"Tuon Eevalle suoritettavan."
Vanhus ei ollut vieläkään häntä ymmärtävinään. Silloin mestari kertoi
mitä hän vaitiolon lupausta vastaan oli kuullut eräältä toiselta,
jonka nimeä hän ei uskaltanut mainita. Sillä hän tarkotti räätäliä.
Nyt vasta Holderin mummo sai kuulla koko tuon jutun pojanpoikansa
seikkailuista. Kuinka hän oli Heleijaan rakastunut, kunnes lopulta
itse selittää, että hän onkin tavotellut Gringelin Walleriinan Eevaa.
Tuo viimeinen käänne tuntui mummosta ihmeelliseltä, samoinkuin koko
juttu. Holderin mummo ei ollut tuhma nainen. Taitavasti kyseltyään
saunaisännältä mitä ei itse tiennyt, oivalsi hän pian tapausten
sisällisen yhteyden. Parasta näytti hänestä olevan, että Fritz ensin
sai rauhottua. Jos mummo tekisi hänen tahtonsa mukaan, niin hänen
täytyisi sitä myöhemmin katua. Kunpa hänen vain onnistuisi pitää
Fritziä siinä luulossa, että kaikki tapahtui hänen tahtonsa mukaan,
kunnes hän oli tyyntynyt! Siihen mennessä kyllä kaikki järjestyisi
hyvin.
Mutta mestari Schnödler välittäjäinnossaan voisi tuon kaiken
pilata. Sentähden sanoikin viisas mummo vähän mietittyään: "Niinpä
todellakin, mestari Schnödler, mitä tekin asiasta arvelette? Eipä
silti, ettei Fritzini tietäisi mitä tekee. Mutta sellaisen rouvan
kuin Walleriina-rouvan tyttöä ei sovi noin vaan toisen kautta tilata.
Siksi täytyy minun itseni mennä. Ja pitäähän mestari muidenkin
suhteen vielä asian salassa. Minun Fritzini on hyvin omituinen.
Kun ihmiset luulevat että hän on tavotellut Heleijaa, silloin hän
ihmisten kiusaksi tahtoo Walleriinan Eevaa. Jos taasen ihmiset
sanovat hänen Eevaa tavottelevan, niin hän varmaan kääntyy taas
Heleijan puoleen. Ja jos luulette Walleriina-rouvan asiaan suostuvan,
niin hän ei suinkaan mestaria siitä kiitä, jos te asian turmelette.
Ja jos Fritz mahdollisesti teiltä jotakin kysyy, niin sanokaa
vain, että minä olen kyllä asian toimittanut. Mutta mitä te oikein
Fritzistäni arvelette? Sitähän minun pitikin kysyä."
"Kuumeen hän saa ja aika hyvän", vastasi mestari. "Kun tauti tarttuu
tuollaiseen mieheen, niin se ei olekkaan mikään räätälinkuume. Vaan
älkää olko millännekään, rouva Holder. Huomenna tulen jälleen, kyllä
me hänestä selvän saamme!"
Vanhus auttoi mestarin ulos. Hän katsoi huolestuneena hänen
jälkeensä. Mestari huomasi tämän. Parinkymmenen askeleen päässä
vajan ovesta häneen tarttui uudestaan rauhottamisinto. Hän kääntyi
vaivaloisesti vakuuttaen: "Ei vettä väkevämpää, rouva Holder, ei
vettä väkevämpää!"
19.
Kuun ennustus kävi toteen. Heleija ei ollut vielä nukkunutkaan, kun
jo alkoi sade rapista. Herätessään hän kuuli vesipisarain kahisevan
olkikatolla ja heisipuun lehdillä. Ja ennen sitä aikaa, jolloin hän
tavallisesti meni päivätyöhönsä, valui kuin saavista kaataen.
Muuan pieni tyttö tuli peruuttamaan hänen siksi päiväksi sovitun
ulkotyönsä.
"Huomenna varmaankin on jo parempi sää", arveli Heleija.
Tyttönen sanoi mennessään: "Heleijan ei tarvitse tulla ennenkun äiti
jälleen kutsuu."
Heleija katsoi ihmetellen hänen jälkeensä. Sitten hän sanoi: "Ei
haittaa. Ellei siellä, niin muualla. Työtä on yllinkyllin."
Anna-Maija oli sinä aamuna sangen totinen, kun hän laskeutui alas
ottaakseen lapsen hoitoonsa.
Samaan aikaan antoi Walleriina-rouva noutaa tuolit ja kahvikupit. Tuo
seikka koski hyväntahtoiseen vanhukseen aina sydän juuria myöten.
Ylhäiset vieraskäynnit olivat hänen mielestään antaneet Heleijalle
jonkinlaista ylevyyden arvoa ja loistoa, josta osa kirkastaen
lankesi hänenkin päälleen. Hän tunsi samoin kuin vanhat uskolliset
palvelijat, jotka herrasväkensä rappeutumisessa näkevät omankin
kunniansa himmenevän. Heleija oli hänelle rakas. Se jo oli häntä
surettanut, ettei Heleija ollut hänen hyväkseen suostunut edes
yhteen ainoaan niiaukseen. Ja vaikkei hän kokonaan hyväksynytkään
noiden suurellisten naisten käytöstä, niin hän ei kuitenkaan
kunnioituksessaan heitä kohtaan ymmärtänyt kuinka köyhä voisi asettua
uhmaavalle kannalle heidän suhteensa. Se, että Heleija oli sellaista
yrittänyt, tuntui hänestä majesteetinrikokselta.
Kun Heleija tällä kertaa jäi kotiin, oli hänkin liikaa ja kömpi
päätään pudistaen jälleen huoneeseensa.
Tyttö istuutui ompeluksineen etuseinän ikkunalle -- takimainen oli
heisipuun sisäänkurkistamista varten -- eikä ajatuksiinsa vaipuneena
edes huomannut vanhuksen lähtöä.
20.
Ei milloinkaan toinen päivä eroa niin toisesta kuin ne päivät, jotka
seurasivat Heleijan viimeistä Zainhammerin matkaa. Tälläkin päivällä
oli aivan oma luontonsa. Niinkuin tupanen olisi ensi kerran ollut
tyhjä. Heisipuu näytti aivan kaljupäiseltä, sensijaan että se ennen
oli tirkistellyt tuhatkiharaisena. Lapsi, joka leikki Heleijan
lähistöllä, pysytteli tiedottomasti vielä sillä pienellä alalla,
mikä sillä nyt viikkokausia oli ollut käytettävään ja väisteli yhä
polvia, joita ei enää ollut. Niillä seuduin, missä Walleriina-rouva
oli istunut, se yhä liikkui suuressa kaaressa. Jopa itse Heleija oli
kulkiessaan väistävinään tuon mahtavan rouvan liehuvaa myssyä.
