Fritz oli punastunut hiusmartoa myöten ja loi tytön jälkeen katseen,
joka pelotti juomaveikkoja. Kukaan ei uskaltanut suutaan aukaista,
peläten siinä tapauksessa suuntaavansa nousevan rajumyrskyn itseensä.
Fritz mutisi hampaittensa välitse: "Odotahan, tytönletukka!" Hän
seisoi hetken vaieten, sitten hän kohotti kuni uhmaten päätänsä
huutaen rajun riemuisesti: "Tänään en mene kotiin, enkä huomennakaan.
Nyt vasta saavat oikeasta Hurjasta-Fritzistä puhua. Tänään on
kirvesmiehillä 'Joutsenessa' tanssiaiset. Tahtoisinpa nähdä kuka
minut ajaa sieltä ulos!"
"Nyt olet taasen mies!" huusi Liebin Aatami, ja hurjaa laulua
rallattaen läksi koko joukkue Joutsen kapakkaan.
5.
Vanha Benediktus -- jota tavallisesti sanottiin vain Diktukseksi
-- seisahtui erään pienen talon eteen, kohotti yövartijatorvensa
huulilleen ja puhalsi taloa tervehtiäkseen kauneimman toitauksensa.
Miellyttikö häntä tuo talo siinä määrässä, että hän puhaltaessaan ja
ajan kulkua ilmottaessaan aina tähysti tuohon rakennukseen?
Kauniilta se kyllä näytti, varsinkin milloin, niinkuin juuri tänään,
kuu sitä säteillään valaisi -- mutta kaikkein kauniimmalta milloin
sen vieressä kasvava suuri heisipuu oli täydessä kukassa. Vanhalla
heisipuulla ei ollut enää yhtään suoraa oksaa rungossaan, niin usein
olivat pienet lintuset niillä laulaen keinutelleet.
Talon alla on pieni Zehnt-puro. Sen läheisyydessä kasvaa mitä
ihanimmat putket ja huiluainekset, ja puron notkelmassa sekä pitkin
sen rantoja pajupensaita, jotka leviävät molemmin puolin laaksoihin.
Siellä on torninvartijalla vielä kädessään kolmisointuisen kellonsa
vetonuora ja pajupensaikossa helähtelee usein lasten ilohuudot.
Silloin hohtaa sininen puro aivan ruusunpunaiselta lasten ihon
punerruksesta. Kirkkaalla säällä voi sinne nähdä aina Reickerin
kirkontornin häämötyksen. Mutta näin kuunvalossa näkyy tuskin
tamppimylly ja puimahuone. Ääniä kuuluu tänne vain vanhan Diktuksen
yötorvi ja tuntihuudot sekä hiljainen viima vuoriltapäin, harvoin
koiranhaukunta tai kovalla tuulella tamppimyllyn rattaiden kolina.
Ja nyt juuri tällä hetkellä reipasta astuntaa, joka lähestymistään
lähestyy, ja sen ohessa työntökärryjen pyörän sihinää märässä
ruohikossa.
Heleija on jättänyt kuormansa naulasepälle ja rientää nyt taloaan
kohti. Sillä tänne hän on jättänyt sisarensa lapsen vanhan
Anna-Maijan hoitoon, jolle tuosta palveluksesta on luovutettu
pienen talon yliskamari. -- "Anna-Maija koettaa kyllä parastaan ja
pikku Liisusta hän pitää paljon, mutta hän tulee päivä päivältä
kömpelömmäksi, ja mitä kaikkea voikaan tapahtua kuudessatoista
tunnissa", ajattelee Heleija eteenpäin rientäessään.
Mitä lähemmäs tyttö tulee, sitä hiljemmin hän astuu. Hän jättää
kärryt rakennuksen eteen, astuu pienen ikkunan luo ja koputtaa hiljan
hiljaa. Lapsi varmaan jo nukkuu ja Anna-Maija kuulee paremmin kuin
moni nuori. Niin onkin. Vanhus näyttäytyy.
"Nukkuuko hän? Onko kaikki hyvin?" kysyy tyttö.
"Hyvin, hyvin -- otahan tullessasi sukka aidan päältä. Vanha Sannakin
sanoo että sille pitää antaa orvokkiteetä, muuten tuskat lisääntyvät."
Heleija otti sukan aidalta, nosti hiljaa kärryt talon tyhjän
porraskarsinan katolle ja astui sitten huoneeseen, joka samalla oli
tupana ja keittiönä. Sanaakaan virkkamatta hän otti uuninreunalta
lampun ja kurkisti ovesta kamarin vuoteeseen, jonka keskellä
pienokainen makasi kuin valkealle lautaselle maalattu ruusunnuppu.
Sitten hän istuutui talon ainoalle tuolille.
Eukko kertoi päivän vaiheista. Lapselle oli taaskin puhkeamassa kaksi
takahammasta.
