Sitten oli taas kaikki hiljaista.
Niin omituisesti, voisi sanoa surumielisen alistuvasti ja
kuitenkin samassa taivasta syyttävästi ei ollut vielä milloinkaan
Walleriina-rouvan myssy levännyt hänen oikealla korvallaan.
"Ei pidä luulla", sanoi hän vihdoin enemmän tuvannurkkaa kuin ketään
erityistä huoneessa olijaa puhutellen, "ei pidä luulla että on
kaikki kokenut, vaikka onkin helatuorstaina täyttänyt kuusikymmentä.
Holderin Fritz muka pudonnut veteen! Muka hakenut vannepajuja!
Kaikkia vielä!"
Hän löi ensin molemmin käsin polviinsa, sitten hän jatkoi sellaisella
äänellä kuin koko Gringel olisi maan alle vaipumaisillaan: "Niin
totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja sanon: siinä on
rikosjuttu! Holderin Fritz on veteen sysätty."
Lukuisia pelästyksen ja ihmetyksen huutoja sekä yhtä monta kysymystä
oli nousemassa. Walleriina-rouva ne kaikki tukahutti jatkaessaan:
"Tuolista ja pöydästä näkee, mihin niitä on tarkotettu, vaan ei
ihmisestä. Moni on päältä kuin sokerikakku, vaikka onkin ruumenia
sisältä. Luulemme usein että kun jotakin sanotaan hurjaksi, niin
hänen myös täytyy olla hurja, ja kun toinen on luonteeltaan iloinen
ja avomielinen, niin ei hänessä muka mitään kieroa olekkaan. Kaikkea
vielä! Ja jos joku tanssii kärryjensä jälessä kuin ennenmuinoin
kuningas Daavid-vainaja liitonarkin edessä -- mutta eihän ihmisen
pidä puhua liikoja, kun on helatuorstaina kuusikymmentä täyttänyt."
Rouvien ei tarvinnut syyllistä nimeltä mainita. Kaikki katsoivat
hämmästyneinä Heleijaan.
"Mutta", jatkoi Walleriina-rouva heilauttaen myssyn vasemmalle
korvalleen, "mutta kaikki tulee sentään lopulta ilmi. Eikä tarvita
muuta kuin että joku räätäli sattuu olemaan lähistöllä. Ja vaikkei
asia tulisikaan oikeuden eteen, niin ei kenenkään tarvitse luulla
että se sillensä jääpi. Sillä tuolla, tämän katon yläpuolella" -- hän
osotti ylöspäin, jossa juuri kuultiin heisipuun rapisevan olkikattoa
vasten -- "siellä ylhäällä on yksi, ja hänestä on yhdentekevää onko
se kuningas tai keisari taikka vaan joutava naisihminen. Ja hän
katsoo toisella silmällään Amerikkaan ja toisella Ulrikin-sillalle.
Niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja sanon: niin
se on!"
Nyt ei rouville jäänyt enää epäilyksen sijaa. He kuitenkin
vakuuttivat mahdottomaksi uskoa että joku, jota he olivat pitäneet
ihan itse hyvyytenä, olisi tehnyt noin kamalaa.
Walleriina-rouva löi polviinsa: "Kieltäköön syyllinen tekonsa miten
tahansa, tässä istun ja sanon: niin se on!"
Mutta Heleija ponnahti kuin teräsjousi istuimeltaan, niin että rouvat
astuivat askeleen syrjään.
"Kieltääkö?" sanoi hän tulistuneena, "ja kenen edessä? Teidänkö?
Mitä te oikein luulette olevanne? Hyvä on, että siellä ylhäällä on
yksi, kuten Walleriina-rouva sanoo -- niinpä hän myöskin tietää kuka
on oikea syyllinen, kutka ovat ärsyttäneet ja sitten perästäpäin
syyttäneet."
"Ärsyttäneet?" huusi Walleriina-rouva ihmettelyä täynnä, toisten
vaietessa noloina. "Tässä istun ja kysyn: kuka on ärsyttänyt?"
Silloin kuului ääni, jossa tuska ja viha olivat ihmeellisesti
toisiinsa sekaantuneet. Kaikki katsoivat ovelle päin. Siellä näkyi
sepän emäntä kammottavana pyrstötähtenä. Hänen kasvonsa hehkuivat
sinisinä ja hänen takanaan puhisi pitkä hattunauha onnettomuutta
ennustavana häntänä.