Muuten hän unohti kaiken muun Fritziä ajatellessaan.
Näillä ajatuksilla oli omituinen vaikutus häneen itseensä. Tieto
syyllisyydestään ja mietiskelyt miten saattaisi sen, mitä ei enää
voinut tekemättömäksi tehdä, ainakin osaksi sovittaa, herätti hänen
sisäisen maailmansa, joka tähän saakka oli uinunut tuon reippaan
tytön käyttäessä voimiaan uuvuttavaan ruumiilliseen työhön. Se ilmeni
pian hänen ulkonäössäänkin. Katseensa syventyi -- siinä kuvastui
uuden elämän alku.
Aikaa oli Heleijalla kyllin, ja sitä näytti suotavan hänelle yhä
enemmän tämän uuden olomuodon kehittämiseen.
Yön kuluessa taukosi sade joksikin aikaa. Mutta jo seuraavana aamuna
se alotti uudelleen, laulaen päivästä päivään samaa yksitoikkoista
säveltä.
Tunti kului tunnin jälkeen, päivä päivän, viikko viikon. Yksin sade
pysyi alallaan ainaisessa yksitoikkoisuudessaan. Se, jolla ei ollut
kelloa, ei enää pian tietänyt yön ja päivän erotusta.
Ensin ihmiset katsoivat ilmapuntaria joka tunti, sitten joka päivä,
lopulta eivät viitsineet enää vilaistakaan. Tuntui siltä kuin ei
voisi toisin ollakkaan. Ensin ikävöitiin jälleen nähdä vihreätä
ja sinistä, lopulta unohdettiin, että enää muita värejä olikaan
kuin harmaa. Harava ja kuokka olivat muuttuneet satumaisiksi
muinaiskaluiksi.
Ihmiset joutuivat päästään pyörälle tästä uudesta
maailmanjärjestyksestä, jossa vesi näytti anastavan ilman sijan.
Kunpa vatsankin sijalle olisi ilmestynyt joku uusi järjestys. Mutta
sydänalan kohdalla muistutteli tuo entinen yhä olemassaolostaan.
Nälkä oli se rengas, joka lujimmin liitti nykyisyyden menneisyyteen.
Ja jos tuollainen heinäsää herätti varakkaittenkin huolia, mitenkä
sen täytyikään ahdistaa yksinäisen tytön sydäntä, joka tänään
kulutti mitä eilen ansaitsi! Kun vieri päivä päivän perään kenenkään
pyytämättä häntä työhönsä, enemmän pesuun ja siivoamiseen kuin
muihinkaan sisä- ja taloustöihin, silloin hänen lopultakin olisi
pitänyt ymmärtää mitä hän, Walleriina-rouvan sanojen mukaan, oli
aikaansaanut. Mutta hän tahtoi mieluummin laskea sen olosuhteiden
kuin omaksi syykseen. Tosiaankin, kuka nyt pesisi vaatteita, kun ei
voinut niitä kuivattaa! Kukapa lattioita, kun jokainen toi kengissään
sisään puolet Luckenbachin pelloista! Taitamattomuutensa ompelijana
hän oli valmis tunnustamaan, mutta ompeleminen ei hänestä ollut
mitään työtä. Hän ajatteli samoin kuin useimmat hänen säätyynsä
kuuluvat. Kun heidän itsensä täytyy joskus kirjottaa kirje tai muu
sentapainen, niin se tuntuu niin vaikealta ja kiusalliselta, että he
joka kirjaimen sijasta mielellään hakkaisivat sylen halkoja. Mutta
kun joku tekee sitä työnään aamusta iltaan, niin se ei muka ole
mitään, pikemmin jonkunlaista laiskurin elämää.
"Eikä minua huvita tuollainen laiskurintyö!" jatkoi Heleija
ajatuksiaan. "Mutta tullappa kerrankin taas kaunis sää!"
Hän tietää kuuluvansa kauniin ilman toveruuteen. Hän on Luckenbachin
heinäniityillä yhtä asiaankuuluva ja välttämätön kuin aurinko ja
kuivattava tuuli.
Tosiaankin! Siihen mennessä on syöty, mitä hän tähän saakka on pannut
säästöön mahdollisen sairauden varalle. Ei itseään varten, vaan pikku
Liisun, tytön varalle.
Anna-Maijaa sensijaan haetaan sitä ahkerammin töihin. Milloin
hänet kutsuu Walleriina-rouva, milloin kankurin emäntä, milloin
joku muu. Hän joutuu enää hyvin vähän olemaan kotonaan. Hän puhuu
joka päivä yhä ylhäisemmin, aikaapa jo heilautella myssyään aivan
Walleriina-rouvan tapaan.
Vain harvoin on hänellä enää aikaa ohimennessä pysähtyä alakertaan
juttelemaan, ja silloin hän antaa hyväntahtoisesti tuon uuden
loistonsa valaista Heleijan himmentynyttä olentoa. Hänellä ei
ole rohkeutta tarjota mitään tytölle, vaikkapa haluakin olisi.
Sillä hän tuntee Heleijan. Ja tämä ei näytä siltä kuin hän olisi
minkään tarpeessa. Päinvastoin hän laskee pilaakin vanhuksesta. Hän
näyttelee häntä kohtaan Walleriina-rouvan ja kankurin emännän osia
ja tekee tuon niin taidokkaasti, että Anna-Maija toisinaan unohtaa
happamanimelän naurunsa ja niiaa niin syvään, kuin Heleija olisi joku
noita mahtavia rouvia.
Eräänä sadepäivänä tuli Anna-Maija hämäränaikana Heleijan luo hänen
tupaansa. Tyttö huomasi kaikesta, että vanhuksella oli jotain
sydämellään.
"Enhän minä ole noita teidän suurellisia rouvianne, niin ettei teidän
tarvitse alottaa ilmoista, tahtoessanne minulle jotain sanoa",
huomautti Heleija. "Asia on hyvin yksinkertainen, joko puhutte tai
olette puhumatta. Niin se on, ja sillä hyvä! Tai ehkä säästätte
sanottavanne siksi, kun olen sytyttänyt lampun."
"Älä vain minun tähteni lamppua sytytä, hyvä Heleija!" hätäili
Anna-Maija, joka yhä etsi puheensa pasmalankaa.
