Vanhus löi ajatuksissaan kätensä yhteen. "Mutta Fritz..."

"Kuin ihmiset, tarkotin. Te olette kuin kaikki ihmiset. Te ette sitä

tahdo. Tahtoisitte minulle väkisin toisen."

Suuttunut ääni, jolla hän nuo sanat lausui, kaikui niin heikkona,

että se tärisytti vanhuksen mieltä enemmän kuin itse puheen sisällys.

Hän kuuli hengessään siinä jo kuolinkellojen sointua.

"Mutta, Fritz poikaseni, kuinka voit noin ajatella?" sanoi hän

itkien. Hän näki jo mestari Schrammin, hautausmenojen toimittajan,

seisovan mustaan viittaansa puettuna oven edessä. Ja hän päätti ensi

tilassa perinpohjaisesti korvata, mitä oli Eevan asiassa laiminlyönyt.

"Onhan se jo sovittu, Fritz, ja mitä vielä puuttuu, se on yhdellä

ainoalla sanalla tehty. Menen myöskin pastorin luo. Älä nyt vaan

suutu, silloin tulet taas huonommaksi."

Fritz näki vanhuksen ottavan viittansa. Hän alkoi todella pelätä,

että hän nyt vasta pakottikin mummonsa tekemään sen, minkä hän niin

sydämestään toivoi tekemättömäksi. Siitä huolimatta hän ei tahtonut

sisintään paljastaa.

"Ellei se ole vielä tehty", jatkoi hän, "niin antakaa sen olla,

mummo. Kuuletteko?"

Mummo ei uskonut vanhoja korviaan. Hän kääntyi, saadakseen silmillään

lisävahvistusta.

Mutta mummon tarkkaava katse osotti Fritzille, että hän oli vähällä

ilmaista sisimpänsä.

"Voin sen suorittaa jo itsekin. Luuletteko minua pieneksi lapseksi,

jolle uskotellaan mitä tahansa. Ei teidän tarvitse minun puolestani

tehdä semmoista, mikä ei ole teille mieluista."

Tuo lempeys koski aina mummon sydänjuuriin.

"Kuulkaas mummo! Jos en itse kykenekkään, niin kyllä aina löydän

jonkun, joka sen tekee."

"Saunaisäntä!" ajatteli vanhus mustasukkaisen tuskallisesti. "Ehkä

sentään ennätän ennen häntä. Matkalla Gringeliin on jos kuinka paljo

kapakoita."

"Teiltä en tahdo nyt mitään. Teidän ei pidä nyt mitään tehdä.

Kuuletteko? Muuten suututatte minut vielä enemmän!"

"Mitä puhutkaan, Fritz poikaseni! Onhan asia jo seposen selvä. Sinä

tulet vielä sairaaksi tarpeettomasta puhumisesta. Jospa mieluummin

voisit hiukan nukkua!"

Mummo istuutui tuolille ja näytti syventyvän neuleeseensä. Hän tahtoi

odottaa sairaan nukkumista.

Isoäidin viimeiset puheet olivat taas miltei eksyttäneet Fritzin. Hän

ymmärsi ettei hän tällä tavoin voisi koskaan päästä asiansa perille.

Ja huomatessaan ettei hän, uhmansa ja ylpeytensä kanssa hiljaa

taistellen, rohjennut näyttää kasvojaan viisaalle isoäidille, kääntyi

hän toiselle kyljelleen.

"Mummo! Tahdon sanoa teille jotakin, mutta -- jos tietäisin -- no,

älkää nyt viitsikö."

Hänen poskilleen nousi häpeän puna, kun ei isoäiti heti rientänyt

hänen avukseen. Silloin hänen mieleensä johtui että ehkä vanhus

sillaikaa, kun hän itse oli ajatuksiinsa vaipuneena, olikin poistunut

huoneesta. Fritz kääntyi ympäri. Vanhus oli tiessään. Viittakaan

ei ollut enää paikoillaan. Pelästyneenä sairas nousi istualleen.

"Nyt vasta hän on Walleriina-rouvan luo mennytkin!" johtui hänen

mieleensä. "Nyt tuli Heleija-toiveista loppu!" Nyt vasta hän oikein

tunsi, kuinka koko hänen onnensa riippui tuosta tytöstä. "Ja

täytyykö minun nyt naida Walleriinan Eeva? Mummo, mummo! Olettehan

vielä siellä! Kuulkaa!"

Mutta mummo ei kuullut. Hän oli todellakin matkalla Walleriina-rouvan

luo.

Juostessaan vajanoven eteen, lupasi Fritz pyhästi tästä hetkestä

heittää tällaisen verukkeilla elämisen; olkoon se kuinka

viekottelevaa tahansa.

Vanhus ei ollut enää vajankaan ulkopuolella.

Hyville päätöksille ominaista on, että ne tavallisesti tehdään liian

myöhään.

23.

"Usko minua, Liisu", sanoi Heleija vuoteen ääreen polvistuneena ja

kiertäen vasemman käsivartensa, nukkuneen lapsen ympäri. "Sinusta

en luovu elämässäni. En tarvitse muita lapsia kuin sinut. Eikä

minusta tule sittenkään huonoa ihmistä. Mitään sellaista kuin äsken

tapahtui, en varmaankaan tee tajuissani, sen voit uskoa Liisuseni,

ja äitivainajani taivaassa on minua auttava, etten tee niin enää

unissakaan."

Hän tunsi tämän päätöksensä pyhän vakavuuden, ja se antoi hänelle

uusia voimia. Muutenkaan eivät yölliset unikuvat voineet kestää

valoisan aamun raitista katsetta. Hänelle selveni yhä varmemmaksi,

että valvova Heleija ei ollut mitenkään vastuunalainen siitä, mitä

tuo uneksiva oli tehnyt tai saattoi tehdä. Vain osa siitä jäi

jäljelle: todellisuus, joka oli unen pohjana.

Tähän yöhön saakka oli tuon terveen, voimakkaan tytön sielu

sukupuolisessa suhteessa ollut täydelleen lapsen kannalla. Kun

hänestä aluksi tuntui vastenmieliseltä nähdä Fritzin hurjistelua,

niin se johtui hänen luonnollisesta hyväntahtoisuudestaan. Sittemmin

vahtitupanaisten loppumattomat varotukset ja neuvot totuttivat

hänet alati Fritziä ajattelemaan. Pelko, myötätuntoisuus, tuska

ja itsensäsyyttelemiset olivat kiihdyttäneet noita ajatuksia

sydämelliseksi osanotoksi ja syventäneet hänen sielunelämäänsä,

joka kuitenkin jäi yhä sukupuolettomaksi, kunnes mustasukkaisuus

vihdoinkin herätti hänessä naisen eloon. Unikuvat olivat vain olleet

kukan verholehtiä, jotka hedelmöittämisen jälkeen huoletta voivat

varista.

Pian oli hänen ainoa ajatuksensa: "Kunhan vain tuo Eevan asia olisi

pelkkää unennäköä! Muuten on kaikki hyvin."

Lapsen aamiaismaito vei Heleijan viimeiset rovot. Se ei häneen

koskenut. Nuo syvät, vuolaat tunteet paisuttivat hänen sydäntään

ääriään myöten, jättämättä suruille sijaa. Kurjuus ei kammottanut

-- hän pukeutui tietämättään kuin juhlapäivää varten. Siinäkin

näyttäytyi hänen sisäinen muutoksensa.

Seisoessaan pienen peilinsä edessä, jota hänen täytyi kääntää miten

milloinkin koko vartalonsa nähdäkseen, selvisi hänelle ensi kerran

eläessään kuinka kaunis hän oikeastaan oli. Tuohon täyteläiseen mutta

samalla kuitenkin solakkaan vartaloon verraten on Eeva vain kuin

varjo. Eikä hänellä ole sellaiset hiuksetkaan, niin kirkasväriset

ja paksut, aina lähes polviin saakka ulottuvat. Vain epäselvä tunne

siitä ettei kuitenkaan kaikki surut ole hälvenneet, saa hänen

huutamaan Liisulle: "Kyllä tästä vielä hyvää tulee, Liisuseni, tulee

varmaan!"

Jo oli aika lähteäkin, jos mieli täksi päiväksi työhön tarjoutua.

Hän ottaa Liisun käsivarrelleen, sillä yksin hän ei voi lasta taloon

jättää. Jos tämä nyt tapahtuisi Fritzin tähden -- kuinka helpolta

tuntuisikaan tuo yöllinen itsensä tarjoominen! Fritzin tähden hän

voisi pyytää noilta suurilta rouvilta vaikka polvillaan anteeksi, ja

murtuneen ylpeyden tuskat vain lisäisivät tuota toiseen sulautumisen

suloisuutta. Kuinka kaikki onkaan eilisestä muuttunut! Hän painaa

lasta rintaansa ja tuntee olevansa sille jotain velkaa, sillä Fritz

on hänelle nyt rakkaampi kuin tuo pieni olento.

Pian hän on kaupungissa. Luonnollista on, ettei hän lähde minkään

vahtitupanaisen luokse. Tuossa on talo, jonka yläosa on vihreäksi,

alaosa siniseksi maalattu. Molempien kerrosten omistajat ovat

keskenään vihoissa ja ilmottavat keskinäiset välinsä tuolla tavoin

ohikulkeville. Alakerroksessa asuvalla on paljo peltoja ja niittyjä.

Talon edessä on puolakärryt, mies paraikaa voitelee niiden pyöriä.

Hänen vaimonsa seisoo ikkunassa ja puhuu hänen kanssaan.

"Hyvää huomenta!" sanoo Heleija tavalliseen tapaansa. Mies vastaa

puoliääneen, aivankuin toivoisi ettei kukaan sitä kuulisi. Rouva

katsoo syrjään.

"Kuljin äsken maittenne sivu. Siellä näkyy olevan vielä paljo heinää

korjaamatta. Teidän kai täytyy ottaa lisäväkeä?"

Hän ei saa vastausta, ei mitään rohkaisevaa: "Niin, jospa tekin

voisitte tulla?" Heleijan sydän paisuu. Katsahdus Liisuun saa hänet

talttumaan. "Minä voisin teitä auttaa tämän aamupäivän", jatkaa hän.

"Tuolta tulee luullakseni Walleriina-rouvan renki", sanoo rouva

miehelleen. "Laita itsesi pian sisään!"

Heleija näkee hyvin, että nuo ihmiset pelkäävät Walleriina-rouvaa.

Jottei kuluttaisi suotta aikaansa, rientää hän edelleen sanoen

mennessään: "Vaikka eihän tuo minulle sentään oikein soveltuisikaan.

Teidän täytyy tulla toimeen omin voimin."

Mies, joka oli jo ennättänyt ovelle, näkee hänen menevän ja tulee

jälleen ulos työtään jatkamaan.

"Mutta siinä ei auta mikään!" sanoo Heleija. "Sinun täytyy saada

maitoa ja leipää, Liisu-rukka. Ja jos vain tuo Eevan asia ei ole unta

pahempaa, niin otan mielelläni vastaan enemmänkin tätä lajia."

Tuolta tulee Puutarha-Kasperi. Hän kiistelee, Heleijaa huomaamatta,

vaimonsa kanssa, joka seuraa häntä tyttärineen -- kaikilla on harava

olalla. "Se on sinun syysi! Jos olisit aikoinasi hommannut, niin

meillä olisi nyt väkeä. Mutta sinulle ei asia johdu mieleenkään,

ennenkun se jo pitäisi olla valmiina."

"Nytpä sattui!" ajattelee Heleija.

"Hyvää heinäpäivää!" sanoo hän ääneensä ja jatkaa ikäänkuin leikkiä

laskien: "Näen että haluaisitte Heleijan niityllenne, vaikkette arvaa

pyytää, kun tiedätte että olen aina viikkokausia edeltäkäsin tilattu."

Puutarha-Kasperi säikähtää, änkyttäen nolona: "Niin, monesti kyllä

-- omituinen sää, luulisin -- ellei -- niin, kuitenkin -- on melkein

liiaksikin varattu..."

Veri syöksähtää Heleijan kasvoihin. "Luulenpa melkein että luulette

minun tarjoutuvan", sanoo hän nauraen.

"Niinkö todellakin", sanoo Kasperi keventynein mielin. Hän aikoo

vielä vaihtaa jonkun leikkipuheen tytön kanssa, kun hänen vaimonsa

tahallaan, ikäänkuin epähuomiosta, töytää häntä haravalla päähän.

Kasperi oli mies, joka ymmärsi yskän. Hän nieli sanottavansa ja

jatkoi vaieten matkaansa.

Mutta yksi tyttäristä kääntyi mennessään: "Jokohan tiedät sen asian,

Heleija? Sunnuntaina viikon päästä ovat Holderin Fritzin ja Gringelin

Eevan häät."

Heleijan polvet vavahtavat. Se ei siis ollutkaan unta! Tuskansa

ahdistamana hän kuulee tyttöjen tirskuvan. Hän kokoo kaikki voimansa

ja sanoo nauraen: "Tänäänkö te sen vasta kuulitte? Minä olin jo

ennättänyt sen miltei unohtaa!"

Nuori vaimo, joka tulee häntä vastaan, sanoo toiselle: "Onpa se

Heleija itsensä somistanut! Hän varmaan luulee, että häät ovat jo

tänään."

Heleija puristaa tietämättään lasta pakottavaa rintaansa vasten

niin, että se miltei alkaa itkeä. "Eevan häihin toki pukeudun

hiukan paremmin", sanoo hän nauraen olkansa yli tuolle nuorelle

naiselle. Sitten hän kääntyy käsivarrellaan istuvan lapsen puoleen:

"Hyi, Liisu, emme me itke! Sitä iloa emme ihmisille suo. Naurahan,

Liisuseni, naura! Mekö päästäisimme tämän Gringelin Eevan korviin?

