Mutta Walleriina-rouva löi polviinsa ja sanoi: "Niin totta kuin isäni
oli kankuri, täällä istun ja sanon: onko kummempaa kuultu!"
"Ja minä kun olen luullut, ettei Holderin Fritz enää kävisi ensinkään
ulkona", arveli sepän emäntä. "Jos hän väijyy, niin täytynee myöskin
olla jotain, jota hän väijyy."
"Aivan oikein", sanoi Walleriina-rouva. "Mutta nyt on pimeä ja
kankurimestari onkin vain lausunut arvelunaan, että se mahdollisesti
oli Holderin Fritz."
Kankuri tahtoi vastata, mutta hänen oli tällä kertaa mahdoton saada
yskäänsä ymmärrettäväksi.
"Ja hän ei muka käy ulkona!" huusi ääni, joka puhui niin nopeaan
kuin se olisi lausunut yhtaikaa nuo kuusi sanaa. Puheen jatkuessa
huomasi, että jokaisen lausejatkon ensimäinen sana oli kuin ehkäisevä
tulppa, joka vasta kaikkien kasvolihasten ankaralla jännityksellä
laukesi. Mutta silloin jälellä olevat sanat syöksähtivät esiin
sitä suuremmalla nopeudella. Puhuja, joka aina puhuessaan juoksi
esiin pöydän takaa, ikäänkuin varjellakseen sitä sanojensa tulvasta
kastumasta, muistutti yhtätasaisine ruumiineen ja pienine paineen
ulkomuodoltaankin seltteripulloa. Hänen kasvonsa olivat punakat ja
mustat viikset katkaisivat ne miltei kahteen samansuuruiseen osaan.
"Hä--änkö ei käy ulkona! Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla: se
ei ole totta."
"Täytyy uskoa ihmisten puhetta", vastasi Walleriina-rouva. "Tämä
mestari Schramm on luckenbachilainen, ja hän istuu täällä ja sanoo
että Holderin Fritz ei käy ulkona."
Hän pyöräytti näin sanoessaan myssyn jälleen vasemmalle korvalle,
osottaakseen ettei puhuja varmaankaan ollut luckenbachilainen eikä
niin ollen ihminen, jonka sanoja kannattaisi uskoa.
Tämä suututti saalfeldiläistä. Hän juoksi jälleen pöydän takaa,
heristi tulppaansa ja sai esiin pinnistetyksi: "R-r-r-ouva
Walleriinan luvalla olen ihminen ja tynnyrintekijänsälli. Sellaisena
olen kaksi vuotta työskennellyt mestari Holderin luona ja olenpa
ammatissani tottuneempikin kuin luckenbachilaiset, joiden kaupunki
on vain mitätön pesä muihin verrattuna -- Walleriina-rouvan
suosiollisella luvalla."
"Vai ihminen muka ja tynnyrintekijänsälli? Ettehän ole kuin
saalfeldiläinen", sanoi Walleriina päättävästi.
Mestari Schrammia näytti hiukan hämmästyttävän tuo älykäs järkevien
olentojen jakaminen ihmisiin, tynnyrintekijänsälleihin ja
saalfeldiläisiin. Sillä oli asia ratkaistu.
Mutta saalfeldiläinen oli toista mieltä. Hän ryntäsi jälleen esiin.
"Ssss-en voin todistaa mestari Schrammin kautta, jotta mestari Holder
on opissa ollut. Ssss-illä mestari Holder on käynyt myöskin minun
kimppuuni kuin mikäkin takkiainen. 'Mmmm-estari Holder', sanoin
minä, 'pyydän vakavasti teidän jättämään minut rauhaan!' Mmmm-inä
olisin sanonut hänelle vielä enemmänkin, ellen sattumalta olisi
ollut jo jonkun matkan päässä. Ja minun toverini, spandaulainen, oli
hyvin suutuksissaan että me-estari sillä tavalla kohteli oikeata
taiturisälliä. Sillä meidän ammattimme on taidetta eikä mitään
käsityötä. Kirja maksaa kkk-uusitoista groshenia, ja se sisältää koko
tynnyrin tekijäntaidon -- teidän luvallanne, rouva Walleriina."
Sirkka uunintakaa sirisi jälleen: "Kysymys on oikeastaan siitä, käykö
Holderin Fritz ulkona, vai ei?"
"Vvvv-armasti hän käy ulkona!" ruiskahti saalfeldiläisen suusta.
"Niin sanoi minulle oppipoika, joka yksin jäi hänen luokseen,
koska hän on vasta kuusitoistavuotias nulikka. Ttt-uon pojan pitää
ottaa vastaan tilaukset ja neuvotella liikkeessä kävijäin kanssa,
koskei mestari tahdo puhua kenenkään kanssa. Mmmm-estari itse istuu
höyläpenkillä ja hokee: 'Teenkö sen, vai enkö? Teen, ja ennenkun
asia tulee tunnetuksi, lähden Amerikkaan'. Ja samassa hänen silmänsä
hehkuvat kuin palava piki ja hän iskee veitsen höyläpenkkiin kuin
murhamies. Ja kun hän huomaa että oppipoika onkin huoneessa,
sss-illoin hän käy maidonkarvaiseksi ja pehmittää oppipojan selän
hyvänpäiväisesti -- Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla. Jjj-a
sitten mm-estari pukeutuu, sen on oppipoika nähnyt avaimenreijästä,
kuin italialainen rosvo. Niinpä oli hänen ttt-akkinsa nurinpäin
käännetty. Sitten hän odotti kunnes yö tuli, ja sanoi ensin hhh-yvää
yötä oppipojalle, ikäänkuin olisi mennyt nukkumaan, ja mm-eni sitten
pajukkoon päin -- Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla."
"Pajukkoon?" sirisi sirkka. "Hm, hm, hm!"
Walleriina-rouva oli juuri aikeessa vahvistaa saalfeldiläisen
todistuksen polviinsa lyöden, kun kelloseppä Zerrer korotti äänensä.
Hänen narisevasta ja marisevasta puheestaan kävi jotenkin selville,
että hänkin oli tavannut Holderin Fritzin hämärissä väijymässä.
"Missä?" kysyi sirkka. "Heleijan talon luonako?"
"Niin -- pajukkoon johtavalla tiellä. Ja ellen väärin muista, niin
Heleija tuli vähää ennen minua vastaan samalla tiellä. Tunsin hänet
aivan varmasti. Walleriina-rouva voi uskoa, niin totta kuin olen
luckenbachilainen."
"Hm", sanoi Walleriina-rouva myssyään heilauttaen. "En voi juuri tänä
hetkenä muistaa, missä talossa teidän isoisävainajanne Luckenbachissa
asui."
"Hän on haudattu Schwarzwaldiin, Tuttlingeniin", vastasi kelloseppä.
"Minun isäni vasta muutti Luckenbachiin."
"Vai Schwarzwaldiin?" sanoi Walleriina-rouva, venyttäen Schwarzwaldia
niin, että sen takametsän puiden latvat näyttivät heiluvan jo Ranskan
puolella. "Vai sinne, missä ihmiset ovat katoolilaisia ja joka
toinen mies on Floriaani ja joka toinen Fabiaani ja kaikki tekevät
rotanloukkuja."
"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi kelloseppä, "mutta Schwarzwaldin
kellot tuntee koko maailma."
"Koko maailma?" sanoi Walleriina-rouva, heilauttaen tuon
suuruuskäsitteen syrjään halveksivalla kädenliikkeellä. "Voi niin
olla. Mutta Luckenbachista ei maailma tiedä mitään. Ja niin totta
kuin isäni oli kankuri, ei kuitenkaan kukaan luckenbachilainen ole
vielä kelloja näperrellyt."
Samassa Eeva naurahti jotenkin ylimielisesti. "No minua kai uskotte.
Holderin Fritz melkein polkasi minua muurin kohdalla kantapäille,
paetessaan ihmisten näkyvistä. Ja sitä ennen hän väijyi, sen näin
omin silmin."
"Ja Heleija?" siritti sirkka uunin takaa. "Kulkiko hän samaa tietä
vähää ennen?"
"Ei", sanoi Eeva. "Vaan eipä hän ollut kaukanakaan, se on varmaa.
Ja hän tuli jälkeenpäin samaa tietä. Nyt kai uskotte, kun sen sanoo
parempi luckenbachilainen kuin kukaan teistä. Minulla on ainakin yksi
luckenbachilais-isoisä enemmän kuin kellään täällä."
"Niin, siin' on tytöntynkää!" nauroi Walleriina-rouva äidinylpeydestä
loistaen. "Ja vaikka minun isäni oli vain kankuri, niin olipa
isoisävainajani Luckenbachin pormestarina, ja kaikki ihmiset sanovat
että minä olen aivankuin hänen silmistään putkahtanut."
Mestari Schramm ihmetteli tällä kertaa täydellä todella. Lienee
niissä silmissä ollut kokoa, joista voi putkahtaa sen suuruinen
olento kuin Walleriina-rouva. Ja lienee Luckenbach ollut turvattu,
kun sellaisen pormestarin silmät sitä valvoivat.
Mutta sirkka ei ollut unohtanut, että Liebin Aatami ei vielä ollut
virkannut mitään.
"Te tiedätte vielä jotakin, Liebin Aatami", sirisi hän.
Liebin Aatami katsahti ylpeästi ympärilleen, kunnes Walleriina-rouva
myssyään heilauttamalla ilmotti ettei hän pitänyt Liebin Aatamia
swarzwaldilaisena eikä myöskään saalfeldiläisenä, ja kun Aatami
luuli Eevan silmistä huomaavansa että hänen miehekäs ryhtinsä tyttöä
miellytti, niin hän alotti:
"Ei sitä paljon ole. Grunden markkinain iltana tapasimme Heleijan
Reickerin tiellä. Minä koetin Fritziä estää, mutta hän vain pidätti
kärryt, ja silloin tyttö sanoi hänelle suorat sanat. Sillä tavalla ei
ole vielä kukaan hänelle puhunut."
"Se se vasta kapine on, tuo tyttö!" huudahti Eeva.
"Todellakin!" sanoi seppä. "Ja siitäkin kun ihmiset taas kertovat,
että te olisitte Fritziä ärsyttäneet Heleijan kimppuun ja että hän
olisi myöskin sanonut teille mitä väkeä te olette. Eipä ole juuri
ihmisiin uskomista."
"Mitäpä ihmisten puheista!" vastasi Liebin Aatami suurellisesti.
"Walleriina-rouva tietää kuka minä olen, ja muusta en minä
välitä. Saattaa olla että he tietävät juttuja Heleijasta ja hänen
kärryistään. Mutta minä en välitä muusta kuin itsestäni."
Seppä vaikeni ja sytytti sammuneen piippunsa. Mutta silloin puuttui
sirkka taas puheeseen: "Hm! Vai oli Fritz kovin raivoissaan?"
"Niin suuttuneena en ole milloinkaan häntä nähnyt", vastasi Liebin
Aatami. "Hän ei saanut sanaa suustaan, hioi vaan hampaitaan ja pui
nyrkkiä hänen jälkeensä! Ja siitä hetkestä asti hän on ollut noin
kummallinen -- niinkuin kuuluu vieläkin olevan."
"Hm, hm, hm!" sirisi sirkka. "Kellä on järkeä, ajatelkoon vaikkei
puhu. Siinä on mies, joka aikoo tehdä semmoista, että ihmiset
kauhistuksesta lyövät kätensä yhteen. Siinä on mies, joka iskee
puukkonsa julmistuneena höyläpenkkiin ja aikoo Amerikkaan ennenkun
hänen teostaan saadaan tietoa. Siinä on mies, joka sanoo hyvääyötä
ikäänkuin aikoisi mennä nukkumaan, mutta hiipiikin salaa tiehensä,
nuttu nurinpuolin kuin italialaisella pahantekijällä, ettei kukaan
häntä tuntisi. Ja hän väijyy yöllä, jolloin luulee erään henkilön
kulkevan ohi. Ja kuka on tuo eräs? Sama henkilö, joka on häntä
siinä määrässä loukannut, että hän on jäänyt sanattomaksi, vain
nyrkkiä puimaan ja hampaitaan hiomaan. Jos jotain tapahtuu tulevana
kahdeksana tai neljänätoista päivänä, niin muistakaa mitä olen
sanonut."