"Luuleeko tuo tuolla", huusi hän, "että hänen juttujaan uskotaan
oikeudessa? Hänen, juuri hänen, täytyy vannoa vala ruumiin ja sielun
puolesta. Ja häntä varten rakennetaan uusi kidutushuone. Minä sanon,
että minua ei siellä piinata, ennen menen vaikka Zehnt-puroon. Minä
en ole tehnyt muuta kuin mitä kaikki muutkin. Ja jos tuo tyttö
saattaa asiat sille kannalle ja naiset siihen suostuvat..."
"Kunpa tietäisi mitä sepän emäntä oikein tuolla tarkottaa!" keskeytti
hänet Walleriina-rouva. "Mutta olkoon mitä hyvänsä, täällä istun ja
sanon: minä en suostu mihinkään!"
"Siinä tekin vielä ihmettelette!" vastasi sepän emäntä. "Valalle
ruumiin ja sielun puolesta ja kidustushuoneeseen hän tahtoo meidät
saattaa! Mutta koettakoonpa vain oikeudessa sanoa, että minä olisin
häntä kehottanut!"
"Kehottanut?" huusivat kaikki yhtaikaa.
"Oikeudessako?" kysyi puusepän emäntä kalveten.
"Valalle ruumiin ja sielun puolesta?" huusi kauhistuen muurarin
emäntä.
Kukkarontekijän emäntä löi kirkuen kätensä yhteen:
"Kidutushuoneeseenko?"
"Ja tämänkö hyväksi", sanoi Walleriina-rouva juhlallisesti ja
hitaasti myssyään heilauttaen, "tämänkö hyväksi olemme tehneet
niinkuin olemme? Tulleet joka päivä ja omia töitämme laiminlyöneet."
"En ole teitä pyytänyt tulemaan!" vastasi Heleija.
"Totta", sanoi Walleriina-rouva lyöden tahtia polvilleen,
"vapaaehtoisesti olemme tulleet emmekä palkan tähden. Tämä on
nyt kiitoksemme ja kunniamme. En ole turhaan helatuorstaina
kuuttakymmentä täyttänyt. Joka tuvassa on ovi, ja sen, joka poistuu,
ei ole pakko palata."
Walleriina-rouva nousi seisoalleen, heilautti myssyn oikealle
korvalleen ja astui ovea kohti. Monet muut liittyivät häneen. Mutta
ovelle tultuaan katsoivat kaikki taakseen.
He odottivat ettei Heleija päästäisi heitä menemään. Kaikkien
kasvoilta näkyi surumielisyys, että heidän nyt täytyi jättää
ainaiseksi paikka, jossa niin mukavasti oltiin joka päivä tavattu,
yhdessä juoruttu ja kahvia juotu.
Walleriina-rouva peitti nuo tunteet juhlalliseen totisuuteen sanoen:
"Sepän rouva on liian levoton. Heleija kyllä varoo tekemästä
tuollaisia tuhmuuksia. Ja jos hän siitä huolimatta kuitenkin tekee,
niin tässä seison ja sanon: pesen viattomana käteni. Tässä olen
seisonut ja kohottanut tämän käteni sanoen: Heleija! Fritz teitä
väijyy, mutta ei teidän tarvitse siitä välittää."
"Totta totisesti", vakuutti lukkosepän emäntä, "niin juuri sanoi
Walleriina-rouva. Ja minä lisäsin siihen: kun Walleriina-rouva puhuu,
voitte uskoa, Heleija. Ja samassa tuuli vetäsi ikkunan auki. On
aivankuin se olisi eilen tapahtunut."
"Ja senjälen", vakuutteli satulasepän emäntä, "rupesi kahvi kiehumaan
ja minä ajattelin: aivankuin tuo kahvikin sen vahvistaisi."
"Enemmän kuin sata kertaa olen sanonut", huusi puusepän emäntä,
"olkaa viisas, Heleija, sehän on hullutusta tuo teidän pelkonne."
Heleijasta rouvien käytös tuntui halveksittavalta. Hän ei aluksi
tiennyt pitikö hänen suuttua vai nauraa. Mutta puhe pelosta ratkaisi
asian.
