"Tehän olette suuri ja vahva, ja jo kauvaa kuulin kolinasta että
kuormassanne on rautaa. Te se olette! Teitä hän kysyi."
"Kysyi? Minua? Kuka?"
"Ette tullut, jumalan kiitos, vielä silloin vastaani. Ja vaikka
olisitte tullutkin, niin enpä olisi sitä hänelle sanonut. En
vainenkaan! Sillä näin kirveen välähdyksen. Hän oli sen pistänyt
poveensa takin alle, mutta se oli siksi suuri että sen kuitenkin
näin."
Heleija ei vieläkään oikein asiaa ymmärrä, mutta väristys käy hänen
ruumiinsa läpi tuota toista ajatellessa. "Eipä siltä että pelkäisin",
sanoo hän selittävästi itselleen, "mutta onhan kauheata että joku
tekee tuollatavoin."
"Kerron niinkuin asia on", alotti nainen istuutuen kärryilleen
kangaskääröjen keskelle. "Koko tunnin olen ajatellut vain sitä, että
tahtoisin teitä tavata ja siitä puhua. Voin lyödä vetoa ettei hän
ollut veljenne, niinkuin sanoi. 'Mutta minkätähden häntä kysytte?'
sanoin minä. Silloin huomaan miten noloksi hän käy. 'Ulrikin-metsässä
ei ole liian turvallista kulkea', sanoo hän. 'Niin', ajattelen
minä, 'ei minustakaan'. Ja jos tulisin teitä vastaan, niin en saisi
teille ilmottaa hänen teitä kysyneen. 'Niin', ajattelin minä,
'sitähän minäkin'. Ja kun tahdoin tietää kuka hän oli, ei hän ollut
kuulevinaan. Juuri silloin tuli ihmisiä kaupungista päin. Minä koetin
katsoa häntä kasvoihin, mutta samassa hän katosi. Mutta nuo tulijat
sanoivat heti: 'Jospa Heleija tuon tietäisi!' Ja he sanoivat että
minun pitäisi Jumalan tähden siitä teille kertoa, jos tulisin teitä
vastaan. Ja koska arvelen teidät Heleijaksi, niin pyytäisin teitä
mieluummin kääntymään takaisin kuin rientämään hänen kynsiinsä. Mutta
minulla on vielä pitkälti matkaa. Jos tahdotte seurata, niin tulkaa
kanssani."
Vaimo nousi ja lähti liikkeelle.
Varsin mahdollista, että Heleija olisi hänen neuvoaan seurannutkin,
ellei vaimo olisi häntä tuntenut. Mutta eukko voisi vielä kertoa
että Heleija oli pelännyt, oli mennyt pakoon! Ei, hän oli terve ja
voimakas!
"Vaikka siellä olisi kaksi Holderin Fritziä!" huudahti Heleija
metsälle. "En pelkää kahtakaan tuollaista. En neljänkään tähden
kääntyisi. Niin se on, ja sillä hyvä!"
Metsä ravisti ihmetellen vihreitä hapsiaan.
Tuskin kaksikymmentä askelta astuttuaan hän kuitenkin pysähtyi. Hän
näki vaimonkin seisahtuneen, luultavasti koska tämä arveli Heleijan
päättäneen toisin ja tulevan hänen kanssaan.
"Jos olisin sen tehnyt heti silloin", sanoi Heleija, "mutta
juoksisinko nyt hänen jälessään kuin pieni lapsi äitinsä jälessä?"
-- Hän lähti taas liikkeelle, nainen teki samoin. Mutta äkkiä johtui
hänen mieleensä että se paikka, johon hänen nyt piti poiketa, oli
nimeltään Verilehto. Ensi kerran tuli hän ajatelleeksi tuon sanan
merkitystä. Ja samoinkuin nimi, alkoi koko seutukin tuntua aivan
toiselta, ventovieraalta ja kammottavalta.
"Tyhmyyksiä", virkkoi hän itsekseen suuttuneena. "Juurikuin
pelkäisin." Ja hänessä heräsi palava halu mennä juuri Verilehdon
kautta, vaikka Bühelin tie olisi ollut yhtä lyhyt ja tasaisempi
kulkea.
Mutta vaikkei hän tahtonutkaan sitä tunnustaa, niin tuntui kuitenkin
paljoa helpommalta, kun Verilehdon tienhaara jo oli hyvän matkan
päässä hänen takanaan.
Vihdoin metsä loppui. Nyt hän ei enää ollut kaukana serkkunsa
liinamaasta. Pilvikin siirtyi kuun edestä pois. Kun vielä vähän
ohenisi tuo kolmikulmainen laikka, niin hän voisi puron leppien ja
pajujen läpi nähdä Luckenbachin kirkontornin huipun. Ja puro, joka
luikerteli lähellä tietä, olihan se Zehnt-puro, sama joka virtasi
hänen asuntonsa editse, sama, jossa hän joka aamu peseytyi ja jossa
oli uinut monena lämpimänä yönä.
Kuitenkin valtasi hänet uudelleen kauhu, kun aivan läheltä kuului
hiljainen varotusääni.
"Menkää leveätä tietä myöten, Heleija, tamppimyllyn kautta", kuiskasi
ääni. "Ja varokaa ettei hän näe teitä."
"Kuka hän? Ja missä? Ja kuka ei saa nähdä -- ketä? Ja missä hän on?"
Tummasta pensaikosta kohoo hänen viereensä kalpeat kasvot. Varottaja
on pieni, rampa tamppimyllyn Beeta. Hän työntää kainalosauvansa
lujasti pehmeään maahan ja kohottautuu sen varassa terveellä
jalallaan niin suoraksi kuin suinkin. Laihalla käsivarrellaan hän
osottaa siihen kohtaan, missä Zehnt-puro juoksee maantien poikki.
"Tuolla Ulrikin-poiulla hän on seisonut jo jonkun aikaa väijymässä.
Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa, muuten hän teidät huomaa!"
Kuun pikainen kurkistus ohuen pilven läpi valaisi nyt sekä polun että
tumman varottajan. Seuraavana hetkenä on kaikki taas yhtä pimeää kuin
äskenkin.
Heleijan sydämessä kohoo ristiriitaisten tunteiden aallokko, jonka
temmellystä silloin tällöin valaisee kuumeentapaisten ajatusten
salamat.
"Siis kuitenkin hän? Hän siis minua väijyy? Mitä olen hänelle tehnyt?
Miksi juuri hän?"
Kaikki varotukset, unet ja ennustukset, kaikki viime yön hirmujutut
kohoavat jättiläisvarjoina hänen eteensä. Hän näkee Walleriina-rouvan
myssynheilahduksetkin. Siihen liittyvät talonpoikaisnaisen äskeiset
puheet. Ja sisimmässä huutaa ääni: "Nainen ei kuitenkaan ole mikään
mies!" Hän tietää seuraavana hetkenä häpeävänsä tuota ajatusta, mutta
tuntee tällä kertaa olevansa sen vallassa. Hän jo katsahtaa tielle,
minkä pikku Beeta on hänelle neuvonut. Mutta juuri kun jalatkin ovat
sinne suuntautumassa, hän näkee räätälin tulevan samaa tietä. Silloin
nousee häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän kuulee jo ajatuksissaan
sepän ja kankurin pilapuheet pilkkanauruineen. Vaistomaisesti hän
astuu juuri tuolle varotetulle tielle kuin ahdistajaansa päin. Ja
kerran sille jouduttuaan, on kääntyminen mahdotonta. Se vasta antaisi
pilkkapuheille virikettä.
Ja eikö olekkin parempi kuolla, jos niinkin olisi tarvis, kuin elää
alituisessa pelossa ja itsensähalveksimisessa? Ja oliko sitten niin
tietty asia, että Holderin Fritz oli häntä vahvempi? Ja vaikka
olisikin! Ja kirveestään huolimatta. Jos Heleija lähestyisi häntä
aivan lähellä puroa, leppien suojassa, niin Fritz ei voisi häntä
nähdä eikä ennättäisi nostaa kirvestään.
Pehmeässä ruohikossa ei kuulu kärryjen ääni eikä rautakankien kilinä.
Ja sitten kaikki voimansa ponnistaen, epätoivon karkaisemana, päin,
kaikki siunaaman tuokiossa! Noin -- --
Se hänelle kelpasi!
Ahdistaja makaa purossa ja Heleija on ehtinyt jo kauvas puron sillan
yli, ennenkun hänen onnistuu pysäyttää kärrynsä ja itsensä.
12.
Meidän täytyy nyt heittää katsaus Hurjan-Fritzin elämään Grunden
markkinain jälkeen, päästäksemme selville, onko hän ansainnut noin
surullisen kohtalon ja onko hän sen ansainnut Heleijan käden kautta.
Seuraamme siis Fritziä ja hänen meluavia tovereitaan kaupungin
ulkopuolella olevalta solatieltä "Joutsen" ravintolaan.
Meidän ei tarvitse kulkea kauvan, ennenkun kuulemme jo soiton säveliä
ja niiden lomitse meluisia ääniä.
Liebin Aatami hyppäsi iloissaan miltei vaatteistaan. "Nyt ne ovat jo
toistensa kimpussa! Hei Fritz! Tulemme paraaseen aikaan."
"Mutta mikä sinua tänään vaivaa?" keskeytti hän puheensa. "Luulenpa
että olet hukannut sekä korvasi että ajatuksesi."
Fritz vaikeni, siten tietämättään vahvistaen toisen epäilyksen.
Tulemme kadunkulmaukseen. Vastapäätä olevan talon kaikista ikkunoista
loistaa kirkkaat valot märälle kadulle. Se on "Joutsen".
Seurue pysähtyi porttikäytävään Joutsenen oven edessä.
"Emmekö menekkään suoraan tanssisaliin?" kysyi Liebin Aatami puoleksi
ihmetellen, puoleksi ärtyneenä, kun Fritz avasi ravintolahuoneen
oven. "No niin, sinä ehkä tahdot vielä ensin juoda jotakin", sanoi
hän rauhottuneena.
Niin olikin.
Toverit virittivät vanhan juomalaulun: "Olutta, olutta, veikkoset!"
Heidän aikomuksensa oli vain kuin ohimennen tyhjentää jokunen lasi,
mutta taaskin sai Fritz heidät harmistumaan istuutumalla tuolille
niin päättäväisenä, kuin ei enää ikinä aikoisi siitä nousta.
"Olutta, Kaisa!" huusi Holderin Fritz. "Mutta uusi kipposta yksin
tein minua varten, etten tarvitse joka kerta uudestaan tilata."
"Mutta mikä sinua oikein vaivaa?" sanoi Liebin Aatami. "Et ole
entisesi."
"Tyhmyyksiä!" vastasi Fritz ja alkoi tyhjentää olutkippoja aivan
tavattomalla kiireellä.
"Hän on vielä Heleijaan suuttunut!" sanoi joku. "Kyllä hän sen
tytölle vielä näyttää," arveli Liebin Aatami. "Mutta sitä minä
en käsitä, että saatat kuulla tuollaista melua tuolta ylhäältä
haluamatta joukkoon. Olethan toki aina ollut mies. Jo koulussa,
sitten opissa ollessasi, ja nyt mestarina vasta oikein miesten mies!"
"Niin, etkö sinä käynyt koulua yhtaikaa sepän kanssa?" kysyi toinen.
"Sitten oli Kasperin Antti toverisi. Sitten mylläri -- --"
"Kaikista niistä on tullut täysiä fariseuksia!" nauroi Liebin
Aatami. "Ja viimeinen toverisi ennen meitä, mylläri, hänkin on nyt
kuin keritty lammas! Eikä hän kuitenkaan ole kuin viisi vuotta
minua vanhempi. Ne kaikki pelkäävät ihmisten puheita. Sinä yksin
olet pysynyt nuorena. Sinä se olet mies! Et välitä muista ihmisistä
vähääkään. Mutta jouduta nyt, että päästään pian tanssisaliin. Se
sinun pitää vielä tänäpäivänä puhdistaa, sen sinulle sanon. Jos vielä
kauvan viivyttelet, niin menen yksin. Tahdon mennä katsomaan miten
siellä on asiat."
Sanoi ja meni.
Sill'aikaa tekee Holderin Fritz jos jonkinlaisia yrityksiä
kiihtyäkseen entiseen vimmaansa. Mutta se ei onnistu. Huima ja
hurja hän kyllä on, mutta toisella tavalla kuin tahtoisi. Hän on
raivostunut Heleijaan, ettei tämä tunne vähääkään kunnioitusta häntä
kohtaan, ja se seikka, että hänen täytyy itsekin myöntää Heleijan
olevan oikeassa, suututtaa häntä vielä enemmän. Selvää oli nyt, ettei
hän voi koskaan saavuttaa oikeata kunnioitusta vain käsivartensa
voimalla ja hurjuudellaan. Sentähden hän on raivostunut tuohon
hurjuuteen, joka hänestä nyt näyttää tyhmäin poikanulikkain höpinältä.
