut
sairauden. Hän sai jälleen liikkua vapaasti ulkona.
"Onpa sentään kummallista", sanoi hän istuutuen puutarhansa tuolille,
"että sairaanaolostakin on jotain oppimista! Terveenä tuskin
huomaamme aurinkoa ja taivasta, puita ja ruohoa ja kaikkea muuta
mitä ympärillämme on. Mutta kun olemme viikon pari sairaina, niin
aivan uusi, eloisa, hyörivä ja häärivä maailma avautuu silmiemme
eteen. On kuin noiduttua, että nyt huomaan erikseen jokaisen maassa
makaavan kiven, jokaisen siipiään puhdistavan hyttysen ja jokaisen
ruohonkorren. Siitä vasta näen, miten tuhmaa entinen hurjisteluni on
ollut. Vaikken kykenisi yhtään jäsentä liikuttamaan, niin kykenen
kuitenkin olemaan kunnon mies."
Samassa seisoi isoäiti hänen edessään. Vanhus itki.
"Mitä te itkette, mummo?" kysyi Fritz.
Vanhus nyyhkytti: "Oi hyvä Jumala! Että nyt taasen istut tuossa ja
olet terveenä -- sehän minua itkettää."
"Olette tuhma, mummo", sanoi Fritz. -- "Joko olette järjestänyt tuon
asian -- tiedättehän kenenkä kanssa?"
"Odotahan nyt, kunnes jälleen vahvistut ja voit itsekin siellä käydä."
"Eikö muuta puutu?" kysyi Fritz. "He siis tietävät senkin, että olen
vaaninut Eevaa, saadakseni puhua kahdenkesken hänen kanssaan?"
"Tietysti, poikaseni, tietysti", vastasi vanhus. "On se kuitenkin
omituista tämä ihmiselämä. Kuulehan, Fritz, etkö kerran ihmetellyt,
kun sinun työpajasi oli perinpohjin siivottu?"
"Tarkotatte: tuohon vanhaan aikaan?" Niin nimitti Fritz muutoksensa
edellistä aikaa.
"Sitä juuri", vastasi isoäiti.
Fritzin mieleen juolahti nyt asia. "Niin, siivosittehan te kerran
salaa työpajani, kun pelkäsitte minun raivostuvan, jos saisin siitä
tiedon. Ja minä raivostuin silloin, en ollut löytää työkalujani."
"Kyllä kai", arveli vanhus, "kun olit tottunut niitä etsimään ympäri
nurkkia lastujen alta."
"Niin", sanoi Fritz, "se oli viimeisten Grunden markkinain jälkeisenä
aamuna, jolloin minä -- te tiedätte kyllä jo mitä, enhän mielelläni
ajattele tuota entistä aikaa. Olin silloin raivoissani, kun minun
täytyi hakea kalujani oikeilta paikoiltaan. Vajan ovikin oli sulettu."
"Arvaappa kerran, Fritz, kuka sen teki! Minä se en ollut".
Fritz mietti hetkisen ja sanoi sitten suuttuneena itsekseen: "Pitääkö
minun aina ensiksi ajatella _häntä?_ Johtuupa mieleeni että hän olisi
voinut sen tehdä. Vaikka onhan se mahdotonta."
"Voinhan sen sinulle sanoa, Fritz. Heleija sen teki."
"Siis kuitenkin?" Fritzin kalpeille kasvoille nousi tumma puna. Hän
tunsi sen ja huudahti suuttuneena: "Walleriinan Eevastahan teidän
piti puhua!"
Niin hän huusi, ja kuitenkin hän olisi mielellään tahtonut tietää
oliko vanhuksen puheessa perää. Mutta eikö hänellä sidotussa
kädessään ollut lahjomaton vastatodistaja? Heikkouteensa suuttuneena
hän jatkoi: "Ellei kaikki ole kunnossa siksi, kun alan jälleen ulkona
käydä, niin menen Amerikkaan."
Vanhus pelästyi. Hän alkoi jo pelätä ettei voisikaan toteuttaa
aiettaan.
"Mitä siitä enää puhutkaan, Fritz poikaseni?" puheli hän kuin ilman
aikojaan. "Asia on jo päätetty. Walleriina-rouva on lyönyt polviinsa
ja sanonut: Tässä istun ja sanon: sellaisen pariskunnan, kuin minun
tytöntynkäni ja rouva Holderin pojanpojan, on itse taivas yhdistänyt.
Tulkoon mestari Holder vain itse puheilleni! Hän on ollut hyvillä
mielin siitä, että sade on miltei maahan kukistanut Heleijan talon.
Kaupungin rouvat niin kauvan pelottelivat Heleijaa -- voinhan sen
sinulle nyt jo sanoa, Fritz -- että sinä muka väijyit kirveellä
Heleijaa tehdäksesi hänelle vaikka mitä, kunnes tyttö suuttui, ja
mitä sitten tapahtui, sen tiedät. Ja kun Heleija huomasi ettei se
ollutkaan totta, silloin hän suuttui vielä kerran ja ajoi kaikki nuo
naiset talostaan. Nyt he iloitsevat että tytön on käynyt huonosti."