"Minun pelkoni?" nauroi hän suuttuneena. "Minä en pelkää ketään. En
ole pelännyt Holderin Fritziä, enkä pelkää teitäkään. Mutta _te_
olette pelänneet ja tahtoneet herättää pelkoa minussakin. Ja nyt
te taas pelkäätte että ehkä oikeuden edessä sanoisin teidän olevan
syypäät minun tekooni. Tahdotte lykätä kaiken syyn minun niskoilleni,
ja se on kurjaa. Mutta niin typerä en ole, että sanoisin seuranneeni
vahtitupanaisten neuvoja. Siitä ei olisi mitään hyötyä, minulle vaan
naurettaisiin."
Walleriina-rouva taltutti rouvien tunteet katseella, jota Anna-Maija
ei voinut "sanoin kuvata".
"Jospa asia olisi sen arvoinen", alkoi hän, "että kannattaisi
kahvikultaa sen tautta jäähdyttää! Minä sanon: yksi sana ei vielä ole
mikään ukkosilma. Huomenna Heleija on jälleen järkevä. Arvelen että
istumme vielä hetkisen. Ehkemme tapaakkaan aivan pian toisiamme."
"Istukaa", sanoi Heleija värin vaihdellessa hänen poskillaan,
"istukaa milloin tahdotte ja missä haluatte, vaan ette minun
tuvassani. Sanotte että Heleija on jo huomenna oleva järkevä, mutta
Heleija on järkevä jo tänään. Te luulette voivanne minua soimata
omassa talossani ja minun siitä hyvästä antavan teille vielä puut
ja keittoastian kahvipuuhiinne. Luulette minua vielä typerämmäksi
kuin olenkaan. Mutta sellaisten ihmisten kanssa en tahdo olla
tekemisissä, jotka puhuvat tänään niin ja huomenna näin. Niin se on,
ja sillä hyvä." Rouvat olivat jälleen oloutuneet eivätkä uskoneet
Heleijan totta tarkottaneen. Silloin tyttö päättävin askelin lähestyi
tulisijaa ja tarttui kahvipannuun.
Anna-Maija syöksähti takaapäin syleillen häntä pidättämään --
turhaan. Muurarin, puusepän ja kukkarontekijän emännät heittäytyivät
sankarillisesti väliin -- turhaan. Walleriina-rouva kohotti varottaen
kätensä taivasta kohti -- turhaan. Voimakas tyttö sysäsi heidät
vaivatta syrjään. Kahvipannu keikahti korkealle ja ruskea virta vuosi
kenenkään estämättä tuleen.
Moniääninen pelästyksen, tuskan ja suuttumuksen huuto säesti
sammuvien hiilien sihinää. Pieni liesi, joka vielä äsken lekotti
seuraelämän rauhallisena uhripaikkana, törrötti mustana ja autiona
kuin sammunut tulivuori.
Mutta sen yli kohosi Walleriina-rouva, hävitetyn uhripalveluksen
ylipapitar, huoneenleveässä majesteettiydessään.
Näki että hän yhä vielä oli taipuvainen osottamaan armoa oikeuden
sijasta, jos Heleija tulisi järkiinsä. Hän aikoi juuri heilauttaa
myssynsä oikealle korvalleen, mutta säästikin tuon merkikkään tempun
toistaiseksi, antaakseen mahdollisesti pian tapahtuvalle lähdölleen
tarpeellista pontta.
Pukahdetun hiilivalkean manalle menneet henget olivat sillaikaa
heränneet jälleen eloon, hehkuen kostonhimoisina ja loukkaantuneina.
Se vain kiihotti tytön uhkaa. "Haluan sulkea oven!" sanoi hän
käskevällä äänellä.
Nyt ei enää mikään mahti maailmassa voinut pidättää Walleriina-rouvan
myssyä vasemmalla korvalla. Hän löi molemmin käsin esiliinaansa ja
sanoi: "Siis lopultakin! Menemme sinne, mistä olemme tulleetkin, jos
tosin toisin sydämin. Tulimme harjottamaan kristillistä rakkautta,
varottamaan ja jumalista elämää neuvomaan. Mutta se, jonka sielun
korvat ovat lukossa, se lukitsee maallisetkin korvansa. Niin totta
kuin isävainajani oli kankuri, tässä seison ja sanon: Heleija on
kerran näkevä mitä hän on tehnyt! Onko Holderin Fritz häntä väijynyt?