Mekö sallisimme noitten mahtavien rouvain riemuun ratketa? Mitä Fritz

minulle kuuluu? Tuollainen tuhma uni pitää unohtaa. En huoli ainakaan

hänestä! En huoli kenestäkään! Niin se on, ja sillä hyvä!"

Mutta hän sanoo sen aivan kuin kone. Hän katselee hämmästyneenä

ympärilleen: missä hän oikein on? Kun ei vain tekisi mitään

tyhmyyksiä! Todellakin, olenhan työhön tarjoutumassa. "Tule, Liisu --

mutta liian hyvännahkaisia ei olla!"

Siitä tulikin omituinen tarjoutuminen, jommoista tuskin oli

ennen Luckenbachissa nähty. Mutta tarjooja esiintyi ylpeänä ja

ylimielisenä, vaikka jokaisen hänen naurunsa takana väreili vaivoin

pidätetty itku, ja hilpeys pukeutui vain siksi niin hurjaan muotoon,

ettei tuo toinen mieliala pääsisi voitolle.

Harvat tunnustivat rehellisesti olevansa kynsin hampain sidotut

orpanuus-, sukulaisuus- y.m. suhteiden kautta. Iva, joka muualla

peittelemättä tuli hänen osakseen, oli omiansa vain yhä enemmän hänen

oikullista mielentilaansa kiihottamaan. Näytti siltä kuin hän ei

olisi ensinkään työstä välittänyt, vaan päinvastoin iloinnut, kun ei

sitä saanut.

Ulkonaisesti näin ylimielisenä reutoen ja sisällisesti tuskan ja

surun kanssa kamppaillen sattui hän kotimatkallaan tapaamaan mestari

Schrammin, joka oli ollut hänen äitinsä holhoojana ja sittemmin

hänenkin. Mestari katsoi häneen päätään pudistaen. Kun Heleija hänet

vihdoin saavutti ja kun vanhus ei huomannut läheisyydessä mitään

todistajia, sanoi hän: "Olen oikeastaan niinsanoakseni matkalla sinun

luoksesi."

Heleija ei ollut huomaavinaan, että mestari näytti itsekin miltei

ihmettelevän aikeensa rohkeutta. "Silloinhan meillä on sama tie",

sanoi hän astuen ohitse edelle.

Mestari asetti askeleensa niin, ettei kukaan ohikulkija huomaisi

hänen Heleijaa seuraavan. Eikä hän muuten olisi kyennyt tyttöä

seuraamaankaan tinkimättä käytöksensä arvokkuudesta -- niin nopeaan

tyttö kulki hänen edellään.

Vihdoin hän saavutti tytön hänen talonsa luona.

Sisääntultua asetti Heleija lapsen, joka ei milloinkaan ollut hänestä

tuntunut niin raskaalta, lattialle, antaen sille leikkikaluiksi pari

pelikorttia -- ainoat jäännökset vahtituvan loistoajoilta.

Mestarikin tätä ihmetteli. "Olet käynyt työtä etsimässä", sanoi hän.

"En ollut kotona, kun kävit meillä. Työtä minulla ei tosin olisi

ollutkaan -- sillä..."

"Ymmärrän hyvin", riensi Heleija avuksi. "Teillä on väkeä liiaksikin.

Minä tulinkin vaan, kun satuin juuri ohi kulkemaan."

"No eipä nyt juuri väen paljoudenkaan tähden. Ja vaikka minulla

olisikin väkeä kyllin, niin olisihan sieltä aina jotain ruuanpuolta

joutanut. Mutta sinun täytyy sitä noutaa vasta illalla, ihmisten

tähden."

Tämä tarjous loukkasi Heleijaa enemmän kuin kaikki päiväiset

ivapuheet. Hänen poskillaan väikehtivät taas valkeat pilkut, kun hän

nauraen vastasi: "Syömäänkö sinne tulisin?"

Mestari näytti tällä kertaa pudistavan päätään muistakin syistä kuin

ihmettelystä. "Olisiko siinä sittenkin perää", sanoi hän puoleksi

paheksuen, puoleksi surkutellen, "kun ihmiset sanovat sinulla olevan

ruokaa työtä tekemättäkin? Ja että haet työtä vain näön vuoksi? Ja

minä näen ettei sinulla ole vaatteidenkaan puute. Sinä et ole minun

mieleeni, mutta ettei isä- ja äitivainajasi kääntyisi haudassaan

tähtesi, koetan minäkin sinua varottaa."

Heleija ponnisti kaikki voimansa itsensä hillitäkseen. Rauhottuakseen

hän kysyi mestarilta:

"Kyllä kai jo huomaatte, mistä tuollaiset puheet ovat kotoisin? Mitä

te nurkassa seisotte? Tuossa on tuoli ja uuninpenkki."

Mutta mestari likistäytyi vielä kiinteämmin seinää vasten.

"Arvelen jo siinä olevan kyllin että olen tänne tullut, enkä halua

päälle päätteeksi näyttäytyä ihmisille ilmareikien kautta. Ja

noista aukoista ne sanovat, että sade varmaan teki sinulle hyvän

palveluksen, sillä nyt eivät naapurit kuule ovien avautumista ja

sulkeutumista, kun öisin ehkä otat vieraita vastaan. En tahdo väittää

ihmisten olevan oikeassakaan. Mutta naimattoman, itsekseen asuvan

naisihmisen ei pitäisi yleensä antaa asioiden kehittyä niin pitkälle,

että tuollaisia arveluita saattaa syntyä. Sinä et minun ajatukseni

mukaan voi tehdä mitään viisaampaa, kuin katsoa miten pikimmin saat

hunnun päähäsi. Minä puolestani en tahtoisi uskoa sinusta mitään

pahaa, ja sentähden olisi mieleeni, jos suostuisit leipurille

vaimoksi. Hän on jo kauvan aikaa antanut minun huomata, että hän

haluaisi sinut naida, niin hyvänä taikka huonona kuin olet. Mutta

lapsesta sinun täytyy ensin luopua."

Heleija hypähti raivostuneena ylös tuoliltaan. "Hänkö?" sanoi

hän halveksien. "Joka ei välitä omasta lapsestaan? Te ette tahdo

uskoa minusta mitään pahaa, ja kuitenkin arvelette että ottaisin

tuollaisen."

Mestari Schramm ravisti päätänsä. "Hänen suhteensa ei syntyisi

arveluita itse Walleriina-rouvassakaan", sanoi hän. "Leipurilla on

kahdeksan lehmää, ja hän voi tuskin leipoa niin paljon kuin saa

myydyksi."

"Minkätähden ette itse mene naimisiin noitten lehmien kanssa, koska

olette niihin niin ihastunut?" sanoi tyttö. "Minä en välitä lehmistä

enkä härjistä. Voin tulla yksinkin toimeen. Ja sitten ne teidän

ihmisenne! Voisinko tehdä mitään heille mieluisempaa kuin ruveta

huonoksi."

"Olkoon miten hyvänsä", sanoi mestari, muuttuen äkkiä hyvin

viralliseksi. "Mutta muista puhumatta sinun ei tarvitse luulla että

oikeuskaan puolestaan kärsii sellaista pahennusta, miksikä talosi nyt

on koko kaupungille, se on: ellei asiat muutu, niin meidän kai täytyy

lähettää luoksesi oikeuden palvelija."

Heleija aivan jäykistyi suuttumuksesta. "Koettakoon vain tulla

tänne", sanoi hän, "kyllä näytän! Talo on minun. Kukaan ei auta

minua sen hoidossa. Mitä kenellekään kuuluu, vaikka puhkaisen seinät

kokonaan enkä jätä paikoilleen muuta kuin katon. Haluaisin sanoa

teille, että voitte huolehtia itsestänne ja jättää muut rauhaan."

"Sinä puhut kuin nainen ainakin", vastasi mestari, ihmetellen itsekin

omaa ylemmyyttään. "Puhut kuin nainen. Luuletko sinä että poliisi

muka tulee omin päinsä? Hänet lähettää esivalta, ja esivalta on

siihen oikeutettu, sillä me emme voi oikeuden puolesta kärsiä mitään

vallattomuuksia. No, olen sanonut mitä minun on holhoojanasi sanoa

pitänyt. Tee nyt miten tahdot, mutta älä tästä lähtien syytä minua."

Samalla kiinnitti mestari liivinnapit esiliinansa alla, näyttäen

ihmettelevän niiden monilukuisuutta. Sitten hän läksi.

Heleijalla ei ollut aikaa miettiä sitä eikä tätä -- lapsi vaati

ruokaa. Muulloin hän oli vastaukseksi häntä nauraen suudellut:

"Oikein, Liisu! Sinustakin tulee kerran Heleija, joka ei jätä ihmisiä

vastausta vaille!" Tällä kertaa hän, ensin turhaan haettuaan kaikki

paikat, mihin vielä joku kreutzeri saattoi olla kätkeytyneenä,

tempasi päättävästi lapsen syliinsä ja juoksi ulos edes ovia

sulkematta.

Hänen ei ollut pitkä matka leipurin komeaan taloon. Pääkäytävän

sivussa oleva puoti oli aivankuin piiritetty. Siellä kahdet

käsivarret kurottivat milloin leipiä puodinikkunasta ulos, milloin

rahoja sisään. Toiset olivat ala-ikäisen oppipojan, toiset

yli-ikäisen palvelustytön.

Mutta Heleija ei huomannut tuosta kaikesta mitään. Hän riensi ohitse

tupaan sellaisella kiireellä, että hyvin näki hänen kiirehtivän

jonkun päätöksen toimeenpanoon, ennenkun saattaisi sitä katua.

Paksu leipurimestari istui tuvassa tyytyväisenä aamiaisensa ääressä.

Koko hänen olentonsa loisti ylenmääräistä tyytyväisyyttä. Valkoinen

takki ympäröi hyvinvoipaa ruumista, kalju hikinen pää, jauhot, jotka

häntä puuterina ympäröivät, valkeat kotikengät, kaikki todisti

yltäkylläisyyttä.

Ensin hän näytti ihmettelevän Heleijan tuloa, mutta ihmettely

sulautui tyytyväisyyden hymyksi. Hän nyökäytti päätään puoleksi

omille mielijohteilleen: "hm, joko tuo villivarsa lopultakin

kesyttyy?" -- osaksi itse Heleijalle.

Hänen pelkkä katseensa sai Heleijan punastumaan häpeästä ja

suuttumuksesta.

"Ei teidän tarvitse noin päätänne nöykäyttää!" sanoi tyttö puolittain

ylenkatseellisesti, puolittain kiukustuneena. "Lapsi tahtoo ruokaa,

muuta ei." Hän tarttui esillä olevaan leipään, ja jo liikkeestä näkyi

että vastenmielisyys miestä kohtaan siirtyi hänen tavaroihinsakin.

"Niinkö?" huudahti leipurimestari. "Jos Heleija jää luokseni, niin

on lapsella oleva kyllin ruokaa ja sinulla samaten. Minun puolestani

olkoon sekin täällä." Heleija kääntyi ovensuuhun päin. Lapsi tuntui

saastutetulta, kun moinen mies sitä edes mainitsi.

"Lapsi on minun, eikä teidän tarvitse siitä vatkuttaa!" sanoi hän.

Leipurimestari sulautui leveään nauruun. "Sittenpä en käsitä",

vastasi hän, "miksi minun pitäisi antaa sille syötävää, jos se ei

kerran minulle kuulu."

Heleija seisoi hetken hämmästyneenä. Lausunnon totuus koski häneen

niin vakavasti, että hänen piti panna leipä jälleen pöydälle. Sitten

hän sanoi niin välinpitämättömällä äänellä kuin ei olisi asiasta

millänsäkään: "Luulisitteko sen olevan varkautta? Mutta teidän

leipäänne hän ei syö. Eikä hän sitä haluakkaan."

Leipuri nauroi hänen mennessään, ojentautuen mukavaan asentoon.

"Kyllä hätä neuvoo. Ellei kananpoikanen ole vielä kypsä, niin tottapa

pian kypsyy."

Mutta Heleija lauloi ja ilakoi lapsen kanssa koko kotimatkan, kunnes

olivat kahden pienessä kamarissa.

Silloin vasta hänen silmistään puhkesi rajusateen tapainen itku.

Onko tuollainen ihminen oikeutettu edes ajatuksissaan loukkaamaan ja

halventamaan kunniallista tyttöä!

Mutta siellä ulkona oli jo pari kertaa koputettu ovelle ja naurettu.

Konemaisesti Heleija painoi nenäliinan kasvoilleen, kun kamarin ovi

hänen takanaan äkkiä avautui. Oliko hänen huono maineensa jo antanut

jollekin elostelijalle lähestymisen aihetta?

Kaikki tuon kookkaan solakan vartalon lihakset jännittyivät

hänen äkkiä kääntyessään. Hän seisoi valkoisena ja jäykkänä kuin

marmoripatsas.

"Hyvää päivää taloon!" kuului kevytmielinen ääni.

Ovensuuhun ilmestyi naisolento, pienempi Heleijaa, ja samalla niin

hänen kaltaisensa ja hänestä eroava, kuin kaksi samalla käsialalla

kirjotettua eri sanaa. Miten kylmät, suletut ja lapsekkaan puhtaat

ovatkaan Heleijan kasvonpiirteet ja liikkeet, miten huolettoman

keveät ja houkutushaluiset toisen kasvot ja olento! Heleijassa on

kaikki jännitettyä, toisessa velttoa. Samannäköiset silmät näyttävät

toisella tuskin silmäteriä, toisella koko valkuaisen; toisella

nauraessa näkyvät tuskin valkoiset hampaansa, toisella sen lisäksi

punaiset ikenetkin.