"Niin", sanoi Walleriina-rouva polviinsa lyöden. "Eeva, anna minulle
sateenvarjo ja lyhty. Ennenkun mitään sellaista tapahtuu, on
Walleriina-rouvallakin sana sanottavana."
Seppä sai jälleen kuin näkymättömän töytäyksen, jota sepän emäntä
tavallisesti piti yskäkohtauksena. Walleriina-rouvalla oli siitä oma
ajatuksensa.
Hän katsoi paheksuvasti seppään ja sanoi: "Tällaisina aikoina oppii
ihmisiä tuntemaan. Holderin Fritz ei ole tuon tyttöraukan ainoa
vihollinen. Virnistelkää mitä virnistelette, mutta tässä istun ja
sanon: --"
Ja kuka tietää mitä Walleriina-rouva olisi sanonut, ellei Eeva-neito
olisi temmannut sanoja hänen suustaan:
"Mitä te tuosta? Köyhästä tytöstä, jolla ei ole mitään? Joka riitelee
kaikkien miesten kanssa. Se vielä puuttuisi. Eikä niin myöhään enää
mennä ihmisten luo. Diktus on jo aikoja sitten puhaltanut kymmenen.
Jättäkää te hänet omiin hoteihinsa ja pysykää alallanne!"
"No, no", rauhotteli Walleriina-rouva, "älä ole milläsikään,
tytöntynkäni! Tänään tosin on jo liian myöhäinen, mutta huomenna on
myöskin päivä, jos almanakka puhuu totta."
"Jos te menette sinne", sanoi sepän emäntä, "niin tulen minäkin
mukaan."
Paksu leipuri ei ollut koko aikana lausunut sanaakaan. "Hm", ajatteli
hän noustessaan. "Jos tuo hurjapää tyttö oikein tuimistuu, niin hän
vielä lopulta suostuu minuun. Ja jos onni potkasee, niin saan hänet
taloon ilman pappia."
Samassa Diktus puhalsi yksitoista, ja neljännestuntia myöhemmin
lepäsi Gringel unen helmoissa.
7.
Kun Heleija seuraavana iltana Gringelissä käyntimme jälkeen kulki
kotiinsa, pelästytti hänet Anna-Maija ryntäämällä juoksujalkaa häntä
vastaan.
"Onko jotain tapahtunut?" kysyi tyttö vanhukselta. "Eihän pikku Liisu
vain ole sairastunut?"
Anna-Maija ei vieläkään saanut sanaa suustaan. Hän vain huitoi
käsiään ja viittaili taloon päin.
"Lapsi on jo pitkät ajat potenut hammastuskia", sanoi Heleija. "Eihän
hän vain ole saanut kouristusta?"
Nyt vasta huomasi Heleija että vanhus sipsutti sukkasillaan.
Sellaisella säällä ja arkipäivänä tuo oli aivan tavatonta
ylellisyyttä. Sitäpaitsi hän nyökäytti päätään niin omituisesti,
kaikessa oli jotain juhlallista.
"Mutta mikä teitä oikein vaivaa?"
Anna-Maija löi käsissään kantamansa kengät yhteen: "Varjelkoon! Ne
ovat siellä sisässä. Ne ovat sisässä."
"Kutka sitten?"
"Ne -- naiset!"
"Räätälin emäntäkö --?"
"Vai räätälin emäntä?" huudahti Anna-Maija sydämistyneenä. "Semmoisen
tähden en vedä sukkia jalkaani. Varjelkoon! Että minun piti vielä
vanhoilla päivilläni tuo kumma nähdä."
"Kun ette tahdo sanoa, niin näen kai itse ketä siellä on", sanoi
Heleija kärsimättömästi.
Mutta Anna-Maija pidätti hänet: "Kaupunkimme mahtavimmat rouvat,
Gringelin Walleriina-rouva punaisine nenäliinoineen, suursepän rouva
ja kankurinrouva siellä ovat. Olen vielä aivan suunniltani. Oi
Heleija kultani -- sitä kunniaa, sitä suurta kunniaa!"
"Tosiaankin!" nauroi Heleija. "Ellei Walleriina-rouva olisikaan
kaupungin suurellisin rouva, niin kaikkein paksuin hän aivan varmaan
on."
Anna-Maija pisti kengät kainaloonsa ja löi kätensä yhteen,
pöyristyksissään että Heleija saattoi nauraa. Sehän oli samaa kuin
jos olisi nauranut kirkossa siunauksen aikana.
Heleija nauroi yhä helakammin nähdessään Anna-Maijan juhlallisuuden.
"Teidän suurelliset rouvanne! Niin suuri ei kuitenkaan kukaan heistä
ole kuin tuo kivinen Kristoffer raatihuoneen luona. Ja vaikka he
olisivat vielä suurellisempia, niin muihin töihin olen tilattu koko
viikoksi."
"Töihin? Tarkotatko todellakin että tuollainen mahtava rouva itse
tilaa työväkensä? Siunaa ja varjele! Jos ei heillä muuta asiaa olisi,
niin senhän olisivat voineet minulle sanoa."
"Mitä se sitten olisi?"
"Mistä minä tiedän. Toinen toisensa perään ovat tulleet ja kysyneet,
etkö jo ole kotona. -- Kuinka minut pelästytitkään! Ethän toki mene
tuollaisilla sisään? Odotahan, Heleija, niin heitän sinulle sukkasi
peräikkunasta. Ja vielä tahtoisin sinulle sanoa yhtä ja toista. Sinä
olet hiukan töykeä käytöksessäsi ja puhut aina suusi puhtaaksi. Ja
se ei ole ensinkään sopivaa, sillä ylemmille pitää aina puhua vähän
aristellen. Totuus on ainoastaan köyhiä varten, sentähden puhutaankin
'paljaasta' totuudesta. Sitten sinä puhut aina niin kovalla äänellä
ja minä tahdon --"
"Jos nyt ette herkiä", sanoi Heleija harmistuneena, "niin saatte
syyttää itseänne ettei minulla siellä sisällä enää ole rahtuakaan
malttia. Vetäkää te vaikka kuusi paria sukkia jalkaanne -- voin
vaikka lainata teille omanikin. Mutta minun jalkani ovat puhtaat,
olen ne pessyt purossa. Ja niinkuin minä puhun, niin minä puhun. --
Laskekaa minut nyt sisään!"
Mutta vanhus syleili tyttöä ja pyyteli nyyhkyttäen: "Niiaa edes
kohteliaasti, kun sisään astut. Katsos, Heleija, olen tuntenut sinut
siitä asti, kun olit vielä pikku Liisan kokoinen -- niiaa toki,
kerran vain!"
"En niiaa itse jumalallekaan", naurahti Heleija, irrottautuen
vanhuksesta. "Eivätkä teidän kolme suurta rouvaanne ole läheskään
jumalan vertaisia. Niin se on, ja sillä hyvä!"
Sisällä nuo kolme arvon rouvaa paraikaa tarkastelivat pikku Liisua ja
hänen vaatevarastoaan. Ei ollut sitä paitapahaista tai sukkaparia,
jota ei olisi tutkittu oikein asiantuntijan tarkkuudella.
Heleija lausui sisäänastuessaan hyvän-iltansa tavallisella
reippaudellaan. Anna-Maija niiasi minkä ennätti. Kun tyttö
näki rouvien ajanvieton, alkoivat punaiset täplät kohota hänen
poskipäilleen. Hän ajatteli: "Noin hävyttömiä ne ovat, nuo suuret
rouvat! Niinkuin köyhyys ja puute olisi vain sentähden, että heidän
oma rikkautensa sen rinnalla oikein loistaisi."
Mutta Walleriina-rouva istahti talon ainoalle tuolille, löi polviinsa
ja alotti: "Mikä on totta, se on sanottava -- Heleija on siistein ja
kunniallisin tyttö koko kaupungissa."
"Ja sitten niin iloinen", jatkoi kankurin emäntä. "Niinkuin ei
pajukkoa maailmassa olisikaan, eikä ketään, joka sen takana
väijyy. Niinkuin kuvassa pieni lapsi nauraa ja lyö käsiään yhteen,
vaikka karhu on sen kaulukseen tarttunut. Siinä vasta luontoa on,
Walleriina-rouva."
"Niin on", sanoi tämä, "mutta karhun varalta olemme me. Tässä istun
ja sanon että karhu ei Heleijaa pure niinkauvan kun minussa on hengen
kipinä."
Heleija katsoi kummastuneena rouviin, toiseen toisensa jälkeen.
Anna-Maija seurasi jokaista tytön liikettä levottomin katsein.
"Se olisi huutava vääryys", kehrää hyryytteli taas kankurin emäntä,
istuen sepän emännän kanssa uuninpenkille. "Olisi huutava vääryys
katsella rauhallisena sellaisia aikeita. Mutta miten sievä tupanen
tämä onkaan!"
"Luulisinpä että tuossa liedessä on mainio kahvia kiehauttaa", sanoi
sepän emäntä.
"Entäs pöytä!" hyrisi kankurin emäntä. "Paremmalta tuskin voi
kahvi maistua kuin tuolta pöydältä. Heleijalla varmaankaan ei ole
kahviaineita kotona?"
"Minun talossani ei niitä aineita ole koskaan", vastasi Heleija.
"Kaivo tuolla ulkona on minun kahvipannuni."
Anna-Maija pelästyi ja paineli suutaan, ikäänkuin siten
peruuttaakseen Heleijan sanat.
"Niinpä niin", sanoi Walleriina-rouva. "Selviäähän kaikki paremmin
kahvikupin ääressä. Anna-Maija voisi mennä Gringeliin. He voivat
lähettää vähäsen sitä mainiota lajia ylemmästä laatikosta, josta
otetaan ajureille. Ja kermaa keskimäisestä astiasta. Sitten vielä
kolme kuppia ja kolme teevatia. Pannu ja puita kai on talossa?"
Anna-Maijan mielestä Walleriina-rouvan käskyjen toimittaminen oli
kunniatehtävä. Se seikka että Walleriina-rouva uskoi talossa olevan
pannun, sai hänet talon nimessä niiaamaan. Mennessään hän ajatteli:
"Eiköhän joku tule minua vastaan ja kysy mihin minulla nyt on niin
tärkeätä asiaa?" Mutta pelko että Heleija sill'aikaa voisi tehdä
jonkun tyhmyyden, ei suonut hänen koko matkalla oikein kunniastaan
iloita.
"Kyllä vaan", sanoi sepän emäntä, "kyllä vaan he nyt jo minua kotona
odottavat. Siitä minun palvelustytöstäni ei tule tässä elämässä
mitään. Ei edes lehmät saa oikealla ajalla ruokaansa ilman minua.
Naapurit tietävätkin aina milloin olen poissa. 'Niin, niin', sanoo
naapurimme räätälin emäntä, 'on siinäkin taikaa, lehmäin ammunnasta
jo kuulee onko suursepän emäntä kotona vai ei'. Ne tytöt eivät tee
muuta kuin ajattelevat poikia."
"Niin", kehräsi kankurin emäntä, "palkkaa he vaativat, mutta mitenkä
on työn laita? Niin huonoja kuin nykyaikana eivät palvelijat ole
milloinkaan olleet. Kyllä kiitän jumalaa, kun oma Katrini ennättää
täysi-ikäiseksi. Kuinka sitten on Heleijan laita? Teidän pitäisi
mennä palvelukseen."
"Tosiaankin", sanoi Heleija, "jotta antaisin rouvan, joka ei mitään
ymmärrä, koko päivän komentaa itseäni. Ymmärrän itse mitä on tehtävä,
enkä kärsi että minua nenästä talutetaan. On minulla muutakin työtä
ja saan olla omassa talossani omana herranani."