Ei, vaan etsinyt vannepajuja. Mutta mistä muualta voi ihminen pajuja
etsiä ellei sieltä, missä niitä kasvaa? Heleija on kai myöskin pajuja
etsinyt, koska hän aina on työskennellyt pajujen kohdalla. Nyt kai
ymmärretään miksi Heleija on aina nauranut, milloin on sanottu
Fritzin häntä väijyvän."
Heleija riensi ovelle ja avasi sen selk'selälleen. Hoikkana ja
kookkaana hän seisoi ovensuussa, näyttäen puukalikalla rouville mistä
tie kulki. Huulet sulettuina, silmät leimuten kuin ukkospilvien
yläpuolella kaareutuva sinitaivas hän näytti siltä enkeliltä, joka
ajoi ensimäiset syntiset paratiisista.
Walleriina-rouva astui muutamia askeleita taaksepäin ja olisi
kääntyessään varmaan kaatunut päistikkaa ovesta ulos, jos hän
olisi voinut siitä kulkea muuten kuin kylittäin. Hän sulki siten
itseltään ja muilta muutamaksi minuutiksi oven, niin että toiset,
vaistomaisesti Heleijaa väistäessään, työntyivät takaisin tuvan
peränurkkaan. Mutta vain hetkeksi. Sillä Walleriina-rouva oli
huoneenleveydestään huolimatta reipas rouva ja tapasi jälleen pian
entisen puheenlankansa.
"Nyt ymmärtää jokainen", sanoi hän, "kuka oikeastaan on toista
väijynyt. Tietysti tyttö on nauranut, kun me viattomat lampaat olemme
varotelleet häntä, joka itse on väijyjänä ollut."
"Niin," sanoi kankurin emäntä työntyen nopeasti ovesta ulos, "hän
itse on keksinyt koko jutun, että Holderin Fritz muka häntä väijyy."
Muurarin emäntä oli sillävälin seurannut viimeisen puhujan
esimerkkiä. Hänkin oli jo turvassa: "Mitään niin kauheeta ei ole vielä
ikänä kuultu nuoren tytön tehneen!"
"Todella", sanoi satulasepän emäntä uloskiirehtimisestä
hengästyneenä. "Annappa sanoa naimattomalle miehelle Grunden
markkinoilta tullessaan, että jos tämä naisi hänet, niin hän ehkä
vielä tekisi hänestä miehen!"
"Ja kun mies ei huoli", jatkoi lukkosepän emäntä ohimennessään, "niin
ei muuta kuin työntää hänet kärryillä puroon."
"Ja miksi?" sanoi puusepän emäntä päästyään hänkin turvalliselle
alueelle. "Koska me emme ole tahtoneet yhtyä hänen vainoomisiinsa."
"Oi", huokaili vapautunut saunaemäntä itsekseen, "mies on niin hyvä,
että sanoo itse pudonneensa, kun tämä ilkimys työntää hänet sillalta
alas."
Tuvassa vielä viipyvien tuska tietysti nousi puhe puheelta, joilla
vapautuneet yhä ärsyttivät Heleijaa. Kun sepän emäntä oli vuorossa
harpatakseen Heleijan ohi, tarttui lähinnä takana seisova häneen
ja tähän taas seuraava. Sepän emännän voimat eivät kuitenkaan
riittäneet hinatakseen koko tuota ketjua mukanaan. Hän kaatui ovessa
ja toiset syöksyivät sekamelskassa hänen ylitsensä. Vaivoin he siitä
selviytyivät, toistensa yli vierien ja ryömien.
Heleijan täytyi pakostakin nauraa. Kun viimeisetkin jo olivat
lähteneet, heitti hän oven kiinni. Hän tunsi vihansa sulavan nauruun.
Ulkona olevat naiset eivät vielä menneet tiehensä. "Ei hänen tarvitse
luullakkaan", sanoi puusepän emäntä, "että kukaan enää menisi tuonne,
missä kahvikin maistuu aivan myrkytetyltä. Ja kuka tietää? Ja miksei?