Aina siitä asti kun hän oli jäänyt tuolle nulikkakannalle, toisen
nuorukaisryhmän toisensa jälkeen astuessa hänen ohitseen miesten
riveihin, oli hän tuntenut itsesyytöksiä ja sisällisiä kehotuksia.
Mutta mitä välttämättömämmältä näkyi astua uudelle uralle sitä
vaikeammalta se myöskin tuntui. Tuollaisen sisällisen kehotuksen
johdosta hän oli tänään jättänyt Grunden markkinoille menemisen,
vaikka toiselta puolen vanha tottumus jälleen oli hänet vienyt
tovereinsa seuraan.
"Olisin tahtonut tulla toiseksi", sanoi hän itselleen, "ja olisin
toiseksi tullutkin, mutta kun Heleija luulee että teen sen hänen
käskynsä mukaan, niin se ei käykkään päinsä! Tahdon tulla vielä
hurjemmaksi, päästäkseni noista ajatuksista irti."
Ja niin hän jälleen yrittää, mutta se ei enää onnistu. Vanha lumous
on poissa. Uusi valo pakottaa hänet vastustamattomasti arvostelemaan
asioita Heleijan kannalta.
Hän katsoo ympärilleen. "Jospa edes joku tulisi, joka saattaisi minut
hurjalle tuulelle vastoin tahtoanikin!" ajattelee hän. Hän astuu
omalle jalalleen, hän repii tukkaansa, hän juo yhä rajummin -- tullen
siitä yhä selvemmäksi.
Jo palasi Liebin Aatami riemuiten. "Nyt ne siellä tappelevat, eivätkä
tiedä minkätähden! Sellaista lystiä ei ole ennen nähty."
Heti Liebin Aatamin kintereille tuiskahti puusepän sälli
ravintolatupaan kuin kanuunasta ammuttuna. Omasta voimastaan hän ei
mitenkään olisi niin nopeata vauhtia saavuttanut. Kohta tasapainonsa
jälleen tavattuaan vilkaisi hän ympärilleen ja näytti pitävän tuvassa
olijoita niinä auttavaisina sieluina, jotka olivat hänet tänne
saattaneet.
"Tulkaa tänne vaan", huusi hän, "jos teillä on uskallusta, roistot!"
Liebin Aatami ja hänen toverinsa vetäytyivät Holderin Fritzin
mahtavan rungon taakse ja Aatami huomautti Fritzille, ettei tämä
voinut tuollaista taisteluunvaatimusta jättää huomioonottamatta.
Sillävälin oli tuota ensimäistä tulokasta seurannut muitakin.
Fritz kuuli taas korvissaan Heleijan pilkallisen usutuksen. Hän näki
miten Lieben Aatami ja hänen toverinsa viittailivat keskenään. Hän
oli sata kertaa ennenkin nähnyt heidän tekevän samoin, mutta nyt se
häntä suututti.
"Koskekoon vain Holderin Fritziin, kuka uskaltaa", huusi silloin
Liebin Aatami tämän selän takaa.
Aatami voitti tarkotuksensa, sillä sisääntulijat hyökkäsivät suoraan
Fritzin kimppuun, joka yhä vielä istui ja tuijotti eteensä. Toverit
jättivät istujan oman onnensa nojaan, etsien itselleen pääsyä ovesta
ulos. Ensimäisenä sisääntyönnetty teki nyrkillään hyvin ymmärrettävän
liikkeen Fritzin päätä kohti. Silloin tämä hyökkäsi pystyyn. Hetken
ajan näytti ravintolatupa savimyllyltä. Loiskis, läiskisi Milloin
kerä supistui, milloin laajeni, kunnes se lopulta hajaantui ja
purkautui sirpaleina ovesta ulos. Koko läjästä ei ollut muuta jälellä
kuin Holderin Fritz.
Tuimimmin oli hän ottelussa oikeastaan hyökännytkin toveriensa
kimppuun. Ainakin oli koko hänen vihansa alussa kohdistunut heihin.
Taistelun tuoksinassa välähti vielä uusi suuttumuksen puuska.
Olisi vaikea sanoa kehenkä Fritz oikeastaan oli suuttunut. Hän
oli julmistunut Heleijaan, tovereihin, puusepän sälleihin, koko
kaupunkiin, itseensä ja vanhaan elämäänsä, joka häntä etosi, mutta
myöskin siihen uuteen, jota hänen täytyisi nyt alottaa. Häntä hävetti
sekä itseensä että koko maailmaan nähden jäädä entiselleen, mutta
häntä hävetti itseensä ja maailmaan nähden tulla toiseksikin. Ja halu
taistelun tuoksinassa edes hetkeksi vapautua noista mietteistä, veti
hänet nyt tanssisaliin, joka juuri silloin oli muuttunut todelliseksi
taistelutantereeksi.
Siellä oli raju, kirjava sekamelska sakean pölyn ja tupakansavun
ympäröimänä. Siellä sääriä, käsivarsia, päitä ja vartaloita kaikissa
mahdollisissa asennoissa. Mikään kuolevainen silmä ei voinut erottaa
mitkä noista kuuluivat yhteen, mitkä ei. Hämmästyttävällä notkeudella
tanssivat tuolinjalat tuolla välissä, olutkippoja lenteli kuin
pelästyneitä lintuja. Kokonaiset hiustupot kiertyivät vieraiden
sormien ympäri, kalloja koputetaan, nenänjuurien lujuutta tutkitaan.
Soittajatkaan eivät voi vastustaa halua koetella koneillaan samoja
temppuja, mitä näkevät alhaalla salissa tehtävän. Torvet ja pasuunat,
klarinetit ja huilut heiluvat kilvan tuolinjalkojen kanssa.
Taistelevasta ihmisaallokosta kohosivat pöydät ja penkit kuin
tulvivan vedenpaisumuksen viimeiset vuorenhuiput. Näille olivat
paenneet jättiläisten tyttäret.
Mutta muista korkeampana kuin Noakin arkki halkaisi Hurjan-Fritzin
pää ja hartiat aaltoja. Hänen edessään vaipuivat vedet, hänen
takanaan näkyi kuiva maa. Puolen tunnin kuluttua hän seisoi uhkaavan
yksinäisenä laajassa salissa, tuolinjalkojen ja rikkonaisten
pöytien, murskattujen olutkippojen ja säpäleisten ikkunalasien
keskellä. Viileä yöilma, joka tunkeutui rikotuista ikkunoista sisään,
suorittaen pienen jälkinäytöksen tomupilvien kanssa, virkkoi hänelle:
"me kaksi olemme voittaneet!"
Mutta vielä paljoa suurempi surkeus, autius ja sekasorto vallitsi
Hurjan-Fritzin sielussa. Joutsenen isännän mahtoi olla melkoista
helpompi laittaa jälleen tuolinsa eheiksi kuin Fritzin järjestää
sekavat ajatuksensa.
Ovessa hän vielä heitti silmäyksen taakseen. Sali oli aivankuin kuva
hänen entisestä elämästään. Ei muuta kuin ajan ja voimien tuhlauksen
sirpaleita. Ja sen yllä etoava, rajaton kaikkeen kyllästyminen.
"Nulikka!" huudahti hän itselleen, lyöden nyrkillä rintaansa. "Hurjat
päivät ovat nyt lopussa. Entiset ajat ovat olleet ja menneet."
13.
Kun Holderin Fritz heräsi, huomaten istuvansa työpajansa
höyläpenkillä, löi kirkontornin kello yhdeksän lyöntiä.
Fritz katseli ympärilleen sällejään, joiden oikeastaan jo kolme
tuntia sitten olisi pitänyt olla täydessä hommassa. Hän oli ypö yksin.
Vihdoin kurkisti oppipoika ovesta. Hän näytti paljon valvoneelta.
Fritzin omaatuntoa ahdisti ensi kerran ajatus, mitenkä paljon poika
oli kehnoutunut sen jälkeen, kun tuli hänen luokseen. Poika oli
silloin intomielinen ja kukoistava, nyt hän näytti ärtyneeltä ja
hänen kalpeilla kasvoillaan kuvastui hurjan yön jäljet.
Poika heittäytyi haukotellen ja itseään venytellen nurkkaan.
"Missä sällit?" huusi mestari hänelle. "Onko kello kuusi, koska nyt
vasta tulet?"
Poika suoristautui ja sanoi, yhä peloissaan ihmetellen: "Herrajesta,
joko mestari on jalkeilla?"
Fritz luki selvästi tuosta huudahduksesta: "Me elämme niinkuin
mestari elää. Ei hänkään tavallisesti tule aikaisemmin."
Fritz ymmärsi nyt miksei mikään työ enää ottanut valmistuakseen. Sen
hän olisi voinut jo ennemminkin käsittää. Työ oli tullut hänelle
vastenmieliseksi. Ja kun se ei enää tuottanut hänelle iloa, niin se
ei enää onnistunutkaan.
Kaiken kukkuraksi löysi hän vielä pöydältä paraimman ostajansa
kirjeen, jossa tämä ilmotti, että ellei Fritz voisi saada parempaa
työtä aikaan, niin hänen täytyisi käyttää toisia mestareita.
Ennen oli Holderin Fritz ylpeillyt siitä, että hän oli hurjin, mutta
samalla taitavin mestari. Nyt hän huomasi olevansa korkeintaan
hurjin, ja se häntä vielä enemmän suututti.
Sällit, joista jo tunnemme saalfeldiläisen, olivat yhtä hämmästyneet
kuin oppipoika, kun he hitaasti ja haukotellen työpaikalleen
vääntäytyen tapasivat siellä jo mestarin, vieläpä suuttuneen
näköisenä.
Saalfeldiläinen luuli lepyttävänsä äkäisen miehen ylistelemällä tämän
eilistä sankaritekoa. Siten oli hänen usein ennenkin onnistunut
saada Fritz jälleen hyvälle tuulelle. Nyt kävi päinvastoin. Mestari
pani toimeen ankaran tutkimuksen. Huomattiin, että suuri osa ennen
ylen täydellisestä työkaluvarastosta oli kokonaan kadoksissa,
toinen osa mitä surkeimmassa kunnossa. Saalfeldiläinen sai paikalla
matkapassin, ja hanaulainen, joka tiesi itsensä syypääksi moneen
vielä mahdollisesti ilmenevään asiaan, poistui vapaaehtoisesti.
Fritz oli taas saanut katsella kasvojaan kahdesta tarkasta peilistä.
Pitkä pörröinen tukka, joka molemmilla sälleillä oli yhtä törhöllään
kuin mestarillakin, tuntui nyt yhtä vastenmieliseltä kuin tuo
elämäkin. Hän tarttui saksiin ja työnsi ne paksuihin kiharoihinsa.
Saman kohtalon alaiseksi joutuivat piipuntupsut ja pitkä
kirsikkapuinen piipunvarsi. Ensinmainitut hävitettiin kokonaan,
jälkimäinen lyhennettiin koko joukon vaatimattomammaksi.
Fritz oli nyt valmis ja istuutui työhön höyläpenkille, kun vanha
mestari Schramm astui työhuoneeseen.
Tiedämme jo hänen varotuksensa ja sen seuraukset.
Muutoksen, jonka Fritz aikoi panna toimeen, piti ilmetä hänen omana
vapaana päätöksenään eikä syrjäisten aikaansaamana.
Vanhan mestarin varotus siis vaikutti päin vastoin kuin mitä tämä oli
tarkottanut.
Fritzin halu uhmailla yleistä mielipidettä vastaan oli vähällä
saattaa hänet lankeemaan takaisin vanhaan elämäänsä, aina huomiota
herättävään vastalauseeseen. Hänen teki mieli juosta vanhan mestarin
jälkeen, astuakseen hänen silmäinsä edessä ensimäiseen kapakkaan.
Mutta samalla hän muisti, että leikatut hiukset todistaisivat toista.
Oppipojan piti töineen siirtyä vajasta ulos. Itse hän lukitsi itsensä
vajaan -- takapihalle avatusta ovesta tuli valoa kylliksi. Ei
kenenkään pitänyt häntä nähdä, ennenkun hänen tukkansa jälleen oli
kasvanut entiseen pörröiseen komeuteensa.
Ulkona pysähtyi moni ohikulkeva hetkiseksi, udellakseen oppipojalta
Fritzistä. Moni muukin tuli kysymään jo tilattua työtä tai tekemään
uusia tilauksia. Kun Fritz kuuli hurjuuttaan kiitettävän ja
ihailtavan, silloin hän iloitsi: "Heidän kiusakseenkin on kaikki
muuttuva!" Mutta jos häntä moitittiin ja toivottiin hänen parantavan
elämänsä, silloin oli hyvä että hän oli leikannut tukkansa.
Suuttuessaan ja ikävystyessään työhön, joka ei ottanut onnistuakseen,
pirstoi hän toisinaan tynnyrinvanteita kuin hurja. Mutta silloin hän
aina sanoi itselleen: "Hyi, nulikka! Tuo on taas sitä vanhaa, ja
Heleijan ja muiden kiusaksi tulen kun tulenkin toiseksi!"