Heleija tunsi tulokkaan omaksi sisarekseen ja astui vakavan

torjuvasti häntä vastaan. "Sinun ei pitänyt viiteen vuoteen tulla

tähän taloon", sanoi hän. "Mitä varten tulet jo nyt, kun tuskin

toinen on alkamassa? Pidä myöskin mielessäsi, että minä en kärsi

tuota kevytmielistä naurua. Lähettääkö herrasväkesi sinut luokseni,

ja mitä oikein tahdot?"

"Pitäisikö sitten aina vain lähetettynä tulla?" vastasi sisar,

tunkeutuen joustavasti kamarin ovesta sisään. "Herrasväkeä ei minulla

myöskään ole."

"Ovatko he ajaneet sinut palveluksesta?" kysyi Heleija totisena.

Sisar astuu ensin tietämättään askeleen taaksepäin Heleijan katseen

tieltä, mutta sitten hän vastaa uhmaten, koska tietää uhman häntä

kaunistavan: "Itse olen mennyt tieheni. Ihmiset luulevat että

tanssiminen on syntiä, mutta minä tahdon nauttia niin kauvan kun olen

nuori. Ja samoin tekevät muutkin, vaikka ovat niin pyhiä olevinaan."

-- Punaiset ikenet nauravat imarrellen. "Älähän nyt enää huoli

murjotella. Miten on lapsen laita? Onko se terve?"

Heleija esti sisarelta pääsyn lapsen luo. Näytti siltä kuin olisi

rehevä köynnöskasvi pyrkinyt pujahtamaan marmoripylvään sivu.

"Ehkä, jos olisit tullut kunnolliseksi", sanoi Heleija. "Mutta

sellaisena et häneen koske, sanon minä!"

"Hm, niinkuin muka itse olisit mikään pyhimys!" naurahti sisar. "Olin

kerran niin typerä että olisin tahtonut tulla toisellaiseksi minäkin,

koska luulin sinutkin semmoiseksi. Mutta ei sinun tarvitse minua

katsella niin ylhäisen ylpeästi. Huonoistakaan ei se kuitenkaan ole

kaikkein huonoin, joka ei tahdo esiintyä ihmisten edessä parempana

kuin on. Mutta on niitä, jotka pyrkivät niin esiintymään, vaikka

ihmiset tietävätkin toista."

"Mitä ihmiset tietävät?" kysyi Heleija astuen askeleen lähemmäs

sisartaan.

Tämä peräytyi, sanoen koko joukon äskeistä sävyisemmin: "Kysy heiltä

itseltään. Mutta luulisi toki sinun tietävän sen paremmin kuin

ihmisten."

"Nyt lähdet paikalla!" sanoi Heleija käskevästi. "Tässä talossa ei

ole milloinkaan ollut kelvottomilla sijaa."

Sisar jatkoi yhä nolompana: "Saattaapa olla, että on kerran ollut

sellaisellakin sija."

"On ollut kerran ja on yhä vieläkin -- sentähden lähdet täältä

tiehesi! Ei se ole aina huono, jota ihmiset huonoksi huutavat."

Sisar aikoi vastata samalla äänellä. Häntä harmitti että alakynnessä

oleva vielä tahtoi esiintyä siveystuomarina. Sitäpaitsi hän oli

vanhempi. Mutta hän sai enää vaivoin sanotuksi: "Ja sinä muka et ole

sellainen!"

"Sanon vielä kerran", jatkoi Heleija, "että äitivainajan ei ole

tarvinnut koskaan minua ja minun tekojani hävetä. Siksipä nauran

kaikille ihmisten puhelle."

Sisar koetti koota kaiken uhmansa tunkeutuakseen väkisin lapsen luo.

Hän tahtoi sitä suudella. Tyttönen huusi ja kurotti käsivarsiaan

Heleijaa kohti, joka otti hänet syliinsä ja pyyhkäsi vaistomaisesti

kädellään sisaren koskettamia kohtia.

"Ja minä sanon", uhkaili Heleija, "että lapsesta pitää tulla

kunnollinen. Nyt mene tiehesi, äläkä palaja ennenkun olet jälleen

tullut kunnialliseksi, niin että lapsikin suostuu sinuun ja sinä voit

siihen koskea. Kun minä olen ottanut sen hoitaakseni, jotta siitä

tulisi hyvä ihminen, ja raadan sen tähden yötä päivää, niin sanovat

ihmiset että se on minun lapseni. Sinun pitäisi voida todistaa että

minä en ole sellainen kuin ihmiset sanovat, mutta sinun mielestäsi

olisi hauskaa, jos kaikki olisivat niinkuin sinä, ettei sinunkaan

tarvitsisi ajatella parannusta. Ja nyt -- tunnet minut siksi hyvin,

että tiedät että sinun on paikalla meneminen. Jos tulet takaisin

kelpo ihmisenä, tahdon olla sisaresi ja tämä olkoon lapsesi. Niin se

on, ja sillä hyvä!"

Sisar yritti vielä kerran pyrhistäytyä ylpeäksi, mutta ei saanut

sanaakaan suustaan. Hän seisoi hetkisen neuvottomana, voimatta kestää

Heleijan katsetta. Sitten hän heitti viimeisen silmäyksen lapseen

ja teki lähtöä. Lieneekö mieleensä johtunut muisto onnellisemmista

ajoista -- kyynel vierähti hänen silmäänsä ja hän ojensi tarjoten

Heleijalle kätensä. Mutta tämä ei antanut omaansa, vaan sanoi

ainoastaan: "Jos jälleen tulet kunnialliseksi, niin voit palata."

Sisar yritti nauramaan, mutta ei kyennyt. Hetkisen päästä hän oli

hävinnyt viidakkoon.

Heleija sulki kamarinsa oven, antautuen täysin tunteittensa valtaan.

Hänen ylpeytensä oli nyt perin pohjin kukistettu ja hän tunnusti

itselleen: "Yksinäinen nainen on maailman kurjin olento! Vaikka hänen

käsivartensa olisivat kuinka vahvat, niin se ei voi häntä suojella

panettelua vastaan. Heikoinkin mies on hänen rinnallansa väkevä.

Mies voi lyödä nyrkkiä pöytään ja vaatia tilille sen, joka häntä

kohtaan käyttäytyy huonosti. Ja kuitenkaan ei hänen kunniaansa voi

kukaan loukata niin syvästi ja pysyväisesti kuin naisen, jopa loukata

pelkällä katseella tai ajatuksella!"

Mihinkä hänen nyt tulisi ryhtyä? Kerjätäkö työtä? Sitä hän ei

voi. Mieluummin kuolla! Talo, hänen viimeinen turvansa, on

luhistumaisillaan. Ja mitä on lapsesta tuleva? Voiko hän sitä

edelleen hoitaa ja kasvattaa kunnon ihmiseksi? Jos hän kuolisi,

mitä silloin tulee tuosta pienokaisesta, jota ei kukaan rakasta?

"Lopultakin olisi parasta, kun sekä sinä että lapsi jättäisitte

maailman, jossa teistä välttämättä tahdotaan tehdä huonoja ihmisiä."

Yhä houkuttelevammin kohisee ulkona puro, niin pontevasti kuin vanha

heisipuu pyrkiikin sen ääntä vaimentamaan. Yhä houkuttelevammalta

kuvastuu hänen mielessään se piilokas paikka, jossa hän vielä

viimeksi tänä aamuna oli uinut. Koko päivän on hän ajatuksissaan

kuullut sen kohinan, ikäänkuin se olisi huutanut häntä luokseen.

Miksi? Nyt se hänelle selveni. Ja Fritziin -- joka kenties paraikaa

Gringelin Eevan kanssa häntä pilkkailee -- täytyy tuon tapauksen

kovasti koskea. Hänen täytyy ajatella Heleijaa joka kerta, kun hän on

vannepajuja hakemassa; jokainen vanne hänen höyläpenkillään on häntä

muistuttava paikasta, missä kauneimmat pajut kasvavat ja missä ...

hänen päätänsä huimaa. Hän tempaa Liisun lattialta syliinsä, tehden

raivokkaan päätöksen. Pienokainen käsivarrellaan hän kääntyy ovea

kohti. Silloin lapsi huomaa kasvatusäitinsä ja tahtoo leikkiä hänen

kanssaan, se lyö riemuiten pienet kätösensä yhteen. Hän laskee lapsen

jälleen lattialle, vaipuen polvilleen lattiaan, suudellen ja yhä

itkien, kunnes hän on sydämestään itkenyt kaiken sen, mikä sitä on

painostanut.

Kuinka värisikään vanha heisipuu ilon ja surun vaikutuksesta Heleijan

huudahtaessa: "Onhan toki maailmaa Luckenbachia ulompanakin, missä

ei enää noita tuhmia rouvia kumarreta! Miksipä minua sanotaankaan

Heleijaksi? Miksipä olenkaan saanut Jumalalta vahvat käsivarret ja

hilpeän mielen, ellen käyttääkseni niitä Liisun ja omaksi hyväkseni!"

Hän nostaa lapsen jälleen syliinsä, jokeltaen kilpaa sen kanssa:

"Kylläpä me olemme olleet typeriä, pikku Liisu! Markkinoilla

käydessäni on tuo rikas Metzger niin usein kysynyt taloni hintaa.

Tulehan, niin mennään paikalla hänen luokseen!"

Kun hän lapsi käsivarrella astui ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen

aukon kautta -- sillä nyt hän enää välittää vähät siitä, mitä

luckenbachilaiset ajattelevat -- tavottelee Liisu keltaista perhosta.

Se pakenee heisipuuta vastapäätä olevaan puutarhaan ja istuutuu

punakukkaiselle pavunvarrelle suuren karviaispensaan viereen.

Heleijan silmät kiintyvät pensaaseen.

"Olisivat edes karviaismarjat kypsiä! Sinun on nälkä, Liisu rukka, ja

onpa minunkin. Nyt vasta sen huomaan. Vanha Anna-Maija oli oikeassa

sanoessaan, että kun ihmisen taas tulee nälkä, silloin paholainen

saa livistää tiehensä! -- Mutta sieltä tulee toinen sijalle -- no

eihän toki se ole -- kyllä, hän se on sittenkin! Holderin Fritz se

on -- todellakin -- Holderin Fritz -- pajukosta. Miten erinäköinen!

Takin alla valkoinen liivi -- kaulassa oikea kaulahuivi. Mitähän hän

tahtoo?"

Heleija oli lapsellisuudessaan miltei säikähtänyt. Turhaa! Mitäpä tuo

häneltä? Pyrki vain lyhyintä tietä morsiamensa luo Gringeliin.

Mutta hän on säikähtynyt, niin mieletöntä kun se onkin.

Jospa Fritz edes näkisi, että Heleija häntä säikähti! Ei ei, siitä

hänen ei pidä tietoa saaman, eikä myöskään hänen sydämensä tilasta!

Siitä ei saa kukaan tietää. Sillä se vasta makupala olisi ihmisille,

Gringelin Eevalle, Walleriina-rouvalle, kaikille suurille rouville ja

-- Fritzille itselleenkin!

Heleija laski lapsen maahan karviaismarjapensaan ääreen. Itse hän

turhaan etsii pakopaikkaa, ettei Fritz häntä huomaisi. Tämä jo

lähestyy. Heleija kumartuu jonkun matkan päähän aidasta, selkä tielle

päin, katsellen persiljan keskellä kasvavaa auringonkukkaa. Hän

saattaa tuskin hengittää, katselee vain keltaista kukkaa edessään

sellaisella tuskalla kuin jos sen lehtien lukumäärästä riippuisi

elämä ja kuolema. Muistaessaan untansa, kasvaa hänen tuskansa.

Tässähän he seisoivat unissa Fritzin kanssa. Oli juuri näin valoisa

ja lämmin, ja pensaissa ja taimissa suhisi yhtä iloisesti.

Fritz on sillä välin ennättänyt aidan luo.

"Katsohan, Liisu, mitä olen sinulle tuonut!" hän sanoo.

Hän kohottaa ilmaan vehnäleivän, niin kullankellervän ja kiiltävän,

että nälkäinen lapsi heti pudottaa tavottamansa kypsymättömät

karviaismarjat, jotka oli juuri suuhunsa pistämäisillään. Hän

lähestyy aitaa, kurottautuen leipää kohti. Fritz antaa hänelle

vehnäsen, eikä lapsi pelkää "hurjaa" Fritziä vähääkään.

Mahdotonta onkaan häntä enää sanoa Hurjaksi-Fritziksi. Hän on aivan

toinen mies. Ei jälkeäkään yövalvonnasta, silmien sameudesta,

kasvojen tummasta punasta eikä entisestä kerskailevasta,

kiistanhaluisesta käytöksestä. Kasvoilla lepää tyyni, miettivä

piirre, pitkät hiukset ovat leikatut, ääni ei ole enää niin käheä

eikä luonnottoman kirkuva. Hän on entistä hoikempi. Kaikki on

lempeämpää ja sävyisempää ja kuitenkin miehekkäämpää. Nyt vasta hän

on se Fritz, joksi Jumala oli hänet alkuaan luonut.

Nälkäinen Liisu pureksii rivakasti vehnästään. Fritz puhelee ensin

hänen kanssaan ja astuu sitten aidan viereen, sanoen hiljaa:

"Heleija!"

"Tuohan on sama ääni kuin unissa!" ajattelee Heleija ahdistetuin

mielin. "Ja hän on noin ystävällinen Liisua kohtaan, jota muut

tavallisesti..."

"Heleija", sanoo Fritz uudelleen.

Mutta tyttö antaa hänen huutaa vielä kahdesti, ennenkun on edes

huomaavinaan. Ei hän myöskään lähesty aitaa, tuskin kääntää

silmänsäkään häntä kohti.