On ihmisiä, joista voi sitäkin uskoa?"
"Nyt pitää koko kaupungin saaman tietää, miten asia oikein on!" sanoi
kankurin emäntä.
"Siellä ei ole muuta kuin likaa ja siivottomuutta!" huusi joku toinen.
"Ja jos hän menee niin pitkälle", kuului sepän emännän ääni jo
pajujen luota, "niin oikeudessa hänelle kyllä näytetään että ne,
jotka mustaavat toisten mainetta, joutuvat kidutushuoneeseen."
Linnavuoren keskinousulta kuului: "Tässä seison ja sanon, että
sellaisia häitä kuin hän nyt menetti, ei ole vielä Luckenbachissa
nähty."
"Ja nytpä tulee sekin ilmi", huusi vielä kauvempaa kukkarontekijän
emäntä, "onko tuo lapsi hänen sisarensa vai hänen omansa!"
Aivan viimeiseksi kuului vielä kuin kaikuna Linnavuoren ylimmältä
töyräältä: "Niin totta kuin isävainajani oli..."
Sitten ei kuulunut muuta kuin heisipuun kahinaa ja pajujen hiljaista
suhinaa.
"Antaisin vaikka mitä", sanoi vanha Anna-Maija lamppua sytyttäen,
"kun et tätä temppua olisi tehnyt. Kaupungin suurellisimmat rouvat
olet nyt vihottanut."
"Kunpa minä olin oikeassa!"
Vanhus ravisti päätään. "Siitä olisi vielä puhumista", sanoi hän,
"vaikken olekkaan helatuorstaina kuuttakymmentä täyttänyt."
Heleija katsoi taakseen, tutkiakseen käyttelikö vanhus
Walleriina-rouvan puhetapaa pilkoillaan. Mutta kun tämä puhui täysin
totisena, jopa hartaasti, avasi Heleija ikkunan päästäkseen enempää
kuulemasta.
"Jos olisit heidän arvoisena, niin asia olisi aivan toinen", kehräsi
vanhus kankurin emännän näkymättömällä rukilla. "Mutta köyhä kansa
voi olla oikeassa vain köyhän kansan suhteen. Paremmat ihmiset ovat
kuin Jumalan ilma. Se on otettava vastaan sellaisenaan, ja jos se
on hyvä, niin iloitaan, kuitenkaan luulottelematta, että sen olisi
_pitänytkin_ sellainen olla. Ja miksi? Siksi että jos se on huono,
täytyy aina ajatella että se voisi olla vieläkin huonompi, ja
siihenkin täytyisi tyytyä."
Heleija kääntyi kiivaasti ikkunasta häneen päin. "Ja sentähden te
arvelette että köyhien pitäisi olla heidän ilmaviirejään ja kääntyä
aina sinne päin, mihin he puhaltavat! Mutta minä olen minä, enkä
pelkää koko kaupunkia, vielä vähemmän teidän tyhmiä rouvianne.
Menkäähän nyt jo omaan huoneeseenne älkääkä ärsyttäkö minua aivan
villiksi!"
"Olisit mieluummin", sanoi Anna-Maija, "saanut olla neljä vuotta
kirkossa käymättä!"
Hän asetti lampun, jonka oli jo ottanut käteensä, jälleen pöydälle.
Mutta Heleija sanoi kärsimättömästi: "Diktus on jo puhaltanut,
kiiruhtakaa toki omaan huoneeseenne."
Vanhus otti jälleen lampun käteensä: "Tahtoisin -- tahtoisin -- mutta
sinä -- sinä et minun mielikseni edes niiannut. -- Sinä olet -- no
menenhän minä. Tahtoisin -- no hyvää yötä, Heleija -- nuku hyvin!"
Anna-Maija kapusi portaita ylös. Heleija avasi tuvan oven mennäkseen
purolle.
"Ja jos he minut vangitsevatkin", sanoi hän ulos mennessään,
"käytökseni tähden Fritziä kohtaan, niin olen sen ansainnut
kymmenesti. Ja se on tuhat kertaa parempi kuin että Fritz olisi
kuollut, vaikkei yksikään elävä sielu tietäisi, että minä olen sen
tehnyt."