Päivällisruuan hän kannatti itselleen työpaikalle. Hän kielsi
isoäitinsä, joka hänen talouttaan hoiti, tulemasta häntä katsomaan.
Hän pelkäsi että muorin ilo hänen elämänmuutoksestaan tärvelisi
häneltä kaiken halun sitä jatkaa.
Vähitellen alkoi työ häntä jälleen huvittaa. Hän huomasi ilokseen
miten se sujui yhä paremmin ja nopeammin.
Illalla hän iloitsi valtavasta väsymyksestä, joka ennusti yöksi
hyvää, virkistävää unta. Mutta hän ei mennytkään enää kotiin. Työpaja
alkoi tulla hänelle niin rakkaaksi, ettei hän tahtonut siitä erota.
Hän teki itselleen oljista vuoteen ja oppipoika sai hakea hänen
tyynynsä ja peitteensä.
Ennenkun Fritz paneutui levolle, meni hän takaoven kautta pihanpuolen
puutarhaan, nauttiakseen illan viileydestä.
Tuo kaikkia kirkastava tyytyväisyyden tunne, jota uuttera työntekijä
aina tuntee, vaikutti että puutarhakin Fritzin mielestä tuntui
kauniimmalta kuin milloinkaan ennen. Miten ilma täällä olikaan
erilainen kuin hämärässä, tupakansavun täyttämässä olutkapakassa!
Niin suloisesti eivät kukat olleet vielä milloinkaan tuoksuneet,
niin pehmeään nurmikkoon eivät hänen jalkansa ennen koskettaneet,
niin alttiisti ei ilma häntä virvottanut. Kaikki vain lisää hänen
tyytyväisyyttään. Uhma Heleijaa ja muita ihmisiä kohtaan uinuu, hän
on sen unohtanut, samoinkuin ihmisetkin.
Mutta onko hän myöskin unohtanut Heleijan? Ei! Sillä eikö se
ole Heleija, joka syleillen ja syleilyjä saaden tuolla kävelee
naulasepän kanssa? Se on varmasti seppä. Ja tuo tyttö on Heleija.
-- Luckenbachissa ei ole toista noin kookasta ja hoikkaa tyttöä.
Aivan varmasti: hänen pieni päänsä, pitkä yläruumiinsa ja hoikat
vyötäisensä, hänen punainen hameensa ja joustava käyntinsä, hänen
ylpeä ryhtinsä ja paksu lettinsä, joka raskaana heilahtelee!
Veri syöksyy Fritzin sydämestä kasvoihin.
"Sellainen hän siis on!" nauroi hän hurjaa naurua. "Minä menen
Joutseneen ja juon koko yön. Tänään saavat puusepän sällit
tuntea kuka Hurja-Fritz on..." Mutta hän puhuu niin vain ensi
suuttumuksessaan. Hurja elämä häntä etoaa taas yhtä paljon kuin
äskenkin. Hän saavuttaa jälleen tasapainon, ihmetellen itseään.
Onhan aivankuin olisin kiintymäisilläni Heleijaan oikein todella ja
tavottelisin hänen suosiotaan. Se ei ole milloinkaan hänen mieleensä
johtunut. Mutta että Heleija on _tuollainen_. Vaikka mitä häntä
liikuttaa millainen tuo tyttö on? Niin, mutta silloin hänen ei
pitäisi myöskään muita moittia.
Kun hän jälleen kääntyy, ovat molemmat kadonneet. Hänen täytyy
nauraa itseään. Ei hän ole milloinkaan tytöistä välittänyt, ja vähin
_tästä_. Mutta tuosta sydänalassaan kaivelevasta tunteesta hän ei
pääse. Onhan se ihmeellistä! Hän ei itse tahdo olla Heleijan kanssa
tekemisissä, mutta hän ei sitä toisellekaan soisi.
Nyt hän vasta huomaa millainen onni väsymys on. Sen avutta hän ei
olisi saattanut nukkua niin aikaisin eikä niin rauhallisesti koko
yötä kuin nyt.
Aamulla hän nousee auringon kera ja ryhtyy jälleen työhön.
Kuinka toisellainen onkaan tämä aamu kuin ne, mitkä hän viime
vuosina on elänyt! Oikeastaan hän ei ole moneen vuoteen oikeata
aamua nähnytkään. Hänestä tuntuu aivankuin uudelta keksinnöltä, että
aurinko nousee niin aikaiseen ja että linnut laulavat.
Niin kuluu päivä päivän perään. Säännöllinen elämä ja kohtuullisuus,
rauhaisa uni ja yhä kasvava työhalu luovat häneen reippautta ja iloa.
Lepoaikoinaan hän löytää aivan toisenlaista ajanviettoa kuin entisten
toverien seura. Häntä ei enää tyydytä tehdä joku työ niin tai näin
vain sentähden, että hänen mestarinsa on niin tehnyt ja tämän
mestari ennen häntä. Hän miettii uusia menettelytapoja. Toinen kohta
onnistuu, toinen ei, mutta hänen mielensä on vireässä liikkeessä.
Tämäntapaiset tuumailut täyttivät ainakin osaksi sen tyhjyyden,
mitä yksinäinen ihminen aina tuntee. Mutta vähitellen hän kuitenkin
huomaa, että häneltä puuttuu jotakin, vaikkei hän itsekään ymmärrä
mitä.
Eräänä päivänä hän kuulee kaksi vierasta ääntä vajansa ulkopuolella.
He ihailevat hänen siellä seisovaa paria viimeistä tekelettään.
"Olenpa minäkin astian tekijä", sanoo toinen, "enkä luulisi olevani
kaikkein huonoimpiakaan. Mutta mitään tuontapaista en ole vielä
milloinkaan nähnyt. Hiis tietäköön miten tuo on tehty! Se on aivan
uutta tekotapaa."
He tahtoivat puhua mestarin kanssa. Mutta oppipoika vastasi,
niinkuin Fritz oli käskenyt, ettei mestarinsa ollut kotona eikä hän
uskaltanut laskea ketään työhuoneeseen. He tarjosivat pojalle turhaan
juomarahaa, jos hän laskisi heidät sisään. Ystäviä olivat, ei se
voisi hänen mestariaan vahingoittaa.
"Uskonpa", sanoi toinen heidän poistuessaan, "uskonpa hyvinkin
ettei hän tahdo päästää ketään työhuoneeseensa, kaikkein vähimmän
astiantekijöitä. Siellä on varmaan paljon katseltavaa."
Kuinka toisellainen olikaan se tunne, mikä täytti Fritzin rinnan
kuullessaan tuollaista puhetta, kuin kuullessaan toveriensa häntä
ylistävän asioista, joita hänen olisi pitänyt hävetä.
Vähitellen hän oppi rauhallisesti kuulemaan luckenbachilaisten
puheita -- tosin heidän ulkopuolellaan ja omasta mielestään heidän
yläpuolellaankin.
Kun Fritz lopetetun päivätyön jälkeen menee puutarhaansa, silloin
hänessä herää jälleen tuo omituinen tuskan ja suuttumuksen sekainen
tunne. Hän voisi tuota tunnetta karttaakin -- höyläpenkkinsä ja se
avara maailma, joka hänelle yksinäisyydessä avautuu, ovat hänelle
kylliksi. Mutta hän menee tahallaan ulos. Hän tahtoisi etsiä
syitä, tunteakseen vielä rajummin ja syvemmin. Mutta ensimäisestä
iltakävelystään saakka hän ei ole enää tuota paria nähnyt.
Ajatus, että he voivat olla yhdessä sielläkin, missä hän e; heitä
näe, koskee häneen paljoa kipeämmin kuin heidän näkemisensä.
Nähdessään heidän rauhallisesti keskustelevan, hänen ei ainakaan
tarvitsisi ajatella: nyt tuo mies häntä suutelee, nyt Heleija häntä
hyväilee!
Tänään hän vihdoin sai heidät nähdä uudelleen ja entistä lähempää.
He tulivat toisiaan takaa-ajaen sepän vajasta puutarhaan. Tyttö
juoksee pakoon miltei aitaan saakka, siellä hän kiertää hoikkaa
puunrunkoa ja kääntyy nopeaan Fritziin päin, joka seisoo suuren
pensaan takana. Tyttö kiipee naapurin puutarhan aidan yli, seppä yhä
hänen kintereillään. Hän juoksee yhä eteenpäin. Juuri kun hän aikoo
yli aidan Fritzin puutarhaan, saa seppä hänet kiinni. He mittelevät
voimiaan ja tyttö pääsee jälleen irti. "No, odotahan nyt Anni!"
huutaa seppä pahastuneella äänellä. "Se on sinun syysi, että olen
astunut tikun tai jotain sentapaista jalkaani, ja se koskee niin
tuhannesti!"
Tyttö luulee tuota ensin sepän salajuoneksi, mutta kun mies vaipuu
ruohikkoon, tulee hän lähemmäksi. Hän vaipuu polvilleen miehen eteen,
sanoen sydämellisesti ja katuvalla äänellä: "Olenpa minä tyhmä!" --
"Niin oletkin", nauraa seppä häntä syleillen, "tyhmä olet, muuten et
olisi vangiksi narrautunut!"
Mutta pensaan takana nauraa Fritz vielä äänekkäämmin -- niin
äänekkäästi, että nuo kaksi pelästyvät ja juoksevat kiireesti
tiehensä.
"Eihän se olekkaan hän, se ei olekkaan Heleija!" huudahtaa hän
ainakin kuudesti, aina välillä nauraen. Hän nauraa sille, ettei se
ollutkaan Heleija. -- Muuta syytä hänellä ei ole. Hän menee takaisin
vajaan ja alkaa työskennellä kuunvalossa, koskei tiedä mitä iloissaan
tekisi. Mutta oven kautta ei tule valoa kylliksi. Hänen täytyy
jälleen lopettaa. Hän jää höyläpenkille istumaan, käsiään polviin
nojaten.
"Se on varmaankin hänen nuori vaimonsa", ajattelee hän itsekseen.
Hän on jo aikoja sitten kuullut, että naulasepän pitäisi naida
jostakin muualta. Mutta tuollaisista asioista ei Holderin Fritz tähän
saakka ole mitään välittänyt -- sentähden hän oli sen unohtanutkin.
"Tosiaankin", ajatteli hän, "naulaseppä ei ole tyhmä. Kun hän on koko
päivän takoa kalkutellut, niin hänellä on joku, jonka kanssa voi
illalla puhella. Ajatteleminen on kuitenkin hyvin puolinaista, kun
ei ole ketään, jolle siitä puhuisi. Nyt ymmärrän minkätähden vanhat
toverini ovat väsyneet hurjisteluihin jouduttuaan naimisiin."
Nyt hän yhtäkkiä tietää, mitä häneltä puuttuu.
"Olisinpa minä sinun vaimosi, niin ehkä sinustakin vielä voisi jotain
tulla!" Tuo lause soi vieläkin hänen korvissaan. "Niin, Heleija oli
siinäkin oikeassa. Ja hyvää hän kai on tarkottanutkin kaikella, mitä
puhui Grunden markkina-iltana. Hyvä vaan, että hän sen sanoi. Jos
oikein ajattelen, niin olenkin koko ajan miettinyt hänen sanojaan.
Enkä suinkaan olisi näin muuttunut ilman tuota kohtausta. Jospa
voisin sen hänelle itselleenkin sanoa! Hän varmaan olisi siitä
iloinen."
Seuraavana aamuna tuli hänen isoäitinsä työpajaan. Hän ei voinut enää
kauemmin pidättäytyä Fritziä näkemästä. Jutut, joita Fritzistä kulki
kaupungilla, olivat joutuneet hänenkin korviinsa. Hän tuli pahaa
peläten ja oli onnellinen, kun ei tavannutkaan rakasta lapsenlastaan
hiljaisen tylsyyden eikä rajujen himojenkaan vallassa. Häntä
hämmästytti työhuoneessa vallitseva järjestys ja Fritzin ahkeruus
-- hän yksin valmisti päivän mittaan enemmän kuin ennen molempain
sälliensä kanssa yhteisesti -- mutta eniten hänen iloinen, terve ja
tyytyväinen ulkonäkönsä.
Isoäiti pudisti päätään, kun Fritz kertoi hänelle yksikseen
vetäytymisensä syyt. Mutta hän tunsi Fritzin liian hyvin ja oli
liian viisas sanoakseen hänelle omaa ajatustaan. Kaikista Fritziä
koskevista huhuista hän vaikeni, estääkseen häntä yhä enemmän
ihmisiin ärsyytymästä.