"Kuka tietää, tapaanko sinut enää toiste yksin", hän jatkaa.

"Tahtoisin kysyä sinulta jotain."

Yhdellä silmäyksellä Heleija huomaa Fritzissä tapahtuneen muutoksen.

"Minulta?" hän sanoo mahdollisimman välinpitämättömästi ja

hämmästyneesti.

"Niin, sinulta", Fritz vastaa.

"Kysy! Mutta pian, minulla ei ole aikaa."

"Sinähän olet kerran siivonnut minun huoneeni..."

"Siivonnut? Kuka? Minäkö? Sinun huoneesi?"

"Niin, sinä. Ja minun huoneeni. Minun työpajani tuolla Grunden tien

varrella."

"Ajattelehan toki hiukan!" nauraa Heleija. "Eikö minulla olisi muuta

tekemistä kuin siivota jokaisen hampuusin huonetta."

Fritz "hampuusista" huolimatta silminnähtävästi ilostuu.

"Ellet punastuisi, uskoisin sinua", sanoo hän nopeasti. "Mutta sinä

punastut yhä enemmän."

"Hän on iloissaan", ajattelee Heleija, "jos vastaan myöntävästi.

Mutta minkätähden? Mitä hän sillä tarkottaa?" Ääneen hän sanoo:

"Luonnollisesti, koska minua hävettää, kun puhut tuollaisia

tuhmuuksia. Ja kun olen ollut kumarruksissa. Saunanisäntä sanoo aina,

että minun pitäisi iskettää suonta. Jos minusta pilaa tahdot tehdä,

niin mene omasi luo!"

Fritz sanoo niin vakavasti kuin suinkin voi: "En tee pilaa. Ajattelen

että juuri sinun pitäisi olla omani." Kun hän jatkaa puhettaan,

sekaantuu totisuuteen rahtunen veitikkamaisuutta: "Olen ajatellut

että ehkei minun tarvitsekkaan sitä sanoa yöllä, vaan päivällä."

Heleija ei leikillisen sävyn vuoksi huomannut totisuutta.

"En ole tehnyt sinulle mitään", sanoo hän ärtyisästi, "enkä siedä

puheitasi. Ja nyt mene tiehesi! En ole vielä milloinkaan ollut

asioissa nuorten miesten kanssa, vielä vähemmin kihlaantuneen,

kaikkein vähin sinun kanssasi. Luulin sinun sen tietävän. Minulla on

muuta tekemistä. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Fritz vaikeni hetkisen. Sitten hän jälleen alotti: "Kuulehan,

Heleija!" Mutta kun tyttö itsepintaisesti vaikeni, tekeytyen

ikäänkuin olisi luullut hänen jo menneeksi, jatkoi hän: "No niin,

älä ole milläsikään. Tahdoin vain tietää ajatuksesi. Sehän oli vain

kysymys -- ja onhan lupa kysyä, vaikkei syödä!" -- Kuitenkin hän

vielä odotti hetkisen. Nähdessään ettei Heleija mitään vastannut, hän

meni tiehensä.

Heleija kumartuu sillä välin uudestaan auringonkukkaan päin ja

repii armottomasti persiljantaimia. Mutta itsekseen hän ihmettelee:

"Ajattelen että juuri sinun pitäisi olla omani -- mitä hän sillä

tarkottaa?"

Heisipuu nyökäyttää päätänsä: "Älä laske häntä menemään!"

Pavunvarsissa kuiskuttelee tuuli: "Sinut hän tahtoo, sinut eikä

ketään muuta, mutta kun hän luulee ettet hänestä huoli, täytyy hänen

mennä Gringeliin pelkästä ylpeydestä ja harmista." Ja kuitenkin

Heleija tietää että silloin hän menettää koko elämänsä toivon. Mutta

Fritziä hän ei voi pidättää, ei pienimmälläkään kädenliikkeellä,

ei katseen pilkahduksella. Vaikka Fritz uudestaan seisoisi hänen

edessään ja vielä kerran kysyisi, niin hän ei sittenkään voisi

sisintään paljastaa. Yhä loitommas loittonee kaikki, yhä sisempään

sopukkaan pakenee hänen sielunsa.

Linnantiellä, sillä kohdalla, missä vanhan Diktuksen on tapana

kuuluttaa tunnit, Fritz vielä pysähtyy. Aikooko hän takaisin? Ei,

käyminen rasittaa, hän on vielä sairas. Nyt hän taas jatkaa. Eikö

kukaan huuda häntä takaisin? Ja kuitenkin Heleija hämmästyksekseen

kuulee huudettavan: "Fritz!" -- Lapsi on huutanut, lapsi, joka ei

vielä osaa puhua.

Fritz sen kuulee. Hän pysähtyy jälleen, kääntyy ympäri.

Kuka on opettanut lapselle Fritzin nimen? Heleija itse tietämättään,

puhuessaan sille Fritzistä. Tuon Fritz nyt arvaa.

Taasen hän seisoo aidan luona. Oikean sidotun käsivartensa hän nojaa

lehtien ja kukkien peittämää aitaa vasten.

"Kutsuit minua takaisin", sanoo hän väsyneemmin kuin äsken. "Enhän

oikeastaan uskonutkaan, että olisit voinut antaa minun mennä."

"Minäkö?" vastaa Heleija, kääntäen poispäin polttavat kasvonsa. "Mikä

mieleesi juolahtaakaan! En ole sinua edes ajatellut."

"Sitten se oli Liisu."

"Liisuko?" Heleija naurahti.

Fritz kutsuu lapsen luokseen ja nostaa sen vaivaloisesti vasemmalle

käsivarrelleen.

Heleija kiiruhtaa luo ja tukkii kädellään lapsen suuta. "Älä ole niin

yksinkertainen", sanoo hän nopeaan Fritzille. "Lapsi ei voi puhua

sanaakaan."

"Ei muuta kuin Fritz?" sanoo puhuteltu vielä äskeistä kalpeampana.

Mutta äänessä on jälleen veitikkamainen sävy. "Sepä ihmeellistä."

"Ei ensinkään ihmeellistä!" vastaa tyttö vielä nopeammin. "Naapurin

kissan nimi on Fritz."

"Tuoko tuolla?" Fritz kysyy ja kutsuu sitä: "Fritz, Fritz, tule!

Sillä on varmaan toinen nimi", jatkaa hän, "taikka se on nimensä

unohtanut. Unohtaminen näkyy olevan hyvin tavallista täällä."

Heleija on aivan ymmällä, tulipunainen, häpeästä pakahtumaisillaan.

"Kissa", hän sanoo, "kuulee ainoastaan omaa väkeä, eikä jokaista

narria."

Fritziä näyttää hänen tilansa huvittavan. Vaikka hän yhä kalpenee ja

puhuu yhä hiljemmin, niin hän kuitenkin käy yhä hilpeämmäksi.

"Minkätähden tukit Liisun suuta?" hän kysyy. "Lapsi tahtoo vielä

sanoa minulle jotain."

"Se ei ole totta, mitä hän tahtoo sanoa!" kiirehtii Heleija. Yhä

kasvavassa hämmennyksessään hän uskoo lapsen kykenevän ei ainoastaan

puhumaan, vaan vieläpä hänen sisimpänsä paljastamaan. Ja nyt hän

itse lisäksi, lapsen suuta tukkiessaan, näyttää Fritzille kätensä

selkäpuolen. Hänen on pakostakin näkeminen siinä olevat siniset

suonikirjaimet ja samassa ymmärtäminen mitä Heleija on sen johdosta

ajatellut. Hän tahtoo riistää lapsen pois. Silloin sävähtää veri

Fritzin loukkaantuneessa sormessa. Hän käy entistä kalpeammaksi. Hän

liikahtaa. Heleija luulee hänen kaatuvan ja tukee häntä kannattamalla

lasta. Hänen sydäntään paisuttaa pohjia myöten rakkaus ja myötätunto,

mutta ajatus että joku näkisi, saattaa hänen ulkonaisesti

säilyttämään mielenmalttinsa.

Onneksi on aita heidän välillään, muuten hän vaipuisi maahan.

Toisella käsivarrellaan hän tukee Fritziä ja lasta, toista hän

nojaa aitaa vasten. Aivan niin, poski posken vieressä, he olivat

unissakin. Heleija tuntee miten Fritzin silmät katsovat häneen juuri

samalla ilmeellä. Sama tuskanilo yhtaikaa paisuttaa ja puristaa hänen

sydäntään.

"Jospa saisin istua", sanoo Fritz. "Tämä menee kohta ohi. Sormi ei

merkitse mitään. Sinun ei tarvitse siitä itseäsi syyttää. Saunaisäntä

sanoo että se on pian aivan terve, niin että voin tehdä työtä kuin

ennenkin."

Heleijan pitäisi tästä iloita, mutta hän ei voi. Fritz käy hänelle

vieraammaksi. Syyllisyyden tunto oli side, joka hänet oli Fritziin

sitonut. Nyt se höltyi. Tämän tunteen ja hetken vakavuuden

painostamana hän sanoo kiivaasti: "Mene morsiamesi luo!"

"Morsiameni?" sanoo Fritz. "Se on tyhjää puhetta." "Gringelin Eevan

luo!" huudahtaa Heleija ikäänkuin suutahtaen, estyäkseen itkuun

purskahtamasta.

"Eevanko?" sanoo Fritz. "Niin, tuo kuumekoira, tarkotan ihmiset,

oli miltei saattaa minut siihen. Kun luulin että sinä suutuksissasi

työnsit minut puroon --"

"Ja sinä pyrit kuitenkin hänen luokseen", sanoo tyttö, hengittäen

raskaasti niinkuin silloin unissaan.

"Sinun luoksesi minä pyrin!" sanoo Fritz. "Tahdoin tietää miten sen

siivoomisen laita oli."

"Taaskin se!"

"Ja vielä jotain muutakin." -- Heleija pelkäsi että Fritz kuulisi

hänen sydämensä sykinnän. -- "Minkätähden sinä minut puroon työnsit?"

"Kun luulin sinun tekevän minulle pahaa"

"Minunko?"

"Olithan minua väijynyt", sanoi tyttö uudelleen punastuen. "Ja

ihmiset --"

"Tosin väijynyt, vaan en --"

"Sanoivat että olit suuttunut", sanoi hän nopeasti, vapautuakseen

siitä tosiasiasta että hän kuitenkin oli pelännyt.

"Niin, tosin alussa", vastasi Fritz. "Puheesi jälkeen tuolla Grunden

tiellä olisin voinut tehdä sinulle vaikka mitä. Ja vielä koko

seuraavan päivän olin suuttumuksesta pakahtua."

"Totta minä silloin puhuin."

"Juuri sentähden", vastasi Fritz. "Sinä olit aivan oikeassa kaikessa,

siinäkin kun sanoit että jos sinut naisin, silloin -- voisi -- ehkä

minustakin vielä tulla mies. Vaan ... nytpä jälleen tartuin kiinni.

Häpeä, että häpesin väärässä paikassa. Niin minä aioin kysyä sinulta,

Heleija, huolisitko minusta. Mutta tahdoin tuota kuumekoiraa peläten

toimia salassa ja juoksin öisin kirves kainalossa, kunnes rupesit

minua pelkäämään."

"Pelkäämään?" nauroi Heleija. "Sinuako?"

"Niin, sinä olet nyt samassa tilassa kuin minä silloin", vastasi

Fritz. "Et ole vielä päässyt kuumekoirastasi. Sinua vielä hävettää

se, että häpeät."

"Olet tehnyt tarpeeksi tyhmyyksiä hävetäksesi", sanoi Heleija. "Minä

en ole tehnyt mitään sellaista, jota minun pitäisi hävetä."

"Olkoon kernaasti niin minun puolestani", vastasi Fritz. "En pyri

muita mestaroimaan, kun on kyllin korjaamista itsessänikin. Niin, se

oli kaikki tyhmää mitä silloin tein ja silloin, kun jo luulin olevani

viisas, tein kaikkein suurimman tyhmyyden. Mutta kaikki on ollut

onneksi, mitä olen sinun kauttasi saanut. Sekin että minut lykkäsit

puroon. On hyvä joskus vetäytyä yksinäisyyteen, mutta ei meidän ole

tarvis pystyttää mitään aitaa itsemme ja maailman väliin, niinkuin

minä tein. Enkä tosiaankaan tiedä, miten jälleen olisin maailman

yhteyteen joutunut, ellet sinä olisi minua siihen sysännyt väkisin.

Sen jälkeen olen ollut sairas, vaan en tuon tyhmän sormen tai

purossavirumisen vuoksi, vaan kun luulin ettet sinä minusta huolisi.

Ja ellen olisi sairastunut, olisin nyt valtameren tuolla puolen ja

ajattelisin yhä että sinä olisit minulle vihoissasi. Mutta ethän sinä

nyt tiedä mitä tarkotan, eikä se ole nyt juuri tarpeellistakaan.

Mutta kun sinä olet minulle siivonnut, niin mennään vielä tänään asia

ainaiseksi vahvistamaan. Vaan ellet minusta huoli, niin jään nuoreksi

mieheksi, sillä kenestään muusta en huoli, vaikka eläisin sadan

vuoden vanhaksi."

Jälleen kätki Heleija hellyytensä vihaan. "Siivonnut en ole", sanoi

hän, "kuka lienee ollutkaan! Ja sinä luulet ehkä että kun minulla on

talo, niin on muutakin. Ja tuo Liisu sitten..."

"Hänet otan paikalla mukaani", sanoi Fritz riemuiten.

"Ja kun ihmiset ovat minulle suuttuneet, niin suuttuvat tästä lähtien

sinullekin."