Pajukossa puron reunalla hän kumartui, kahmasi vettä kourallansa ja
pirskotti sitä palaviin kasvoihinsa.
Sitten hän syventyi ajattelemaan mitä Fritz nyt siellä kotonaan
mahtoi tehdä ja ajatella. Mitä syvemmästi hän tunsi oman voimansa
ja itsenäisyytensä, sitä syvemmäksi kasvoi hänen säälinsä Fritziä
kohtaan. Hän, Heleija, saattoi nauraa koko maailmalle ja saattoi
tehdä työtä. Mutta Fritz? Tyttö kuvaili mielessään miten Fritz
turhaan ponnisteli pidelläkseen puukkoa tai kirvestä kädessään. Työ
ei valmistu, nälkä ja huolet häntä vielä enemmän heikontavat. Heleija
kyllä tiesi että Fritz oli pikemmin rikas kuin köyhä, mutta hän
kuvaili asian mielessään sellaiseksi, kuin miksi se olisi muodostunut
hänen omissa ahtaissa oloissaan.
Niin oli Fritzin laita ja kaikki oli hänen syynsä. Fritz oli
tarkottanut hyvää, ja nyt hänen täytyy ajatella, että Heleija on
vihoissaan häntä ahdistanut.
"Jospa edes voisin sanoa hänelle, etten ole tehnyt sitä tahallani.
Jos hän tosiaankin olisi niin viisas, että vielä minua kosisi.
Silloin minä korvaisin tuon menetetyn sormen ja hänestä voisi siitä
huolimatta vielä tulla mies. Mutta kuka hänelle tuon tiedon saattaa?
Jos teen sen itse, niin silloin vasta naiset saisivat puheenaihetta!
Enkä edes tiedä tarvitseeko hän minua. Hän kai luulisi että minä
tarvitsen häntä. En tarvitse ketään, voin tulla itsekin toimeen.
Mutta kun voisin auttaa häntä hänen itsensä siitä mitään tietämättä."
Tuulenpuuska liikutti lepänlatvaa, muistuttaen häntä siitä että hän
yhä vielä oli kyykkysillään puron rannalla.
Tuolla Leppäkujan luona -- siellä oli Holderin Fritzin perunapelto.
Heleija oli tänään ohikulkiessaan nähnyt että pelto oli niin
rikkaruohon vallassa, että perunat olivat miltei tukehtumaisillaan.
Muutamilla harppauksilla hän saavutti talonsa. Heitettyään nopean
silmäyksen lapseen, joka makasi makeinta untaan, hän otti naulasta
kuokan ja riensi nopein askelin pellolle päin.
Hän veti hameen päänsä yli, ettei kukaan häntä tuntisi. Hän pelästyi,
kun hänen takanaan kohisi. Hänen sydämensä sykki rajusti.
Tuossa oli jo pelto. Hän pysähtyi pientareen luo, tyynnyttääkseen
kiihtynyttä mieltään.
Millaisessa kunnossa olikaan pelto? Fritz oli varmaan kokonaan
unohtanut perunansa. Heleija ravisti uudelleen ja yhä uudelleen
päätänsä. Kuinka kipeästi Fritz kaipasikaan kunnollista vaimoa!
Hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä, että tuuli nyt juuri herkesi
puhaltamasta. Hän oli luottanut siihen, että sen suhistessa ei hänen
oloaan niin huomattaisi pellolla. Kostealla niityllä kurnuttelivat
sammakot. Vesi solisi myllynkourussa ja Heleijan varovaiset
kuokaniskut yhtyivät laakson öisiin säveliin. Silloin tällöin helähti
kaupungin kirkontornin kellon lyönti -- siihen vastasi kaukaisena
kaikuna raatihuoneen kello ja vanhan Diktuksen vartijatorvi.
Vihdoin yhä kirkastuva kuunvalo vaati Heleijan lopettamaan salaisen
työnsä.
Kuu kohosi -- vaaleiden, sadetta ennustavien sumujen ympäröimänä --
kuin paitasillaan vuoteeltaan Helmivuoren takaa.
18.
Isoäidin mieleenjohtuma mennä saunaisäntää herättämään oli onnellinen
ajatus. Mutta helposti se ei ollut toteutettu.