"Tiedätkö, poikaseni, mitä nyt oikein toivoisin? Tuskinpa sitä voit
arvata. Katsos, Fritz, sinulle olisi epäilemättä ollut parempi,
jos isä- tai äitivainajasi olisi elänyt kauvemmin. Olit tuskin
kahdentoista vanha, kun jäit mummorukkasi hoteisiin. Jospa sinulla
olisi ollut edes siskoja. Heidän seurassaan olisit viihtynyt ja
te olisitte keskenänne puhuneet monta hyvää sanaa. Mutta mitä voi
nuori ihminen puhua vanhan mummon kanssa? Katsohan, minä olen aina
ajatellut että kunhan Fritz kerran vapautuu poikahurjisteluistaan,
niin hän kosii ja menee naimisiin. Sillä katso, vaikka mies onkin
kuin vankka puu ja vaikka hänellä olisi kuinka tuuhealehtinen latva,
niin oikein vankat juuret hän saa vasta naimisiin mentyään Jokainen
lapsi on kuin uusi juuri, joka hänet kiinnittää maaperäänsä. On
tässäkin kaupungissa yllinkyllin tyttöjä, jotka sinut ottaisivat.
Walleriina-rouva on jo aikaa antanut minun huomata, että hänen
Eevansa ei taitaisi sinulle juuri rukkasia antaa. Walleriina-rouva
on arvokas nainen ja hänellä on paljon rahaa, niinkuin muutakin
tavaraa, kannattaisi siis sitäkin asiaa ajatella. Minulla tosin on
omat ajatukseni, vaikken tiedä sopivatko ne sinun tuumiisi. Katsos,
minä olin vain köyhä tyttö, kun sinun vaari-vainajasi minut otti,
eikä hän sitä katunut. En huoli siitä sen enempää puhua, mutta niin
olen ajatellut, ettei sen tytön tarvitsisi olla pahan rikas, kun se
vain sinulle muuten sopisi. Rouvan nimeä on helppo kantaa, mutta
siinä ei ole vielä kaikki. Katsos, sinä et ole koskaan katsellut
millään pahalla silmällä Heleijaa, ja jos minä puolestani ajattelisin
pojanpojalleni vaimoa, niin se ei olisi siitä kaukana."
Fritz istui hajareisin höyläpenkillään. Hän suoristi jalkansa ja
nauroi, jottei isoäiti huomaisi hänen itsensäkin samaa ajattelevan.
Siinä oli ehkä samassa odottamattoman yhteensattumisen iloa.
"Jo olette päästänne pyörällä!" hän sitten sanoi. "Onpa teillä
päähänpistoja mummo! Minä ja Heleija -- on sekin ajatus."
"Tarkotat kai tuota hänen tavallista käytöstään", sanoi vanhus.
"On kuitenkin aivan toinen asia sanooko tytölle: tahdotko mennä
_naimisiin?_ vai sanooko: tahdotko mennä _minun_ kanssani naimisiin?
Köyhän tytön korvissa edellinen kuuluu pelkältä ivalta. Mutta juuri
niin ovat ihmiset usein hänelle sanoneet. Kysy sinä, Fritz, vaan
häneltä: huolitko minusta? -- varmaankaan et saa kieltävää vastausta."
Fritz laski jälleen jalkansa alas. "Olette tuhma, mummo", sanoi hän
vielä kerran nauraen. "Te luulette niin, koska hän on köyhä. Mutta
se, joka on ahkera, ei ole köyhä. Köyhiä ovat ainoastaan ne, jotka
eivät tee työtä, vaan kurkistelevat ympärilleen lentäisivätkö kaikki
hyvyydet itsestään heidän luokseen. Mutta sitä te ette ymmärrä. Jos
joskus haluankin mennä naimisiin, niin siihen on vielä kyllin aikaa.
Menkää nyt vaan kotiin, älkääkä sanoko kenellekään että olette täällä
käynyt. Ja jos virkatte sanankaan minun muutoksestani, niin heittäyn
jälleen hurjaksi."
Isoäiti meni, vanha rehellinen sydän kuohuvaa iloa täynnä.
Fritz tarttui veitseensä, mutta käsi aseineen vaipui hänen
polvelleen. Sen sijaan leikkasivat hänen aivonsa erään päätöksen.
Leikattava puuaines oli turkasen kovaa ja oksaista.
"Olisin minä vaimosi", näin hän yksinpuhelunsa alotti -- "kunpa
hän ei vain olisi sitä sanonut vihoissaan! Ja sitten: luulet että
minä muka sinusta huolisin? Sinusta? Vaikka sinulla olisi ylläsi
taalereilla päällystetty takki ja jokaisesta hiuskarvastasi riippuisi
tukaatin raha, en sinusta sittenkään huolisi. Kerjäläinenkin olisi
minulle rakkaampi, jos kerran jostakin pitäisin. Mutta minä en
huoli kenestäkään! Senkin hän sanoi vihoissaan. Minähän hänet ensin
suututin. Olisin tehnyt itse juuri samoin hänen sijassaan, ja tekisin
vielä tänä päivänä, vaikken mielessäni niin ajattelisikaan. Kunpa
vain tietäisin mitä hän silloin ajatteli! Entäs mitä mummo sanoi
hänen käytöksestään? Tuollainen vanha tylsä mummonkäppyräkin pystyy
sentään joskus jyvän löytämään. Tyttö tietysti tarkotti ettei hän
huoli minusta sellaisena kuin silloin olin, enkä suinkaan itsekään
häntä moiti siitä. Mutta jos hän tietäisi minkälainen minä _nyt_ olen
ja että nyt jo voisi sanoa: onpa tuo Holder etevä mies! Vaan jospa
hän ei sittenkään huolisi, vaan ylpistelisi: Holderin Fritz on kuin
myllärin rakki, hän tekee mitä minä tahdon, mutta rakkia minä en ota!
Siitä tytöstä ei ole mitään takeita."
Hän katkaisi ajatuksissaan veitsellään vannepuun.
"Ohoh!" sanoi hän taas. "Hurjistelun aika on ohi." Hän tarttui lujin
käsin paidankaulukseensa. "Tahdonpa olla sinun herrasi, nulikka!"
"Jospa totta tosiaan tietäisin mitä tuo tyttö oikein ajattelee",
jatkoi hän taas yksinpuheluaan. "Mutta nuo kirotut ihmiset ovat
siinäkin tiellä."
Hän unohti itse pystyttäneensä tuon väliseinän itsensä ja ihmisten
väliin. Hän, samoinkuin kaikki itsekseen vetäytyvät, luulotteli että
ihmiset asettuivat häntä vastaan, vaikka hän itse käänsi ihmisille
selkänsä. Jos hän olisi jälleen astunut heidän keskuuteensa,
julkisesti kosinut Heleijaa ja näyttänyt tahtovansa olla toinen mies,
niin ihmiset olisivat häntä kiittäneet ja laittaneet ja -- muutaman
päivän päästä unohtaneet koko jutun jonkun muun takia. Mutta hän
asetti oman asiansa etualalle ja luulotteli, että se oli kaikille
muille samallainen sydämen- ja kunnianasia kuin hänelle itselleen.
"Mummoa en voi lähettää", ajatteli hän edelleen. "Hänen kuulonsa on
hiukan huono ja minua hävettäisi uskoa tuollainen asia hänelle. En
myöskään voi pyytää Heleijaa minua kohtaamaan. Vaan jospa odottelisin
häntä jossakin? Hän tulee aina viimeisenä kotiin peltotöistä. Hän voi
luulla, että tulen sattumalta häntä vastaan. Silloin on jo hämärä ja
katsonpa tarkoin, ettei muita ole lähitienoilla. Otan tuon kirveen
mukaani. Jos joku tulee vastaani, niin hän luulee minun menevän
vannepajuja hakemaan. Kun vielä käännän nuttuni nurin, niin ei kukaan
elävä sielu minua tunne. Ja jos kuitenkin huomaavat eikä Heleija
minusta huoli, niin menen Amerikkaan."
Tiedämme kuinka huonosti hänen kävi. Kerran hän odotti turhaan,
toisen kerran tytöllä oli kumppani ja kolmannella hänen täytyi jättää
odottaminen sikseen, välttääkseen huomiota.
Mitä useammin hän sai turhaan juosta, sitä intohimoisemmin hän halusi
puhua tytön kanssa. Hän harmistui samassa yhä enemmän ihmisiin, jotka
tunkeutuivat hänen ja Heleijan väliin. Kaikkein vaikeimmalta tuntui,
kun hän oli huomaavinaan, että tyttökin tahallaan häntä karttoi.
Hänen teki mieli jälleen heittäytyä hurjaksi Fritziksi -- Heleijan,
koko kaupungin ja oman itsensäkin kiusalla. Hän oli jo Joutsenen
keilaradalla, kun hän taas saavutti tasapainonsa ja ymmärsi ettei se
ollut oikea keino kostaa Heleijalle ja muille ihmisille. Ei, hänen
piti pysyä kunnollisena heidän kiusallaankin ja Heleijan piti oppia
häntä kunnioittamaan. Hän läksi kotiinsa päin.
"Niin, kunpa se riippuisikin minusta!" kuulee hän silloin Heleijan
äänen puhuvan. Fritz huomaa tytön seisovan naulasepän puutarhassa,
sepän ja hänen nuoren vaimonsa kanssa.
"Vähättelen!" sanoo hän uppiniskaisesti itsekseen. "Menen
työpajaani." Niin hän todella tekikin, mutta merkillistä oli,
että hän sinne mennäkseen teki mutkan naapurin puutarhan kautta,
johtuen kirsikkapensaan taakse aivan lähelle puhujia, ja vielä
merkillisempää, että hän jäi sinne seisomaan.
He puhelivat Heleijan huomisesta Zainhammerin matkasta.
Fritz voi nyt verrata keskenään Heleijaa ja sepän nuorta vaimoa, jota
hän äsken piti edellisenä. Hän ei voi oikein ymmärtää kuinka tuo
sekotus oli mahdollinen. Se, joka näkee tuon nuoren rouvan yksikseen,
saattaa kyllä pitää häntä kauniinakin, mutta Heleijan rinnalla! Ei
hän ole itsekään tiennyt kuinka kaunis Heleija on. Nyt vasta hän sen
näkee.
Fritz koettaa mielessään kuvitella miltä tyttö näyttäisi, kun hän
siistittynä pyhävaatteissaan kävelisi hänen rinnallaan.
"Olet sinäkin älyniekka!" huudahtaa hän itselleen. "Olisihan sinun
pitänyt heti oivaltaa, että suurseppä on suuri kettu, joka vain
tahtoi sinulta urkkia ja sinua Heleijaa vastaan usuttaa. Onpa hassua,
että naulaseppä ja hänen emäntänsä nyt menevät Heleijan seurassa,
muuten koettasin vielä tänä iltana onneani. Mutta huomenna --
tyttöhän on Zainhammerissa iltaan saakka."
Seuraavan illan hämärissä hän on jo ajoissa liikkeellä.
Talonpoikaisvaimo, jota hän Ulrikin-metsään mennessään puhutteli, ei
ole tyttöä nähnyt. Kaupunkiin ei hän siis vielä ole voinut ennättää.
"Ja vaikka hän menisikin Bühelin kautta, niin näen hänet kuitenkin.
Tamppimyllyn tietä hän ei mene, se olisi liian suuri mutka. Odotanpa
siis Ulrikin-sillalla siellä hänet varmasti tapaan."
Hän odottelee siellä pitkän aikaa.
Kaikki on hiljaista hänen ympärillään. Pajut suhisevat
surumielisesti. Puro loiskii hiljalleen. Toisinaan kuu tirkistää
pilvien lomitse, kuin nähdäkseen, onko Fritz yhä onnettomuuden
sillalla.
"Tänään minun täytyy saada hänestä selvä", sanoo Fritz itsekseen.
"Jos hän minusta huolii, niin välitän tästälähtien viis muista
ihmisistä. Silloin he saavat kerrankin nähdä mihinkä astiantekijä
pystyy... Sunnuntaisin käymme yhdessä kallioravintolassa tai
tansseissa. Ihmisten täytyy tahtomattaankin meitä kunnioittaa.
Ja kun me yhdessä tanssien liidämme salin poikki -- vait! Eikö
Ulrikin-metsästä kuulu jo hänen kärryjensä kolina? -- No, niihin
hänen ei sitten enää tarvitse kajota. Ei muuta kuin keittää ruokaa ja
mitä muuten itse haluaa. Ja kun minä kuolen, niin hän voi muistella,
että niin rakkaana kukaan muu ei olisi häntä pitänyt. Kun Heleijan
saan, niin ei kuolemasta puhettakaan! Tosiaankin, kunpa hänet vain
kerran saan!"
"No tuolta hän vihdoinkin tulee Kuinka kummalta se näyttää.
Kaikki ympärillä on pimeää, vain Heleija ja hänen kärrynsä kuun
heleässä valossa. Aivankuin hänestä itsestään virtaisi valoa.
Nyt siellä on jälleen yhtä pimeää kuin muuallakin. Mutta nythän
hänen pitäisi jo taas näkyä. Eikä kuulu enää kärryjenkään ratinaa.