Mutta Walleriina-rouva löi polviinsa ja sanoi: "Joka helatorstaina
täytti kuusikymmentä, se on nähnyt toisiakin aikoja. Eeva-tyttöseni,
se on oikea tytöntynkä mitä työntekoon tulee, mutta työtä ja
askaretta on liian paljo. Pitäisi minunkin jo olla kotona, mutta niin
totta kuin isävainajani oli kankuri, niin täällä istun ja sanon, että
milloin asia koskee lähimäistäni, silloin en katso omaa etuani."
"Niin, ei omaa etua, sellaisia me olemme", surisi kankurin emäntä
Walleriinan puheen jatkoksi.
"Sitäpaitsi", lisäsi vielä Walleriina-rouva, "on Heleija myöskin
oikea luckenbachilais-lapsi."
"Mutta minun mieheni tulee tästä vielä nurisemaan", jatkoi sepän
emäntä.
"Ja minun yskimään", kehräsi kankurin emäntä.
"Niin", sanoi sepän emäntä tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "mutta
olisipa serkulla minunlaiseni mies! Ette tiedä kuinka hyvä teidän
miehenne on minun ukkoni rinnalla. Se se on niitä viimeisiä! Hänen
luvallaan en pääsisi milloinkaan ulos."
"No, jos sepän emäntäkin jo valittelee", jatkoi kankurin emäntä,
"silloin on minun mieheni todellinen paholainen. Olen sairas vaimo,
hyvin sairas, ja kuitenkaan ei kukaan kuule minun yskivän. Minä
yskin omassa kamarissani, mutta hän? Hän on terve kuin pukki ja
yskii ihmisiltä korvat puhki pelkkää pahuuttaan. Oi, jospa sanoisin
millainen hän oikein on. Olen onnettomin vaimo koko kaupungissa!"
Walleriina-rouva katsoi molempiin miltei säälien. Sillä mitä
olivat seppä ja kankuri yhteensä Walleri-vainajan rinnalla, hänen
elonsa päivinä! "Voitte molemmin päivät pitkään kiittää jumalaa
polvillanne", sanoi hän läiskäyttäen kämmenet polviinsa. "Minun
miehessäni ei ollut kuntoa rahtuakaan. Hän nyt makaa tuolla Luojan
turpeessa. Mutta hän oli hyvä mies. En ole koskaan tarvinnut hänen
suhteensa valittaa. Se olisi valhetta. Ei kellään ole ollut sen
parempaa."
"Se merkitsee, etten minä muka voisi miestäni kiittääkään?" sanoi
sepän emäntä. Hän ei käsittänyt mikä etu kuolleella oli tässä
suhteessa elävään nähden.
"No no!" surisi kankurin emäntä. "Ihminen voi olla iloinen, jos
hänellä vaan on sellainenkin mies, kuin minulla. Minä en vaihtaisi
kenenkään kanssa."
Heleija oli neuleineen istuutunut vuoteensa reunalle ja pikku
Liisu leikki hänen läheisyydessään. Hänen mielestään tuntui jo
se hullunkuriselta, että naiset istuivat hänen tuvassaan ja
näyttivät aivan unohtaneen, mitä varten olivat tulleet. Kun
he nyt kunnianhimosta tahtoivat kukin olla ensin onnettomin,
sitten onnellisin, silloin tuo kaikki tuntui hänestä aivan liian
hullunkuriselta. Hän purskahti äänekkääseen nauruun. Tämän nuo
suurelliset rouvat lukivat, hänen onnekseen, Liisun aiheuttamaksi.
Sillä että köyhä tyttö olisi uskaltanut nauraa suuriarvoisille
rouville, siitä heillä oli yhtä vähän aavistusta kuin siitäkään, että
joku suuriarvoinen rouva saattaisi puhua tai tehdä jotain naurettavaa.
Anna-Maija ei olisi läheskään sellaisella vauhdilla rynnännyt sisään,
ellei hän olisi jo ulkona kuullut Heleijan naurun. Hän arveli
pelkonsa nyt toteutuneen.
Mutta rouvien osottama ilo hänen takaisintulostaan rauhotti hänet.
Jopa hän rohkeni uskoa osan ilosta laskettavan hänen ansiokseen,
tosin suurimman osan kahvin ja kuppien hyväksi. Suurella innolla hän
ryhtyi käskemättä toivotun makujuoman valmistamiseen.
"Eiköhän Heleijakin juo kupposta kanssamme?" kysyi kankurin emäntä.
Heleijan mielestä tuntui hullunkuriselta, että häntä piti kestittämän
omassa talossaan. "Juokaa te vain itse laitoksenne, en minä niistä
välitä."
Anna-Maija arveli että Heleijan oikeastaan olisi pitänyt kiittää,
siksi hän niiasi hänen puolestaan.
Toista kuppia juodessa heräsi jälleen sama mielenliikutus, mikä
Heleijan kotiin tullessakin oli vallinnut. Nuo kolme rouvaa katsoivat
kerta toisensa perään niin hyväntahtoisin silmäyksin Heleijaa, että
vanhalle Anna-Maijalle tuli kyyneleet silmiin.
Vihdoin alkoi Walleriina-rouva Heleijalle kuvata sitä vaaraa, mikä
häntä nyt uhkasi.
Mutta Heleija vain nauroi. "Jos Holderin Fritz onkin hurja, niin olen
minä itse vielä hurjempi." Kun puhuttiin Fritzin päätöksestä tehdä
ennen kuulumatonta, hänen valepuvuistaan ja yöllisestä matkastaan
pajukon tielle, tokasi tyttö: "Hän on mennyt Weiden kapakkaan!" Mitä
painavammaksi varotukset paisuivat, sitä vastahakoisemmaksi hän kävi.
"Kunhan edes tietäisi mitä hän teille oikein aikoo!" sanoi sepän
emäntä. "Kauheinta on ettemme edes sitä tiedä."
"Niin juuri", vahvisti kankurin emäntä, unohtaen
mielenliikutuksessaan koko kehräämisensä. "Vaikka päänsä puhki
aattelisi, niin ei siitä tule sen viisaammaksi."
"Mitäkö hän aikoo?" sanoi Heleija nauruaan pidättäen. "Hän varmaan
aikoo minua kosia, ja te ette saa sitä estää!"
Rouvat löivät kätensä yhteen. Vanha Anna-Maija teki samoin, osaksi
pelästyksestä, osaksi kohteliaisuudesta.
"Rouvat" sanoi hän, "koko yön olen kuullut pajukosta risahduksia."
"Niin", arveli Heleija, "ellei hän minun tähteni pyri talon
läheisyyteen, niin hän varmaan tarkottaa teitä, Anna-Maijaseni.
Tunnustakaa vaan nyt vapaaehtoisesti! Muitahan ei talossa asukkaan."
Silloin purskahtivat rouvat kaikin nauramaan. Walleriina-rouva
vakuutti että Heleija oli oikein tyttöjen tyttö, miltei kuin hänen
Eevansa. Anna-Maija nauroi muiden mukana, niin paljon kuin häntä
hävettikin.
Walleriina-rouva oli ensimäinen, jonka onnistui jälleen palata
entiseen mielentilaan.
Hän löi polviinsa ja sanoi: "Kukin asia aikoinaan, niin tosi kuin
leikki -- tämä ei ole leikin asia. Ja koska kerran tässä istun, niin
en myöskään aio sijaltani nousta, ennenkun olen tytön pelastanut."
"Niin, ottakaa neuvosta vaari, Heleija", sanoi sepän emäntä. "Älkää
millään muotoa lähtekö yöaikaan talostanne."
"Ja pitäkää ovenne lukossa myöskin päivisin", surisi kankurin emäntä.
"Aina silloin, kun me emme ole luonanne."
Walleriina-rouva heilautti myssyään. "Ja jos Heleija on järkevä
tyttö, niin hän ei tästä lähtien enää liiku päivisinkään talostaan."
Tyttö naurahti. "Taidatte ajatella, että nälkään kuollutkin on
kuollut ja että kuolleelle ei kukaan tee mitään pahaa. Siinä olette
oikeassa. Minä puolestani ajattelen, että on parempi kun jään eloon
ja puolustan itseäni. Ja siinä olen oikeassa."
"Jos minä olisin Heleijan sijassa", sanoi sepän emäntä, "niin menisin
naimisiin. Tiedän monta, jotka mielellään ottaisivat hänet."
"Niin", kehräsi kankurin emäntä, "yksinäinen nainen on kuin
rohtopullo, josta puuttuu nimikirjotus."
Kankurin emäntä satutti arkaan kohtaan.
"Saattaa olla", sanoi Heleija ärtyneenä, "että toiset ovat olleet
rohtopulloja ennen naimisiin menoaan, mutta minä en ole enkä
kaipaa mitään nimikirjotusta. Jos se on niin vaarallista, miksi
nuo rohtopullot sitten kävelevät ympäri nimikirjotuksetta? Ja mitä
Holderin Fritziin ja hänen väijymiseensä tulee, niin se on pelkkää
lörpötystä."
"No, älähän loukkaannu", kehräsi kankurin emäntä. "Ellet tahdo, niin
eihän kukaan voi sinua pakottaa. Mutta varovaisuus ei päätä riko."
"Ja öiseen aikaan en minä missään tapauksessa päästäisi häntä
sisään", lisäsi hän, "yrittäköön millä verukkeella hyvänsä."
Heleija jo suuttui. Punaiset täplät poskipäillä eivät ennustaneet
hyvää. Ja kuka tietää mitä hän olisi sanonut ja tehnyt, elleivät
rouvat olisi ylen innokkaasti vakuuttaneet että hänet tunnettiin
liian hyvin, niin ettei kukaan ollut tahtonut hänen käytöstään
epäillä.
"Tietäähän jokainen", sanoi kankurin emäntä, "että Heleija on
kelvollisin kaikista kaupungin köyhistä tytöistä, eikä kukaan tiedä
hänestä mitään huonoa. En ole puolella ajatuksellakaan tahtonut sinua
loukata. En tosiaankaan olisi semmoisen tähden heittänyt työtäni ja
raahautunut tänne sairaine ruumiineni."
"Mutta nyt minun täytyy mennä", sanoi sepän emäntä nousten. "Muuten
kuulee räätälin emäntä lehmistäni, etten ole kotona."
"Niin", päätti Walleriina-rouva aimo polveensa lyönnillä. "Tahdomme
tehdä tehtävämme parhaamme mukaan. Kupit jätämme tänne. Huomenna voi
sepän emäntä tuoda kahvit mukanaan ja minä toimitan pari tuolia, ja
niin pelastamme ainakin yhden sielun kadotuksesta."
Samassa hän jo seisoi pyylevänä tuvan ovensuussa. Näki selvästi
ettei Heleijan ovi ollut hänen kokoisilleen kyhätty. Se vaati hänen
jykevältä ruumiiltaan muutamia perin taitavia käännöksiä, ennenkun
hän oli onnellisesti ulos hilautunut.
"Älä naura, Heleija, älä naura!" varotti sepän emäntä vielä kerran
ulkoa. "Se tuntuu niin pahalta."
"Ellen naura", sanoi Heleija poistuville, "niin en ainakaan itke!
Koko juttu on pelkkää lorua. Päivisin täytyy minun olla työssä ja
öisin sulen oveni kenenkään kehottamatta."
Vanha Anna-Maija piti velvollisuutenaan vielä kerran esittää koko
asian Heleijalle mikäli mahdollista noiden isoisten rouvien omilla
sanoilla ja eleillä.
Heleija ei voinut asiasta vakaantua, ja vanha heisipuu näytti olevan
samaa mieltä. Vielä pitkän aikaa rouvien mentyä nauraa hihitti tyttö
itsekseen.
8.
Mutta asia ei jäänyt Walleriina-rouvan, kankurin emännän ja sepän
emännän pelkkiin lupauksiin. Heleija sai päivä päivältä ihmetellä yhä
uusien rouvien kasvavaa tulvaa. Kaikki he tulivat häntä varottamaan.
Ensin hän luuli, että uteliaisuus nähdä hänen talouttaan oli syynä
tuohon odottamattomaan vierastulvaan. Mutta käynnit uudistuivat.
Heleija ajatteli päivä päivältä ystävällisemmin noista suurellisista
rouvista. Ja vaikkei hän tahtonutkaan sitä myöntää, niin tämä yleinen
osanotto tuntui kuitenkin hänestä mieluisalta.