"Enkä, vaan tuon Liisu-tytön tähden."
"Liisuhan istuu aivan rauhallisena, ja öljy tulee niin kalliiksi..."
"No, olkoon vielä vähän aikaa, mutta sitten..."
"Niin", sanoi Anna-Maija. --"Kerranhan se on tehtävä", ajatteli hän
ja koetti nykäistä itseään suoraan asiaan.
"Jos voisit ottaa lapsen mukanasi työmaille", sanoi hän. "Onhan se
jo kyllin suuri. Muutenhan minä tosiaankin asuisin teillä mieluummin
kuin muualla."
"Tahdotte siis muuttaa?" kysyi Heleija.
"Niin", sanoi Anna-Maija. "Minun rintani ei enää kestä tuota
heisipuun tuoksua."
"Tänä vuonna se on jo kukkinut", vastasi Heleija rauhallisesti. "Eikä
se kuki enää kokonaiseen vuoteen."
"Ja sitten puro", jatkoi Anna-Maija nolona.
"Niin tosiaankin, puro!" säesti Heleija. "Se on todellakin kamalan
märkä. Oletteko jo tänään aikonut muuttaa?"
Vanhus myönnytteli.
"Nytpä ymmärrän", sanoi Heleija, "miksi öljy on niin kallista ja
minkätähden tulette luokseni hämärissä. Olette ajatellut että muuten
näkisin päältänne, että ajattelette verukkeita. Jos olisitte tullut
yöllä, niin se olisi ollut vielä parempi, sillä silloin en olisi
kuullutkaan. Te olette minun puolestani oma herranne ja voitte
antautua Walleriina-rouvan armoille milloin tahdotte. Minulla ei ole
teille mitään sanottavaa eikä pahastumisen syytä. Ja mitä Liisuun
tulee, niin sen asian täytyy kyllä selviytyä, niinkuin selviytyykin
-- ja sillä hyvä!"
Mutta Anna-Maijan mielestä ei kaikki vielä ollut hyvin. Hän olisi
niin halusta kuullut, ettei Heleija voinut tulla hänettä toimeen.
Sillä niin paljon kuin hän olikin Heleijasta vieraantunut, oli tyttö
hänelle kuitenkin liian rakas. Hänhän menikin vain pelosta, että nuo
mahtavat rouvat voisivat pitää syntinä, jos hän vielä jäisi asumaan
Heleijan luo. Mutta ei ole niinkään helppoa jättää taloa, jossa on
kauvan asunut, saamatta sitä tunnustusta, että häntä siellä edes
hiukan kaivataan. Hän kehitteli auki suuren paperin, jossa oli pieni
sokerileipä, ja antoi sen Liisulle.
"Kunpa et olisi tehnyt tuota noille suurellisille rouville!" lausahti
hän vapisevin äänin vielä ovessa. "Ja kun olisit mielikseni edes
kerran niiannut, mutta..."
Nyyhkytys katkasi puheen, hän vain viittoili käsillään.
Lukkoon painautuvan oven kalahdus osotti hänen menneen.
Ulkona sateessa hän vielä seisoi jonkun aikaa silmät vettä valuen.
Mutta Heleija itsekin oli sivuuttanut totuuden samana hetkenä, kun
siitä vanhusta moitti. Sillä hänelle ei ollut ensinkään yhdentekevää,
että Anna-Maija pyrki hänen luotaan pois.
Eipä silti että hän olisi vielä siitäkään, että tuo uskollinen
vanhuskin hänet jätti, huomannut mitä hänestä ajateltiin koko
kaupungissa.
Mutta Anna-Maija oli kokonaisen ihmisijän talossa asunut. Hän oli
siellä asunut jo ennenkun Heleijan äiti vastanaituna nuorikkona sinne
muutti. Yksi toisensa jälkeen oli Heleijan muistin aikana jättänyt
talon. Ensin paareilla kannettuna isä, äiti ja nuoremmat sisarukset
-- vanhemman siskon oli hän itse karkottanut. Nyt, kun Anna-Maijakin
läksi, vasta tyhjyys tuntuvaksi tuli. Niinkuin olisi äitiä kannettu
toisen kerran ulos. Silloinkin oli näin satanut. Ja vanha heisipuu
kahisi yhtä omituisesti kuin silloinkin. Aivankuin ihmiset kirkossa
rukoiltuaan kohoavat syvään hengähtäen hiljaa istualleen.
Kaikki tuo johtui nyt hänen mieleensä. Ja hän olisi sen Anna-Maijalle
sanonutkin. Mutta hän pelkäsi äänensä pettävän puhuessaan. Ja
mieluummin kuin että olisi ruikuttaen ilmaissut tunteensa, hän jäi
vaieten ikkunansa ääreen istumaan.
21.
Kohtalon näin Heleijaa ahdistaessa se otti yhtä ilmeisesti
Anna-Maijan hoivaansa. Aivankuin olisi vanhus sen kehotuksesta
päättänyt jättää Heleijan mökin. Sillä sopivampaan aikaan hän ei
olisi voinut muuttaa harvoja kapistuksiaan uuteen asuntoonsa.
Tuon pienen talon ränstynyt olkikatto soi sille nykyistä loppumatonta
sadetta vastaan yhä vaillinaisempaa suojaa. Vanhojen saviseinien
halkeamat taas ottivat avosylin vastaan vihollisen, joka siitä
kiitollisena suurenteli niitä parhaan taitonsa mukaan. Mikäli Heleija
reikiä tukki, sikäli sade niitä jälleen repi. Heisipuu ei voinut
muuta kuin neuvottomana heilutella yhä jäykkeneviä oksiaan. Aika
ajoin se koputteli seinään, ikäänkuin yhä uudestaan tutkiakseen
niiden lujuutta, ja aina koputettua se ravisti yhä surullisemmin
päätään, rukoillen että sade vihdoinkin taukoisi. Mutta se ei saanut
siltä muuta vastausta kuin alati ratisevan pilkkanaurun.
Talopahasen ilkein naapuri oli kuitenkin kallio, joka maata motkotti
aivan sen oikeassa päässä kiinni. Se valoi öljyä tuleen, tai tässä
tapauksessa vettä veteen. Se kokosi kaikki laelleen putoavat vedet ja
syöksi ne rinteeltään mökkiparan niskaan, ikäänkuin se olisi ollut
mikähän liikkeelle pantava myllynratas.