"Sitähän minäkin", sanoi Heleija, "sitä se on viime öinä yskinyt.
Mutta muuten on kaikki niinkuin olla pitää?"
"Niin kai, vaikka en ollenkaan ymmärrä tätä menoa. Saa kaikki hampaat
yhteen kaikuun ja alkaa samaan aikaan kävellä -- muiden käyntiä se
hidastuttaa. Mutta Diktus on jo puhaltanut kymmenen. Puita on uunin
takana. Hyvää yötä, Heleija, nuku hyvin!"
Heleija valaisee hänelle ylisille vievät kapeat portaat, pienestä
ikkunasta hohtaa kuunvalo. Alempana se heittää valoisia pilkkuja
lattialle, portaille ja seinille. Heleija näkee, että saviseinässä
olevat reijät, joista kuu niin häikäilemättä pilkistää, ovat yhä
suurentuneet. "Onpa sade taaskin tehnyt pahojaan!" sanoo hän, menee
tupaan ja istuu tuolilla vielä neljännestunnin, raskaita taloushuolia
miettien. Talopahanen, niin kauniin näköinen kuin se olikin, oli
kauhean huonossa kunnossa -- kenties se juuri sentähden oli niin
soman näköinen.
Olkikatto näytti muutamin paikoin miltei läpikuultavalta, toisaalla
se oli kasoihin kokoontunut. Talon ympärillä vallitseva puhtaus
saattoi sen puutteet vielä räikeämpään valoon. Epätietoista oli,
syleilikö tuo suuri heisipuu taloa niin kiinteästi peittääkseen sen
puutteita, vaiko pitääkseen sen irralleen pyrkiviä osia koossa.
Mikä tarkotuksena lienee ollutkin, se ainakin sangen vaillinaisesti
saavutti tarkotuksensa. Sitten pikku Liisu ja hänen äitinsä, Heleijan
sisar, siellä kaukana palveluksessa! Olihan siinä aiheita surullisiin
mietteisiin.
Nousten ja esiliinaansa suoristaen sanoi hän: "Kunhan lapsi vain
jää eloon ja tulee kunnolliseksi! Purossa on kyllin savea reikäin
tukkeeksi. Ja entäs jos ei olisikaan! Olen terve ja voimakas, eivät
suotta minua Heleijaksi nimitä. Menköön naimisiin kuka haluaa, ja
surkoon itsensä kuoliaaksi kuka tahtoo, vaan minä en. Niin se on, ja
sillä hyvä!"
6.
Gringel eli Goldener Ring, niinkuin tätä ravintolaa muualla olisi
nimitetty, oli näöltään toisenlainen kuin Heleijan talopahanen. Sen
ankariin piirteisiin ei säiden, tuulten eikä korkean ijän ollut
onnistunut vielä piirtää noita mieltäkiinnittäviä merkkejä, mitkä
olivat pajukossa piilevälle talolle ominaisia. Sen lisäksi se komeili
pyylevänä ja mahtavana pienen kaupungin korkeimmalla kunnaalla,
täydessä päivänvalossa kuin auringonkukka. Oikeastaan voi Gringeliä
verrata paraiten omistajattareensa, Gringelin Walleriinaan, minkä
nimen hän oli saanut siitä että hänen miesvainajansa oli ollut
Walleri nimeltään.
Kohtalo on toisinaan leikkisä. Niinpä se nytkin asetti Gringelissä
vastakkain istumaan kaksi naismaailman ruumiillista vastakohtaa,
Gringelin Walleriinan ja suursepän emännän. Walleriina teki saman
vaikutuksen kuin äyräittensä yli paisunut virta. Onnekseen ei sepän
emäntä ole istuutunut hänen viereensä nahkasohvalle, silloin hän
olisi auttamattomasti hänen lihavuuteensa hukkunut. Walleriinan
vartalolla on siinä määrässä ulottavaisuutta, että sisään astuva
vieras, joka ensin on näköelimensä hänen suuruussuhteensa mukaan
sovittanut, tulee miltei kykenemättömäksi enää huomaamaan vastapäätä
istuvaa sepän emäntää.
Grunden markkinoista on nyt kulunut noin neljä viikkoa. Siitä
johtunee että yksikään niistä vieraista, jotka äskenmainittujen
rouvien kanssa ovat kokoontuneet Gringelin ravintolatupaan, ei enää
niitä muistele. Huone tekee yleensä paljoa kodikkaamman vaikutuksen
kuin talon ulkopuoli. Siihen vaikuttaa varsinkin seinien ruskea
laudotus. Pitkät pöydät ovat likistäytyneet sitä vasten niin lähelle
kuin mahdollista.