Rouvat puolestaan ihmettelivät yhä enemmän, etteivät he ennen olleet
huomanneet miten rehti, kaikkien kunnioitusta ja apua ansaitseva
tyttö Heleija oli, ja varsinkin kuinka hyvin hän hoiti sisarensa
lasta.
Mutta Holderin Fritzin ympäriltä tummeni kultakehä päivä päivältä
-- lopulta se näyttäytyi kauttaaltaan kissankullaksi. Ne vähätkin
hyveet, jotka hänelle tähän saakka vielä oli myönnetty, riistettiin
nyt viimeistä myöten.
Ainoa, joka häntä puolusti, oli Heleija. Hän ei voinut kärsiä, että
kenestäkään hänen selkänsä takana puhuttiin pahaa, olipa se kuka
tahansa.
"Ja jos tuo olisikin totta, niin mitäpä siitä? Hurja on Fritz ollut,
sen myönnän, mutta muuten ei kukaan voi sanoa hänestä mitään huonoa,
kaupungin väki kaikkein vähimmän. Sillä jollei Holderin Fritz olisi
ollut tulipaloa sammuttamassa kuusi vuotta sitten, niin meillä ei
enää olisi kirkkoa mihin mennä. Ja tuossa suuressa tulvassa, joka
osui sen jälkeen, hän aivan yksin pelasti nahkurin väen. Minulla
ei ole mitään tekemistä yhdenkään pojan kanssa, kaikkein vähimmän
Holderin Fritzin kanssa, mutta totuus on sanottava."
"Kaikki tuo", sanoi sepän emäntä, "pitää kyllä paikkansa, mutta
pastori saarnasi juuri viime sunnuntaina ettei pidä katsoa siihen
mitä ihminen tekee, vaan siihen mikä on hänen tarkotuksensa ollut.
Tarkotus se on, joka määrää onko ihmistä kiitettävä vai ei."
"Niin juuri, tarkotus", alotti puusepän emäntä. "Silloin kun hän
pelasti kirkon ja ihmiset, hän teki tuon kaikki vain voimaansa
näyttääkseen, aivan samoin kuin tanssisalia tyhjentäessään. Mitä ei
tehdä kristillisestä rakkaudesta, se on syntiä -- juuri niin. Jollen
minä kristillisestä rakkaudesta vedä ihmistä vedestä, niin on parempi
että annan hänen hukkua. Sepän emäntä on aivan oikeassa."
"Entäs sitten", sanoi muurarin emäntä, "kun ei ole edes varmaa oliko
se Fritz, joka kirkon pelasti."
"No, en tahdo sanoa mitään", kehräsi kankurin emäntä, "mutta jos
minulla olisi aikaa, niin voisin kertoa monta juttua. Tiedättekö
mitä sattui meijerin tulipalossa? Rengin vaimo oli kaikkein uutterin
paloa sammuttamaan, itse pormestari ihmetteli sitä. Niin oli rohkea,
että hiuksensakin paloivat, mennessään paikkoihin, joihin muut eivät
uskaltaneet. Ja kuka oli tulen sytyttänyt? Joo, renginvaimo itse.
Se on hyvin tavallista, sanoi pormestari perästäpäin, ja sentähden
herrat usein tutkivatkin kuka sammutuksessa on kaikkein innokkain."
Silloin kävi asia rouville niin loimottavan kirkkaaksi kuin itse
meijerin palo.
"Niin", sanoi muurarin emäntä hiljaa, "voisinpa sormellani näyttää
sen, joka kaupungin sytytti."
"Ja joka sai tulvan aikaan", lisäsi siihen kukkarontekijän emäntä.
Satulasepän emäntä teki käsiliikkeen, joka sanoi: "Kas niin, tuon
kaiken sanoin jo kymmenen vuotta takaperin. Mutta kuka minua uskoi?"
Heleija olisi nauranut, ellei hänen silmänsä juuri olisi sattuneet
pieneen puuvarastoonsa, joka arveluttavassa määrässä läheni loppuaan.
Sillä oli sama kohtalo kuin yleisellä mielipiteellä Holderin Fritzin
hyveistä -- se hupeni päivä päivältä.
Heleija oli päivisin enimmäkseen poissa kotoa, mutta se ei rouvia
häirinnyt. He tulivat joka päivä jo aikaisin taloon. Walleriina-rouva
oli toimittanut tuoleja; jokainen toi kupit mukanaan. Joka päivä
oli jollakin kahvia ja kermaa. Ellei tavattu Heleijaa, niin
tavattiin toisiaan. Ellei puhuttu hurjan Holderin viimeisestä
yllätysyrityksestä, niin puhuttiin muista asioista.
Pajukon pieni talo oli muuttunut jonkunlaiseksi päävahdiksi. Koko
päivän ympäröivät kahvinsavun keveät pilvet olkikattoa ja vanhaa
heisipuuta. Kun Heleija iltasin tuli kotiin vainiolta, oli hänen
tupansa usein täpösen täynnä väkeä. Silloin alkoi loppumaton
varotteleminen ja neuvominen, pelotteleminen ja kielteleminen, niin
että joku toinen kuin Heleija olisi joutunut suunniltaan.
Heleija vain nauroi ja löi leikiksi, sitä enemmän, mitä
arveluttavammalta asia lopulta rupesi hänestä itsestäänkin tuntumaan.
Hän ei enää voinut epäillä etteikö Fritz häntä väijyisi, hän oli sen
omin silmin nähnyt.
* * * * *
"Niin se on", sirisi Gringelissä iltasin sirkka uunin takaa -- koko
olennosta tuskin huomasi muuta kuin kaksi suunnatonta silmälasia.
"Jos paha ajatus kerran tarttuu ihmiseen, niin hän sitä hautoo ja
hautoo, kunnes joutuu kokonaan ajatustensa valtaan. Jos murhaaja
ensin saisi keskustella jonkun rehellisen ihmisen kanssa, niin moni
teko jäisi tekemättä. Tiedättekö mitä tekisin, jos olisin teidän
sijassanne, mestari Sacher?"
"No?"
"Minä menisin tuomarin luo ja ilmottaisin kaikki."
"Tosiaankin", vastasi mestari Sacher rauhallisesti, "vai tuomarille?
Ei suinkaan heidän päähänsäkään pälkähtäisi rikoksen estäminen, mutta
kun teko on tehty, sitten he kyllä ovat valmiit ihmisiä korvista
pyörittelemään. Juuri niin. Sitä vartenhan ne kruunu kustantaa, että
tuomitsevat ihmisen sitten kun se on varastanut, ja niinpä täytyy
heille olla mieleen että ihmiset varastavat minkä kerkiävät, se on
selvää. Jos minä olisin määräämässä, niin eivät saisi penniäkään kun
joku varastaa, mutta jokaisesta varkaasta, joka ei varasta, vaikkapa
kultakolikon."
"No sitten kai te menette, Matti-serkku", sirisi sirkka edelleen.
"Sehän olisi kamalaa, jos jotain tapahtuisi, ja se jäisi
omaatuntoanne painamaan."
"Minulla on tarpeeksi tekemistä omissa asioissani", vastasi
Matti-serkku kuivakiskoisesti.
"Entäs te muut, eiköhän sentään joku menisi asiasta ilmottamaan?"
sirisi jälleen sirkka.
Kun ei kukaan vastannut, sirisi hän edelleen: "Täällä istuu tupa
väkeä täynnä. Korttia he osaavat pelata ja pelloistaan puhua ja
puuhata ja häärätä, mutta tuomarin luo ei kukaan mene. Oi tätä
maailman surkeutta!"
* * * * *
Seppä otti asian leikin kannalta.
"No?" kysyi hän emännältään, joka juuri kotiutui. "Onko vahtivuoro
taas suoritettu, Leena? Kenen on tänään vuoro, vääpelin vai
korpraalin?"
"Kuulisipa tämän Walleriina-rouva", vastasi sepän emäntä, "niin
kyllä hän sinulle antaisi vääpelistäsi, niin kuin oikeutta myöten
pitäisikin."
"Sinusta, Leena, mahtaisi tulla hyvä rummuttaja, sinulla olisi
rumpupalikatkin omastatakaa."
"Siitä sinun ei kannata pilkata! Kenen on syy, että olen sinua
laihempi? Sinä kiusaat minua pitkin päivää."
"No, kerroppas nyt jotain vahtituvastanne!"
"Sen sinä lörpöttelet kuitenkin Gringelissä. Ja jos Heleija-rukka
vain tekisi jonkun tuhmuuden, niin sinä heti panisit pennisen
kirkkohaaviin -- sinä toisten vahingosta iloitseva, kateellinen mies!
Sinua harmittaa, että me Heleijaa suojelemme. Mutta juuri sinun
kiusallasi me oikein vahdimmekin!"
"Tietäähän sen! Teidän vääpelinne yksin voi jo polviinsa lyömällä
ja vetämällä kielensä huotrastaan ajaa vaikka mimmoisen hurjapään
pakosalle. Mutta leikki sikseen! Sinä uuvut yhä enemmän, Leena rukka.
Minun tulee sinua surku ja sinusta tulee vihdoin loppu, ellen sinua
auta."
Emäntä katsoi häneen kummastuneena. Hän olisi mielellään uskonut
miehensä puhetta.
"Tirkistä mitä tirkistät!" sanoi seppä. "Sinun hyvä luontosi on tällä
kertaa liikuttanut minua."
"Jos oikein hänet tunnen, niin hän tällä kertaa puhuu tosissaan",
ajatteli emäntä.
Seppä jatkoi: "Katsohan, Leena, minä aion ottaa asiasta selvän.
Heleija on tänään pellavia kitkemässä. Jos nyt menen pellavapellolle
päin, niin saavun sinne pimeän tullen. Ja jos siinä on perää, että
Fritz väijyy tyttöä, niin mahtaa olla ihme ellen voi sovittaa niin,
että joudun keskusteluun hänen kanssaan."
Emäntä oli aivan haltioissaan ja lupasi iloissaan huomispäivän
päivälliseksi laittaa hänelle pannukakun ja paistetuita perunoita,
jotka olivat sepän mieliruokia.
Seppä nyökäytti ystävällisesti päätään, otti piippunsa naulasta ja
läksi matkoihinsa.
"Annappa, että hän saa asiasta selvän!" ajatteli sepän emäntä
miehensä mentyä. "Siitä ei tiedä mitään edes tuo ylen viisas kankurin
emäntä, joka on kaikki tietävinään. Annappa, että siinä olisikin
jotain aivan kauheata! Enhän minä Heleijalle mitään pahaa toivoisi,
mutta pahimpaankin voi tyytyä, jos se kerran on välttämätöntä, kun
edes tietää mitä se on. Ja tuo kettu kyllä ottaa siitä selvän, jos
kukaan. Eikä hän sentään itse asiassa olekkaan niin ilkeä kuin moni
luulee."
Heleija oli todellakin vielä serkkunsa liinamaalla sepän tullessa
tietä myöten.
Hän ojentautui juuri kumarasta asennostaan ja rupesi pukemaan puseroa
ylleen.
"Niin myöhään vasta työsi lopetat, Heleija," sanoi seppä.
"Serkullanne näyttää olevan kaunista pellavaa."
"En kuitenkaan liian myöhään", vastasi Heleija kiinnittäen puseronsa
ja heittäen kokoomansa rikkaruohot pellon nurkkaan. "Pellavakin
sietäisi olla koko joukon pitempää."
"Eiköhän Holderin Fritz tänään mahtane väijyä! Niin yksin hän tuskin
teitä toiste tapaa. Tulkaa minun kanssani Ulrikin-tietä myöten
kotiin, niin ei teidän tarvitse yksin astua."
"Ehkäpä olisin sitä tietä tullutkin, nyt menen toista. Hyvästi!"
Samassa hän kääntyi hyräillen toiseen suuntaan.
"Helkkarin tyttö!" oli seppä juuri huudahtamaisillaan. "Mutta se voi
olla juuri pelko, joka panee tytön noin laulamaan", ajatteli hän
edelleen.