Vasen sivuseinä paraikaa vajoili. Kattokin olisi suistunut, ellei
kallio vihdoinkin olisi armahtanut ja tuota häilyvää olkapäällään
kannattanut. Sitten alkoi suurin osa etuseinää vajota. Se kumartui
väsyneesti eteenpäin, ikäänkuin kurkistaen kulman takaa apua. Sitten
se vaipui hiljaisen nöyryyden esikuvana pää polvia vasten.
Talo muistutti nyt suihkukaivoa, jonka yhdessä kulmassa vanha
heisipuu seisoi velttona kuin läpeensä kastunut sateenvarjo, lyöden
tuollaisesta ilkiteosta kauhuissaan oksat päänsä yli yhteen.
Walleriina-rouva teki melkein saman tempun, kun saunaemäntä toi
Gringeliin uutisen Heleijan talopahasen kohtalosta. Hän löi molemmat
kätensä polviaan vasten.
"Siitä nyt näkee kuinka oikeassa olimme", arveli hän. "Onhan ennenkin
satanut, mutta tämä sade on kuin taivaan näkyväinen rangaistus.
Ja koko Luckenbachin täytyy olla samassa kadotuksessa. Se, joka
helatuorstaina on kuusikymmentä täyttänyt, tietää mitä puhuu. Tässä
istun ja sanon: onko tämä olevinaan sade? Ei, se on vedenpaisumus
erään syntisen tähden."
"Niin", sopersi mestari Schnödler, "Heleija on kuin jättiläisten
tyttäret. -- Mutta minulla on teille jotain puhuttavaa!"
"Ja Herra on taas tälläkin kertaa erään viattoman pelastanut", jatkoi
Walleriina-rouva. "Anna-Maija tuolla on kuin toinen Noak."
Anna-Maija, joka puhdisti oven luona lamppuja, niiasi syvään. Hänen
suunsa meni hymyyn, mutta sydämessään hän huokaili mökin kohtalon
tähden.
"On se omituista", sanoi seppä lievästi nikottaen. "Näyttää siltä
että kaikki vanhan testamentin tapaukset uudistuvat vielä kerran
tässä hyvässä Luckenbachissa. Ensin oli parati'sista karkotus, nyt on
vedenpaisumus, näkemättä on enää Baabelin torni ja Israelin lasten
lähtö Egyptistä."
"Se on ollut!" sanoi Walleriina-rouva. "Mutta nyt se vasta on
lopullisesti täytetty. Faarao, joka on paaduttanut sydämensä, makaa
nyt Punaisessa meressä. Taivas on puhunut."
Seppä ja toisetkin vieraat menivät. Mestari Schnödler ryntäsi
Walleriina-rouvan luo, kuiskatakseen jotain hänen korvaansa.
"_Tuota_ koskevaa!" sanoi hän osottaen Eevaa, joka juuri astui
huoneeseen.
"Eevaseni!" huusi Walleriina-rouva. "No, miten hänen laitansa nyt
on?" kysyi Eeva tullen heidän luokseen.
"Se se vasta mies on", naurahti mestari Schnödler. "On oikein
nautinto nähdä sellaista miestä kuumeessa! Soisin että tekin, rouva,
kerran saisitte sellaisen kuumeen. Te vasta elämää pitäisitte.
Eikä sillä vielä niskaa taiteta. Älkää olko millännekään,
Walleriina-rouva. Kyllä me teistä selvän saisimme. Silloin kun tuo
poika hourailee, niin hän ei puhu muusta kuin Heleijasta. 'En pääse
hänestä irti', huutaa hän, 'Tuolla hän on, ja tuolla, ja tuolla'.
Ja hän osottaa milloin rintaansa, milloin päätänsä. Noiduttu mies
-- mutta kyllä me hänestä selvän otamme. Mutta kun taas on selvällä
päällä, silloin aina kysyy: 'Mummo, joko olette selvittänyt asian
Walleriina-rouvan kanssa?' Niin ihastunut hän on tähän neitoseen."
Gringelin Eeva näytti olevan toista mieltä. Mutta: "Kunhan ensin
hänet saan", sanoi hän itsekseen, "kyllä tuon toisen pian mielestä
poistan."
Mestari Schnödler oli itsekseen samaa mieltä kuin Eeva, vaikkei
tahtonut sitä ilmaista joko kohteliaisuudesta tai muista syistä.
Walleriina-rouvan mieleen vain ei juolahtanut, että Fritz saattaisi
olla kiintynyt kuningas Faaraoon. "Entäs hänen mummonsa?" kysyi
Eeva. "Hän ei millään ehdolla tahdo että minä asian järjestäisin. On
siinä muijaa! Mutta kyllä hänestä selvän saan. Jos pitäisi antautua
puheisiin jonkun tyttöletukan kanssa, silloin voisin muka minäkin sen
tehdä. Mutta sellaisen luo, kuin Walleriina-rouva, pitää hänen itse
tulla. Ja kuka tietää milloin se tapahtuu. Minä en saa muka asiasta
hiiskua sanaakaan. Fritz on muka niin kummallinen. Jos ihmiset
rupeisivat puhumaan että hän kosii Gringelin Eevaa, silloin hän voisi
muka aivan uhalla vielä ottaa Heleijan."
"Hm", ajatteli Gringelin Eeva. 'Tytöntynkä' arvasi aivan oikein,
ettei Holderin mummo olisi hänestä huolinut. Hän ajatteli: "Kunhan
vain asiasta tulee valmis, kyllä sitten eukon pehmitän".
"Luulisipa Fritzin itsensä jo kyllin vanhaksi", sanoi hän,
"voidakseen lähettää kenen itse tahtoo. Vanhus ei voi minua oikein
sietää. Olkoon minun puolestani. Naittakoon vaan hänet tuolle
raakalaiselle ja kääriköön hänet vaikka pumpuleihin aina hävyttömiä
kasvojaan myöten. Mutta jos joku sellaisia saa aikaan, ei hän
ainakaan minulta saa suurta puhemiespalkkaa."
Mestari Schnödler käsitti hyvin että tämä merkitsi: "Voisit saada
minulta hyvän puhemiespalkan."
Hän katsoi tyttöön veitikkamaisesti.
Mutta Walleriina-rouva heilautti myssyään:
"Holderin mummo on aivan oikeassa. Tuollaista asiamiestä ei lähetetä
Gringelin emännän luo tällaisessa asiassa. Holderin mummo tietää
miten on käännyttävä suurten rouvien puoleen. Tässä istun ja sanon:
Gringel ei kaupittele kellekkään!"