Tuo talonpoikaisnainen oli niin kummallinen. Olisiko hän sanonut
Heleijalle? Vai näkiköhän tyttö minut äsken sillalla? Mutta silloin
hänen on täytynyt kääntyä takaisin. Taikka minä olen vain kuvitellut
hänet nähneeni. Ihmiset puhuvat aavistuksista. Enköhän minä häntä
saakkaan? Silloin menen ylihuomenna Amerikkaan. Nyt kuuluu kuitenkin
kuin kärryjen ratinaa tuolta leppien alta --"
Nyt se kuuluu jo sillalta. Fritz aikoo kääntyä ääntä kohti, mutta
silloin voimakas sysäys hänet kaataa. Hän ei tunne enää maata
jalkainsa alla. Silmänräpäyksen ajan hän näkee ylitseen kumartuneena
Heleijan vaaleat kasvot, hurjina ja kalpeina, ruskeat silmät
selällään, täyteläiset huulet yhteenpuristettuina -- hän on aina yhtä
kaunis. Samassa hän kuulee tytön kiihkeän raskaan hengittämisen.
Sitten vesi roiskahtaa hänen ympärillään. Se tarttuu hänen
jäseniinsä kylmine kourineen. Maaten suorana vedessä hän tuntee
jälleen vankemman pohjan allaan. Tuskallinen tunne hytkäyttää hänen
oikeata kättään sormista sydämeen saakka. Sitten tuntuu kuin pari
kovaa kolausta. Hänen korvissaan soi, hänen sydäntään painaa suuri
vihreä käärme, hänen silmiään peittää tummanpunainen vaate. Hän
tavottaa ilmaa, mutta saa suuhunsa kylmää kurluttavaa ainetta, jota
hän ei enää jaksa uloshengittää. Punainen vaate muuttuu mustaksi,
keltatäpläiseksi. Maa hänen päänsä alla vaipuu kuin pohjattomaan
syvyyteen.
Vähää sen jälkeen ei makaavan kohdalla nouse veden pinnalle enää
ainoatakaan kuplaa. Tuolla peilikirkkaalla pinnalla näkyy vain
hiljaisen yön kuva.
14.
Sellaiselta, niin hitaasti ja samalla niin nopeaan kuluvalta ei
Heleijasta ollut tuntunut vielä yksikään yö. Siihen verrattuna oli
edellinen kaikkine unenkammoineen ja tuskanhikineen rauhallinen
ja virkistävä. Silloin hänen ympärillään leijui vain epämääräisiä
aavistuksia. Nyt oli jotain tapahtunut.
Se pakotti hänen yhä uudestaan ja uudestaan mielessään uudistamaan,
mitä hän niin halusta olisi unohtanut. Säälimättömällä omantunnon
tarkkuudella täytyi hänen se tehdä piirre piirteeltä. Ensin
voiton vaikuttama hyvän tuntemus ja vaarasta pelastuminen, sitten
rauhallisemman mielentilan palattua tuska ja pelko tekonsa
seurauksista. Kuinka tuo pelko ajoi hänet takaisin sillalle katsomaan
elikö Fritz vielä. Mutta miksei hän olisi pelastunut? Purohan oli
kuumina päivinä tuiki matala ja sillä oli pehmeä liejupohja. Sitä
Heleija ei voisi kestää, jos Fritz todella oli kuollut. Äkkiä
kehittyi hänen entisistä vastakkaisista tunteistaan omituinen syvä
osanotto. Tämä tunne puhui nyt Fritzin hyväksi paljoa vaikuttavammin
kuin ennen kaikki vastaan. Niin, tuntuipa siltä kuin hän ei itse
oikeastaan milloinkaan olisi uskonut, että Fritz häntä vainoisi.
Fritz ei ollut hänelle tehnyt mitään pahaa. Ei, ilman pienintäkään
aihetta oli Heleija syöksynyt hänen kimppuunsa. Heleijassa
syntyi oikein itsemurhaajan halu selittää tekonsa aiheeksi mitä
vähäpätöisimmät seikat, esiintyäkseen itse oikein kelvottomana.
Ennenkun tiesikään, oli hän jo leppien alla. Mutta jospa
ihmiset näkisivät? Mitä siitä. Ja vaikka vangittaisiinkin? Eikö
kuolemanrangaistus tänä hetkenä hänelle olisi hyväteko? "Oi minä
tahtoisin", tuskitteli hän itsekseen, "että he tappaisivat minutkin!"
Mutta kuitenkin hän pakenee. Kuitenkin hän peittää päänsä hameellaan,
tehdäkseen itsensä tuntemattomaksi.
Niin, jospa hän saisikin rangaistuksensa heti! Mutta häntä kuletetaan
rautoihin puettuna pitkin katuja, ihmisten väistyessä arastellen.
Ja vankila! Hänen täytyy istua kiviseinien takana kuka tietää
miten kauvan! Sitten hänen täytyy seisoa käräjätuvassa miesten
katseltavana, kyseltävänä ja tutkittavana -- eikä kuulu muuta kuin
kynäin hiljainen ratina, jotka panevat hänen tekonsa muistiin. Ja
ihmiset -- niin ihmisethän tietävät että Fritz on häntä väijynyt, he
voivat kaikki sen todistaa, he ovat sen nähneet.
Joka kerta, kun hän näin ajatuksissaan uudestaan ja yhä uudestaan
elää tuon kauhean yön tapahtumat, toivoo hän päivän koittavan --
päivän, jota hänen kuitenkin täytyy pelätä. Silloin ovat rouvat
jälleen täällä. He varotuksillaan hänet pakottivat. Eikö itsensä
puolustaminen ole luvallista? Eikö talonpoikaisvaimo ollut nähnyt
kirveen välähtävän? Eikö hän ollut uhannut sepän kuullen? Ja
kuitenkin: enhän ole oikeastaan milloinkaan uskonut, että hän tekisi
minulle mitään pahaa! -- Näin kulkevat yön tapaukset huimaavaa
piiritanssia tytön kuumeisten silmäin edessä.
Toivottu ja pelätty päivä vihdoinkin koittaa -- samallaisena kuin
kaikki muutkin.
Heleija ei ymmärrä, että sen ensi säteet voivat langeta rikkonaiselle
peilille juuri niinkuin ennenkin, kun hänen omassa sielussaan kaikki
on niin synkkää. Mutta se nousee entisenään -- ei edes pilviin
verhottuna, vaan niin sinisenä ja kultaisena kuin konsanaan.
Ja kun joku koputtelee pienen talon ovea, niin ei se olekkaan
oikeuden palvelija, vaan vanha heisipuu, joka iloisena keinuttelee
oksiaan reippaassa aamutuulessa.
Heleija katselee tutkivasti jokaista vaatekappalettaan, eivätkö ne
mitään tietäisi. Mutta turhaan. Puro, jossa hän peseytyy, kertoo yhä
entisiä tarinoitaan eikä mitään viime yön tapahtumista.
Kun hän näkee kaiken muun kulkevan vanhaa uomaansa, niin hän alkaa
lopulta miltei itseään epäillä. Olisiko ehkä kaikki vain sitä, mitä
hän aina oli pelännyt, vain pettävää unta?
Mutta tuolla on vielä hänen kärrynsä rautakuormineen. Hän ei
voinutkaan sitä jättää naulasepälle, kun kiertotietä kulkien tuli
niin myöhään kotiin. Ja minkätähden hän olikaan tuon kierroksen
tehnyt?
Kaikki oli siis kuitenkin todella tapahtunut.
Mutta miksei häntä vankeuteen noudettu? Oliko hänen onnistunut
välttää kaikki epäluulot?
Tai ehkei Fritzin ollutkaan käynyt niin pahasti, kuin hän oli
pelännyt? Joka tapauksessa hän tahtoo päästä epätietoisuudestaan.
"Jos minä sen olen tehnyt, niin vangitkoot minut", sanoo hän, "en
minä muutenkaan tämän jälkeen enää jaksaisi elää. Jos minun kerran
täytyy kuolla, niin en ainakaan tahdo pelosta kuolla. Niin se on, ja
sillä hyvä!"
Mutta tuo viimeinenkään lause ei sointunut oikein vanhaan tapaan.
Nyt hän kuulee vanhan Anna-Maijan tulevan portaita alas. Heleijan
täytyy kiirehtiä, hän tuntee jo vanhuksen katseitten selkäänsä
polttavan.
Vahva tyttö tuskin jaksaa kärrynaisoja nostaa. Tuntui kuin kuormaan
olisi ladottu hänen viimeinen tekonsakin.
Kuinka hitaasti hän tällä kertaa liikkuikaan! Jokainen ohikulkeva
voi nähdä hänen vapisevan. Näin Heleija ajattelee, kun hän kääntyy
kulmasta Pajukujalle. Tuolla jo seisoo joku ikkunassa. Hän avaa
ikkunan huutaen: "Hän se on!" Ei, hän käskee toisesta talosta
tulevaa saunaisäntää kiirehtimään. Mutta minkätähden? Heleijaako
kiinniottaakseen? "Te kai ajatte partaa kapakoitsijan tynnyreistä
ja luoksenne tulevat saavat itse leikata partansa saksilla?" Näin
pauhaa toinen ikkunassa ja saunaisäntä sopertaa hoiperrellen:
"En tippaakaan, en tippaakaan ole maistanut!" -- "Tuohan on sitä
jokapäiväistä", sanoo Heleija jälleen vapaasti hengittäen.
Hän kulkee eteenpäin katuja ja kujia. Jokainen on omissa
askareissaan; jos joku häntä puhutteleekin, niin se on tuota
tavallista leikkipuhetta. Kukaan siis ei arvaa hänen tekoaan.
Katupojat rientävät koulua kohti, kukaan ei juokse hänen jälessään ja
osota: "Se on hän, hän sen on tehnyt!" Hänen kuormansa yhä kevenee,
askeleensa tulevat yhä joustavammiksi.
"Luulin jo Heleijan jääneen yöksi Zainhammeriin", sanoo ovellaan
seisova naulaseppä. "Sitäpä kelpaa lähettää kuolemaa uhmailemaan!"
Heleija ei oikein tiedä mitä vastata. "Luulen että saatte sitä
odottaa vielä vuoden tai pari", sanoo hän. "Kärryni kai saan jättää
tänne, etten tarvitse välillä käydä kotona. Kun illalla palaan
serkkuni pellavamaalta, niin tulen ne noutamaan."
"Älkää vain jättäkö rikkaruohoja pystyyn ja nyhtäkö pellavia!" ilkamoi
seppä, palataan jälleen sisään.
Heleija huutaa vielä hänen jälkeensä: "Katsokaa te vain, ettette luule
nenäänne hehkuvaksi naulaksi!"
Sitten hän menee Ulrikin-porttia kohti. Hän elää yhtaikaa kahta
elämää. Toisella entisessä ympäristössään entisenä Heleijana,
toisella pahantekijänä, joka säpsähtää jokaista askelta, jokaista
kahisevaa lehteä.
Nyt hän on sivuuttanut portin -- tie, jota hän kulkee, on sama, jolla
hän eilen tuon tekonsa teki. Hän on miltei kääntyä tieltä syrjään,
mutta menee kuitenkin eteenpäin täyttä vauhtia kuin kohtaloaan
syliksi.
"Oletpa sinäkin kerran viimeisenä, Heleija!" huutaa joku hänelle.
"Siellä ovat hänen toverinsa jo matkalla serkun pellavamaalle."
Heleija saavuttaa heidät ja he käyvät yhdessä eteenpäin. Tytöt
puhuvat kaikennäköistä, tekevät toisilleen kiusaa ja nauravat.
Holderin Fritzistä he nähtävästi eivät tiedä mitään.
Nyt he ovat lähellä Ulrikin-siltaa. Ihmisiä tulee yhä heidän
jälkeensä ja heitä vastaan. Ohimennessä vaihdetaan leikillisiä
tervehdyksiä -- eikä yhä vieläkään kukaan ole muistellut Holderin
Fritziä.
Heleija voisi jälleen uskoa unta nähneensä, mutta sillan oikealla
puolella, missä puro muodostaa laveamman lampareen, on ruoikko
polettu ihmisruumiin pituudelta ja sen kohdalla lätäkkö.
Kukaan ei katso sinnepäin, Heleija vain arasti ohimennen. Samassa hän
kysyy: "Mutta mikä kumma savu se tuolla vasemmalla vuorten kohdalla
on?"
"Savu? Missä? Näetpä sinä näkyjä aina väliin, Heleija!"
Heleijan on onnistunut kääntää kaikkien katseet sillalta poispäin.
Mutta nyt hänellä ei ole rohkeutta käyttää hyväkseen onnistunutta
keppostaan. Hän pelkää muiden katseiden seuraavan itseään, jos hän
katsoisi lätäkköön päin.
Nyt he ovat jo sillan yli.
Heleija kantaa hattuaan sen pitkistä nauhoista, ja antaa sen pudota
maahan. Hän menee kuin ajatuksissaan vielä eteenpäin, pari askelta
jotta hän voi kääntyä ottaakseen sen jälleen ylös. Mutta syvään
alasriippuvat lepät peittävät häneltä näköalan purolle.
"Kukahan minunkin hattuani kadehtii!" nauraa Heleija ja koettaa
muistella mitä hän ennätti nähdä. Mutta niin selvästi hän ei nähnyt,
että tietäisi varmasti oliko lätäkössä verta vai ei.