Eikä siinä olisi ihmettelemistä ollutkaan. Niin hiljaisena ja
kolkkona ei seppä ollut vielä koskaan seutua nähnyt. Hänen eteenpäin
astuessaan kuului ainoastaan yksinäisen leivon liverrys. Mutta leivon
laulu ei juuri tällä kertaa ollut omiaan vetämään sepän ajatuksia
puoleensa. Ruisrääkän omituisesti koriseva ääni, joka kuului
milloin sieltä, milloin täältä, ikäänkuin kuulijaa eksyttääkseen,
kosketti paljoa lähemmin sepän mieleen, varsinkin kun se kuului
eräältä taholta, jossa hänen muistinsa mukaan oli vanha ritarilinna.
Sinne Ulrikin-metsäänhän vanha metsäherra Schweigaus oli asettanut
satimensa, ja seppä oli koulupoikana monta kertaa sieltä noutanut
satimeen joutuneet pikkulinnut ja pannut aivan toisenlaisia esineitä
sijaan.
Hän kulkee eteenpäin yhä hyväntuulisena ja hymyilevänä. Toisinaan
tuntuu kuin näkymättömät kädet tarttuisivat häneen. Hän nauttii vielä
kerran ajatuksissaan noista muistoista, ja töyttää äkkiä nenänsä
orjantappurapensaaseen.
"Hyvä", ajatteli hän, "että pensaikko on niin tiheä, muuten olisin
voinut pudota puroon. Olenkohan joutunut tieltä pois? Enhän toki.
Tässähän on se laaja mutka, jonka Zehnt-puro muodostaa juuri lähellä
tietä. Hm! Entä tuo varjo tuolla mutkassa? Sellaisia lintuja ei vanha
Schweigaus ole koko elämässään saanut satimeensa!"
Yhä hilpeämpänä ja huolimattomampana kävelee seppä, kunnes saapuu
mutkan loppukohtaan.
"Hänen täytyy hypätä veteen, jos tahtoo minun kynsistäni päästä",
nauroi hän itsekseen. Hän vetää esiin veitsensä, leikatakseen
orapihlajasta oksan piipunrassiksi, ja hakee soveliasta oksaa.
Muutamia askeleita eteenpäin, sitten nopea käännös, ja nyt hän seisoo
Fritzin edessä. Se on todellakin Fritz, joka ensin näyttää tahtovan
juosta veteen, mutta luopuu siitä julmistuneena, kun seppä tarttuu
hänen takkiinsa mainiten hänen nimensä.
"Hm", sanoi seppä ikäänkuin ihmetellen. "Sinäkö se olet? Mutta mitä
ihmettä sinä täällä teet? Hm, onhan tänään ollut kuuma päivä ja sinä
ehkä haluat pistäytyä puroon vilvottelemaan. Mutta mitenkä nuttusi
on noin nurin käännetty? Tosiaankin, sinä olet jo ollut vedessä ja
kiireessä vetänyt hihat nurin."
Puhuteltu mutisi jotain vastaukseksi. Seppä tiesi hyvin ettei kukaan
voinut tulla sopimattomampaan aikaan kuin hän tällä kertaa. Se oli
hänelle sitä mieluisempaa.
"Onkohan siinä perää, ettet sinä enää kule Liebin Aatamin ja hänen
tovereinsa seurassa? Kuka lie minulle sitä kertonutkaan. Olen koko
ajan arvellut, että se on Fritzin puolesta sangen viisaasti tehty.
Mutta nuo lurjukset kantavat sinulle sen johdosta vihaa, ja parasta
on että yhä varot itseäsi. Tuolla liinamaan luona kohtasin Heleijan.
Sinä olet kohdellut tyttörukkaa aika huonosti."
Kahisevasta pensaikosta kuului että Fritz teki äkkinäisen liikkeen.
Sepän lausuma nimi säikähytti häntä. Mutta hän rauhottui pian.
"Niinkö? Miten sinä sen keksit? Mitä tuo tyttö minuun kuuluu?
Huonosti kohdellut? Haluaisinpa tietää millä lailla?"
"Jopa nyt jotain", vastasi seppä vaanien, "tyttö on hyvin
loukkaantunut sinuun."
Fritz naurahti omituisesti. Toista henkilöä kuin seppää olisi
tuo nauru pelottanut. Äänestä kuului, että hän pakotti itseään
puhumaan välttääkseen epäluuloja, ja hän nauroi yhä vielä: "Heleija
loukkaantunut? Et tiedä mitä puhut, tai on huomenna maailmanloppu.
Kukahan sitäkin lie uskotellut? Sen on tuo sinun vanha kanasi jälleen
kaakattanut."
Sitten hän aikoi kysyä jotakin, mutta vaikeni äkkiä. Hänen juolahti
mieleensä: "Sepä on seppä, tuo ainainen nuuskija. Liika paljo
voi herättää epäluuloja yhtä hyvin kuin liika vähä." Mutta kun
vaikeneminenkin saattoi olla epäilyksen alaista, niin hän liitti
vielä muutamia välinpitämätöntä naurua tavottavia ääniä.
"Hm", sanoi seppä hiljaa itsekseen. Sitten hän jatkoi äänellä, jonka
välinpitämätön sävy oli paljoa oikeampaan osunut kuin Fritzin. "Onpa
todella hassua ajatella, että olisit Heleijaa loukannut. Sehän on
kuin hameissa kulkeva poika. Mutta -- mitäs minun pitikään sanoa
Liebin Aatamista ja noista muista? Täytyy tässä istuutua, kun tuntuu
ruumista raukasevan. Ihmiset pakisevat niinkin että asia olisi aivan
päinvastoin -- sinä muka olisitkin Heleijaan loukkaantunut."
"Tyttö on raivoissaan siitä, etten tahdo hänestä mitään tietää",
naurahti Fritz. Ja seppä sanoi: "Tosiaankin, sitähän minäkin. Mutta
ihmiset sanovat että sinä väijyt häntä kaikkialla -- kosiaksesi.
Mutta tyttöpä ei tahdo sinusta tietää niin mitään."
Ennenkun seppä tämän sanoi, astui hän ensin varovasti muutamia
askeleita loitommas Fritzistä. Heidän välillään oli pyökkipuun runko.
Seppä oli varuillaan.
Pensaikon kahina ilmaisi tälläkin kertaa Fritzin tehneen voimakkaan
liikkeen ja hänen naurunsa kuului yhä teeskennellymmältä ja
rajummalta.
"Minäkö väijyn?" nauroi hän. "Haluaisinpa tietää missä? Pajuja käyn
etsimässä, tässä näet kirveeni." -- Fritz heilautti pientä kirvestään.
Seppä peräytyi jonkun verran. Sitten hän sanoi: "Taitavatpa olla
oikeassa tuon väijymisen suhteen." Hän keskeytti puheensa ja katsahti
varovasti Fritziin. "Kaupungissa ei ole yhtään ihmistä, joka ei olisi
nähnyt sinua väijymässä jonkun pensaikon tai muun takana, ja aina
siellä, mistä Heleija on kulkenut ohi. Minua et voi puijata. Mitäpä
nytkään teet tuolla pensaikossa, jonka ohi Heleijan olisi pitänyt
kulkea, ellei hän olisi tehnyt sinulle sitä kepposta että meni toista
tietä. Ei pidä luulla ettei ihmisillä ole silmiä päässä. Heillä on
niitä pikemmin liiaksikin."
Seppä lähestyi tuttavallisesti Fritziä ja sanoi entistä
hiljaisemmalla äänellä: "Mutta se voi ihmistä harmittaa, kun sinun
arvoisesi mies juoksee tytön jälkeen, joka on sinua pilkannut. Koko
kaupunki tuntee tuon markkinapäiväisen jutun ja kuinka Heleija
silloin sinua sätti."
"Totta kai!" sanoi Fritz hammasta purren. "Ehkä hän puhuu pian
muutakin. Ihmiset tietävät mitä hän on puhunut, mutta he eivät tiedä
mitään minun puheistani."
"Niinpä he arvelevat", jatkoi seppä, "että sinä pelkästä
kunnioituksesta Heleijaa kohtaan et enää juo olutta ja olet tullut
siistiksi mieheksi -- niin että kerran vielä saattaa sinunkin
talostasi kuulua samaa kuin pikkuräätälin mökistä: kuri on hyvä
talossa!"
Nyt kohisivat pensaat Fritzin läheisyydessä.
"Kuulehan!" jatkoi seppä. "Minulle voit uskoa asiasi -- tiedäthän
etten minäkään saata tuota tyttöä sietää ja -- --"
Fritz aikoi sanoa jotain, mutta sepän vaaniva tarkotus lienee hänelle
selvinnyt. Vähän mietittyään hän sanoi tukehtuneella äänellä:
"Olkoonpa niin, että häntä väijyn, olkoonpa niinkin. Usein saattaa
tehdä mieli lausua toiselle hyvää iltaa, eikä sitä tarvitse torilla
kuuluttaa. Mutta siinä pysyn, mitä sinulle sanoin kirveestä."
"Niinpä tosiaan", sanoi seppä, "pitäähän käydä kirves kainalossa, kun
on pajuja etsimässä -- niin että..."
"Jo riittää!" katkaisi Fritz kiivaasti.
"Hm, hm!" pani seppä pelästyneenä. "Ethän toki -- ethän toki aio..."
"En ole mitään tehnyt enkä aio mitään tehdä," nauroi Fritz
rauhottuneena. "Miksen minä tarvitsisi kirvestä, niinkuin muutkin
tynnyrintekijät. Minun uhkaukseni silloin markkinapäivänä oli pelkkää
leikkipuhetta. Ja jos joku sanoo toiselle, että hän väijyy jotakuta
tyttöä häntä kosiakseen, niin sitä ei kukaan myönnä todeksi. Voihan
niinkin käydä, että minunkin kohdalleni sattuu: kuri on hyvä talossa."
Hänen naurussaan värisi huonosti salattu raivo.
Seppä tahtoi häntä pidättää, mutta turhaan. Vielä kauvan Fritzin
mentyä kuului tuo kolkko nauru.
* * * * *
"Niin hiljaisena hän ei ole vielä milloinkaan tullut kotiin",
ajatteli sepän emäntä, nähdessään miehensä astuvan sisään. "Toisinaan
hän kyllä vaikenee vaanimishalusta, mutta tällä kertaa hän on aivan
kuolonkalpea. Noin vavisten hän ei ole vielä milloinkaan vaatteitaan
naulaan ripustanut koko yhdessäolomme aikana. Eikä milloinkaan noin
nikottanut. Näen ettei hän halua puhua, vaan minäpä autan alkuun."
Mutta sepällä ei ollut kaikkiin emäntänsä kysymyksiin muuta vastausta
kuin: "Ei se ole mitään, haluan nukkumaan. Huomenna täytyy nousta
ennen aurinkoa."
Seppä kääntyi jo kamarinovea kohti. Silloin emäntä huomasi pilkun
hänen oikeassa paidanhihassaan ja pidätti. "Aina sinun pitää ottaakin
noita hienoja paitoja pajaan mennessäsi! Oletko tavannut Fritziä?
No, malta nyt hiukan! Eihän se vaan mahda olla palopilkku? Mutta
mikset sinä puhu mitään? Ei tuo näy hankaamalla lähtevän. Mutta
etköhän sinä, seppä, sentään puhuisi edes pari sanaa? Se on sittenkin
palopilkku. Mutta sano nyt edes tahdotko huomisiin perunapulliin
ruoholaukkaa vaiko et? Siellä on nyt taas niin kauniit taimet."
Hänen viimeinen keinonsa tepsi.
Seppä istuutui raukean näköisenä. Vaimonsa asettui mahdollisimman
lähelle, ikäänkuin olisi pelännyt sanojen pitemmällä matkalla
viivytteleivän tai hukkuvan.
Vihdoin sai seppä sanoiksi: "Toivoisin, Leena, että olisin jäänyt
kotiin. On kamalaa olla sellaisen ihmisen kanssa."
"Missä hänet tapasit?" kysyi emäntä.
"Zehnt-puron mutkan pensastossa."
"Pensastossa?" päivitteli emäntä. "Keskellä pensastoa."
"Keskellä!" Seppä vaikeni.