Tytöntynkä tarttui pulloon, jonka kylkeen oli kirjotettu "Espanjan
palsamia", ja kaasi mestari Schnödlerin pyytämättä hänelle kaksi
lasia peräkkäin. Äitinsä selän takana hän teki kieltävän liikkeen
maksun suhteen ja sanoi: "Mestarin ei tarvitse enää turhaan asiasta
huolehtia. Minä olen samaa mieltä kuin äitinikin."
Mestari Schnödler ymmärsi yskän. Hän nyökäytti nauraen päätään
Eevalle ja sanoi Walleriina-rouvaa osottaen: "Helkkarin ylväs tuo
Walleriina-rouva! Mutta kyllä me hänestä selvän saamme."
Mestari meni ja Walleriina-rouva kääntyi Anna-Maijan puoleen, joka
juuri pukeutui siniseen vaippaansa mennäkseen ulos.
"Eikö niin, Anna-Maija?" sanoi hän. "Ellemme me suuret rouvat
olisi suuttuneet, niin olisi nyt kenties koko Luckenbach hukkunut
kuningas Faaraon kanssa. Ja jos olisimme käyttäytyneet vielä toisin,
niin kenties koko sadetta ei olisi tullutkaan. Vai mitä te siitä
arvelette, Anna-Maija?"
"Oi!" sanoi Anna-Maija. "Aivan niinkuin te arvelette,
Walleriina-rouva. En minä ainakaan tee itseäni syypääksi
minkäänlaisiin arveluihin. Walleriina-rouva kyllä tietää ettei ole
mitään arvelemista sen lisäksi, mitä hän itse arvelee. Joka on
niin rikas kuin Walleriina-rouva ja helatuorstaina kuusikymmentä
täyttänyt!"
"Anna-Maija on jotakuinkin järkevä ihminen hänen oloihinsa
katsottuna", arveli Walleriina-rouva tuosta nöyryyteensä hukkuvasta.
"Sentähden onkin Herra häntä niin näkyväisesti kädellään korottanut.
Tästä esimerkistä voitte nähdä ettei Jumala ole vain umpimähkään
maailmaa luonut, vaan että hänellä on silloin ollut joku ajatus
luodessaan toiset rikkaiksi ja toiset köyhiksi."
Ulkoa kuului tuulen suhinaa. Se oli itätuuli, joka nyt nousi kapinaan
sateen jatkuvaa valtaa vastaan.
"Siinäpä se!" sanoi Walleriina-rouva taivaan sinisilmän ensi
kerran jälleen pilkistäessä harmaiden sadepilvien takaa. "Onhan se
päivän selvää. Tuuli on oikein odottamalla odottanut siksi, kunnes
rangaistus on päättynyt. Ja kun ei sen ole tarvinnut odottaa siihen
saakka, kunnes talo olisi kokonaan hävinnyt, niin näemme ettei taivas
ole halunnut kokonaan tuhota kuningas Faaraota, vaan on ainoastaan
tahtonut häntä nöyryyttää ja sen kautta johdattaa hänet oikealle
tielle. Ja kun Jumalalla on jotain sen tapaista tekeillä, silloin
pitää ihmisten rientää hänelle avuksi. Mitä minuun tulee, niin tässä
istun ja sanon: mitä voin kuningas Faaraon käännyttämiseksi tehdä,
sen teen rehellisesti ja uskollisesti."
Näin riemuitsi Walleriina-rouva, päättäen kohtalon avuksi jälleen
ruveta Heleijan asioista huolehtimaan.
Vanha Anna-Maija sensijaan kyyhkyslakassaan -- sillä sellaisena oli
hänen nykyinen asuntonsa aikaisemmin ollut -- oli tosin ylpeä taivaan
välittömästä armosta, mutta salassa hän kuitenkin itki vanhan talon
kohtaloa ja kuningas Faaraon kovuutta ja tunnottomuutta.
Vanhus ei voinut oikein tottua enemmän uuteen suosioon kuin
kyyhkyslakkaansakaan, hänen kun täytyi niistä molemmista nauttia
aivan yksin. Rankkasateessakin hän hiipi vanhaan siniseen viittaansa
käärittynä hämärissä pelokkain askelin entisen tyyssijansa ympäri.
Siellä hän kulki ja kiusasi vanhaa harmaata päätään kuvittelemalla
mitenkä kaikki olisi voinut olla toisin, jos Heleija vain olisi
seurannut hänen neuvojaan. Ja joka kerta kun hän muisteli heidän
viimeistä eroaan ja jäähyväisleivosta, nyyhkytti hän uudelleen
ajatellen: "Olisipa tyttö edes sanonut että hän toivoisi minun
jäävän! Eikä hän ole minun mielikseni niiannut ainoatakaan kertaa."
Kuinka sydämestään iloitsivatkaan nyt kaupunkilaiset itätuulesta.
Niin miellyttävältä ei olisi tuntunut suloisin länsituulikaan kuin
nyt tämän kuivan veitikan karkea olemus.
Sillä karkeutta ja ankaruutta itätuulelta vaadittiin ajaakseen
tiehensä tuon raskaan pilvijoukon. Vihaisesti puuskahdellen se
lennätti ne takaisin kotimaansa, läntisen meren helmaan. Jälelle jäi
vain valkoisina pumpulihiuteina liiteleviä siekaleita. Ja niitäkin jo
aurinko ruusuisin sormin kehräili pitkiksi hienoiksi langoiksi.
Kaiken harmaan jälkeen heräsi nyt entinen väriloisto eloon. Kuin
tulipunaiset hämähäkit vihreällä paperilla häärivät vihannalla
niityllä punaiset hameet, ja tummat takit ja housut kuin mustat
kuoriaiset niiden välissä. Ken vain kykeni viikatetta tai haravaa
heiluttelemaan, riensi riemuin hikikylpyyn. Pikku kaupunkiin ei
jäänyt ainoatakaan tervettä käsivarsiparia.
Ja kuitenkin yhdet, kenties terveimmät, jotka ennen muita kuuluivat
vapaaseen ilmaan.
Eipä siltä että niiden haltija olisi ilmanpuutetta kärsinyt. Heleija
olisi ulos- ja sisäänkäydessään voinut päästä ovea avaamatta, sillä
oven viereen seinään oli syntynyt miehenkorkuinen aukko. Mutta hän
sulki oven huolellisemmin kuin milloinkaan ennen, vaikkei mennytkään
pitemmälle kuin puutarhaansa. Ja hän kulki nyt vielä kepeämmin
askelin ja pystypäisempänä kuin konsanaan, aina väliin virittäen
iloisen laulunpätkän. Hän teki ihmisille kiusaa. Niinpä hän istui
päivät pitkät, kun ei kukaan häntä työhön pyytänyt, kaikkien
nähtävänä tupansa pöydän ääressä. Mutta hän ei näyttänyt ketään
huomaavan, ja seinään syntyneestä aukosta hän ei ollut tietävinään.