Tuota asiaa miettien hän on jo aikoja sitten puuhannut toveriensa
kanssa työssä, vaikka kuvittelee yhä vielä tiellä kulkevansa. Silloin
hänet herättää erään ohikulkevan ääni:
"Jokohan te sen tiedätte?"
Tytöt kohottautuvat ja katsovat kysyjään. Heleija, joka seisoo
lähimpänä tietä, painaa käsillään sydäntään.
Kuinka kauvan kestääkään ennenkun puhuja jatkaa -- Heleija on
menehtyä.
"Holderin Fritzin", jatkaa ääni ja Heleija hytkähtää, "ovat
viranomaiset löytäneet purosta Ulrikin-sillan luota."
Heleija jatkaa ajatuksissaan kertojan esitystä: "Ja Heleija on
hänet..."
"Ei tiedetä", jatkaa taas kertoja, "onko hän sinne itse suistunut vai
onko joku hänet heittänyt, mutta kuollut hän joka tapauksessa on."
Heleijan hengitys salpautuu.
"Tosiaankin, niin kuollut kuin mekin!" naurahtaa eräs toinen. "Oikea
käsivarsi on halvautunut, muuta ei mitään. Hän on langennut terävään
kiveen, katkoessaan pajunoksia. Olen itse hänet nähnyt."
"Raatihuoneellako?" kysyy ensimäinen puhuja.
"Oletko sinäkin juorujen uskoja! Kun vielä sanon, että hän on itse
pudonnut puroon ja omin neuvoinsa sieltä noussut ja yksin kotiinsa
kävellyt, niin sitten tiedätkin kaikki."
Enempää ei Heleija kuullut.
Toiset eivät ymmärtäneet mikä häntä vaivasi, kun hän äkkiä vaipui
polvilleen ja tarttu molemmin käsivarsin pellavaan kuin tahtoisi sitä
syleillä -- yhtaikaa itkien ja nauraen.
"Mikä Heleijan tuli?" kysyi serkku pelästyneenä.
"Ei mikään", vastasi Heleija yhä nauraen ja itkien. "Ei mikään,
serkku, ei mikään. Sisilisko -- hyi kun pelästyin. Enkä ikänä enää
tule tänne, ellette hävitä sisiliskoja pelloltanne. Ei, serkku,
antakaa vain sisiliskojen olla rauhassa, pitäähän niidenkin saada
maailmassa elää. Tämä maailma on sentään hauska maailma!" -- -- --
* * * * *
"Katsokaahan!" huudahti Puutarha-Kasperi perunamaastaan osottaen
Heleijaa, joka kotimatkallaan kulki sieltä ohi. "Katsokaahan tuota
ryhtiä! Hyppyaskeleita vaan, oikein tanssien."
Viereisellä vainiolla seisoi muuan poika. Hänen teki mieli viskata
sutkaus.
"Heleija!" huusi hän. "Joko sinä häitäsi tanssit?"
"Niitä juuri!" sanoi Heleija. "Kyllä minä olen valmis, kun sinä
puolestasi vaan joudut."
Toisella vainiolla naurettiin nenälleen saaneelle.
"Koskahan tuokin jää vastausta vaille?" huusi joku.
"Silloin kun sinäkin joskus sattuisit sellaisen löytämään", vastasi
tyttö. "Mutta se ei satu seitsemään vuoteen!"
15.
Palaamme Holderin Fritzin luo, jonka jätimme Zehnt-puroon.
Veden kalvo sulkeutuu hänen ylitsensä. Niin odottamaton oli tytön
hyökkäys, niin äkillinen tuo huumaava kipu ja mutaisen veden
nieleminen, että hän tuskin tiesi mitä oli tapahtunut ja missä
hän oli. Mutta kun hän juuri oli kadottamaisillaan viimeisetkin
tietoisuuden jäljet, silloin hän vaistomaisella kädenliikkeellä
kohottaa suunsa ja rintansa puron matalasta, liejupohjasta veden
pinnalle, pysyen siinä asennossa, kunnes vesi valuu suun ja nenän
kautta ulos. Tumma harso katoaa silmien edestä, vihreä käärme mataa
rinnoilta pois. Hän huomaa, että tuo kiemurteleva jättiläiskäärme
onkin vain ylen tuttu Zehnt-puro, ja hänen yläpuolellaan kuvastuva
musta vaate Ulrikin-silta, jolla hän oli seisonut tuskin minuutti
takaperin. Fritz koetti miettiä mitä hän vast'ikään oli tehnyt ja
miten oli veteen joutunut, mutta ei muistanut alussa muuta kuin
ohitsensa syöksyvät kalpeat tytönkasvot, hurjat ruskeat silmät
ja kokoonpuristetut huulet. Hän tarttui molemmin käsin siltaan
kohotakseen ylös, mutta tuska, joka tärisyttävänä väreili oikeasta
kädestä sydämeen saakka, painoi hänet jälleen takaisin. Hänen täytyi
hakea loivempi kohta, josta voi nousta niitylle ja sieltä jälleen
tielle.
Hämärästi hän vihdoinkin muisti, mitä oli tapahtunut. Hän oli
vaistomaisesti ojentanut kätensä noita äkkiä ilmestyviä kärryjä
vastaan, mutta saanut kärryistä sysäyksen ja horjahtanut sillan
reunalta veteen. Lukuunottamatta peukalonsa haavottumista oli
kaatuminen suoriutunut onnellisesti. Mutta hänen ensimäinen, syvältä
kuohuva tunteensa oli: "Jospa olisinkin jäänyt puroon!"
Hän ei oikein tiennyt oliko tuon painostavan tuskan pesä sydämessä,
josta sen kouristukset ulottuivat käteen saakka, vaiko sormessa,
sykkien siitä aina sydämen syvimpään sopukkaan. Ja sielunsa
suuttumuksen ja tuskan ristiaallokossa kamppaillessa soi hänessä
vain tuo yksi kysymys: mitä pahaa olen hänelle tehnyt? Hän tunsi
jonkunlaisella tuskallisella mielihyvällä kuinka väärin tyttö
oli käyttäytynyt häntä kohtaan, ja sensijaan että se olisi
hänen rakkautensa kylmentänyt, sai se sen vain sitä lämpimämmin
leimahtamaan.
Silloin hän kuuli äkkiä vahingoniloisen naurun. Kiukkuisena kääntyen
näki Fritz edessään pikku räätälin. Tuo peto siis tapasi hänet
täällä. Ja mitä tämä yksi tänään tiesi, sen tiesi huomenna koko pedon
suku. Vanha viha nosti jälleen päätään.
"Saahan nyt jo nauraakin", virnisteli räätäli. "Näyttää ettei tuo" --
hän heilautti kättään tiellepäin -- "olekkaan sinua vahingoittanut.
On se saakelin tyttö!"
"Kuka?" kysyi hurjana Fritz, joka ei ollut aavistanut että hänen
puroon syöksymiselläänkin oli ollut todistaja.
"Luulin toki", vastasi räätäli vielä enemmän nauraen, "että sinä
tiedät ketä tarkotan. Tuntuu kai se vieläkin jäsenissäsi, vai
miten? No jukuliste, on se mahtanut olla sysäys, kun olet lentänyt
noin kauvas sillasta! Älä koetakkaan -- koko kaupunki tietää, että
olet häntä jo viikkokauden väijynyt. Tytön piti kerrankin nähdä,
että sinä olet häntä vahvempi. Mutta ei sinun tarvitse harmitella.
Silloin Grunden markkinoilla kävi sepän ja kankurin samoin. Älä
suutu, jos vieläkin nauran -- on se mahtanut olla aika nykäsy! Sillä
on käsivarret kuin pyökkipuunoksat; vaan en minäkään ole mikään
piparikakku mieheksi" -- hän kohotti olkapäällään lepäävää haravaa
näyttääkseen oikein suurelta. "Mennään nyt molemmat hänen kimppuunsa,
Fritz! Hänen täytyy oppia meitä miehiä kunnioittamaan."
"En tiedä", vastasi Fritz, "mitä 'häntä' sinä tarkotat. Olin pajuja
kokoomassa ja kumarruin liian syvään. Kadotin tasapainoni ja syöksyin
puroon. Saattaa olla niinkin, että joku on juuri silloin kulkenut
sillan yli, mutta sitä en ymmärrä minkätähden se sinun mielestäsi
pitäisi olla juuri hän!"
"Hm", sanoi räätäli, "sinä et tahdo että ihmiset sanoisivat, että
tyttö on tyrkännyt vahvan Holderin Fritzin puroon. Mutta se ei minua
liikuta, totuus ei pala tulessakaan!"
Fritz suuttui niin, että jälleen turvautui vanhaan hurjuuteensa.
"Mutta minäpä sanon, että olen ollut pajuja hakemassa ja pudonnut
veteen. Joka toisin puhuu, joutuu minun kanssani tekemisiin!"
"Niin", sanoi räätäli, "ehkä oli seppä sittenkin oikeassa
kertoessaan, että sinä väijyit häntä vain kosiaksesi. Silloin on asia
vielä hullunkurisempi. Kuulen jo kuinka miehet Gringelissä nauravat.
Hahahhaa!"
Fritz karahti häpeästä tulipunaiseksi.
"Tosiaankin, niinkuin muita tyttöjä ei Luckenbachissa olisikaan kuin
hän! Ja jos minä väijyisin vaikka Walleriinan Eevaa tai ketä muuta
hyvänsä, niin mitäpä se liikuttaa enemmän räätäliä kuin suutariakaan."
"Vai niinpäin? Vai Eevaa sinä tähtäiletkin, ja Heleija kun on luullut
sinun häntä tavottelevan."
"Pidä suusi kiinni Heleijasta!" huusi Fritz, suuttuneena että
tuollainen räätäli nimitti tyttöä Heleijaksi, tai yleensä hänen
nimeään ollenkaan mainitsi. "Sanon vielä kerran että se, joka
levittää noita sinun valheitasi, saa nähdä mistä puusta lusikka..."
Fritz heilautti kättään antaakseen sanoilleen painoa, mutta silloin
sormessa taas hytkäytti outo tuska.
"Hm", arveli räätäli, "onhan Eevasta ja sinusta ollut puhetta, ja
niin köyhää tyttöä kuin Heleija -- no, enhän minä sano enää koko
tytöstä mitään, älä nyt noin kiivastu -- sellaista ei tosiaankaan
kannata ajatella. Totisesti, Eevalla on kirstut tavaraa täynnä. Sitä
kai pelkäätkin, että Eeva saa asiasta vihiä ja sinä kadotat arvosi
hänen silmissään. Ja pelko on hyvä talossa, sitä mieltä minäkin olen.
Ei sinun tarvitse ajatella että minä pelkäisin sinua ja sentähden
olisin vaiti. Mutta minä en puhu asioista, jotka eivät minua koske."
He olivat tulleet tienhaaraan ja erkanivat kumpikin taholleen.
Nyt vasta, yksin ollessaan, tunsi Fritz palelevansa. "Nyt saavat
räätäli ja seppä taas vettä myllyynsä. Voisinpa harmista ruveta
jälleen hurjistelemaan. Ajatteleminen on joutavaa ajantuhlausta,
siksipä elukka on niin tyytyväinen, kun se ei ajattele. Menen
suoraa päätä Joutseneen enkä lähde sieltä ennenkun olen tuon tytön
unohtanut."
Mutta sitten hän pysähtyi äkkiä hammasta purren.
"Silloinhan ne vasta minulle nauraisivat ja sanoisivat: hän on
tullut jälleen hurjaksi, koskei tyttö hänestä huolinut. Ja Heleija
itse sanoo: hän on kuin myllärin rakki, sellaista täytyy potkaista,
muuten ei noista elukoista pääse rauhaan. Tuhannen tuhatta! Toista
tässä tulla pitää. Eevaa sinun pitää kosia, niin totta kuin olet
Holderin Fritz -- ei tuo nimi suotta mieleesi johtunut. Silloin
ihmiset hoksaavat että olenkin väijynyt Eevaa enkä tuota toista. Ja
Heleija..."
Fritz jäi jälleen seisomaan. Hänen mieleensä johtui että kun
kerran Heleija ei ollut hänestä huolinut, niin tyttöä ei myöskään
harmittaisi, vaikka hän Eevan ottaisikin. "Ja ellen teekkään sitä
hänen kiusakseen, niin teen sen sinun omaksi kiusaksesi", sanoi
hän jälleen itselleen. "Hurjaksi en enää heittäydy, mutta tahdon
kuitenkin sinut opettaa, nulikka! Sinun pitää mennä Eevan kanssa
naimisiin, kosket tahdo tuota toista unohtaa!"
Fritz oli tarttunut omaan kaulukseensa, niin innoissaan hän oli.
Tämähän oli kovin tepsivä keino kostaa itselleen rakkautensa Heleijaa
kohtaan.