Emäntä olisi jo mielellään livistänyt kylään. Hän riensi hengessä
vahtitupaan! Näki itsensä siellä, toiset naiset ympärillään, henkeään
pidätellen. Vääpeli kohottaa jo kätensä läimäyttääkseen polviinsa
puheen päätteeksi. Korpraalin naama on kateudesta keltainen. Ja sepän
emäntä -- mutta eihän hän itsekään vielä tiedä jatkoa.
"Totisesti!" sanoi seppä. "Enpä olisi milloinkaan tuota Fritzistä
uskonut."
"Mitä sitten?"
"Että hän sen tekisi."
"Mitä tekisi?"
"Sen! -- Niin, sen hän vielä varmasti tekee." Samassa seppä löi
kätensä yhteen ja vaimonsa seurasi vaistomaisesti hänen esimerkkiään.
Aivan samoin näkee hän kaikkien vahtituvan vaimojen tekevän.
Emäntä-rukka on täällä kuuntelijana ja siellä kertojana. Ja lopulta
hän alkaa tuskastuttavalla levottomuudella toivoa vihdoinkin
kuulevansa tuon "sen".
"Saamari tuota nikotusta!" jatkoi seppä. "Niin, tuo poika todellakin
väijyy Heleijaa ja siihen hän tarvitsee kirveen, jonka voi pistää
poveensa, niinkuin hän itse sanoi. No, ei hän sitä niin selvään
sanonut, niinkuin minä nyt sinulle kerron, mutta varmaa on että hän
on raivoissaan. Aioin aluksi laskea hiukan leikkiä, mutta sellaisesta
leikistä varon itseni! Fritz sanoi, että Heleijan on laattava hänestä
puhumasta."
Emäntä löi kätensä yhteen. Hän huomasi kohta miten kauheata tuo oli
ja miltä se näyttäisi hänen sitä kertoessaan noille pelästyneille
naisille.
"Mutta toivon, ettet vaan --" sanoi seppä nousten istualtaan.
Vaimo haki sill'aikaa jotain ruokakaapista. "Onko venkoolitee taas
lopussa?"
Kamarin ovessa kääntyi seppä jälleen: "Toivon ettet vaan hiisku tästä
kenellekään. Jos jotain vielä tapahtuu, niin voivat ihmiset sanoa
että olemme siitä tienneet etukäteen..."
"Teetä täytyy talossa jo pikkupojankin tähden olla. Tulisipa
kaunis juttu, kun sitä yöllä tarvittaisiin. Eikä tässä ole ketään,
jonka lähettäisi ostamaan. Eihän siinä auta muu kuin lähteä itse
apteekkiin."
"Ja me joudumme hornan kattilaan, kuulehan!"
"Ei sinun tarvitse minua neuvoa", vastasi emäntä miltei
loukkaantuneena. "Pitäisihän minut tuntea."
Seppä katosi kamariin merkitsevästi päätään nyökäyttäen. Emäntä pani
päähänsä kellotaulun ja heitti sinisen päällysnutun hartioilleen.
Tuvan ovessa hän vielä kerran pysähtyi. "Epäilenpä että hän nauraa
tuolla kamarissa. Hän on yhtä ilkeä kuin itse Fritz. Miehet ovat
syntyneet hirtehisiksi. Tuskin hän sentään tekee pojalle kehdossa
mitään? Kas, nauru kuuluukin kadulta. Hänhän jo kuorsailee. Ei Fritz
toki minua vastaan tule? Miten pimeä nyt onkaan! Mutta ei auta --
teetä täytyy talossa olla."
9.
Asia muuttui rouvien mielestä päivä päivältä arveluttavammaksi, ja
samassa määrässä suurenivat ja tihenivät kahvipilvet olkikaton ja
heisipuun ympärillä. Sinä päivänä savusi talon savupiippu pienen
tulivuoren lailla. Niin lukuisasti eivät rouvat olleet vielä
milloinkaan olleet koolla. Puuttui vain sepän emäntä ja saunaemäntä,
ja näitäkin odotettiin.
Siihen oli painavat syyt.
Huomenna piti Heleijan jälleen mennä Zainhammeriin. Niin kauvas hän
ei ollut enää etääntynyt kaupungista siitä asti, kuin Fritz oli
alkanut häntä väijyä. Ja nyt voi sattua, kuten useasti ennenkin,
että hän viipyisi matkalla niin kauvan, että vasta yöllä palaisi
Ulrikin-metsän kautta. Se oli tiheä metsä ja tie siellä yksinäinen,
sen varrelta tiedettiin kertoa lukemattomia kauheita juttuja.
Olipa muitakin pahoja enteitä. Kankurin, emäntä vakuutti ettei hän
milloinkaan ollut kuullut kukon laulavan niin omituisesti ja niin
harvinaiseen aikaan kuin viime päivinä. "Aivan", lauloi hän ikäänkuin
pyrkien tuolla näkymättömällä rukillaan laulun omituisuutta matkimaan
-- "aivan kuin itkevä lapsi."
"Se merkitsee ilmanmuutosta", sanoi muurarin emäntä.
"Vai ilmanmuutosta muka?" ehätti Walleriina-rouva. "Ja onko ilma
sitten muuttunut? Ainoastaan kaksi kertaa minun muistini aikana kukot
ovat samalla tavalla laulaneet. Toinen sattui päivää ennenkun paimen
murhasi erään nuoren miehen Ulrikin-metsässä ja toinen silloin kun
württembergiläiset sodan aikana joivat Schwanen kapakassa. Kankurin
emäntä on minun serkkuni. Ja jos minä ja minun serkkuni emme tiedä
mitenkä Luckenbachin kukot laulavat, niin en tosiaankaan ymmärrä mitä
tekemistä minulla täällä on. Tässä istun ja kysyn: minkätähden sitten
olisin koko yön nähnyt unta vanhasta ruiskuhuoneesta? Ja emmekö minä
ja serkkuni ehkä tiedä sitäkään, minkälaista unta olemme nähneet, vai
tietääkö muurarin emäntä senkin paremmin?"
"Älkää pahastuko, hyvä rouva", hyvitteli muurarin emäntä.
"Jokainen puhuu parhaimpansa mukaan, ja onhan mahdollista että
se kukko, jonka minä kuulin laulavan ilmanmuutosta, ei ollutkaan
oikea luckenbachilainen. Muuten se ei olisi niin loukannut
arvoisaa Walleriina-rouvaa. Eikä se voikkaan olla mikään oikea
luckenbachilainen, joka ei sen enempää Walleriina-rouvaa kunnioita."
Walleriina-rouva oli pelottava vihassaan, mutta hän leppyi pian ja
vahvisti juhlallisella myssyn heilautuksella että vanhat hyvät välit
olivat entisellään.
Puusepän emäntä tarttui puheeseen vähän epäröiden. "Ellei arvoisa
Walleriina-rouva pahastu, niin olen minäkin nähnyt kummallista unta.
Koko yön tuntui siltä kuin olisi vieressäni vuoteessa ollut karhu.
Mieheni herätti minut kaksi kertaa, kun niin kiivaasti hengitin."
Ja kun Walleriina-rouva hyväksyi puusepän emännän unen, niin
olivat kaikki muutkin uneksineet -- eivät tosin niin ylhäistä eikä
merkillistä kuin Walleriina-rouva, mutta joka tapauksessa jotain
Heleijaan soveltuvaa.
Kammottavista unista johtui puhe vielä kammottavampiin juttuihin.
Äänet alenivat kuiskaukseksi. Toinen oli tuskin lopettanut, kun
toinen jo alotti. Ja kun vihdoin kaikki oli hiljennyt, niin että
kuultiin pajujen suhina ja heisipuun oksien kahina talon katolla
ja seinillä, silloin muuttui todellisuus kammottavintakin juttua
pelottavammaksi.
Kaikki katsoivat puhuessaan Heleijaan. He eivät uskalla päästää häntä
matkalle, hänen täytyy jäädä kotiin joko vapaaehtoisesti tai vasten
tahtoaan. Mutta tuon hänelle sanoakseen heidän täytyy keskeyttää
juttunsa. Syntyy hiljaisuus, jolloin jälleen kuullaan pajujen suhina
ja heisipuun oksien kahina.
Ja kuitenkin katkaisi kankurin emäntä kertomuksen mitä kammottavimman
tapauksen keskellä, juuri silloin kun ryövärit murtavat auki
yksinäisen metsäkapakan oven ja nuori kauppias, joka on siellä yötä,
kauhistuneena tarttuu pistooliinsa. Ja -- mutta mikä laukaus se oli?
Ah, se olikin vain tuuli, joka niin kamalasti suhisee metsäkapakan
puissa. Eikä sekään -- eihän nyt olla metsäkapakassa, vaan Heleijan
tuvassa. Mutta tämä humina ja räiske, tämä salaperäinen... Silloin
Heleija remahtaa äänekkääseen nauruun ja karkottaa pelästyneistä
mielistä lumouksen. Kahvipannussa kiehuva vesi saa juosta puoliksi
tuhkaan, ennenkun käsitetään että tuo omituinen sihinä ja suhina
oli sitä ylen tuttua ääntä, minkä hehkuviin hiiliin juokseva neste
synnyttää.
Rouvatkin tempautuivat keventävään naurunpurskahdukseen, mutta sen
viimeisissä äänissä jo taasen värisi pelko, että oli väärin tällaisia
jännityksen hetkiä naurulla pilata.
Joka tapauksessa oli hiljaisuuden kammo kadonnut, ja nyt alkoi
neuvominen ja varottaminen.
"Oi hyvä Jumala!" huudahti kankurin emäntä. "Kun tuo Heleija edes
menisi naimisiin!"
"Niin, jospa se voisi tapahtua niin sukkelaan!" päivitteli muurarin
emäntä. "Mutta raatihuoneelle hänen pitää mennä, oikeuden valvojille
ilmottamaan."
"Pitäisi tuottaa sotaväkeä pääkaupungista", huusi kukkarontekijän
emäntä.
"Ne saapuisivat liian myöhään", sanoi puusepän emäntä, läimäyttäen
kätensä yhteen. "Mutta jos Heleija antaisi yövartijalle muutaman
pennin, niin tämä seuraisi häntä Zainhammeriin ja sieltä jälleen
takaisin."
"Mutta kuka tietää", vaikeroi jälleen muurarin emäntä, "ansaitseeko
Heleija niin paljo koko matkallaan! Minä arvelen, että siinä
tapauksessahan voi lähettää yövartijan yksin ja jäädä itse kotiin.
Sill'aikaa hän voi ansaita osan siitä, mitä yövartijalle maksaa."
"Niinpä niin", nauroi Heleija. "Mutta minä en pelkää mitään. Ja
jos pelkäisin, niin ei minun tarvitse lähettää sinne yövartijaa,
vaan jään kauniisti kotiin. Mutta minä en pelkää, enkä siis mene
naimisiin, enkä mene raatihuoneelle, enkä lähetä yövartijaa, vaan
minä menen kun menenkin Zainhammeriin. Niin se on, ja sillä hyvä."
"Sehän on kamalaa!" kehräsi kankurin emäntä. "Kun olisi täällä edes
kortit, niin voitaisiin niistäkin katsoa."
"Todellakin!" sanoi hänen sisarpuolensa Eeva-Kaisa. "Minullahan on
kortit mukana, vaikka olen koko asian unohtanut."
Walleriina-rouva lyödä läimäytti polviinsa: "Hyvä! Emme soisi kelpo
Heleijallemme mitään tapahtuvan. Mutta jos kuitenkin niin käy,
niin olemme tehneet velvollisuutemme eikä meidän tarvitse itseämme
syyttää."
Muut olivat samaa mieltä. Ei kuulunut hengähdystäkään, kun Eeva-Kaisa
ryhtyi kortteja latelemaan.
"Yks -- kaks -- kolme -- kuus" -- siinä oli koko rivi.
Walleriina-rouva tarttui nenäänsä, puhdistaakseen olemattomia
rillejään. "No, mutta missä on onnettomuus?" kysyi hän. "Siellähän on
pelkkää herttaa ja ruutua. Ei yhtään pataa. Mutta vielä se tulee",
lohdutteli hän.