Oli uskallettua isoäidin jo nyt mainita Fritzille Heleijan teko ja
siten antaa hänen huomata, että asian oikea laita tunnettiin kaikista
hänen salaamisyrityksistään huolimatta. Vanhus tiesi sen vallan
hyvin. Hän oli aikonut odottaa siksi kunnes Fritz, rauhallisemmaksi
tultuaan, voisi iloita siitä että hänen vakuutuksensa neuvotteluista
Walleriina-rouvan kanssa olivat pelkkiä verukkeita. Mutta Fritzin
yhä uudistuvat kiivaat vaatimukset liiton vahvistamisesta eivät enää
myöntäneet asian lykkäystä.
On tarpeetonta mainita millaisella jännityksellä isoäidin silmät
seurasivat pojanpoikansa kasvonilmettä mainitessaan tuon arveluttavan
kohdan. Kuinka hänkin kalpeni nähdessään Fritzin vielä entisestään
kalpenevan ja huuliaan purevan.
Mummo ei tiennyt että suuttumus, jonka hän näki nousevan Fritzin
kasvoille, johtui juuri siitä ajatuksesta, miten suuren ilon tieto
hänen erehdyksestään Heleijan mielenlaadun suhteen olisikaan
tuottanut, ellei tuo tieto nyt olisi tullut liian myöhään. Se oli
suuttumusta itseensä, että hänen mieleensä oli johtunut tuo onneton
Eeva-juttu, josta hänen nyt täytyi pitää kiinni, vaikka häveten
huomasi olleensa siinä hyvin yksinkertainen. Mutta hänen täytyi
ihmisten tähden pysyä päätöksessään, ja tuntiessaan tuon pakon
kamalan painon, hän huudahti suuttuneena: "Ne teidän ihmisenne! Mitä
he tietävät? He sanovat että minä muka väijyin Heleijaa, voidakseen
sitten sen johdosta minua moittia ja pilkata."
"Ei niin", koetti vanhus hyvitellä. "Sinä luulet että he ovat muka
paheksuneet sitä, että sinä olit Heleijaan mieltynyt. Mutta niin
ei asia ole. Siitä he ovat sinua päin vastoin kiittäneet. Mutta
se ei ole ollut heidän mielestään oikein, että alotit asiasi niin
eriskummallisella tavalla. Joka tahtoo ihmisiltä jotain salata, hän
vasta oikein heidän uteliaisuuttaan herättää. Ja jos joku koettaa
jotain salata, niin he luulevat että on ollutkin salattavaa,
sillä hyvää ei kenenkään tarvitse salata. Sinä olet niin paljo
ajatellut muita ihmisiä ja käyttäytynyt niin salaperäisesti, että
olet pelästyttänyt itse Heleijan ja sitten ihmisten tähden sanonut
liikkuneesikin Gringelin Eevan vuoksi. Ihmiset ovat arvelleet että ei
pitäisi heistä niin paljo välittää."
Isoäidin huomio kääntyi jälleen potilaan hyvinvointiin. Hän oli
itselleen suuttunut siitä, että oli tämän aikaansaanut. Olihan
saunaisäntä painanut hänen mieleensä, että piti tarkasti välttää
kaikkea mielenliikutusta ja suuttumusta. Hän meni toimittamaan
pojanpojalleen virvottavaa juomaa.
Fritzille oli isoäidin poistuminen mieleen. Hänen oli vaikea olla
enää suuttunut eikä hän voinut sietää ajatusta, että isoäiti näkisi
hänet surullisena taikka huomaisi hänen ajattelevan Heleijaa.
"Se on muka ollut tyhmää, että olen niin paljon ajatellut muita
ihmisiä", sanoi hän itsekseen. "Ja ketkä niin ovat arvelleet?
Ihmiset! Ihmiset sanovat ettei pidä niin paljon välittää ihmisistä.
Taivaan nimessä! Tuosta voisi joutua aivan pyörälle! Ja hulluinta
siinä on, että he ovat oikeassa. Se on siis narri, joka välittää
ihmisistä. Ja se on vielä suurempi narri, joka tekee jotain heidän
kiusakseen, kuin se joka koettaa olla heidän mielikseen. Ja minä
muka olen tullut toiseksi, paremmaksi mieheksi ja syvälliseksi
ajattelijaksi. Hurjistelua, nulikka, tuota sinun vanhaa
hurjisteluasi! Sinä muka olet ollut jotain, kun olet käyttäytynyt
oikein naurettavasti. Taivaan nimessä! Jos voisin edes tehdä sen
tekemättömäksi, mutta tässä minun täytyy olla tyhmyyteeni kytkettynä
kuin lapsi pahaantekoonsa." "Jospa asia olisikin niin, kuin vähän
arvelen! Mutta sekin saattaa olla vain ajatusteni kuumehoureita.