Keskellä huonetta oleva tyhjä tila näyttää suuruutensa puolesta
varsin kuin Walleriina-emännän ulottuvaisuussuhteitten mukaan
sovitetulta. Tässä hän astuskelee valtavan pyylevänä vieraan luota
toisen luo, jotenkin samaan tapaan kuin jos itse Gringelin ravintola
lähtisi liikkeelle. Sillä vaikka hän onkin suuri rouva, niin hän on
kuitenkin sangen suosiollinen ainakin kantavieraitansa ja heidän
omaisiaan kohtaan.
Hänen tyttärensä, Gringelin Walleriinan Eeva, ei ole läheskään
niin kansanomainen. Hän moittiikin sydämessään äitiään, ettei tämä
ole niin ylpeä kuin hän arvoonsa nähden voisi ja Eevan mielestä
pitäisi olla. Tytär tulee harvoin ravintolatupaan eikä olisi siellä
nytkään, ellei vieraitten joukossa olisi Liebin Aatami, jonka jo
ennestään tunnemme. Ei niin että hän olisi tähän nuorukaiseen
erikoisesti kiintynyt, mutta Aatami on häneen ihastunut eikä hänestä
tunnu lainkaan vastenmieliseltä olla ihailun esineenä. Kenties
myöskin sentähden, että Liebin Aatamin täytyy tuntea Hurjan-Fritzin
seikkailuja. Näistä viimemainituista on paraillaan puhe.
"Tehän kävitte myöskin tuonoin hänen luonaan", sanoi eräässä nurkassa
istuva suurseppä mestari Schrammille.
Tämä ihmetteli tai ainakin oli ihmettelevinään. Häneen oli eräästä
halvauskohtauksesta jäänyt alituinen hiljainen pääntutiseminen, ja
tämä teki hänet sen näköiseksi kuin hän olisi ihmetellyt kaikkea,
jopa omaa puhettaankin.
"Kävin", vastasi mestari hautajaismenojen ohjaajan äänellä. "Kävinhän
minä, vaan enpä ole moista ihmistä vielä eläessäni tavannut."
"Puhutteko Holderista?" kysyi Liebin Aatami tekeytyen niin
miehekkääksi kuin suinkin.
"Teiltä pitäisikin oikeastaan hänen asioitaan kysellä", arveli seppä.
"Te ja Holderhan olette kuin parihevoset."
"Saattaa olla että on kerran niinkin oltu", nauroi nuorukainen.
"Mutta almanakassa on joka päivällä uusi nimi."
"Niin", sanoi seppä, "te olette nyt nenästynyt Holderin Fritziin. Hän
ei enää päästä teitä taloonsa."
"Hänkö ei päästä?" tokasi Liebin Aatami pilkallisesti. "Happamia,
sanoi kettu pihlajanmarjoista, kun ne olivat liian korkealla hänen
ylettyäkseen. Samoin ei väliin muka lasketa sisälle, kun tulija itse
jää tulematta."
"Tuon 'Joutsen'-jutun jälkeen", alotti seppä jälleen viekkaan
näköisenä. "Mutta sellaisia ihmiset ovat. Sanovat että Fritz on
ajanut teidät tiehenne, ja lopulta asia on ollut ihan päinvastoin."
Liebin Aatami sylkäsi mahtavan näköisenä. "Niin, ihmiset kuulevat
vain yksityiset kellonläppäykset, vaan ei yhteensoittoa."
"Minä puolestani arvelen", sanoi seppä, "että on se mahtanut olla
aika yhteensoitto! Kirvesmiehet ovat aimo kehonkieltä. Onneton se,
jonka kallo siinä kelloksi joutuu."
"Minä koetin häntä estää", sanoi Liebin Aatami, "silloin hän karkasi
minunkin kimppuuni. Mutta minä torjuin hänet luotani. Siinä koko
juttu."
"Sitähän minäkin!" arveli seppä totisin kasvoin, mutta äänessä
väreili sisällinen nauru. "Ihmiset sanovat, että te Fritziä
ärsytitte, vaikka olettekin koettanut häntä hillitä. Ja sanovat
vielä Fritzin olleen niin haltioissaan, että hän luuli teitäkin
kirvesmiehiksi eikä herennyt ennenkun jäi aivan yksin saliin. Ja tuo
yksinolo lienee häntä niin miellyttänyt, että hän nyt sitä jatkaa
kotonaankin."
"Siinä sen näette!" sanoi Liebin Aatami. "Jos asia olisi niin ollut,
niin luulisipa että hän sulkisi ainoastaan _meiltä_ ovensa. Mutta nyt
hän ei laske ketään luokseen. En ole omasta puolestani yrittänytkään.
Hänen seuransa ei ole enää pitkään aikaan ollut kunniaksi
kenellekään. Olen vain koettanut saada hänet oikeille jäljille.