Tuo oli kaupungin kaikille pilkkakirveille todellinen juhlanäky.
Jokainen koetti välttämättä päästä tuota kummaa näkemään,
kuiskatakseen jollekin naapurille tai tuttavalle huomautuksiaan juuri
niin ääneen, että ne paraiksi ylettivät Heleijan korvaan. Mutta
tytöllä oli aina jokaiseen pilkkasanaan raitis nauru ja näppärä
sutkaus vastaukseksi.
Öisin oli asianlaita toisin. Kun kaikki äänet olivat sammuneet ja
hänen ylpeytensä lauennut jännityksestään, silloin hänen uupunutta
mieltään painoi raskaana nykyisyyden ja uhkaavan tulevaisuuden
taakka. Mutta silloin tuli Fritzistä hänen onnekseen hänen
yksinäisten hetkiensä eroamaton seurakumppani -- päivä päivältä yhä
suuremmassa määrässä.
Kun Heleija eräänä aamuna heräsi, eikä päivän noustessa sen
säteet heijastaneetkaan hänen pieneen peiliinsä, silloin hänen
lannistettu mielensä jälleen virisi uuteen eloon. Nopeasti hyppäsi
hän vuoteestaan. Tosiaankin: koko taivas oli kauttaaltaan harmaiden
pilvien peitossa. Pääskyset lensivät tavallista nopeammin ja niin
matalalla, että ne miltei koskettivat puron pintaa. "Nyt heidän on
pakosta tuleminen", nauroi hän itsekseen, "tuon runsaan heinänsadon
tähden, joka makaa vielä levällään ulkona. Tällaisen aamun
seuralaisena on tavallisesti sade ennen iltaa. Nyt minua tullaan
taas työhön hakemaan. Ja kun kerran pääsen asiaan käsiksi, niin
tiedän kyllä että kelpaan vastakin, kun he taas näkevät mitä voin
aikaansaada."
Niin nopeaan hän ei ollut milloinkaan pukeutunut eikä peseytynyt. Hän
otti ylleen keveimmän hameensa, voidakseen oikein reippaasti liikkua.
Pian kuuluikin koputus, kerran, sitten uudestaan ja yhä uudestaan,
mutta koputtaja ei ollut työhön kutsuja, vaan vanha heisipuu. Huonoa
leikintekoa niin arvossapidetyn ystävän puolelta! Heleija miltei
uskoi, että rouvat olivat tuon vanhan puunkin hänestä vierottaneet.
Ja mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä ylemmä pääskyset kohosivat,
kunnes vuorenhuippujen ympärillä näkyi pitempiaikaista poutaa
ennustava punerva auer.
Heleijan ajatukset eivät kohonneet pääskysten kera -- ei puuttunut
paljon etteivät hänen silmänsä pisaroineet.
Silloin kuului ulkona ruohikossa hitaasti lähenevät ontuvat askeleet.
Silmänräpäyksessä oli Heleijan ylpeys jälleen herännyt. Hän istui
suorana tuolillaan, laulaen iloista laulua.
Askeleet pysähtyivät aivan etuseinässä olevan aukon eteen. Heleija ei
ollut huomaavinaankaan paikalleenseisahtuneen raskasta hengitystä. Se
kuului hänestä kuin Walleriina-rouvan hengitykseltä. Veri syöksähti
tytön poskille aina silmiin saakka, mutta hän lauloi yhä reippaammin
lauluaan.
Ulkoa kuului nyt kevyt yskähdys, jossa värähti hämmästys ja
loukkaantumus. Vihdoin kuului Reickerin ravintolan emännän suuttunut
ääni: "Mutta oletko aivan hupsu, tyttö? Mitä narripeliä tämä on?"
Ärsyytynyttä tyttöä harmitti rouvan äänensävy. "Hän on myöskin noita
suurellisia tai ainakin tahtoo niitä olla", ajatteli hän itsekseen.
Sitten hän huusi kovalla äänellä, vaikka rouva Dotin olisi aukon
kautta kuullut pienimmänkin kuiskeen: "Onko siellä ketään oven
takana?"
Tämä ilveily harmitti jälleen ravintolan emäntää, joka tosiaankin
tahtoi käydä suuresta rouvasta. "Minun kanssani et kujeile", sanoi
hän. "Siihen et pysty."
Siitä huolimatta meni Heleija ensin ikkunan luo, aukaisten sen sangen
juhlallisesti. "Vai te se olettekin, rouva Dotin? Mutta miksette
käy taloon? Minä en mielelläni pidä ikkunoita auki, kun Liisu saa
paraikaa hampaita. Ja kun ikkuna on sulettu, niin ei oikein kuule
mitä ulkona puhutaan."
Reickerin emäntä pudisti päätään ajatellen: "Miten lie tuonkin järjen
laita? En olisi uskonut, että tämä talonjuttu olisi häneen niin
koskenut." Hän aikoi tulla huoneeseen aukon kautta, mutta kun kuuli
Heleijan avaavan ovea, niin ajatteli: "Jos hänen laitansa todella on
vähän niin ja noin, niin täytyy tehdä hänen mielikseen. Tuollaiset
ihmiset voivat suutuksissaan vaikka mitä tehdä."
Ovi avautui ja emäntämme astui ehdottomasti askeleen taaksepäin, kun
hän näki Heleijan seisovan niin lähellä itseään. Hänen mieleensä
johtui sinä silmänräpäyksenä kaikellaisia juttuja hulluista. Mutta
tarkemmin Heleijaa katseltuaan, huomaamatta mitään mielenhäiriön
oireita, vielä vähemmin raivokohtauksen tapaista, liikkasi hän tytön
jälessä tupaan.
"Hyvää päivää", sanoi hän sitten --"vaikka kasvoistasi päättäen
sinulla toivottamattakin on hyvinvointia kyllältä."
"Oi", vastasi Heleija hilpeästi, "hyvää ei koskaan saa liiaksi.
Taisittepa minua vähän säikähtää?"