"Mitä minä heistä! Ne ovat kuumehoureita."

Tuollaista sydäntä oli Heleija ikävöinyt. Hänen sielunsa taivas

kirkastui. Mutta hän sanoi suuttuneesti: "Olkoon menneeksi, jos sen

luulet olevan onneksi, mutta minä en tahdo tunkeilla. Totta on, että

mieleni oli paha kuullessani Gringelin Eevasta, sillä olisin sinulle

suonut hyvän vaimon. Mutta että minä itse -- se ei mieleenikään

juolahtanut. Jos kuitenkin niin käy, niin olkoon menneeksi -- ellei,

niin yhdentekevää. Ei sinun tarvitse luulla että välttämättömästi

tarvitsen miestä. Tulen toimeen ilmankin."

Fritzillä oli omat ajatuksensa noiden Heleijan sanojen suhteen.

Mutta ääneen hän sanoi: "Niin, voit alottaa luonani milloin vain

tahdot. En voi sormeni tähden vielä paljon olla heinän teossa ja

muori on kovasti huolissaan miten hän, vanha ihminen, tulee toimeen

taloustoimissa ja ruuanlaitossa. Hän on aina pitänyt sinusta ja alun

pitäin ajatellut että sinä tulisit vaimokseni. Ei kukaan niin ilostu

kuin muori, jos tulet. Liisun otan heti kanssani."

"Luulet ehkä", nauroi Heleija, "että olen sinua odottanut ja ettei

minulla muuta tehtävää olekkaan kuin tulla heti, kun kutsutaan!"

"Aivan niinkuin itse tahdot", sanoi Fritz mennessään. "Et voi

kuumehoureittesi tähden kuitenkaan tulla mukaan heti. Mutta Liisu

on nyt minun, hän on käsirahana, sitä sinä ainakaan et jätä

lunastamatta."

Heleija seisoi yhä aidan luona. "Tulen jälestä", sanoi hän. "Mutta

sen saat tietää, etten suvaitse millaista kohtelua hyvänsä enkä kärsi

että minua neuvotaan, silloin kun itse näen mitä on tehtävä. Mene nyt

-- niin se on, ja sillä hyvä."

Merkillistä! Kun Fritz tienkäänteessä katosi näkyvistä, niin

ei paljoa puuttunut ettei Heleija rientänyt hänen jälkeensä,

ottaakseen häneltä käsirahan pois ja purkaakseen kaupan. Aivankuin

hänen kaulaansa olisi pantu rautavanne. Kaikki se, mitä hän vielä

hiljattain niin palavasti ikävöi ja sitten niin onnellisena

vastaanotti, painoi nyt hänen sydäntään.

Vieras talo, johon hänen nyt piti lähteä, tuntui vankilalta. Hän

ei enää tiennyt, rakastiko hän Fritziä vai ei. Hän ei enää saisi

tehdä oman mielensä mukaan, hänen piti tehdä mitä joku mies tahtoi.

Ja ajatellessaan, että Fritz oli juuri tuo mies, hän tunsi vain

vastenmielisyyttä häntä kohtaan.

Ja kuitenkin hän lopulta pelkäsi vähemmän tuota uutta oloa, kuin

siihen siirtymistä. Hän oli kuin lapset, jotka mielellään luopuisivat

itsepintaisuudestaan, mutta suutuksissaan siitä etteivät voi niin

tehdä, tulevat vieläkin itsepintaisemmiksi.

Niin vaikealta ei mikään matka ollut Heleijasta ennen tuntunut. Hän

keksi sata veruketta viivytelläkseen tiellä. Ja vielä oven edessä hän

oli vähällä kääntyä takaisin.

"Mutta olkoot ne tuolla sisässä mitä tahansa, minä olen minä ja nyt

minä menen. Niin se on, ja sillä hyvä."

Kisällit ja oppipoika olivat jo syöneet ja menneet tiehensä. Liisu

vielä söi, mutta muori ja Fritz odottivat Heleijaa. Vihdoin hän tuli.

Mutta merkillistä oli, että häneltä näytti nyt puuttuvan rohkeutta

esiintyä niinkuin tavallisesti. Huolimatta muorin ja Fritzin

ystävällisestä vastaanotosta, huolimatta taloon jo täydellisesti

perehtyneen Liisun riemusta, hänestä vain tuntui kuin häneltä olisi

jäänyt tuonne ulos ainakin toinen käsivarsi tai jalka.

Hän ei vapautunut siitä ajatuksesta, että kaikki luulevat hänen tänne

tuppautuvan, vaikkeivät sitä käytöksellään osottaneetkaan. Fritz

tuntui hänestä oudossa ympäristössä yhä vieraammalta. Eikä hän voinut

edes Liisun kanssa olla niin kuin ulkona tai ennen kotona.

Muori toi nyt ruuan pöytään ja koetti kaikkea hyväntahtoisuuttaan

ja ystävällisyyttään saadakseen hänet syömään. Mutta Heleijan oli

mahdoton nauttia mitään. Hän sanoi jo kotona syöneensä. Oikean syyn

hän jätti mainitsematta... Se ei ollut mikään muu kuin tunto siitä,

ettei hän täällä vielä ollut ansainnut mitään syötävää. Sentähden

häntä vanhuksen ystävällisyyskin kiusasi.

Kun muori jälleen ryhtyi töihinsä ja Heleija häntä autteli, tuli hän

paremmalle mielelle.

Mitä kaikkea täällä olikaan keittiössä! Ollappa hänen pikku mökissään

kaikki nämä kivivadit, tina- ja läkkiastiat edes hetkisen hänen

ominaan. Mutta täällä -- tuntui niinkuin ne olisivat tahtoneet hänet

omistaa eikä hän heitä. Lisäksi vanhus oli hiukan hidas, tuumien ja

miettien joka käden käänteessä. Kun Heleija näin ollen ei voinut

hyöriä yhtä reippaasti ja repäisevästi kuin mihin oli tottunut, niin

tuntui kuin hänen olisi pitänyt, ollakseen änkyttävälle mieliksi,

itsekin änkyttää.

Niinkuin hän olisi ollut häkistään vapauteen päässyt lintu, kun hän

illalla palasi mökkiinsä. Tämän yön hän vielä nukkuisi Liisun kanssa

täällä, huomisesta alkaen Holderin muorin luona.

Kun hän jälleen näki vanhan heisipuun varjossa uinailevan talonsa,

huusi hän riemuiten käsivarrella istuvalle lapselle: "Nyt, Liisu,

olemme jälleen kotona! Ja jotta elämä olisi oikein ihanaa, pitäisi

minun voida kulettaa mökkini kärryilläni minne tahansa. Veisin sen

aina sinne, missä olisi oikein vapaata ja hauskaa, milloin metsään,

milloin niitylle. Ja kun emme enää jossakin paikassa viihtyisi, niin

hei vaan, mökki kärryille ja tiehemme! Fritz saisi olla luonamme ja

muorikin, se olisi vielä hauskempaa. Mutta minun pitäisi saada tehdä

mitä itse tahdon ja lähteä talosta koska haluan."

"Sinä olet lapsellinen, Liisu", sanoi hän viedessään puoleksi

nukkuneen lapsen vuoteeseen, tarkottaen tuolla puheella oikeastaan

itseään. "Eihän olla vielä niin pitkällä, pääsemmehän sieltä vieläkin

milloin vain haluamme."

Seuraavana päivänä kaikki jo sujui helpommin. Fritz oli keskustellut

muorin kanssa ja tämä sanoi Heleijan tullessa: "Jos tietäisin sinun

tulevan askareissa yksin toimeen, niin se olisi minulle kovin

mieluista. Sinulla on nuori pää ja nuoret kädet. Mutta rasitukseksi

asti en sinulle askaretta soisi."

"Älkää nyt, muori!" Heleija iloisena huudahti. "Mutta teidän pitää

aina katsoa että toimitan asiat teidän mielenne mukaan, ja aina sanoa

minulle suoraan."

Nyt alkoi toinen komento kuin eilen. Ja mitä enemmän Heleija huomasi

muorin ihailevan hänen voimiaan ja näppäryyttään ja siitä iloitsevan,

sitä paremmin häneltä työ sujui. Eikä hän huolehtinut ainoastaan

kotoisesta taloudesta, vaan saipa vielä aikaa ollakseen pitkät hetket

niityllä heinänkorjuussa, ja siellä hän paraiten viihtyikin. Hän

kuvitteli Fritziä veljekseen ja muoria äidikseen. Tämä taas otti

lapsen hoitoonsa.

Näin sujuivat asiat päivä päivältä yhä paremmin, kunnes Fritz pyysi

Heleijan määräämään, milloin he viettäisivät häitään. Tyttö oli

tahallaan koettanut poistaa tuon ajatuksen mielestään. Hän käsitti

kyllä, että ihmisten tähden siitäkin täytyi tulla tosi. Sovittiin

siis, että häät vietetään kahdeksan päivän päästä.

Mutta siitä alkaen heräsivät Heleijan kaikki vanhat epäilykset.

Hänen ahkeruutensa miltei yltyi, mutta siitä huolimatta hän piti

jokaista viatonta sanaa moitteena. Silloin hän aina lohduttautui,

ajattelemalla että hänellä vielä oli turva omassa talossaan.

Kuitenkin hän ajatuksissaan moitti Fritziä siitä, että tämä niin

vähän pyrki hänen läheisyyteensä. Fritz oli ahkerasti ulkosalla ja

Heleijasta näytti, kuin hän ei olisi halunnutkaan olla Heleijan

seurassa. Hän oli vielä huomaavinaan että häneltä jotain salattiin;

milloin hän huomasi sen sällien, milloin oppipojan viittauksista,

joiden piti jäädä häneltä huomaamatta. Niinkuin häntä olisi petetty

ja myöty.

Sitten häntä loukkasi, ettei Fritz pyytänyt häneltä mitään

palvelusta. Hän oli toisinaan vähällä tuoda pyytämättä jotain,

piipun, päällystakin tai muuta sentapaista. Mutta jos Fritz kuitenkin

joskus pyysi häneltä jotain, erikoisesti sanojaan sovittelematta,

punastui Heleija koko kasvoiltaan siitä, että tämä jo tahtoi esiintyä

hänen käskijänään, ja hän purki kauppansa Fritzin kanssa miltei joka

päivä, uhaten paeta takaisin omaan mökkiinsä. Sitten hän jälleen

katui ja suuttuneena itseensä sanoi Fritzille: "Olette oikeassa,

minä en sovi tällaiseen taloon, en voi olla teidän mieliksenne."

Siihen Fritz vastasi: "Ei ole mieleemme juolahtanutkaan, ettet tänne

sopisi. Sen tiedät itse varsin hyvin. Mutta sinä käyttäydyt kuin

pelkäisit taivaan päähäsi romahtavan. Se ei ole muuta kuin noita

kuumehoureitatasi. Sinä itse teet kaikki nuo syytökset itseäsi

kohtaan, vaan emme me. Minä en sinua pakota mihinkään enkä pyydä

sinulta milloinkaan muuta kuin mitä mielelläsi teet."

Heleija tunsi silloin että Fritz oli oikeassa. Hän tunsi hänen

rakkautensa ilmenevän kärsivällisyytenä, mutta se vain kiihotti hänen

suuttumustaan itseensä ja samalla hänen ärtyisyyttänsä.

24.

Syntyipä hyvässä Luckenbachissa aika hälinä, kun saatiin tietää

että Holderin Fritz aikoi ottaa Heleijan vaimokseen. Kysyttiin

ja ihmeteltiin ja taasen kysyttiin ja ihmeteltiin. Samoinkuin

ennen Heleijaa, kiusattiin nyt Fritziä ja Holderin muoria hyvillä

neuvoilla, varotuksilla ja ennustuksilla.

"Sinä voisit kosia jokaista Luckenbachin tyttöä", sanoi joku

Fritzille. "Ja täällä on rikkaitakin tyttöjä yllin kyllin.

Walleriina-rouvakin on miltei myöntänyt, että jos tulisit heille, et

kieltävää vastausta saisi. Eevalla on sekä rahaa että tavaraa. Mikset

sitten yhtä hyvin tuota kultalintua ottaisi?"

Silloin Fritz sanoi vain: "Niin, rikkaus on kyllä huomattava

seikka ja Walleriina-rouva on mahtava rouva." Siihen tapaan jatkui

keskustelu, kunnes toisella ei lopulta ollut enää mitään sanomista.

Holderin muorilla oli toinen tapa läpäistä tällaiset keskustelut.

Hän oli aina ollut jonkun verran kuuro. Jos joku sanoi hänelle:

"Tuollaisen köyhän tytönkö teidän Fritz nyt ottaa?" niin vanhus

vastasi esimerkiksi: "Ettenkö ota? Kyllä, kyllä minä olen lääkkeitä

ottanut ja lääkärissä käynyt, mutta ei se vain näy auttavan."

"Te ymmärsitte minua väärin", sanoi silloin varottaja kovemmalla

äänellä: "Tarkotan tuota Heleijaa."

"Niin juuri", nyökäytti muori päätään, "helisee ja kumisee, niinkuin

aina kelloja soitettaisiin."

Silloin jatkoi toinen huutaen, käsiä ja jalkoja huitoen: "Ette

vieläkään minua ymmärtänyt, tarkotan tuota Fritzin naimahuumetta."

Muori nyökäyttele päätään: "Huonompaa, paljon huonompaa toisinaan!

Oikein ihmettelen kuinka, tänään kuulen näinkin hyvin."

"Onpa tuokin kuulemista", arveli toinen heittäen yrityksensä sikseen.

Ihmisten puheet eivät olisi muorin mieltä muuttaneet. Sitä enemmän

siihen vaikutti Heleijan kummallinen käytös.