Mummo ei ole milloinkaan oikein selvästi tahtonut sanoa, onko hän
todellakin suorinut Eevan asian valmiiksi, ja on aina puhunut
Heleijasta aivankuin ohimennen. Ei olisi ensinkään mahdotonta,
että hän on vain sanonut käyneensä Walleriina-rouvan luona. Enkä
tiedä kuinka iloinen olisin, jos asia olisi niinpäin. Mutta minun
on mahdotonta sanoa siitä mummolle mitään. Hurjistelemaan en enää
rupea, olkoon miten hyvänsä. Mitä kerran sanoo, siinä on pysyttävä,
vaikka sydän kahtia halkeisi. Jos saisin Heleijan omakseni, niin
olisin jo huomenna terve. Jospa vain tietäisin mitä hän on ajatellut
ihmisten sanoessa, että olen tahtonut häntä kosia. Jos tietäisin,
onko hän tekoaan katunut? Oikeinkohan itkenytkin? Tekisin vaikka mitä
saadakseni asiasta selkoa. Tuolta tulee mestari Schnödler. Jospa
voisin häneltä urkkia! Mutta hän on liian viisas. Kylläpä olisi
hullua, jos minun täytyisi ottaa tuo Eeva, en voisi sen jälkeen enää
koskaan tulla oikein terveeksi, sen tiedän. Enkä tahtoisikaan tulla
terveeksi."
Mestari Schnödler huomasi, mitä Fritzin teki mieli tietää.
Ja kun Walleriinan Eevallekin oli eduksi, että puhemies vastasi
samaan nuottiin kuin mummo oli häntä kehottanut, niin hän esitti
asian Eevan kanssa jo aivan valmiiksi sovituksi ja kaupungillakin
tunnetuksi. Ihmiset olivat muka jo kauvan aavistaneet että näin
kävisi. Niitä muutamia puheita, että Fritzin kosiminen oikeastaan
olisi tarkottanut Heleijaa, ei uskottu, koska Holderin Fritz ei ollut
niitä miehiä, jotka huojuvat sinne tänne.
Fritzissä saivat saunaisännän puheet aikaan sellaisen
mielenliikutuksen, että hän antoi jälleen kantaa itsensä vuoteeseensa.
Saunaisäntäkin käytti hyväkseen tätä asian tilaa. Hän saattoi
vanhuksen hyvinsovitetuilla rauhotuspuheillaan pian mitä suurimpaan
tuskaan.
Ikäänkuin ohimennen hän sanoi, että Fritz näytti luulevan mummonsa
koettaneen vain uskotella täyttäneensä hänen toivomuksensa. Sen oli
saunaisäntä huomannut, vaikkei hän sentään tahtonut väittää, että se
arveluttava käänne, joka jälleen näytti uhkaavan paranevaa potilasta,
johtuisi suorastaan siitä. Mummon piti vain tarkasti välttää kaikkea
keskustelua tuosta asiasta.
"Mitä siihen tulee, että tuo riivattu mies sanoo ylihuomenna
lähtevänsä Amerikkaan, niin siitä me pian selvän otamme. Niinkuin
hän muka kaiken lisäksi vielä kaipaisi merikipua! Minäpä tiedustan
onko tuo Walleriina-rouvan asia jo selvä, ja ellei ole, niin minä sen
selvitän. Älkää olko millännekään, rouva Holder, merellä kuoleminen
ei ole läheskään samaa kuin pudota katolta ja taittaa niskansa."
"Aivan oikein, mestari", alotti vanhus. Mutta mestari saattoi hyvin
arvata, että vanhus tahtoi sekaantua asiaan ja ehkäistä hänen
puhemiestoimensa. Siksi hän sanoi itsellään olevan kovin kiireen,
puhui miltei kuoleman kynsissä olevan tahdon pyhyydestä ja riensi
pois ennenkun vanhus oli ennättänyt saada sanaakaan suustaan.
Siinä nyt oli tuo hyvä Holderin mummo. Saunaisäntä meni luultavasti
suoraa päätä Gringeliin.
Kun eukko astui sisään, tapasi hän Fritzin jälleen kalpeana ja
heikkona vuoteellaan ja kuuli hänen heikolla äänellä hourailevan
jostakin "kuumekoirasta".
"Oi Jumala!" ajatteli hän, "saunaisäntä oli sittenkin oikeassa, Fritz
hourailee jälleen. Jos hänen todellakin täytyy kuolla, niin en voi
unohtaa etten täyttänytkään hänen viimeistä toivomustaan Walleriinan
Eevan suhteen. Ja vielä lisäksi olisin hänen kuolemaansa syypää."
"Kas tässä, Fritz", sanoi hän, asettaen valmistamansa juoman
vapisevin käsin hänen viereensä.
Fritz yhä hiljalleen toivoi, että isoäiti oli häntä vain uskotellut.
"Schnödlerkin on voinut puhua noin vanhuksen neuvomana", ajatteli hän
itsekseen. Tosin saunaisännän yksityispuheet eivät näyttäneet pitävän
yhtä hänen otaksumiensa kanssa, mutta pääasiallisesti ne soveltuivat
hänen toivomuksiinsa. Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää: "Uskon näin
ainoastaan sentähden, että toivoisin asian niin olevan."
"Mummo!" sanoi hän. "Te ette olekkaan suorittanut tuota asiaa
valmiiksi. Te olette kuin kuumehoureen koira..."