Eipä tullutkaan.
"Onko se nyt jo valmis? Onhan se. Mutta missä on onnettomuus? Ja
tuollako on ristiässä ja ristikymppi herttaässän vieressä? Sehän
merkitsisi häitä, jumala paratkoon!"
Kaikki tunsivat pettymystä.
"Korttiinkatsomisesta ei ole mihinkään", sanoi Walleriina-rouva.
"Jos ne puhuisivat totta, niin kukaan ei niistä katsoisi. Mutta nyt
on niin, että kun kortit ennustavat hyvää, niin uskotaan, mutta jos
ne ennustavat huonoa, niin sanotaan niiden olevan pelkkää pötyä.
Niinkuin ovatkin."
"Ellei Eeva-Kaisa vain olisi väärin jakanut", sanoi kankurin emäntä.
"Tai sekottanut väärin", sanoi muurarin emäntä.
"Todellakin!" sanoi Eeva-Kaisa. "Voin vaikka vannoa, että tein kaikki
oikein. Eikä minulle tavallisesti satu erehdystä. Mutta saattaapa
hyvinkin tällä kertaa, kun olin sellaisessa jännityksessä."
"Ja mielenliikutuksessa", kehräsi kankurin emäntä.
"Hm", tuumasi Walleriina-rouva, "voihan niinkin olla." Sitten hän löi
polviinsa. "Niinpä istun tässä ja sanon: Eeva-Kaisa asettakoon kortit
vielä kerran. Siitä näkyy onko korttien asettamisesta mihinkään, vai
ei."
Jo näkyikin.
"Tämähän on vallan toista!" kehräsi kankurin emäntä surullisen
tyytyväisenä.
"Mutta", sanoi muurarin emäntä, joka yhä näytti tyytymättömältä,
"tuossa on tosin patarouva. Se on Heleija. Ja tuossa vastapäätä
patakymppi ja ihan alakulmassa pataässä. Mutta niiden kai pitäisi
oikeastaan olla samassa rivissä, jotta onnettomuus koskisi Heleijaa."
"Ja vaikkapa ne eivät olekkaan samassa rivissä", sanoi puusepän
emäntä surumielisen iloisesti, "niin tiedämmehän kuitenkin, että ne
kuuluvat yhteen."
"Niin", sanoi Eeva-Kaisa, "ne pitää vain asettaa oikein, silloin
kaikki käy todesta."
"Oi Jumala kuinka surullista!" venytti kankurin emäntä lankaansa
tuskallinen hyväntuntemus ruumiissaan. "Heleija-parka! Patakymppi en
tie, Zainhammerin tie, ja patasotamies, se on pahanilkinen laiska
mies, se on Holderin Fritz. Ja pataässä, se on kauhea tapaturma."
"Aivan oikein", selvitti muurarin emäntä. "Saattaa olla että hän
väijyy kaukaa ja Heleija kulkee ehkä niityllä tien vieressä. Ja
vaara ei olekkaan vielä aivan tytön kintereillä, siihenhän on vielä
kokonainen päivä."
"Oi kauheus!" nyyhkytti kukkarontekijän emäntä. "Eikö tuo sotamies
ole kuin ilmetty Holderin Fritz? Jos Fritzillä olisi tuollainen
pieni nenä, ja noin suuri suu, ja käsivarret noin vinossa, ja vaikka
vartalo onkin vähän toisellainen, niin takki ja kengät ovat selvästi
Holderin Fritzin!"
"Oi Heleija-rukka, Heleija-rukka!" kehräsi kankurin emäntä kyyneleitä
vuodattaen.
"Hullutuksia!" nauroi Heleija. "Äsken ne muka olivat väärin
sekotetut, mutta nyt se ei pistä kenenkään mieleen. Jos se jotain
merkitsisi, niin pitäisi kai joka kerta sattua samalla lailla. Ja
jos minä en huomenna lähtisikään matkalle, silloin kai tuon tien
täytyisi tulla minun luokseni. Jos haluatte itkeä tillittää, niin
odottakaa edes kunnes jotain on tapahtunut, tai itkekää muualla.
Minun talossani on totuttu toisiin tapoihin."
Mutta Walleriina-rouva pyöräytti juhlallisesti myssyään, sitten hän
läimäytti polviinsa järkähtämättömän vakavasti: "Niin totta kuin
isävainajani oli kankuri, nyt se on nähty! Korteista katsominen
_pitää_ paikkansa. Jotain kamalaa tulee tapahtumaan, se on varma. --
Paras kuoma, antakaa kahvipannun kiertää vielä kerran. -- Kunpa vaan
tietäisi mitä! -- Kerma on taas tänään myrtynyt. Jaa, jaa, eiköhän
tästä tule viileämmät ilmat."
Mutta mitä? Tuo "mitä"! Ratkaisun hetki läheni, syntymättömän
teon henki vaati säälimättä näkyväistä ilmestysmuotoa. Se suhisi
pajuissa ja kahisi seinissä, se sihisi kahvipannussa, se nyökytteli
Walleriina-rouvan myssyä, se sirisi sirkkana uunin takaa, kurkisti
suurin mustin silmin ikkunoista sisään ja koputteli hataroita ruutuja.
Silloin ovi yhtäkkiä aukeni -- tuo kauhulla odotettu astui sisään.
Mutta se ei ollutkaan tuo kauhistuttava, arvotuksentapainen "mitä",
vaan meidän hyvintunnettu, pieni saunaemäntämme. Nainen, joka
ei ollut kauhistuttava eikä arvotuksentapainen, sillä jokainen
luckenbachilainen tietää että hän on alituiseen punastuva olento,
pelkkää voivottelua ja ihmettelyä täynnä.
Matkalla Heleijan taloon hän oli hädissään aivan unohtanut, että hän
oli vain pieni ujo saunaemäntä. Kun hän nyt näkee noiden mahtavien
rouvien silmäin vastaansa kiiluvan, niin hänen poskensa punastuvat
yhä enemmän siitä, että hän onkin vain pieni punastuva saunaemäntä.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi vihdoin kankurin emäntä, katkaisten
yleisen jännityksen.
"Oi, ei mitään erinomaista! Siitä ei kannata edes puhua näin
ylhäisille rouville."
"Mutta minkävuoksi olette juossut itsenne noin hengästyksiin?"
Walleriina-rouva arveli: hän tahtoo meitä säästää. "Mutta tässä istun
ja sanon: olkoon se mitä tahansa, minä sen kestän!"
Saunaemännän hämmennys kasvoi samassa mitassa kuin rouvien käsitykset
hänen uutisensa tärkeydestä. Asia kiristyi jatkuvan viivyttelemisen
kautta yhä arveluttavammaksi. Siksi hän rohkasi lopulta mielensä ja
alotti miltei suletuin silmin.
"Oi, hän on minun mieheltäni kysynyt, mikä kohta loukkaantuneessa
kädessä tai jalassa on vaikein parantaa. Ja vielä, kuoleeko paikalla
jos jotakuta lyödään kirveellä ohimoon. Holderin Fritz nimittäin.
Siitä on jo pitkä aika, sanoo minun mieheni, kun hän tuota kysyi,
Holderin Fritz nimittäin. Mutta minä ajattelen miehestäni, että hänkö
muka tietäisi mikä on tapahtunut aikoja sitten, mikä äskettäin. Ja
samalla olen ajatellut että milloinkapa hän olisi tuota kysynyt,
ellei viime päivinä."
"Niinpä niin", sanoi puusepän emäntä kauhistuneena, "sellaisia
asioita hän on ajatellut vasta viime aikoina. Korkeintaan neljätoista
päivää."
"Vai niin?" arveli Walleriina-rouva. "Mistäs puusepän rouva sen
niin tarkkaan tietää? Eikö ihminen ole jo aikaisemmin voinut tehdä
samallaisia tekoja, kuin mitä hän nyt aikoo? Tämän ikkunan ääressä
seison ja kohotan käteni ja sanon: tässä istun ja sanon, että tehdään
paljo sellaista, joka ei paikalla tule ilmi."
"Esimerkiksi sytytetään tulipaloja!" huudahti muurarin emäntä.
"Ja aikaansaadaan tulvia!" lisäsi kukkarontekijän emäntä.
"Oi, voi!" vaikeroi saunaemäntä punastuen. "Olen jo kauvan ajatellut,
että hänen käy lopulta huonosti."
"Olen jo kauvan pitänyt häntä teeskentelijänä", sanoi muurarin emäntä.
"Varmaa on", arveli puusepän emäntä, "että hänellä on pahoja aikeita.
Ja ihminen, joka on voinut tehdä salaisia tekoja, mahtaa olla oikea
päävoro. Sellaisesta voi uskoa mitä hyvänsä."
Tuo "mitä" oli jo paljoa selväpiirteisempi, kun ovi jälleen avautui.
Ja se se todellakin oli, joka nyt astui sisään, pitkänä ja laihana;
kasvonpiirteillä itse ilmetty kauhu.
Tuo kauhistava "mitä" vaipui sepän emännän haamuna tuolille ja
katsoi sellaisella kammolla ovelle päin, että kauhu tarttui kaikkiin
muihinkin.
Heleija yksin nauroi. -- "Tuleeko sieltä nyt Holderin Fritz, arvoisa
rouva?"
Sepän emäntä vain viittasi käsillään, kykenemättä mitään puhumaan.
"Se on minun takanani, tuon suuren puun tällä puolen. Jo pajasta asti
se on minua seurannut. En ole uskaltanut taakseni katsahtaa. Se on
ihan varmaan vielä siellä ulkona. Ja se on ihan luudan näköinen."
"Mutta hyvä sepän rouva", sanoi Walleriina-rouva päätään pudistaen,
"kuinka voitte tietää sen ulkonäön, kun ette ole uskaltanut taaksenne
katsoa?"
"Olen sen kuullut!" vastasi sepän emäntä. "Aivankuin joku olisi
takanani lakaissut."
Heleija tahtoi mennä katsomaan mikä siellä oli, mutta rouvat
tarttuivat häneen eivätkä päästäneet.
"Olkoon minun puolestani, jos mieluummin turhia pelkäätte", nauroi
tyttö.
Sepän emäntä oli tosin ajatellut miten hän ensin olisi salaperäinen
eikä puhuisi mitään, ennenkun kankurin emäntä luulisi olevansa häntä
etevämpi. Silloin vasta hän purkaisi tietonsa. Mutta pelko, joka oli
häntä tänne asti saattanut, kukisti koko hänen ihanan suunnitelmansa.
Sen lisäksi hänen kertomuksensa keskeytyi juuri jännittävimmässä
kohdassaan. Ulkona oven takana kuului joku liikkuvan hiljaa ja
nopeaan kuin henki. Epätietoista oli muistuttiko tuo ääni enemmän
ohilentävän kyyhkysen siipien suhinaa vai hiljaista, kammottavaa
naurua.
Sepän emäntä kivettyi sanattomaksi. Kaikki katsoivat kauhistuneina
oveen päin.
Vihdoin vakuutti kukkarontekijän emäntä, että jos luuta yleensä
kykenisi nauramaan, niin sen nauru varmaan kuuluisi juuri
tuollaiselta.
"Seppä se oli!" naurahti Heleija. "Hän kuuntelee siellä ulkona. Vaan
eipä tuo mikään ihme olisi, vaikka luudatkin rupeisivat nauramaan."
Nyt sekaantui pajukon suhinaan syviä kellonääniä. Yks--kaks--kolme--
jo kymmenes. Ei, vielä yhdestoista. Ja vielä kerran! Onko se
mahdollista? Kaksitoista? Mutta jumalan tähden, mihin aika on
kulunut? Nyt en voi enää viipyä minuuttiakaan. Näin puheli jokainen,
mutta kukaan ei rohkene ensiksi lähteä liikkeelle.
Piti rohkaista ensin mieltä varotuksilla ja neuvoilla.
"Ethän vain mene, Heleija?"
"Jääkää herran tähden toki huomenna kotiin!"
"Sitäkö varten että ihmiset oikein nauraisivat? Menen, ja oikein
pulskasti menenkin, kuin hevosella ajaen!"