"Mummo", sanoi hän isoäidilleen, "olette hiljattain puhunut minulle
Walleriinan Eevasta. Laittakaa se asia nyt kuntoon, ja sen täytyy
joutua valmiiksi kahdeksassa päivässä. Olen jo kauvan ollut häneen
mielistynyt -- sen voitte hänelle sanoa -- vaikken ole saanut häntä
tavata."
Isoäiti ihmetteli nähdessään Fritzin taas kerran talossaan, jos kohta
keskellä yötä. Kun hän huomasi hänen tilansa, märät ja mutaiset
vaatteensa, hänen vilunpuistatuksensa ja näki veren vuotavan hänen
haavotetusta sormestaan, joutui hän aivan pyörälle.
"Ei mitään!" sanoi Fritz. "Pajuja nakatessa putosin puroon."
Vanhus tahtoi pidättää hänet talossaan. Fritz voisi vielä saada
kuoleman taudin.
"Se olisi minulle paraiksi", ajatteli Fritz. Hän päätti
itsepintaisesti mennä sellaisena kuin oli työpajaansa. "Jos aijotte
tehdä jotain hyväkseni mummo, niin tehkää se pian. Olen teille
sanonut _mitä_ on tehtävä. Muuten menen ylihuomenna Amerikkaan."
Ajatus että joku menisi Amerikkaan, oli isoäidistä aina tuntunut
kuolemaa kamalammalta. Walleriinan Eeva ei hänestä näyttänyt olevan
se vaimo, jonka hän olisi pojanpojalleen suonut. Hän kuitenkin lupasi
laittaa asian mahdollisimman pian kuntoon, mutta ajatteli itsekseen:
"Parasta on kiiruhtaa verkalleen, ihmisten ajatukset, jumalan kiitos,
eivät ole yhtä horjumattomat kuin maa heidän jalkainsa alla."
Mummo ei voinut nukkua. Nyt vasta johtui hänen mieleensä kuinka
kuumeisen näköinen Fritz oli ollut ja kuinka hän oli hoiperrellut --
miten paljon verta hän jo olikaan mahtanut matkalla menettää. "Ei
vaara venettä kaada", ajatteli hän itsekseen. Hän heitti sinisen
viittansa vanhoille hartioilleen, kiiruhti Pajukujalle ja herätti
saunaisännän. Tämän kanssa hän saapui otolliseen aikaan pojanpoikansa
työpajaan.
16.
Seuraavana iltana istui seppä sangen hiljaisena Gringelissä. Hän
oli vetäytynyt syrjään ja näytti välittävän sangen vähän siitä mitä
puhuttiin. Puhe koski Holderin Fritziä, josta oltiin tietävinään,
että hän oli sairas. Seppä arveli: "Niin, mahtaa hänelle siitä koitua
ainakin nuhanpuuska." Sitten hän syventyi täydellisesti itseensä,
vaipuen piippunsa katselemiseen. Hän sipristi sipristämistään
silmiään, kunnes ne näyttivät olevan aivan vinossa, ja yhä useammin
alkoi kuulua tuo nikottavan nyyhkyttävä ääni, jonka jo tunnemme.
Vihdoin hän nousi, maksoi vaieten ja riensi hiljaa ulos.
Yhtä hiljaa hän astui tupaansa. Ohimenevä katse osotti hänelle, että
hänen vaimonsa istui nurkassa pikku Gottliebin kehdon ääressä.
Sepän jo ennestään ryppyiset ja käpristyneet kasvot venyivät nyt
pituudelleenkin. Hän sormieli vavisten naulaan ripustamaansa takkia.
Emäntä katsoi häneen hetkisen. Uteliaisuus nostatteli häntä
näkymättömin siivin. Gottlieb ei ollut milloinkaan niin hitaasti
nukkunut kuin tänä iltana. Kun poikanen vihdoin nukahti, siirtyi hän
juoksuaskelin sepän taakse: "Mitä tämä on, mitä sinä taas tiedät?"
"Oletko sinä siellä?" vastasi seppä vuoroonsa olkansa yli. Sitten hän
lisäsi: "Onko sinulla tarpeeksi teetä yön varalle?"
"Mitä sinä teestä, seppä? Onko sulla jälleen konnankoukkuja mielessä?
Oi, sinähän taas nikotatkin!"
Seppä ei vastannut mitään, vaan puheli kuin itsekseen: "Olen vain
iloinen siitä, että olen iloinen." Sitten hän kääntyi emäntänsä
puoleen: "Usko minua, kelpaa miehen elää, kun on tuollainen sinun
tapaisesi viisas vaimo. Niin ei ole jokaisen laita. Kylläpä
siitä tulee vielä kaunis juttu. Olen aina ihmetellyt mitä siellä
vahtituvassa oikein syntyy. Voimmehan me kaksi makeasti nauraa. Mutta
toista on noiden syyllisten! Niin, sinähän et vielä tiedäkkään?
Heleija on työntänyt Fritzin sillalta puroon. Minä en tahtoisi olla
niiden sijassa, jotka häntä niin kauvan ovat pelotelleet, että hän
lopulta ryhtyi tuollaiseen tekoon."
"Vai on Heleija hänet työntänyt? Mutta vielähän Fritz elää, eikä
hänen tilansa kuulu olevan niinkään huono. Kuulin sen hänen
isoäidiltään."
"Niin", sanoi seppä, "se seikka että hän vielä elää, ei tosiaankaan
ole heidän ansionsa. Ja oikeus ei katsokkaan tuohon, vaan siihen
miten hullusti olisi voinut käydä. Niin laissa sanotaan. Heleija on
joka tapauksessa tyrkännyt Fritzin puroon, hänet sinne hukuttaakseen,
ja siihen ovat hänet saattaneet nuo hupsahtavat vahtituvan naiset. Ne
ovat Heleijalle kertoneet, että Fritz olisi minulta tilannut kirveen,
ja kaikellaisia muita tyhmyyksiä."
"Mutta olethan sinä sen itse sanonut", huudahti emäntä hurjasti. "Ja
nyt nuo naisraukat saavat siitä kärsiä, sinä julma mies!"
Seppä oli käsittävinään vaimonsa puheen iloisuuden purkaukseksi.
"Saatammehan me nauraa, me kaksi", sanoi hän. "Tosin minäkin olen
jotain tuontapaista ajatellut, mutta ajatteleminen on toista kuin
puhuminen. Eikä seppä ole sellainen aasi, että huutaisi tuollaisia
vaarallisia asioita torilla ja kujilla. En ole sitä sanonut
kellekkään muulle kuin sinulle, Leena, ja olen samalla kieltänyt
sinua sitä muille kertomasta. Älä sano mitään, tiedänhän minä ettei
sinun kieltäsi kutkuta muiden salaisuudet. Kun olen nähnyt miten
toiset miehet ovat olleet tuskissaan, niin olen vasta huomannut mikä
aarre sinä olet. Senpätähden toinkin sinulle kokonaisen paketin
anisleipiä, koska sinä niitä niin halusta syöt. Tässä on sinulle
myöskin kangasta. Olet jo kauvan sellaista toivonut. Katsohan!
Järkevälle naiselle ei voi milloinkaan olla kyllin hyvä. Syöhän nyt
Leena! Ne ovat leipurin parhaita. Sillä katsohan, vaikkei Heleija
olisikaan siitä tullut noin rajuksi, niin nuo hupsahtavat vahtivaimot
ovat kuitenkin sanoneet että Fritz väijyy hänen henkeään. Sen oikeus
nyt haluaakin saada todistetuksi. Luultavasti naisten täytyy vannoa
valansa sysimustan pöydän ääressä, jonka päällä on pääkallo, ja sen
takana seisoo pappi, ja kadulla laulaa kanttori poikineen. Saakelin
nikotus! Syöhän Leena! Luulenpa että siitä on melkein vuosi, kun olen
tuonut sinulle namusia. Tule tänne, Leena, älä ujostele, eihän se
ole naineelle naiselle tarpeellista. Kyllä tuo kangas tulee sinulle
hyvin sopimaan! Kerrotaan vielä että oikeus siihen mennessä rakentaa
uuden koppihuoneen, jossa noita viheliäisiä syntisiä pidetään
piukalla. -- Teetä sinulla siis on yöksi. Olen kauhean väsynyt. Mitä
sinä tuollalailla lyöt kätesi yhteen pöydän alla? Luulenpa että olet
oikein kalpea? Tunnet kai sääliä noita vahtinaisia kohtaan. Mutta
minkätähden olivat niin typeriä!"
Nämä sanottuaan seppä hiipi kamariinsa. Mutta emäntä heittäytyi
molemmin käsin pöytää vasten. Hän jo puolittain seisoi mustan pöydän
takana, puolittain kitui uudessa kopissa.
"Onko sinulla myöskin öljyä huomiseksi?" kysyi seppä jo puoleksi
riisuutuneena kamarista.
Emäntä ei sitä enää kuullut. Hän sovitti kellotaulunsa päähänsä,
tempasi viitan hartioilleen ja katosi pimeään porstuaan.
17.
Heleijan ensimäinen ajatus kotimatkalle lähtiessään oli riemuisa:
"Fritz elää! Hänen kuolemansa ei paina omaatuntoasi. Eikä sinua
kuletella vankilaan katuja pitkin." Tämä riemuisa välkähdys,
joka äkkiä hajotti pimeyden hänen ympäriltään, huikaisi aluksi
kirkkaudellaan kaikki yksityiskohdat. Vasta kun hänen silmänsä oli
siihen tottunut, tulivat nekin näkyviin.
"Fritz elää, mutta hänen käsivartensa on vialla, ja sen olet
sinä tehnyt. Kuinka hän voi nyt enää tehdä työtä. Eikä hän ole
kuitenkaan syyttänyt sinua, vaan on sanonut itse puroon pudonneensa."
Hänen sydämestään aina vasemman käden sormenpäihin saakka kulkee
tuskantunne, johon kuitenkin on sekaantunut jotain sanomattoman
ihanaa. "Hän säästää sinua! Sehän toisin sanoen merkitsee: hän ei ole
sinulle vihainen, hän ei ole sinua väijynyt pahaa tehdäkseen, ehkäpä
päinvastoin?" Mutta tuo hätäinen "ehkä" katoaa. "Miltä kuuluisi
tosiaankin", sanoi tyttö itsekseen, "jos sanottaisiin että nainen on
voittanut vahvan Fritzin? Sille ivalle hän on liiaksi ylpeä. Enkä
minäkään hänen sijassaan sitä tunnustaisi."
Voittamaton nuoruudenvoimansa kohotti taas hänen silmänsä ja
ajatuksensa maasta. Ja kun hän eteenpäin katsoessaan näki talonsa ja
mitenkä vanha heisipuu jälleen muhkeili kahvisavupilvien keskellä,
silloin hymyily väreili hänen suunsa ympärillä ja siirtyi siitä
täyteläisille poskille.
"Sielläkö ne nyt taasen ovat, nuo tuhmurit? Nyt kuitenkin on
varotusten aika ohi ja kaikki muutkin tuhmuudet. Kuinka paljon he
ovatkaan puhuneet siitä, mitä he minun tähteni ovat laiminlyöneet.
Tosiaankin -- heidän on vain tehnyt mielensä juoruta ja minun taloni
on parahiksi syrjäinen sellaisiin kekkereihin. Annanpa tuon jatkua
vielä muutamia päiviä. Mutta sitten siitä on tehtävä loppu. Niin se
on, ja sillä hyvä!"
Saatamme arvata, millaisella ilolla "vahtirouvat" ottivat Heleijan
vastaan. Oli siinä hiukan ylpeyttäkin. Taivas oli pelastanut
Heleijan, antaen pahanilkisen langeta omaan paulaansa. Sillä ei ollut
epäilemistäkään, että Fritz oli tahtonut heittää Heleijan puroon.
Mutta ajatella saattaa, olisiko taivas ilman rouvien yhdistyneitä
toiveita, huokauksia ja rukouksia tullut tähän tulokseen. Ja rouvat
taas saattoivat siitä havaita omien ansioittensa suuruuden taivaan
kirjoissa. Kaikki yhteisesti kiittelivät oikeuden voittoa. Vain pieni
ujo saunaemäntä näytti olevan toista mieltä. Mutta pelkuruudessaan
ja nöyryydessään hän ei uskaltanut hiiskua sanaakaan, näytti vain
mykin katsein pyytävän itsekultakin puhujalta armoa muutenkin kovaa
kokeneelle.
Kankurin emäntä kehräsi molemmin käsin ylistyksen lankoja
kaitselmukselle, joka vainottua viattomuutta suojelee.
"Niin se on", päätti hän puheensa, "kaitselmuksen sormi on työntänyt
rosvon syrjään."
"On yhdentekevää", jatkoi puusepän emäntä innostuneena, "onko hänen
nimensä Bonaparte tai Rinaldo Rinaldini tai Holderin Fritz, se on
kaikki sitä samaa."
"Sillä jokainen", lisäsi muurarin emäntä, "menee vain niin pitkälle
kuin pääsee, ja sitten tapahtuu aina jotain, jota ihmiset ja
luontokappaleetkin ihmettelevät."