Vihdoin näin sen hyödyttömäksi, ja oma suu on lähempänä kuin kontin
suu. Ihmiset rupesivat lopulta katsomaan asiaa siltä kannalta, kuin
jos hän olisi ollut mestari ja minä vain hänen juoksupoikansa."
Vanha mestari Schramm ihmetteli taasen, lausuen hänkin sanansa.
"Niin", tutisi hän, "ei hän päästä ketään luokseen. Minä olen hänen
oppimestarinsa, mutta minunkin yritykseni päättyi huonosti. Ajattelin
häntä varottaa hänen vanhana mestarinaan. Mutta hän sanoi että juuri
sen vuoksi, koska se minun ja muiden mielestä oli väärin, hän aikoi
elää sitä hurjemmin, niin että saisimme vielä siunaten lyödä kätemme
yhteen hänen teoistaan kuullessamme. Samassa hän iski kirveensä
tynnyrinvanteeseen sellaisella vimmalla, että pirstaleet lentelivät
ympärilläni ja minä kiitin onneani kun pääsin ehjin nahoin ulos.
Minusta näytti kuin hänellä ei olisi kaikki ruuvit paikoillaan."
Nyt kuului uunin takaa ääni, joka soinnultaankin muistutti sirkkaa:
"Hm! Eikö sitte muka tiedetä mikä häntä riivaa? Kaikella on syynsä."
Liebin Aatami rykäsi mahdollisimman miehekkäästi, mutta siinä
rykäsyssä oli jotain: "jospa vain viitsisin kertoa!"
"Te sen tiedätte", sanoi seppä.
"Minäkö!" torjui Aatami. "Mitäpä minä tietäisin? Minä en tiedä
mitään."
Walleriina istahtihe häntä vastapäätä. Sitten hän löi molemmin käsin
polviinsa ja sanoi: "Jaaritusta! Mutta se, joka helatorstaina täytti
kuusikymmentä, se ei anna itseään pettää. Jaaritelkaa te vaan, mutta
täällä istun ja sanon: te sen tiedätte!"
Sepän emäntäkin nousi. Siinä astuessaan hän muistutti takaperin
kulkevaa Schwarzwaldinkelloa: pää muodosti numerotaulun,
sokeritopanmuotoisesta päähineestä selkäpuolella riippuvat pitkät
nauhat kellon painot ja emännän pitkä, kaita vartalo itse kellokaapin.
Huomasi selvästi että Liebin Aatami Walleriinan väitöksen johdosta
tunsi nuoren pojanrintansa ylpeydestä pullistuvan. Hän tarkasteli
ympärilleen katsoivatko muutkin häneen ja varsinkin huomasiko Eeva
hänen miehekästä ryhtiään.
Mutta kateellinen kohtalo ei suonut hänen näyttää puhujataitoaan.
Gringelin ulko-ovi sälähti, miltei samassa avautui ravintolahuoneen
ovi ja sisäänastuva veti kaikkien huomion puoleensa.
Vieras heittäytyi raskaasti eräälle penkille istumaan, vastaten
kaikkien kysyviin katseihin vain pitkäveteisellä vinkuvalla yskällä.
Walleriina-rouva nousi ja heitti myssynsä, joka tähän saakka oli
levännyt vasemmalla korvalla, omituisella liikkeellä oikealle.
Tuota liikettä hän ei milloinkaan tehnyt tarkotuksettomasti, vaan
ainoastaan tahtoessaan saada sillä jotain sanotuksi. Ja hän kykeni
siten sanomaan paljon semmoista, mitä ei voinut puheella ilmaista.
Kun tämä keino ei näyttänyt tepsivän, tarttui hän toiseen. Hän meni
yskivän luo ja taputti häntä pullealla kädellään muutamia kertoja
hiljaa selkään. Se auttoi.
Vaikka mies yhä vielä yski, tuli tuohon vinkunaan kuitenkin jo jonkun
verran puheentapaista tolkkua.
"Siellä pajukossa, aivan Heleijan talon luona, siellä hän oli
väjyksissä."
"Hän", sanoi Walleriina, heilauttaen moittivasti myssyään. "_Hän_ ei
ole kukaan. Tahdotteko, kankurimestari, sanoa että se oli varas?"
Mutta siitä kankuri pahastui. "Minäkö pelkäisin varasta", yskähti
hän. "Varastaminen on varkaan ammatti, enkä pelkää sellaista,
joka työskentelee rehellisesti ammatissaan. Ensin tosin arvelin
hänetkin sellaiseksi. Mutta kun näytti niinkuin tuon miehen pitäisi
vartalostaan päättäen olla Holderin Fritz, ja hän piteli käsissään
kirvestä, niin menin hänen luokseen. Mutta silloin minä pelästyin,
koska hän pelästyi minua ja katsoi hurjasti ympärilleen, peitti
kasvonsa käsillään ja -- pakeni. Luulen että hän syöksyi puroon
jotten minä häntä tuntisi."