"Oi hyvä jumala, kun ajattelen mitenkä terveenä ja raittiina tuo
Heleija nyt puhuu kanssamme, ja huomenna --"
"Kaikkea! Ei tällaiset vesat niinkään helposti huku."
"Heleija, Heleija! Jospa sinun käy huomenna hullusti!"
"Lorua, nyt alan jo suuttua. Minä menen -- niin se on, ja sillä hyvä!"
"Hyvästi siis Heleija! Hyvästi! Emme enää tässä maailmassa näe
toisiamme. Kun olette kuollut, niin kadutte itsepäisyyttänne. Oi hyvä
jumala! Te olette jo melkein kuin kuollut. Oi voi! Hyvästi, hyvästi!"
Äänet kaikuivat yhtaikaa voivottavina ja nyyhkyttävinä, aivankuin
hautajaiskellot. Pienten kellojen solinassa soi Walleriina-rouvan
syvempi ja harvempi poljento kahta tärisyttävämpänä.
Sitten alkoivat loppumattomat hyväilyt. Se, joka ei ylettynyt
Heleijaan saakka, tarttui johonkin toiseen. Se, joka ei enää löytänyt
ketään yksityistä, syleili kokonaista joukkoa. Se oli todellinen
jäähyväiskerä, jonka yli huoneessa liitelevä tuskanenkeli vuodatti
kyynelvirtoja.
Yhtä usein kuin väsymys purki kerän, yhtä usein sen jälleen kokosi
kotiinmenon pelko keskellä sydänyötä, kunnes vihdoin kauhistava
karjunta juuri oven takana sen yhdellä nykäsyllä hajotti. He kuulivat
kauhistavan äänen -- oi, ohhoi kuinka hyvältä tuntui: sehän olikin
vain vanha Diktus.
Olipa mainio juttu saada miehinen saattaja. He kulkivat vanhan
Diktuksen jälkiä, jääden aina odottelemaan, kun hänen täytyi
torveensa puhaltaa.
Silloin virkahti Walleriina-rouva: "Nyt käyköön miten tahansa.
Olemme täyttäneet velvollisuutemme. Olemme kristillisestä
rakkaudesta laiminlyöneet omat asiamme. Antaisin mitä hyvänsä,
kunhan Heleija tulisi järkiinsä. Mutta seppel pitää hänen saada
kirstulleen moinen, ettei sellaista ole saanut vielä yksikään köyhä
luckenbackilais-tyttö!"
10.
Mies taistelee onnettomuutta vastaan. Hän väistyy uhkaavien pilvien
tieltä, hän koettaa tehdä jo tapahtuneen tyhjäksi, ja milloin hän
ei siihen kykene, hän alistuu kohtaloonsa. Nainen, kun hän ei voi
onnettomuutta väistää, kukistaa sen sisällisesti purkautumalla
ulkonaisiin valituksiin, hän kukistaa kärsimyksen nauttimalla siitä.
Lieneekö halu jakaa tätä nautintoa yhtä puoleensavetävää kuin
haukotteleminen, varmaa on että vahvinkaan ei voi olla ottamatta
näkyväisesti osaa ellei onnettomuuteen, niin ainakin valituksiin.
Niinpä olisi varmaan Heleijaankin tarttunut tuo rouvien yleinen
säälintunne, ellei hän olisi sattunut olemaan itse sen esineenä.
Mutta nyt, kun hän vihdoin oli yksin pienessä tuvassaan, tuntui
tuo yleinen mieliala ryntäävän sitä valtavammin esiin. Hän tunsi
itsensä vastoin tahtoaan pakotetuksi mielessään kuvittelemaan kaiken,
mitä rouvat olivat puhuneet. Uni, jota hänen muuten ei milloinkaan
tarvinnut odottaa, ei ottanut tänä yönä tullakseen.
Vielä ennen vuoteelle menoa oli Anna-Maija hänelle sanonut: "Minunkin
täytyy toki kertoa uneni. Noitten ylhäisten rouvien läsnäollessa en
rohjennut."
"En viitsi mokomaa kuulla!" vastasi Heleija. "He ovat tuon kaiken
itse keksineet."
"Mutta aatteleppas", alotti Anna-Maija, "kun olin juuri
nukkumaisillani, tuli äkkiä mieshenkilö vuoteeni ääreen."
"Tyhmyyksiä", sanoi Heleija. "Ovi oli tarkasti sulettu."
"Niin, Heleija, mutta sehän olikin vain uni. Näin sen niin selvästi
kuin näen sinut nyt."
"Miksette ajanut häntä pois? Eihän teidän olisi tarvinnut kuin huutaa
minua."
"Jospa olisin kyennyt ajamaan, mutta kun en saanut äänen pihausta
kurkustani."
Heleija vapisi ajatellessaan mitä tuollainen unikuva saattaisi tehdä
avuttomana makaavalle uneksijalle. Hän ei ollut milloinkaan itse unta
nähnyt ja muiden unijutut olivat hänessä synnyttäneet sen käsityksen,
että unet olivat kauhean pelottavia, miltei aavemaisia. Monena
yönä ennen nukkumistaan oli hän oikein pelännyt ettei vain hänelle
sellaista sattuisi.
"Ja mies", jatkoi Anna-Maija, "kuristi minua kurkusta. Oi kuinka
ponnistelin vastaan, vaan en voinut mitään, ja sitten se lopulta meni
itse tiehensä."
"Oikeinko te tuollaista tunsitte?" kysyi Heleija.
"Tunnen vieläkin tuon puristuksen kurkussani", vastasi vanhus. "Ja
sitten olin yhtäkkiä kirkossa!"
"Kirkossa? Ettekä ole jalallanne astunut talosta?"
"Unissani, unissani, Heleija."
Heleijan poskille kohosivat valkeat pilkut. Vihdoin hän huudahti:
"Tyhmyyksiä! En viitsi enää kuulla mitään noista asioista. Menkää
ylös kamariinne. Kyllä jo on aikakin, huomenna täytyy olla varhain
jalkeilla. Lähden liikkeelle jo auringon noustessa."
"Kylläpä sinä, kylläpä sinä, Heleija! Zainhammeriin vaan, vaikka
rouvat ovat niin varottaneet ja vaikka sinun ehkä täytyy yöaikaan
kulkea Ulrikin-metsän läpi. Siellä sinulle voi jotain tapahtua, mutta
sitä et pelkää, vaan unta, joka ei ole mitään, sitä sinä pelkäät!"
"Pelosta ei ole puhettakaan. Mutta nyt te menette ylös ja nukutte
hyvin -- niin se on, ja sillä hyvä!"
"Hänelle ei nyt kerta kaikkiaan mahda mitään", jupisi Anna-Maija
noustessaan portaita yliskamariin. Siellä hän sai vapaasti itkeä ja
valittaa.
Nyt tiedämme miksei Heleija saanut unta. Häneen oli jälleen tarttunut
tuo vanha pelkonsa unennäköjen suhteen. Mutta vaikka hän valvoikin,
sai hän silti koko yön tapella murhaajia, rosvoja, aaveita ja unia
vastaan. Eivätkä hänen voimansa aina riittäneetkään, hänen piti
avuttomana uneksien alistua kaikkeen, ja vaikka oli pakenevinaankin,
niin eipä päässyt paikaltaan liikahtamaan. Hän oli ensimäisen
kerran eläessään mielestään sairas. Kylmä tuskanhiki, josta hän
ei ennen mitään tiennyt, karmi ruumista. Kaikesta tästä tuli tuo
voimakas tyttö niin heikoksi, että hän jo mietti jättää sikseen koko
Zainhammerin matkan.
Kun nousevan auringon ensimäiset säteet heijastuivat seinällä
riippuvaan pieneen rikkonaiseen peiliin, silloin hän ei enää
malttanut pysyä vuoteessaan. Hänen ensi askeleensa noustua
suuntautuivat säännöllisesti läheiselle purolle, jossa hän pesi
kasvonsa, käsivartensa ja niskansa. Nyt hänelle ovea avatessaan
johtui mieleen, että jospa Fritz väijyykin tuolla ulkona. Mutta
silloin hän punastui häpeästä ja työnsi suuttuneena voimakkaasti oven
auki.
Sisään tunkeutui raitis aamuilma, hyväillen häntä viileillä
käsivarsillaan. Samassa häipyivät kaikki öiset haaveet ja hän oli
jälleen entinen Heleija.
Raitistunut veri tykki jälleen rauhallisesti hänen raittiissa
suonissaan. Ja kun hän tyhjine kärryineen kulki kostean ruohikon
poikki tielle, silloin nuo ruskeat silmät taas hymyilivät kilpaa
sinisen taivaan kanssa. Koko juttu hurjasta Holderista ja hänen
väijymisestään tuntui tyhjältä, hullunkuriselta sadulta.
11.
Kävi niinkuin oli varottu. Aurinko oli jo alhaalla, kun
Heleija kuormineen jätti Zainhammerin. Ja ennenkun hän saapui
Ulrikin-metsään, alkoi jo hämärtää. Lisäksi kohosi taivaalle uhkaavia
ukkospilviä.
Painostava kuumuus yhä kasvoi mikäli ilta läheni. Ulrikin-metsässä
siihen vielä liittyi kuivien havujen tuoksu, mikä nousi tieltä
kuumana höyrynä.
Ei ainoata raitista tuulahdusta!
Luonto tuntui makaavan kouristuksissaan, katsellen miten mustat
pilvet jo ryhtyivät valmistuksiin haudatakseen sen elävältä, tuomitun
voimatta pusertaa ainoata avunhuutoa esiin.
Heleijan taakka oli tänään koko joukon pienempi kuin Grunden
markkinapäivänä, ja kuitenkin se tuntui kahta vertaa raskaammalta.
Kuinka ikävöimmekään tällaisessa tilassa nähdäksemme jonkun elävän
olennon! On kuin kaipaisimme näkyvää todistusta, ettei maailma
ole vielä kokonaan kuollut. Jo yksinkertainen "hyvääpäivää" tai
"jumal'antakoon" hyväilee viileällä sormellaan nääntyvää sieluamme,
terästäen askeltemme pontta.
Heleija oli kulkenut metsässä jo runsaan kolmeneljännestuntia
näkemättä ainoata elävää sielua. Laskevaa päivää muistutti enää vain
heikko sini punerva heijastus, joka väreili siellä täällä jollakin
petäjänrungolla kuin menneisyyden henkäys. Sekin katosi ja yön
hallituskausi alkoi. Tyttöä vastaan lehahti kuin pidätetty hengitys.
Hänen takanaan kahisi salaperäisten askelten hiipaukset, ikäänkuin
houkutellakseen häntä taakseen katsomaan. Nyt joku hiipii pensaikon
läpi, tuolla, missä kaamea valo väikkyy kuin ilmestys yön kalpeilla
poskilla, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä. Aivankuin raskas
ruumis hiipisi pensaikon läpi. Valaistus lähenee, katoaa jälleen, ja
hänen eteensä ilmestyy äkkiä suuri, kummallinen olento.
Mutta se ei olekkaan mikään hirmukuva eikä aave.
"Hyvää iltaa!" lausahtaa naisen ääni. Tervehtijä on kärryjä työntävä
talonpoikaisnainen. Ja nyt huomaa Heleija että tuo, mikä ensin näytti
valoilmiöltä ja sitten lähempänä hirmukuvalta, onkin muutamia suuria
valkoisia kangaskääröjä, jotka kohoovat korkealle kärryjen reunan yli.
"Jumal'antakoon!" vastaa Heleija ja suoristaa vaistomaisesti
vartaloaan.
Samana hetkenä ukkosilman kotkansiivet siirrähtävät levälleen
taivaalla ja iloksemme huomaamme että kuu varmaankaan ei ole kaukana,
vaikka ponnisteleekin vielä pilvien takana.
Oi, jospa se astuisi esiin -- nyt on täysikuun aika.
Molemmat pysähtyvät vaistomaisesti ja laskevat kärrynsä maahan.
Molemmat pyyhkivät hien otsaltaan ja talonpoikaisnainen sanoo: "Te se
varmaan olettekin."