"Ajattelehan, Fritz, tarkoin mitä teet", hän toisinaan sanoi

pojanpojalleen. "Olen aina toivonut Heleijaa sinulle ja luullut

hänen sinulle sopivan. Mutta niinkuin nyt näyttää, alkaa asia minua

pelottaa. Ja se näkyy tulevan yhä hullummaksi, mitä enemmän häät

lähenevät -- mitä sitten niiden jälkeen!"

"Älkää te muori olko millännekään", vastasi Fritz. "Tekisi minunkin

toisinaan mieleni tarttua asiaan, mutta se vain pahentaisi eikä

parantaisi. Katsokaahan, tuo kaikki on sitä vanhaa Heleijaa, joka

vielä hänessä taistelee viimeistä taisteluaan. Sellainen vanha Fritz,

tai olkoon minun puolestani vaikka vanha Aatami, on jokaisessa

ihmisessä, ja se on kuoletettava. Ja tiedän kokemuksesta että vanha

Fritz minussa elämöi kauheasti, nähdessään että hänen lähdöstään

tulisi tosi. Olkaa te, mummo, vain niinkuin tähänkin saakka."

Mutta Fritziä itseäänkin kohtasivat kiusaukset -- kiusaukset entisten

toveriensa puolelta.

Se seikka, että hän oli antanut tytön työntää itsensä puroon, oli

avannut nuorukaisten silmät huomaamaan, että he olivatkin erehtyneet

hänen luulotellun voimansa suhteen. Kukaan ei ollut koskaan

todenteolla häntä koettanutkaan vastustaa, koska sitä oli luultu joka

tapauksessa turhaksi. Mutta nyt oli nainen hänet pistänyt puroon kuin

huvikseen vain. Siinä tuo pelätty ja ihailtu voima!

Nuo puheet tietysti joutuivat Fritzinkin korviin. Ja ne koskivat

häneen yhä kipeämmin, mitä enemmän hän tunsi terveytensä palaavan.

Oli hetkiä, jolloin hän katui lupaustaan ettei enää milloinkaan

ravintolassa ryhtyisi käsikähmään. Ja eräänä päivänä hän joutui

suorastaan koetukseen.

Hän käväsi nyt ensi kerran Grunden markkinain jälkeen julkisessa

huvitilaisuudessa. Heleija oli mukana, ja kaunista oli nähdä nuo

kaksi kookasta, kukoistavaa vartaloa siistittynä ja juhlavaatteissa

rinnakkain kulkevan ampumaradalle. Jo kaukaa soitto kaikui heitä

vastaan.

Heleijan rinnassa riehui omituinen taistelu. Sen seikan että hän sai

olla kauneimman pojan pyöritettävänä tansseissa, olisi luullut tytön

mieltä hyvittävän. Mutta ihmistenhän täytyy sanoa: "Katsokaa, tuolla

tulee se, joka on pilkannut miehiä ja niitä tyttöjä, jotka ovat

miehelään menneet. Ja nyt hän menee itse. Se on siis ollut pelkkää

kateutta." Vaistomaisesti hän kulki koko ajan Fritzistä niin loitolla

kuin suinkin ja käyttäytyi yleensä niinkuin hän ei olisi hänen

seuraansa kuulunutkaan.

Tanssisalin viereisessä ravintolahuoneessa oli enää vain yksi pöytä

vapaana. Fritz istuutui sen ääreen, käskien tuoda jotain juotavaa.

Heleija istuutui pöydän toiseen päähän. Hän ei juonut tippaakaan eikä

ollut Fritzistä tietävinäänkään.

Muitten pöytien ääressä juotiin sitä enemmän. Joka suunnalta alkoi

kuulua äänekkäitä pilapuheita. Suurisuisin kaikista oli Liebin

Aatami. Jokaista sutkausta seurasi ensin puoleksi hillitty nauru,

mutta kun Fritz pysyi rauhallisena, ikäänkuin ei olisi mitään

kuullut, niin kaikui yhä äänekkäämpiä naurunremahduksia.

"Olisipa hauskaa tietää miltä Zehnt-purossa makaaminen tuntuu!"

nauroi Liebin Aatami.

"Minä puolestani luulisin siellä olevan hyvinkin pehmeätä!" sanoi

toinen toisesta pöydästä.

"Ja vilpoista", lisäsi joku nurkassa istuja. "Kukapa sentään viitsisi

antaa itseään siellä virutella!" nauroi taas Liebin Aatami.

Fritz nousi istualtaan. Kun tuo kookas, uhkea vartalo suoristui,

tuntui nuorukaisista ikäänkuin vanha pelko olisi jälleen palannut.

He pidättelivät hetkisen jännitettyinä henkeään. Heleijan ruskeat

silmät taas kerran loistivat ilosta ja ylpeydestä. Mutta ulkona oli

juuri alkanut uusi tanssi. Fritz oli vain noussut viedäkseen Heleijan

vähän pyörähtelemään. Pilkkakirveet hengittivät jälleen keveämmin,

mutta Heleijan poskilla vuorottelivat valkoiset ja tummat täplät. Ja

morsiusparin ulosastuessa kaikui jälleen heidän takanaan ilkkanauru.

Oven luona tyttö riistäytyi irti Fritzin käsivarresta, sanoen hiljaa

mutta kiivaasti: "Minä menen kotiin. Voit jäädä, jos tahdot. Sinä kai

mielelläsi kuuntelet tuommoisia puheita."

Aivankuin näkymätön käsi olisi ravistanut Holderin Fritziä. Sitten

hän, painaen kädellään rintaansa ikäänkuin estääkseen liian rajun

äänen sieltä tunkeutumasta, kuiskasi: "Sinäkin vielä yllytät, vaikka

sinun pitäisi pikemmin auttaa minua itseäni hillitsemään."

Heleija nauroi puolittain kiukuissaan, puolittain ylenkatseellisesti:

"Etpä ole apua tarvitsevan näköinen. Olethan tiedämmä Vahva-Fritz, ja

kykenet kai itse itsesi hillitsemään. Mutta nyt minä menen -- minua

ei pidätä kukaan, ja sillä hyvä."

Fritz puristi molemmin käsin rintaansa. "Tämä on koetus", puheli hän

itsekseen. "Ja ellet voi pysyä aisoissa, on koko mielenmuutoksesi

pelkkää nulikkamaisuutta. Mutta sinun on pysyminen alallasi, vaikka

itse paholainen Heleijaa riivaisi. Hänen pitää nähdä, ja kaikkien

muiden samoin, ettei hurjuus ole miehuutta". Sitten hän kääntyi

Heleijan puoleen niin rauhallisena, että tyttöä harmitti: "Jos tahdot

mennä, niin maksan ja menemme sitten yhdessä."

"Voin yksinkin mennä, en pelkää!" vastasi Heleija.

"Sinun on tarpeetonta ivailla", sanoi Fritz. "Olen tuon salin

tyhjentänyt ainakin kaksikymmentä kertaa, ja sinä itse olet minua

siitä moittinut. Mutta kun sinä nyt moitit minua siitä, etten tällä

kertaa tee samoin, niin voin sinulle vakuuttaa, etten ole milloinkaan

ennen ollut niin voimakas kuin juuri tällä hetkellä."

Ulkona Fritz tapasi ampumaradan isännän. "Sanokaa pojille siellä

sisällä, että saapuvat huomenillalla minun puutarhaani. Silloin on

vihkipäiväni aatto, ja te voitte sinne lähettää pari ankkuria olutta."

Isäntä meni ravintolaan ja Fritz ja Heleija saattoivat vielä

pyssynkantaman päässä kuulla nuorukaisten riemuhuudot kutsun

johdosta. Pojat tietysti tulkitsivat asian siten, että Fritz jälleen

tahtoi pyrkiä heidän seuraansa.

Mutta Heleija oli ylpeämpi ja katkerampi kuin milloinkaan ennen.

Ja kun hän kohteli Fritziä kuin pientä lasta, tahtoen häntä auttaa

ojien yli tai kysyen oliko hän loukannut itsensä, tai eikö Heleija

saisi häntä hillitä ettei hän tekisi mitään pahaa kivelle, johon

sattui kenkänsä kolauttamaan, niin pitipä Fritzin oikein tarttua

kaulukseensa pitääkseen kuohuntansa aisoissa.

Muori-rukka ei sinä päivänä ymmärtänyt entisenkään vertaa mikä

Heleijaa oikein vaivasi.

25.

Yö kului, vihkiäisaatto valkeni. Heleija oli koko päivän yhtä

kierolla tuulella kuin edellisenä iltanakin. Itsekseen hän tuumi,

että hän voisi vielä sinä päivänä paeta omaan mökkiinsä. Ja

seuraavana aamuna jo ennen auringon nousua hän lähtisi Liisun kanssa.

Kutsutut nuorukaiset saapuivat kaikin ja hämmästyivät nähdessään

vieraina myöskin seudun vanhemmat taistelupukarit, jotka aikaisemmin

olivat Fritzin kanssa kilpailleet ruumiin voimista. Fritz ja hänen

kisällinsä olivat maahan lyödyistä paaluista ja niiden päälle

asetetuista laudoista muodostaneet tilapäisiä istuimia ja pöytiä.

Olipa hupaista istua varjoisessa puutarhassa oluthaarikoiden ääressä.

Ei aikaakaan, niin alkoi sinkoilla kiihotussana toisensa perään.

Fritz saattoi tuskin pitää loitolla kaikkia niitä, jotka häntä

haastoivat leikillä kanssaan painimaan. Turhaan hän heille

saneli uuden uskontunnustuksensa: se joka on vahva, kiittäköön

Jumalaa ja käyttäköön voimiaan työhön. Vaatijat kävivät vain yhä

tunkeilevimmiksi. Heleija oli pahimmillaan. Silloin Fritz teki

ehdotuksen että odotettaisiin ainakin poislähtöön saakka. Ja siihen

lopulta, vaikka vastahakoisesti, suostuttiin.

Mutta juuri, kun innokkaimmin pakistiin ja juotiin, ilmestyi

vieraiden keskelle Fritzin vanhin sälli puettuna Heleijan vanhoihin

vaatteisiin, jotka hän jotenkuten oli onnistunut itselleen

sieppaamaan. Hän sanoi kotimatkalla Zainhammerista kärrynsä

tarttuneen pehmeään liejuun puron luona ja kysyi eikö kukaan

läsnäolijoista kykenisi niitä irrottamaan.

Kaikki nousivat paikoiltaan iloisina noin oivallisesta

voimankoetuksesta. Ainoastaan Fritz näytti tyytymättömältä pitojen

häiriytymisestä. Hän kehotti vieraitaan jäämään ja heittämään tuon

ilveilyn sikseen. Mutta hänen kehotuksensa eivät tepsineet ja

puoleksi vastahakoisesti hän lopulta seurasi heitä itsekin purolle.

Siellä oli todellakin raskaasti kuormitetut työntökärryt pehmeään

maahan vajonneina.

Jokainen olisi tahtonut ensimäisenä voimiaan koetella. Ja kun ei

muuten sovittu, niin ratkaistiin arvalla kunkin vuoro. Fritz yksin

jättäytyi leikistä eroon.

Nyt alkoi aivan samallainen näytelmä kuin Grunden markkina-iltana

Reickerin ravintolan luona. Nähtiin oikea mallivalikoima voimakkaita

liikkeitä ja pontevia asennoita. Yhtä voitollisesti hymyillen kuin

moni riensi koetukseen, yhtä suuttuneena ja sadatellen hän siitä

luopui, etsien lohdutusta muiden samantapaisesta kohtalosta.

Näky ei varmaankaan Fritziä huvittanut. Hän meni jälleen pitopaikalle.

Jo olivat kaikki vieraat menestyksettä koetelleet voimiaan ja

kaikki he olivat yksimielisiä siitä, että kärryjä riivasi salaiset

noitatemput. Niitä ei saisi liikkeelle yksikään elävä sielu, olipa

hän miten vahva tahansa. "Kenties", nauroi Heleija, joka oli

riemuiten katsellut noita turhia ponnistuksia, "ovat kärryt siten

noidutut, ettei niitä saa liikkeelle muu kuin joku nainen." Kaikki

kehottivat häntä koettamaan, saadakseen vielä kerran nauraa jonkun

tappiolle.

Heleija meni tanssien kärrynaisojen väliin. Hän muisteli miten

viimein oli vienyt voiton räätälistä, kankurista ja sepästä. Mutta

kärryt olivatkin raskaammat kuin hänen silloisensa. Ja vaikka hän

onnistui vähän paremmin kuin toiset, niin että sai ne jonkun verran

liikahtamaan, ei hän kuitenkaan voinut niitä paikoiltaan työntää.

Sillä välin Liebin Aatami ja muutamat muut toivat Fritzin jälleen

paikalle.

"Siinä toinen kuin toinenkin", huusi Liebin Aatami. "Olemme kaikin

joutuneet naurun alaisiksi ja, sinä, Fritz, saat tehdä seuraa."

"Niin", huusi toinen, "ettet enää tämän jälkeen voisi prameilla, että

olisit sen kyllä tehnyt, jos vain olisit tahtonut."

Turhaan Fritz vastusteli. "Mitähän hyötyä siitäkin olisi? Jos saan

nuo kärryt liikkeelle tai en, niin en sen vuoksi ole rahtuakaan

parempi tai huonompi kuin olen, ettekä te muutkaan!"

"Olisitpahan vaan!" sanoi Liebin Aatami. "Silloin sanottaisiin että

kaikki muut olivat nulikoita, paitsi Holderin Fritz yksin mies."

Toinen arveli: "Nyt alan uskoa, että Fritz on itse pannut toimeen

tämän pelin, saattaakseen meidät naurun alaisiksi."