"Siksi kun aika on täytetty", sanoi kukkarontekijän emäntä. "Nyt se
on ovella."
"Tästä lähtien", kehräsi kankurin emäntä, "on koko maailma sanova: se
oli oikein! Niin piti tapahtua!"
Lieneekö saunaemännän rukoileva katse jotain vaikuttanut vai oliko
hyvityksen tunne syntisen rangaistuksesta noussut siihen huippuun,
josta sen välttämättömästi täytyi vaihtua myötätuntoisuudeksi, mutta
äkkiä sanoi puusepän emäntä lempeällä äänellä: "Niin se on, mutta
kyllä sentään säälittää. Onhan hänkin ihminen."
"Niin", arveli kankurin emäntä, joka ei tahtonut hänkään olla
lempeydessä muita huonompi, "taivas rankaisee, mutta ihmisten tuule
olla sääliväisiä."
"Varsinkin", sanoi muurarin emäntä, "kun joku on niin katuvainen kuin
Holderin Fritz. Holderin mummo sanoo että hän on kuin karitsa."
Kankurin emännän tarkka silmä oli sillaikaa huomannut että pienen
saunaemännän mieltä painoi joku tärkeä tiedonanto.
"Te, rouvaseni, varmaankin tiedätte miten Holderin Fritzin laita on?"
Saunaemäntä pelästyi ja punastui punastumistaan. Hänestä tuntui
miltei uhkarohkealta tietää jotakin, mitä noin suuret rouvat eivät
tietäneet.
"Se on varmaankin vaarallista", kehräsi kankurin emäntä. "Pikku rouva
ei henno sitä kertoa."
"Joutavia!" nauroi Heleija karkottaakseen omaa pelkoaan. "Hän on
kaatunut käsivartensa päälle eikä Holderin Fritzin tapainen mies toki
semmoisesta kuole."
Puusepän emäntä tahtoi panna kirkon keskelle kylää. "Ei suinkaan
sellaisesta", sanoi hän, "vaikkei kukaan voi sitä estääkään, jos
kerran niin on sallittu. Onhan ihminen kuin ruoho, eikä ruohollakaan
ole käsivarsia, ja senkin täytyy kuolla."
"Teidän miehennehän kutsuttiin sinne apuun?" kysyi kankurin emäntä.
"Niin", vastasi pieni rouvaraukka hypistellen viittaansa häpeissään
siitä, että se oli vain hänen miehensä, joka oli kutsuttu. Sitten hän
rohkaisi mielensä: "Mummo tuli lyhty kädessä yöllä ja vei mieheni
Holderin työpajaan. Siellä makasi Fritz tajutonna. Mutta se ei ole --"
"Mitä sen sitten pitäisi olla?" pauhasi Heleija tuskissaan. "Onhan
hän nuori mies."
"Tarkotan", jatkoi saunaemäntä tietämättä mihinkä oikein katsoisi,
"ettei siitä ole mitään, mitä minä sanon ... tarkotan että siellä
on käynyt muitakin naisia, etten minä sitä kertonut sentähden, että
luulin sen olevan mitään..."
"Mikä ei ole mitään?" katkaisi kankurin emäntä, lausuen ilmi yleisen
jännityksen. "Holderin Fritzin sairausko?"
Olihan saunaemäntä heti ajatellutkin, että hän loukkaisi noita
suurellisia rouvia. Hän huokasi vastauksen, joka lyhyydessään
ja tuskallisessa itsensähalventamisessa oli hänen täydellinen
vastakaikunsa: "Minä en ole mitään."
"Onko Holderin Fritz todellakin ollut tajutonna?"
Saunaemäntä nyökäytti päätään ja kohotti olkapäitään kuin
anteeksipyytäen: "Niin, hän on ollut tajutonna yhä sen jälkeenkin.
Minun mieheni on kyllä parastaan koettanut, mutta niin se vaan on."
Muurarin emäntä huudahti: "Niin, ja hän on sanonut: olen ollut hyvä
kaikkia ihmisiä kohtaan, tahdon kuolla kristittynä."
"Se ei ole totta!" huusi Heleija suuttuneena.
"Se on ollut feeberiä, sanoi mieheni", jatkoi saunaemäntä. "Ja niin
se vaan on yhä edelleen..."
Nyt ei muurarin emäntä enää voinut itseään pidättää. Ikäänkuin
tuskanriemuisesti epäuskoista Heleijaa oikaistakseen hän uudisti
kaameasti päätään nyökäyttäen: "Näin on Holderin Fritz sanonut:
tahdon kuolla veeperiin! -- Sen jälkeen hän vielä määräsi jotain,
mitä ruumiin suhteen piti tehtämän."
Tuosta joutui kukkarontekijän emäntä aivan haltioihinsa.
"Siitä kai tulee suuret hautajaismenot?" sanoi hän nopeaan. "Milloin
hänet sitten haudataan? Ensi viikolla minun täytyy mennä Tambichiin,
olisipa hullua, jos ne sattuisi juuri silloin! Tahtoisin olla mukana
niinkuin muutkin. Koulupojat laulavat ja vanha mestari Schramm
kumartaa niin kauniisti ja kirkkoherra puhuu siitä, mitenkä kaikki
hyvä tulee ylhäältä valkeuden isältä. Ja saattue lähtee niin mustana
ja valkoisena, että se voi koskea sieluttoman koirankin sydämeen,
saatikka sitten kri--isti--i--sisareen."
Nyt hän ei nyyhkyttänyt enää yksin, rouvat nyyhkyttivät kaikki,
ja saunaemäntä, joka yhdellä sanalla olisi voinut tehdä lopun
koko surkeudesta, unohti tuon sanan ja tempautui muiden valtavaan
liikutukseen. Ja kun jonkun mielenliikutus alkoi tyyntyä, katsoivat
he toisiinsa ja vahvistuivat yhteisyyden tunteen kautta yhä uuteen ja
voimakkaampaan nyyhkimiseen.
Heleija yksin seisoi kuin marmoripatsas. Mitä enemmän rouvien jäsenet
höltyivät, sitä enemmän hänen jäykistyivät.
Kankurin emäntä kohotti käsivartensa kuin lohduttaen: "Niin, kuolla
meidän täytyy kaikkien."
"Mutta niin nuorena", nyyhkytti puusepän emäntä. "Tokko hän on vielä
kolmeakolmattakaan? Ja jos nyt kaupunki jälleen palaa, niin ei tule
kirkkokaan pelastetuksi. Ja jos syntyy vedenpaisumus, niin nahkurin
vanha väki saa hukkua. Kun kerran ihminen on kuollut, on hänestä
totuus sanottava."
Syntyi yleinen herpoomistila. Saunaemäntä saattoi jatkaa
kertomustaan: "Kunnes minun mieheni kaatoi ämpärillisen kylmää vettä
hänen päähänsä. Senjälkeen hän toipui."
Se oli rouville itselleen kuin ämpärillinen kylmää vettä pään yli.
Käännös tuli liian odottamatta.
Mutta tuo tieto, joka sai muiden silmät kuivumaan, vaikutti
Heleijaan päinvastoin. Tähän saakka hänen sielunsa oli ollut kuin
kivettynyt. Nyt vasta hän saattoi tuntea kuoleman haikeuden ja tuntea
syyllisyytensä, nyt kun hän jo varmasti tiesi Fritzin elävän.
Kukkarontekijän emäntä katsahti ylös puolittain pahastuneena,
puolittain ihmetellen.
"Mitä?" sanoi hän. "Sittenhän ei Fritz olekkaan kuollut. Ja minä olen
itkenyt turhan tähden."
"Ja vaikka hän ei olisikaan kuollut", nyyhkytti puusepän emäntä, joka
ei niin helposti voinut vapautua entisestä mielentilastaan. "Se ei
ole kenenkään syy."
"Oi", sanoi saunaemäntä hiljaa, "hän ei myöskään tahtonut Heleijalle
mitään pahaa tehdä. Eikä hän ole enää pitkään aikaan hurjistellut.
Holderin mummo on sanonut, että niin siisti kuin Fritz ei ole kukaan."
Siitä syntyi uusi hämmästys. Mutta kun siitä oli päästy, ihmeteltiin
että ensinkään oli hämmästytty ja huomattiin ettei oikeastaan kukaan
ollut luullut Fritzillä pahoja aikeita olleenkaan. Ja kun rouvat
kerran olivat niin pitkälle päässeet, ei tarvittu kuin pieni askel
siihen huomioon, että jokainen oli tuon ajatuksen lausunutkin.
"Mutta sellaisia ihmiset ovat!" sanoi puusepän emäntä. "Ja miksi?
Koska ihmiset harvoin tekevät toisilleen hyvää. Mitä pahempaa he
toisesta kuulevat, sitä paremmin uskovat."
"Niin, aivan niin", kehräsi kankurin emäntä molemmin käsin. "Hän
on muka tilannut kirveen! Minä heti alun pitäin uskoin että hän
tarvitsee sitä pajujen kaatamiseen. Tuo on aivan liian hullunkurista.
Eihän kukaan enää uskaltaisi kirvestä tilata. Ja hän on itse sanonut
pajuja hakatessaan puroon pudonneensa."
Muurarin emäntä oli kovasti harmistunut siitä vääryydestä, jonka
alaiseksi Fritz oli joutunut.
"Hyvä Jumala!" huusi hän. "Sellaisia ihmisiä!"
"Se on suorastaan kauheata!" sanoi puusepän emäntä vielä
suuttuneemmin. "Olen sanonut joka kerta, kun tuosta väijymisestä on
hölytty: miksi hän väijyisi? Jos joku on koko päivän tehnyt työtä,
milloin hän sitten pajuja etsii ellei yöllä? Silloin on vain sanottu:
hän väijyy Heleijaa. Olisivathan voineet yhtä hyvin sanoa että
Heleija väijyy Fritziä. Ja miksi? Koska hän aina on tehnyt työtä
sellaisissa paikoissa, missä pajuja kasvaa."
"Niin", sanoi saunaemäntä tuskallisen ujona. "Hän on kyllä väijynyt
Heleijaa, mutta vain häntä kosiakseen, koskei ole tahtonut sitä tehdä
ihmisten nähden."
Tämä olisi jälleen ollut uusi hämmästyksen aihe. Mutta tänä iltana
oli niin usein sattunut odottamattomuuksia, ettei sekään enää tehnyt
täyttä vaikutusta.
Sensijaan nauroi kankurin emäntä ääneensä: "Sitähän olen koko ajan
tarkottanut, vaikken ole tahtonut sitä sanoa."
"Samoin minä", yhtyi puusepän emäntä. "Jokainen kai muistaa miltä
silloin näytin, kun kortit ensimäisen kerran asetettiin. Ja miksi?
Koska ristikymppi ja ristiässä silloin olivat Heleijan vieressä."
"Aivan niin", jatkoi muurarin emäntä. "Ja kun puusepän rouva silloin
katsoi niin merkikkäästi, niin minä taasen katsoin häneen ja sanoin:
tämähän merkitsee häitä."
"Ja sen päälle minä nyökäytin päätäni ja nauroin kaksi kertaa",
sanoi kukkarontekijän emäntä. "Eikö totta, kankurin emäntä ja te
muut, ettekö vielä muista noita minun naurujani? Näin: hahhahhaa --
hahhahhahhaa!"
Vaikka ei kukaan muuten olisi häntä uskonutkaan, niin jokainen oli
vakuutettu ainakin itse niin tehneensä.
Saunaemäntä pääsi vihdoin kertomuksensa loppuun: Holderin Fritzin
elämä ei ollut enää vaarassa. Ainoastaan haavottunut sormi voi jäädä
jäykäksi.
Heleijalle oli tarpeen kaikki nuoruudenvoimansa, kestääkseen noitten
voimakkaiden tunteiden alituista vaihtelua.
Ja kumma kyllä, hänen kävi samoin kuin rouvien. Hänestä tuntui
ikäänkuin hän itsekin olisi sydämensä syvyydessä tiennyt mitä
Fritz hänestä oikeastaan tahtoi. Sitä anteeksiantamattomampana ja
mustempana esiintyi nyt tuo hurja teko. Ja nyt työnsivät rouvat,
kieltäessään kaikki aikaisemmat varotuksensa ja ärsytyksensä, koko
syyn hänen niskoilleen. Ja hän oli antanut tuollaisten ihmisten
itseään viekotella -- hän, joka oli niin ylpeä ymmärtäväisyydestään
ja itsenäisyydestään!
Tarvittiin vain pieni pisara lisäksi, jotta hänen vihansa siirtyisi
rouvien niskaan.
Samassa ovi avautui. Sisään astui mahtavasti Gringelin
Walleriina-rouva ja hänen takanaan Pajukujan lukkosepän emäntä ja
satulasepän emäntä. Tämä tapahtui niin omituisin liikkein ja niin
paljonpuhuvan vaitiolon vallitessa, että läsnäolevat mykistyivät
uteliaisuudesta ja ihmetyksestä.
"Oi hyvä Jumala!" huoahti vihdoin Walleriina-rouva.