"Ja sinä luulet olevasi ainoa, joka et pelkää", naurahti ravintolan
emäntä keventynein mielin, sillä hän näki kohta että Heleija oli
entisensä. Silmäillessään tupaa harmitti häntä kuitenkin, että
Heleija vielä sellaisten tapausten ja tekojen jälkeen saattoi olla
entisellään. Sentähden hän jatkoi: "Nyt saat jättää kaikki metkusi
sikseen! Olen tullut tänne pulmakseni kanssasi vakaan sanan. Mutta
saatan lähteä sitä sanomattakin."
Rouva Dotin istuutui uuninpenkille ja asetti eteensä pöydälle
mukanaan tuomansa nyytin. Heleija toi ikkunan luota tuolinsa,
asettuen vierastaan vastapäätä.
Tämä ensi työkseen veti kaulahuivinsa poimuista silmälasinsa esille.
Sitten hän silitti esiliinaansa, kumartui Heleijaan päin, pani lasit
nenälleen ja alotti: "Tyttö, tyttö, mitä olet tehnytkään! Menet
työntämään Holderin Fritzin veteen, koskei hän tahdo sinua kosia, ja
kun nuo suuret rouvat sinua teostasi nuhtelevat, olet niin tuhma,
että ajat heidät talostasi!"
"Koskei hän tahtonut minua kosia?" huusi Heleija suuttuneena. Emäntä
otti lasit nenältään, niinkuin tapansa oli aina milloin ei itse
puhunut. Mutta Heleija jatkoi: "Tuon ovat muut teille uskotelleet,
vaikka teidän pitäisi tietää millaisia teidän suuret rouvanne ovat.
Ja heidän pitäisi ensin ajatella omaa syytään, miten kauvan he minun
korvaani toitottelivat että Fritz väijyy, tehdäkseen minulle jotain
pahaa, kunnes minäkin sen uskoin."
"Olkoon niinkin", vastasi ravintolan emäntä, asettaen jälleen lasit
paikoilleen, "sillä asiaan ei lopullisesti vaikuta lainkaan mitenkä
se on ollut. Koko juttu on tämä: sinä olet köyhä tyttö ja he ovat
isosia naisia. Vaikka he itse olisivat työntäneet Fritzin puroon,
niin se ei siihen vaikuta, sillä köyhän tytön ei sovi kohdella suuria
rouvia niinkuin sinä olet tehnyt. Olen aina ajatellut, että sinun
luonteisellesi pakostakin kerran käy hullusti. Köyhyys ja ylpeys
ovat huonoja aviokumppaneita. Ylpeydelläsi olet suututtanut kaikki
ihmiset ja kuka tietää miten vielä voi käydä, ellet ajoissa käänny.
Mene siis vielä tänä päivänä noiden isoisten naisten luo ja pyydä
heiltä anteeksi rikoksesi. Walleriina-rouva on itse hyvyys, kun
ei häntä vain ehdointahdoin ärsytetä, niinkuin nyt on tapahtunut.
Sitäpaitsi..."
Heleijan poskilla vuorottelivat rouva Dotinin puheen aikana
alituiseen valkoiset ja punaiset pilkut. "Sitähän minäkin, että
teillä on vielä lisättävänä joku 'sitäpaitsi' tai kaksikin. Se on
kaikki sitä samaa, ja joka kerran suun täydeltä puhuu, se voi puhua
enemmänkin. Sanon vaan että minun korvaani ei pysähdy kymmeneskään
osa teidän puheestanne."
Emäntä asetti jälleen lasit paikoilleen, sanoen rauhallisesti:
"Se on sinun asiasi. Tee miten tahdot, kuuntele tai et. Mutta
minä puhun, koska se on minun velvollisuuteni. Tuo Liisun asia
olisi aivan oikea ja kauniskin, ellet olisi köyhä tyttö, jolla on
tarpeeksi huolehtimista itsestäsikin. Ja luuletko sinä tekeväsi
hyvää sisarellesi vapauttaessasi hänet vitsauksesta, jonka hän
itse on itselleen hankkinut, nostaessasi hänen hartioiltaan surun,
joka voisi hänet saattaa järkiinsä paremmin kuin sinun puheesi,
joista välittämättä hän voi jatkaa yhtä kevytmielisesti kuin on
alottanutkin."
Heleija oli tietämättään kiertänyt käsivartensa Liisun ympärille,
joka seisoi juuri hänen edessään. Kun rouva Dotin otti lasit
nenältään, ikäänkuin ollakseen näkemättä mitä tyttö tuohon ehkä
vastaisi, lausui tämä tavallista hiljemmällä äänellä: "En puhu
mielelläni siitä asiasta." Ja nostaessaan lapsen syliinsä hän
jatkoi, puhuen enemmän tälle kuin emännälle: "Jokaisen täytyy tuntea
ympäristönsä ja tietää pahentaako vai parantaako hän asiansa. Niin,
Liisuseni, me emme pyydä anteeksi, silloin kun muitten pitäisi pyytää
meiltä, eikä meitä erota toisistamme muu kuin haudankaivaja. Niin se
on, ja sillä hyvä! -- Ettepä ole minulle sanonut, rouva Dotin, mitä
se nisu-ukko toimittaa, jonka teille Grunden markkinoilta toin? Jos
se olisi ollut elävä, niin se olisi syönyt teidät, sensijaan että
te syötte hänet. Ja teidän oluestanne olisi hänen nenänsä jo aivan
punainen."
"Niin", sanoi emäntä ja pisti lasinsa jälleen kaulahuivin poimuihin,
"opeta karhua tanssimaan, pian se jälleen ryömii nelin! Ja vaikkapa
joskus kuulisin että olet kerrankin tullut järkiisi, niin pian
sinulla on jälleen vanhat temppusi. Niin suuri ja väkevä kuin
oletkin, olet kuitenkin pelkkä lapsi. Olen sinulle sanonut: tee
miten tahdot, mutta älä myöskään luule saavasi minulta turvaa, ellet
neuvojani seuraa. Eipä siltä, etten sinun tähtesi uskaltaisi rikkoa
välejäni noiden suurten rouvien kanssa. Mutta ei pidä myöskään
sanottaman, että Reickerin emäntä on hänen uppiniskaisuuttaan
tukenut. Nyt tahdon minäkin kerran sanoa: niin se on, ja sillä hyvä!
Jumalan haltuun!"
"Silloinhan se joltain kuuluu, kun te sen sanotte", naurahti Heleija.
Hän näki emännän hetken epäröivän pitikö hänen poistua aukon vai
oven kautta. Mutta ihminen mieluummin poistuu samaa tietä kuin on
tullutkin.