"Koetanko?" kysyi Fritz Heleijalta, joka seisoi hänen vieressään.

"Et!" vastasi tämä suuttuneesti.

"Eihän siitä sen pahempaa kuin että joudun naurun alaiseksi", sanoi

Fritz. "Ja siitä ei voi kukaan minua moittia, koska kaikki ovat

samassa kadotuksessa."

"Mutta minä en voi sitä kärsiä!" vastasi Heleija vielä

suuttuneempana. "Sinulle he eivät saa nauraa."

"Hän on sen itse pannut toimeen!" huutavat kaikki yhtaikaa. "Mutta

hänen täytyy itsekin koettaa, muuten hän ei ole rehellinen mies."

"Niinkö luulette?" sanoi Fritz. "Laskehan minut, Heleija -- ehkä he

eivät naurakkaan!"

Samassa Fritz oli jo aisojen välissä.

Suut, jotka jo olivat auenneet naurunrähähdykseen jäivät ihmetellen

selkoselälleen, kun kärryt todellakin kohosivat. Ja kun Fritz lisäksi

työnsi ne rinnettä ylös aina puutarhan aitauksen sisälle, niin suut

yhä enemmän ammottivat tai puhkesivat hämmästyksen huudahduksiin.

Fritziä näytti heidän hämmästyksensä liikuttavan yhtä vähän kuin

hän oli heidän nauruaan pelännyt. Ylös tultuaan hän heitti kärryt

sikseen sanoen: "Olen tehnyt mielenne mukaan, älkää päästäkö olutta

väljähtämään."

Kaikki istuutuivat harmista, häpeästä ja ihmettelystä vaieten.

Painikilpailusta ei sinä iltana enää kuulunut sanaakaan. Sitä

äänekkäämmin kaikuivat entiset ylistykset Vahvan-Fritzin kunniaksi.

Mutta Fritziä se ei huvittanut rahtuakaan. "Heittäkää nuo tuhmuudet",

sanoi hän.

Mutta morsian istui vaieten ja valkoiset ja tummat pilkut vaihtelivat

hänen poskillaan.

Kun kaikki olivat lähteneet ja Fritz tahtoi hänet kanssaan kotiin,

riistäytyi tyttö irti. "Nytkö jo alotat?" sano hän pidättäen vaivoin

kiukunitkua. "Mutta minä en olekkaan samallainen kuin äitini, enkä

tyydy mihin hyvänsä. Nyt noudan Liisun ja ensi yön nukun omassa

talossani -- tee sinä mitä tahdot. Niin se on, ja sillä hyvä."

"Omassa talossasi et voi nukkua", sanoi Fritz hämmästyneenä. "Ja

Liisukin on jo levolla. Ethän voi häntä unesta herättää. Minä en

sinua pidätä, mutta sinä tiedät itsekin että minuun koskee, jos

menet. Sen vuoksi voisit vielä tämän yön nukkua muorin luona. Ja jos

haluat, niin voisimmekin vaikka kävellä taloasi katsomaan, koska

olen joka tapauksessa aikonut viedä sinut sinne huomisaamuna ennen

vihkimistä."

Tyttö ei vastannut mitään, mutta alkoi heti astua edellä taloaan

kohti. Hän ikävöi sitä, koskei ollut edes nähnyt sitä neljääntoista

päivään. Fritz, jonka mielessä toivo alkoi uudelleen elpyä, seurasi

vaieten.

Oli muuan noita penseitä kesäöitä, jolloin luulisi voivan kuulla

ruohon kasvavan. Helteen painamat heinänkorret nostavat yökasteen

virkistäminä jälleen päitään. Yön pehmeään viittaan kääriytyneinä

kiiruhtavat elävät olennot maatamyöten tai hiljaa ilman halki

lentäen. Yöperhoset rientävät kömpelön kohteliaasti kukkien luo,

sirkat lävistävät terävällä sirinällään yön mustat korvat. Ruohikossa

astelee kissa, ravistaen joka askeleella ylhäisesti kastetta

korkeallenostetusta käpälästään.

Kaikesta tuosta ei meidän eteenpäin rientävä parimme huomaa mitään.

Vihdoin he saapuvat pajukkoon, ja siihen Heleija äkkiä seisahtuu.

Tuolta, missä hän tiesi talonsa seisovan, loisti yön hämärässä jotain

helakkaa. Eihän se voinut olla hänen vanha harmaa talonsa. Mutta mikä

se muutenkaan olisi?

Mutta Fritz hymyilee niinkuin se, joka tietää toista hämmästyttävän

salaisuuden. Hän kiiruhtaa Heleijan edelle, voidakseen tytön

kasvoista lukea mitä hänen mielessään liikkuu.

Olihan se hänen talonsa! Eikä sittenkään. Ulkopiirteet olivat samat,

mutta ei mitään, mikä olisi osottanut sen viime sateen aikaisia

surullisia vaurioita. Se ei enää riippunut runneltuna kallion

kupeessa, vaan seisoi upeasti suoraharjaisena. Mitä lähemmäs Heleija

tuli, sitä enemmän uutta hän huomasi. Kadonnut ei ollut ainoastaan

seinään syntynyt aukko, vaan koko tuo vanha seinä. Sen sijalla näkyi

punaisenhohtava tiiliseinä ja kaiken kukkurana kevyt tiilikatto.

Tyttö seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Sitten hänen silmistään

puhkesi kyynelvirta. Hän väänteli käsiään ja huusi uudestaan ja yhä

uudestaan: "Oi minun vanha, hyvä taloni! Oi minun vanha, hyvä taloni!"

Ensin Fritz arveli itsekseen: "Nyt hyvästi sinä vanha Heleija!

Nyt sinun on pakostakin lähteminen!" Mutta kun tyttö ei laannut

vaikeroimasta, silloin hänkin tuli pahoille mielin ja miltei katui

tekoaan.

"Mutta, Heleija", sanoi hän viihdyttäen. "Onhan tuo yhä vielä sinun

vanha talosi, vaikka sillä onkin uusi takki. Sisästä se on aivan

sellainen kuin se on ollutkin. Ja vanha heisipuu ei ole kadottanut

ainoatakaan oksaa. Olen sitä itse varjellut kuin omaa veljeäni. Eikä

sieltä ole hävinnyt leppälinnun pesäkään."

"Ei", sanoi tyttö, "minun taloni se ei enää ole! Tuo ei minulle

kuulu. Olin ajatellut että kun kävisi hullusti, niin palaisin vanhaan

talooni, ja nyt ei minulla sitä enää olekkaan. Nyt ei minulla enää

ole mitään. Nyt voin lähteä maailmallekin."

Fritzin kädet jo lähenivät takin kaulusta, kun hän vastasi: "En

tosiaankaan tullut ajatelleeksi että käsittäisit asian tuolta

kannalta. Eikä se ole oikein, sillä tiedät hyvin että olen sen tehnyt

rakkaudesta."

"Aivan niin", sanoi Heleija, "että voisit oikein minua kiusata, kun

ei minulla enää ole mihin mennä! Sentähden sen olet tehnyt."

Fritz puheli itsekseen: "Tuo on se vanha Heleija, mutta ole sinä

mies!" Ja hän jatkoi tyttöön kääntyen: "Sen toki ymmärrät, ettei

talo olisi sille kannalle voinut jäädä. Ensi sade olisi sen kokonaan

luhistanut."

"Ymmärrän", sanoi Heleija yhä suuttuneemmin, "että häpesit talon

köyhyyttä ja kurjuutta. Sinun piti näyttää että olet rikas. Minä

yksin en ole tuntenut köyhyyttäni; mutta sinun piti vielä ottaa

taloni, että oikein tuntisin sinun olevan rikkaan ja minun köyhän."

Fritzin oli vaikea itseään pidättää. Hän sanoi itsekseen: "Jään

lähtiessä on aina ryskettä, sitten kaikki tyyntyy. -- Usko minua,

Heleija! Jos olisin taloasi hävennyt, niin olisin antanut sen

luhistua paikkaansa."

"Sano sinä", huusi Heleija yhä suuttuneemmin, "mitä tahdot, kyllä

minä näen että tahdot minusta päästä. Mutta minä en ole niitä, jotka

odottavat kunnes sanotaan nyt voi mennä. Ja minä menenkin, kun jo

olet talonikin ottanut. Mikähän sinä luulet olevasi? En tarvitse

ketään, en ainakaan sinua. Tee mitä tahdot, minä teen niinkuin minä

tahdon. Niin se on, ja sillä hyvä."

Fritz oli jälleen puristanut nyrkkejä rintaansa vasten. Hän näki

nyt että tuo vanha Heleija halveksi kaikkia lempeitä keinoja.

"Käyköön miten hyvänsä, ei auta. Nyt ei ole kysymys kuumehoureista,

vaan miehenkunniasta, ja se on pystyssä pidettävä." Näin hän tuumi

itsekseen, ja alotti:

"Minäkö luulen olevani jotain? Entäs sinä, mitähän sinä luulet

olevasi? Sanonpa sen sinulle. Sinä olet typerä tytönletukka, joka

et itsekkään tiedä, mitä tahdot. Köyhyys ei ole häpeäksi, kun ei

itse ole siihen syypää, mutta se ei myöskään ole mikään ylpeilemisen

aihe, niinkuin sinä näyt käsittävän. Sinä näyt arvelevan, että itse

ylpeys on hyve, ja sitten sinä ylpeilet siitä että olet ylpeä. Vai

ylpeiletkö siitä, että olet voimakas ja työkykyinen? Vaikka olisit

kuinka voimakas, niin hevonen on kuitenkin kuusi kertaa sinua

voimakkaampi, ja voi olla kuusi kertaa sinua ylpeämpi. Ihminen

tunnetaan siitä, että hänellä on järki, mutta sinulla ei ole järkeä

paljoa enemmän kuin hevosellakaan, muuten et olisi niin ylpeä. Järki

käskee meidän pyrkimään tullaksemme siksi, kuin meidän pitäisi. Mutta

siinä ei ole järkeä rahtuakaan, että joku pyrkii vasten virtaa ja

kuvittelee olevansa yksin viisas ja koko muun maailman vähämielisen,

ja on sitä ylpeämpi kun ei virta käänny hänen mukaansa.

"Sinä luulet tekeväsi hyödyllistä työtä, kun muokkaat ja puhdistat

perunamaata, mutta itseäsi et muokkaa ensinkään, vaikka

rikkaruohoihin tukehtuisit. Sinä soimaat peltoa rikkaruohojen

tähden, mutta oman luontosi pellossa kasvavista rikkaruohoista sinä

ylpeilet. Sinä halveksit miehiä ja naineita naisia, mutta jospa

oikein ymmärtäisit mitä merkitsee miehenä ja vaimona oleminen!

Silloin et halveksisi, vaan pyrkisit tulemaan hyväksi vaimoksi. Olen

tähän saakka kärsinyt sinun kuumehoureitasi, koska olen luullut että

itse niistä luopuisit. Mutta nyt näen että ne yhä sikiävät, mitä

kärsivällisempi olen. Sinun pitää voida minua kunnioittaa. Ja minä

tahdon sinua kunnioittaa, sillä en sinua rakastaisikaan, jos en

välittäisi siitä minkälainen olet. Minä en pakota sinua liittymään

minuun, mutta minä en myöskään kerjää sinua itselleni. Talo tuossa

on sinun, voit jälleen mennä sinne, voit tehdä mitä tahdot. En ole

tahtonut mieltäsi pahottaa enkä tahdo vastakaan, mutta jos menen

naimisiin, niin tahdon myöskin olla miehen sijalla. Nyt tiedät

ajatukseni tästä asiasta, ja myöskin sinusta. Voit päättää mielesi

mukaan. Niin se on, ja sillä hyvä."

Fritz pelkäsi että Heleija katkaisisi hänen puheensa ja lopullisesti

särkisi heidän välinsä. Hän tunsi rakastavansa tyttöä niin paljon,

kuin mies voi naista rakastaa. Hän tunsi sen sitä selvemmin, mitä

varmemmin hän luuli nyt puheellaan lausuvansa kuolemantuomion

heidän yhteenliittymiselleen. Sitä enemmän hän hämmästyi, kun

Heleija vaikeni puheen loputtuakin. Eikä hän voinut nähdä hänen

kasvojaankaan, kun kuu oli peittynyt pilviin. Hän kuunteli hänen

hengitystään, mutta tyttö ei hengittänyt tavallista kiihkeämmin.

Odottiko hän ehkä että Fritz häntä kuitenkin vielä rukoilisi?

Silloin tyttö oli erehtynyt. Fritz tiesi osottaneensa niin suurta

kärsivällisyyttä kuin hänen mielestään oli miehen arvolle sopivaa.

Ja tämän nuhdesaarnan hän oli velkaa sekä itselleen että tytölle.

Sentähden hän myöskin vaikeni.

Heleija kääntyi lopulta hitaasti ja Fritz seurasi häntä. Koko

kotimatkalla ei kumpanenkaan puhunut sanaakaan. Muori oli vielä

ylhäällä, odottaen Heleijan kotiintuloa. Fritz sanoi hyvää yötä ja

meni ylpeänä ja kuitenkin sydän ahdistusta täynnä työpajaansa.

Mutta ulkona kohosi yhä uusia kasteen virkistämiä heinänkorsia,

siilit rummuttivat, yöperhoset liihottelivat, sirkat lauloivat,

hamsterit riitelivät, kissat yhä ravistivat kastetta käpälistään.

Jokainen huolehti itsestään. Pieni talokin hohti huolettomana.

Vain heisipuu näytti aavistavan mitä tänä yönä aaltoili kahdessa

rakastavassa ihmissydämessä. Siksi se kuin onnea toivotellen suhisi

tavallista vienommin.