Vanha mummo tosin pääsi pian jalkeilleen ja riensi kiireintä
vauhtiaan Pajukujan vihreäikkunaiseen taloon. Mutta saunaisännän
nostattaminen vuoteestaan, johon hänet tavallisesti oli saattanut
pieni kohmelon tapainen, sekä sen seikan selvittäminen mitä varten
hänen piti nousta, oli sitä vaikeampaa.
Vihdoin siitäkin selvittiin ja vanhus asteli edellä valaisten
tietä mestari Schnödlerille. Mutta mestari lienee käsittänyt
muorin varotukset: "tuolla on kuoppa -- tuolla on kivi, mestari!"
niinpäin, että mestarin piti kuoppaan langeta ja kiveen kompastua
-- ainakin hän suoritti nuo molemmat temput mitä suurimmalla
omantunnontarkkuudella.
Asianlaita olikin niin kuin jo "vahtituvassa" kuulimme -- he
tapasivat Fritzin tajuttomana vuoteeltaan.
Vanhus oli aivan suunniltaan, mutta mestari Schnödler sanoi häntä
rauhottaakseen, ylenkatseellisesti naurahtaen: "On sitä pahempiakin
nähty, rouva Holder. Tämä ei ole läheskään katolta pudonneen ja
niskansa taittaneen veroinen. Kyllä me hänestä selvän saamme, rouva
Holder."
Voitonvarmuudessaan hän oli vähällä kaatua makaavan yli. Estääkseen
mahdollisia epäilyksiä rouva Holderin puolelta, hän sanoi: "Se johtuu
janosta, hyvä rouva. Ei tippaakaan! Ei tippaakaan koko päivänä."
Samassa hän tarttui Fritzin käsivarteen ja koetteli valtimoa. Se
kuitenkin tuotti jonkinlaisia vaikeuksia, hän kun etsi valtimoa
kyynäspään kohdalta.
Vanhuksen silmät seurasivat tuskallisesti mestari Schnödlerin suuta.
Hän pelkäsi kuulevansa: "Ei hänestä enää tule kalua". Mutta mestari
nyökäytti jälleen leikillisesti päätään sanoen: "Riivatun mies!
Valtimokaan ei enää lyö, mutta kyllä me hänestä selvän saamme."
"Mutta mitä paikkaa te oikein koettelittekaan, mestari?"
Mestari huomasi erehdyksensä ja siirsi kätensä alemmaksi.
"Katsokaas, rouva", selitti hän vanhukselle, "sellainen mies kuin
Fritz ei ole niinkuin muut raukat. Jokaisella räätälilläkin on
valtimo ranteessa, mutta Fritzin tapaiselta mieheltä odotetaan
enemmän."
Lähellä vuoteen pääpuolta oli ruukku. Saunaisäntä tarttui siihen
käsiksi. Ensin hän kuitenkin sitä haisteli. "Onpa vahinko että
tuollainen mies juo silkkaa vettä. Siihen hän on liian hyvä." Hän
kaatoi ruukun sisällyksen Fritzin päähän. Sitten hän nyökäytti
veitikkamaisesti päätään vanhukselle.
Fritz ilmasihe jo joitakuita elon merkkejä.
Saunaisäntä iski jälleen silmää vanhalle naiselle. "Mitäs sanoinkaan?
Liikkuihan hän jo. Ja yhä parempaa tulee. Kyllä hänestä selvän
saamme. Älkää olko millännekään, rouva Holder. Aivan eri juttu olisi,
jos hän olisi niskansa taittanut."
Vanhus muisti loukkaantuneen sormen ja huomautti siitä. "Oi, mestari,
kun ei Fritzin sormi vain olisi vahingoittunut!"
"Vahingoittunut?" vastasi mestari. "Silloin leikkaamme sen pois!"
Vanhus näki jo pojanpoikansa rampana ja nyyhkytti ääneen.
Mutta mestari nauroi häntä rauhottaakseen oikein hirtehisen naurua:
"Mitäs sormi on? Onhan tuossa vielä luuta ja lihaa tarpeeksi, vaikka
leikattaisiin kaikki kymmenen sormea ja vielä varpaat lisäksi. Se käy
kuin voideltu, olenkohan vain ottanut veitsen mukaani? Katsokaahan,
rouva -- yks, kaks, noin! Älkää olko millännekään, rouva Holder!"