Heleija ei ollut ensinkään sillä mielellä, kuin hän uskotteli
emännälle olevansa. Hän jäi seisomaan talon edustalle, katsellen
vanhuksen jälkeen. Emäntä Dotin oli ainoa, jolta hän saattoi odottaa
osanottoa ja apua hädässään -- hän oli vähällä huutaa vanhuksen
jälleen takaisin. Mutta emäntä olisi pysynyt sanassaan, eikä Heleija
puolestaan saattanut pyytää anteeksi, vaikka olisi tahtonutkin.
Illalla heinätyöstä palaavien ohikulkijain pilapuheet vahvistivat
häntä yhä pysymään entisessä uppiniskaisuudessaan.
Jos edelliset yöt olivat olleet ikäviä, niin eivät seuraavat suinkaan
olleet iloisempia.
Hätä uhkasi entistä ankarammin. Hän oli ärtynyt ja katkera ihmisille,
jotka niin väärin käyttäytyivät häntä kohtaan. Ja kuitenkaan hän ei
ollut milloinkaan painavammin tuntenut kuinka kipeästi hän heitä
tarvitsi.
"Mitäpä minusta!" sanoi hän huolestuneena, istuen vuoteessaan.
"Mitäpä minusta! Jos olisin yksin, niin he eivät voisi minua pakottaa
mihinkään niin kauvan kun niityllä kasvaa juuria ja purossa on vettä.
Mutta Liisun tähden, jota tähän saakka olen ruokkinut vuohenmaidolla
ja teellä! Jos olisin voinut edes pitää vuoheni! Mutta anteeksi en
pyydä missään tapauksessa. Tahdon vielä tarjoutua työhön. En ymmärrä
kuinka minä, jota kaikki ennen ovat kilvan pyytäneet, nyt voin sanoa
ihmisille: antakaa minulle työtä! Mutta tahdon kuitenkin vielä
tarjoutua Liisun tähden. Niin teen kun teenkin huomenna. Mutta nyt
tahdon nukkua. Olkaa vaiti ajatukset, sen sanon teille viimeisen
kerran -- ja sillä hyvä!"
Tämän jälkeen Heleija kääntyi päättävästi kyljelleen, antaakseen
sanoilleen parempaa pontta. Mutta unipa ei saapunutkaan. Hän haki
vaistomaisesti ajatuksilleen uutta kiinnityskohtaa. Katseensa sattui
lapsen pieneen kätöseen, joka täydessä kuunvalossa lepäsi peitteellä
hänen vieressään. Samassa johtui hänen mieleensä mitenkä hänen
sisarensa lapsina olivat vaivanneet päätänsä tutkiakseen kädenselässä
olevista suonista tulevien miestensä nimien alkukirjaimia. Hän itse
oli silloin tehnyt heistä pilaa ja sisaret olivat arvelleet, että
kun Heleijan kädenselässä ei ollut mitään kirjaimia huomattavissa,
niin hän ei milloinkaan miestä saisikaan. Nyt, kun hänen täytyi
ponnistella äskeisiä ajatuksiaan vastaan, teki hänen mieli tutkia
kättään. Ja niin miltei itseään häveten kun hän tuon tekikin, hän
kuitenkin luuli selvästi voivansa lukea kädestään kaksi toisiinsa
kiertynyttä kirjainta. Hän tunsi punastuvansa yhä enemmän eikä
ilennyt enää käteensä katsoa. Sillä niin reipas ja rohkea kun hän
olikin ihmisten edessä, yhtä ujo oli hän itselleen.
Ja kun nyt Liisu, äkkiä heräten, näki hoitajansa niin iloisena ja
rupesi omalla tavallaan hänen kanssaan sopertelemaan, silloin pelkäsi
Heleija hänen viisaita silmiään. Oli aivan kuin lapsi olisi tahtonut
mainita tuon nimen, vaikka hän tiesi ettei tyttönen voinut lausua
ainoatakaan sanaa.
"Älä ole tyhmä, Liisu!" sanoi hän nopeaan. "Eihän se ole tottakaan.
Kuu katselee ikkunasta sisään, nähdäkseen oletko sinä hyvä lapsi, ja
kertoo sitten pikku veljilleen taivaassa että sinä nukut kiltisti.
Katsoppas, kun se on jo tuolla Gringelin kohdalla. Siellä se ensin
nauttii jotain virvoketta ja sitten se paneutuu maata."
Lapsi oli uudelleen nukahtanut.
Heleijasta tuntui nyt aivankuin hänen olisi pitänyt pyytää itseltään
anteeksi, että hänen kädessään oli F ja H kirjaimet. Sillä sitä hän
ei tullut ajatelleeksi, että suonihaarautumista saattoi lukea mitä
vain itse halusi.
"Tyhmyyksiä", sanoi hän kädelleen. "Minä en tarvitse miestä. En
häntä enkä ketään muutakaan. Mutta veli -- se olisi vallan eri asia.
Olisihan hauskaa kun olisi joku, jolle voisi uskoa kaikki. Ja veljenä
Holderin Fritz kyllä olisi minunkin mielestäni hyvä. Jos hän olisi
minun veljeni, kuinka pitäisinkään huolta hänen tavaroistaan! Olisin
koko päivän häntä auttamassa. Iltasin siivoisin ja puhdistaisin
työhuoneen. Sitten hänen pitäisi saada siisti kaulahuivi, sillä
tuota hänen kauluslaitostaan en voi kärsiä, ja nuo pitkät tupsut
leikkaan hänen piipustaan jo ensi päivänä. Polttakoon vain tupakkaa
minun puolestani; se nyt näyttää kuin miehelle kuuluvan. Ja ilman
liiviä kuin mikäkin hampuusi! On kurjaa kun noin kaunisvartaloinen
ihminen ei pidä parempaa huolta itsestään. Hän on kauniin poika,
minkä milloinkaan olen nähnyt. Mutta nuo pitkät villit hiukset eivät
häntä ensinkään kaunista, vain likaavat takinkauluksen. En myöskään
kieltäisi häneltä oluthaarikkaa silloin tällöin, mutta rahat tietysti
pitäisi olla minulla".
Näin hän ajatteli. Mutta pian häipyivät sanat ja kohta ajatuksetkin.
Hänen silmänsä sulkeutuvat. Hän tuskin enää kykenee käsittämään mitä
kaksi talon ohi kulkevaa keskenään puhelevat.
Toinen sanoo: "Nyt hän entistä paremmin tarvitsee reipasta vaimoa,
sormi kun on pilalla."