26.

Seuraavana aamuna oli koko Holderin talo jo aikaisin jalkeilla.

Olihan nyt isännän vihkipäivä. Hän itse saapui jo auringon noustessa

työhuoneestaan.

Morsianta vain ei näkynyt. Vihkiminen piti toimitettaman aikaisin.

Mutta Holderin muori tapasi Heleijan vielä nukkumasta, kun

hän korjasi tuolilta tytön eilisen puvun, pannakseen sijalle

morsiusvaatteet. Liisullekin oli toimitettu juhlapuku. Pienokainen

nukkui vielä vuoteessaan.

Fritz saattoi tuskin hillitä levottomuuttaan, kun neljännestunti

kului toisensa perään eikä Heleijaa näkynyt. Muori huomasi hänen

tilansa ja meni katsomaan. Mutta hän tuli säikähtyneenä takaisin, löi

käsiään yhteen sanoen: "Oi sitä häpeää, sitä häpeää!"

Fritz ei kysynyt mitään. Hän käsitti ettei muori ollut tyttöä

löytänyt.

"Ehkä hän on mennyt kaivolle", sanoi hän.

"Tätä minä olen pelännyt kaiken aikaa", jatkoi muori päivittelyään,

"kun hän on tullut niin kummalliseksi. Koko yön kuulin hänen

itsekseen nauravan. Voi että näin piti tapahtua pojanpojalleni!"

Fritz miltei suuttui: "Kyllä hän on siellä jossain", vakuutti hän,

"kukapa tietää vaikka olisi kaappiin piilottautunut. Älkääkä siitä

nyt melua pitäkö! Se olisi vain monelle mieleen. Eikä se kuitenkaan

ole totta! Jatkakaa rauhassa askareitanne, muori! Vielä on neljännes

tuntia aikaa, ja siihen mennessä Heleija on täällä."

Niin kävikin.

Mutta salpa oli kauvan koholla, ennenkun ovi avautui, ja ovi seisoi

kauvan avoinna, ennenkun kukaan astui sisään. Ja Heleija, sillä hän

se oli, olisi vielä jäänyt kynnykselle seisomaan, ellei muori olisi

häntä tuonut sisään.

Fritzin oli sanomattoman vaikea peittää sisällistä riemuaan. Hän

ojensi Heleijalle vaijeten kätensä, tuntien miten tytön käsi hänen

kädessään vapisi.

Muori ei ymmärtänyt mitenkä hän oli kyennyt yksin pukeutumaan.

Heleija vastasi että vanha Anna-Maija oli käynyt häntä katsomassa ja

silloin häntä auttanut.

"Missä hän on?" kysyi Fritz. "Onko hän ulkona? Tuokaa hänet toki

sisään, muori!"

"Hän kävi silloin, kun olin kaivolla", vastasi morsian arasti,

"sitten hän taas meni kotiinsa."

"Ja sinä sanot", tokasi Fritz, joka tajusi Heleijan ajatukset, "että

me häpeämme sinua, kun sinä häpeätkin meitä."

Niin vähäarvoisena kuin Fritz pitikin omia vihkiäisiään, sitä

suurempaa huomiota se herätti muissa. Kadunkulmat, joiden ohi

morsiuspari kulki, vilisivät mustanaan väkeä. Kirkko oli niin täynnä

kuin juhlapäivien jumalanpalveluksessa. Kun eivät varotukset olleet

auttaneet, ryhdyttiin nyt ennustelemaan nuorelle pariskunnalle

onnettomuutta sellaiset määrät, että siitä olisi ollut kymmenellekin

jakaa.

Vaikenemme niiden suhteen ja vakuutamme vain, ettei luultavasti

milloinkaan oltu kauniimpaa paria Luckenbachin kirkossa vihitty.

Morsian katsahti usein sulhaseen ja huulensa jo avautuivat ikäänkuin

jotain sanoakseen. Mutta lopultakin hän kuitenkin vaikeni ja Fritzin

kysyessä: "Mitä aioit sanoa, Heleija?" hän loi katseensa muuanne ja

vastasi hiljaa: "Odotahan -- ei vielä."

Kun he toimituksen päätyttyä astuivat kirkosta ulos, piristeli kevyt

pilvenhattara kuin ohuen hunnun läpi hienoja pisaroita, sirotellen

morsiamen seppeleelle "kultaa", kuten kansa sanoo.

Nyt Heleija kuiskasi: "En tiedä soveltuuko se ja suostuisitko sinä

siihen, mutta minä niin mielelläni kulkisin vanhan taloni ohi sinun

luoksesi."

"Miksi sanot minun luokseni?" kysyi Fritz, suunnaten matkan Heleijan

taloa kohti. "Vaan voithan sanoa: sinun luoksesi taikka myöskin

meidän luoksemme. Kunhan vain joka kerta ajattelet että tahdot minun

luokseni, kun tulet kylästä kotiimme, niin olen tyytyväinen."

Onnellinen päähänpisto saattoi Fritzin valitsemaan pienen kiertotien.

Näin vähitellen eksyivät parjaajat heidän jäljiltään ja he saapuivat

yksikseen kenenkään huomaamatta pienen talon kohdalle.

Tuskinpa on nähty kauniimpaa aamupäivää. Taivaalla ei ole ainokaista

pilvenhattaraa ja vanhalla heisipuulla on lievän sadekuuron jälkeen

kimalteleva hääpuku. Sen oksilla välkkyy tuhannet timantit, puu itse

hymähtelee niin sydämellisesti ja sen siipien alla lepäävä talo

hohtaa kuin itse morsian. Eikä puutu soittoakaan. Pieni laululintunen

visertää oksalla onnellisen rakkauden ikuista säveltä ja kaksi

autuasta sydäntä sykähtelee riemuiten. Sillä puutarhassa linnantien

tuollapuolen morsian kallistaa hiljaa päänsä sulhasen rintaa vasten

ja sanoo: "Täytyyhän minun se kuitenkin sinulle sanoa, Fritz, niin

mielelläni kuin toivoisinkin, että sen sanomatta tietäisit."

"Ja vaikka tietäisinkin, niin kuulen sen niin halusta uudestaan

vaikka tuhannesti", vastaa Fritz silmillään. Heleija tahtoo jatkaa,

mutta katsoo ensin vielä kerran arasti ympärilleen, olisiko ketään

lähistöllä, ja hänen silmänsä välttävät Fritzin katsetta.

"Minä olin typerä tyttö ja olen tullut yhä typerämmäksi, sensijaan

että olisin viisastunut -- ja eilen olin kaikkein typerin. Sellainen

olen ollut aina siitä asti, kun viimeksi täällä seisoimme. Mutta

katso, eihän se olekkaan mikään pikku asia, kun kaikki yhtäkkiä

muuttuu toiseksi eikä enää saa olla oma herransa -- varsinkin kun on

köyhä tyttö, jolla ei ole mitään."

Hän vaikenee jälleen. Hänen vieressään keinuva tumma ruusu ennättää

sillaikaa kysyä perhoselta: "Sanoppas, onko hän punaisempi kuin

minä?" Tämä ei vastaa mitään, vaan istuutuu pavun kukalle, josta

hän voi katsella tyttöä kasvoihin. Niistä on kokonaan kadonnut

vanha Heleija. Yön aikana on täyteen teräänsä puhjennut se sisäisen

tunne-elämän kukka, jonka nuppu tuona uniyönä aukesi.

Pajuissa puron rannalla humisee niin salaperäisesti.

"En ole sinulle vielä sanonut", morsian jatkaa, "miltä minusta

silloin tuntui, enkä nytkään kykene sanomaan, vaikka tahtoisinkin.

Kun tulit tänne puutarhaan, olin niinkuin en olisi sinusta ensinkään

välittänyt, mutta jos olisit mennyt silloin, kun Liisu sinut huusi

takaisin, niin luulen varmaan että olisin kuollut. Vihani miehiä

kohtaan johtuu isävainajastani. Pienenä lapsena ollessani täytyi

minun nähdä mitenkä hän löi äitiäni, niin että tämä monasti lyyhistyi

maahan. Silloin kiersin käsivarteni äidin ympärille että lyönnit

sattuisivat minuunkin. En ole voinut isää rakastaa, Jumala sen

minulle anteeksi antakoon. Ja silloin päätin että naiminen tytölle

on onnettomuus, ja sen jälkeen olen pilkannut miehiä milloin vain

olen voinut. Sentähden kaduin heti, kun lupasin tulla luoksesi.

Kun sitten jouduin taloosi, niin silloin vasta ymmärsin että sinä

olit rikas ja minä köyhä. Sitä en ollut ennen ajatellut ja se minua

painoi vielä enemmän. Olen tosin sittemmin huomannut, että sinä olet

paljoa parempi ja järkevämpi kuin minä, mutta silloin olen kutistunut

yhä pienemmäksi enkä ole voinut ajatellakkaan että sinä minua

rakastaisit. Ei sinun pidä tulla kärsimättömäksi, että kerron sinulle

kaikki näin sekaisin, sillä juuri näin sekaiset ovat ajatukseni

olleet. Olin minä kerran tyytyväinenkin, silloin kun kuvittelin

olevani sinua vahvempi, kun sinä niin rauhallisena kuuntelit noitten

poikien jupinaa. Mutta silloin taas heti mieltäni kuohutti, että

minun piti saada mies, joka olisi minua heikompi -- etten voisi

sellaista miestä oikein pitää arvossa, niinkuin olisin kuitenkin niin

mielelläni tahtonut. Silloin vasta käyttäydyin perin tyhmästi. Kun

sitten kohotit kärryt ja näin, että sittenkin olit minua vahvempi,

silloin palasi taas entinen pelkoni. Kaikkein tyhmin olin kuitenkin

tuossa taloasiassa, jolla sinä niin hyvää tarkotit. Eikä se ollut

ainoasti tyhmästi, vaan vieläpä huonosti tehty. Ymmärsin sen ja

silloin jo olisin tahtonut siitä sinulle sanoa, enkä kuitenkaan

voinut sanoa. Ajattelin niinkin ettet enää minua rakasta, kunnes

suutuit ja aloit minua moittia. Silloin sydämeni riemusta sykähti,

sillä vihastasi vasta oikein näin miten rakas sinulle olin. Nyt

ymmärsin että olin ajatellut pelkkiä typeryyksiä ja että sinä olit

minua parempi ja rakastit minua paljoa enemmän kuin ansaitsin, ja

että minun pitäisi enemmän ajatella miten voisin olla sinulle hyvä,

kuin mitenkä sinun pitäisi olla minulle."

Tyttö painoi vaieten päänsä pojan rintaa vasten ja Fritz huudahti

riemuiten: "Nyt se on mennyt matkoihinsa se vanha Heleija, ainiaaksi

on se paennut!"

"Mutta minun täytyy sanoa sinulle vielä jotain", jatkoi tyttö hetken

päästä vitkastellen.

"Sano, sano!" nauroi Fritz. "Vanhasta Heleijasta ei pidä jäämän

siekalettakaan!"

"Katsos Fritz", sanoi hän, "minä se myöskin silloin sinun huoneesi

siivosin."

* * * * *

Jääköön kertomatta mitä hän vielä sanoi ja mitä toinen vastasi.

Silloin alkanut sopusointu on jäänyt pysyväiseksi.

Yleinen mielipidekin on kokonaan muuttunut -- se on taas oikealla

tolalla. Ei nyt enää puhuta pilkallisesti eikä anneta hyviä neuvoja,

ja Holderin mummo kuulee taas yhtä hyvin kuin ennenkin. Hyviä neuvoja

käydään nyt saamassa mestari Holderilta ja hänen vaimoltaan. Onpa

hänet valittu raatimieheksikin ja kukaties hänestä tulee vielä

pormestari. Walleriina-rouva ja muut arvokkaat rouvat ovat nyt

Heleijan ystäviä, sillä tämäkin on nyt yksi heitä. Ja jos Heleija

yhä sittenkin ajattelee "suurista rouvista" entiseen tapaan, niin

ainakin yhdelle hän silloin tekee vääryyttä. Toisin sanoen itselleen.

Hän itse on yksinkertainen ja vaatimaton. Vanha Anna-Maija, joka

on Holderin talossa nyt Heleijan omille lapsille mitä aikaisemmin

Liisulle, antaa emäntänsä uudelle asemalle suuremman arvon kuin tämä

itse. Hän se nyt käyttää puheenpartta: "niin se on, ja sillä hyvä,"

kun Heleija itse on tuon hylännyt. Ja nuo sanat kuuluvatkin hänen

hiljaisella äänellään lausuttuina hyvin merkillisiltä.

Reickerissä on Dotin emäntä kuollut, ja hän muisti testamentissaan

sievällä summalla Heleijaa. Viimemainitun sisar on naimisissa, eikä

hänestä enää ole kuulunut pahoja puheita.

Nuoren avioparin lapset eivät tosin yskivän kankurin ennustuksen

mukaan revi kirkontornia sijoiltaan, mutta vanhemmat voivat heistä

silti olla ylpeitä. Usein he leikkivät äitinsä uudestaan rakennetun

talon ympärillä ja vanha heisipuu iloitsee, kun vanhemmat lapset

kiipeilevät sen oksilla.

Heleija sanoo yhä vieläkin useasti, katsellessaan hyvinhoidettua

talouttaan ja tyytyväistä miestään: "Olen toki iloinen, että omistat

minut." Näin hän ei sano kehuakseen eikä Fritzkään sitä sillätavoin

käsitä.

Me puolestamme lopetamme kertomuksen -- toivoen etteivät lukijamme

olisi meihin kokonaan kyllästyneet -- vanhalle Anna-Maijalle nykyään

kuuluvalla lauseparrella: "Niin se on, ja sillä hyvä."