Vanhus pidätteli tuskissaan mestaria molemmin käsin. Hän näytti
uskovan, että tämä todella saattaisi leikata Fritziltä sormen vain
näyttääkseen hänelle kuinka helposti se oli tehty ja ettei hänen sitä
tarvinnut surra.
"Mitä?" sanoi mestari. "Pääasia on rohkaista ihmisten mielet. Ja jos
tuo tuolla makaakin kuoleman kielissä, niin ei teidän tarvitse sitä
surra, sitä vartenhan minä olen olemassa. Mitä sitten kuolema on? Ja
sellaiselle miehelle! Tuohan kuolee tuohon kauniisti vuoteelleen --
aivan toinen asia olisi, jos hän olisi niskansa taittanut. Älkää olko
millännekään, rouva Holder!"
"Oi, hyvä Jumala, hän kuolee!" huudahti vanhus.
"Mitä?" kysyi mestari. "Tuoko? Ei niitä maitakaan."
"Mutta olettehan sen itse sanonut, mestari Schnödler."
"Niin kyllä, esimerkin vuoksi", vastasi mestari, "näyttääkseni miten
teitä rauhottaisin, jos niinkuin kuolemakin sattuisi. Mutta tuon
kanssa ei ole mitään hätää. Korkeintaan aika hermokuume ja jäykkä
sormi, muuta ei. Älkää olko millännekään, rouva Holder!"
Samassa hän kääri hihansa, niin että näkyviin tuli kaksi karvaisten
karhunkäpäläin ja ihmiskäsien välimuotoa. Ensin hän niitä heristi,
haki sitten sidetarpeensa ja tarttui Fritzin käsivarteen.
"Sormi jääpi jäykäksi, muuta ei", nauroi hän vanhukselle, ikäänkuin
tekisi tuolla tiedonannolla suuren ilon. "Mutta eikö täällä ole
mitään muuta kuin vettä? En ole tänään vielä saanut tippaakaan vettä
väkevämpää."
"Pojanpoikani ei juo enää muuta kuin vettä", vastasi vanhus.
"Tuossapa nyt näette seuraukset! Jos hän olisi rauhallisesti istunut
Gringelissä, niin hän ei olisi puroon pudonnutkaan."
Sairas hytkähti. Mestari Schnödler huolimattomalla sitomisellaan
tahtoi osottaa Holderin mummolle, ettei ollut mitään syytä
levottomuuteen.
"Enpä ole moista runkoa ennen käsitellyt, vaikka olen Dresdenissä
opissa ollut! Tuollainen rintakehä, ja vyötäiset hoikat kuin tytöllä.
Aivan kuin Heleijalla."
Heleijan nimi vaikutti sairaaseen voimakkaammin kuin kylmällä
vedellä valeleminen. Hän kohottautui puoleksi istualleen ja sanoi
heikolla äänellä: "Mitä se minua liikuttaa? Gringelin Eevaa minä olen
tavotellut!"
Holderin mummo oli yhtenä ilon hykäyksenä nähdessään Fritzinsä
jälleen tajuissaan. Hän hyväili häntä kuin pientä lasta.
"Tekö se olettekin, mummo? Joko olette asianne toimittanut?"
"Mutta Fritz-poikaseni", vastasi vanhus. "Sanoithan sen vasta tänä
yönä. Mitä oikein ajatteletkaan? Enhän voi öiseen aikaan mennä
ihmisten luo."
"Niinpä tehkää se huomenna!" sanoi Fritz.
Hän vaipui jälleen vuoteelleen.
"Niin, Fritz, tietysti aikaisin huomisaamuna", vakuutti vanhus.
Sitten hän taasen katsoi levottomasti mestari Schnödleriin. Sairaan
takaisin vaipuminen saattoi hänet uudestaan levottomaksi.
Mutta mestari viittasi hänet pois sairaan vuoteen äärestä.
"Väsyn seisomiseen", sanoi hän heidän tullessaan höyläpenkin luo. "En
ole vielä tänään saanut vettä väkevämpää. Minulla on huomenna asiaa
Gringeliin -- voisin siis tuonkin asian samalla suorittaa."