1.
"Kas, Anni! Grunden markkinoilleko matka?"
"Vielä pitemmällekin, aina Zainhammeriin saakka. Mutta sanokaas,
rouva Dotin, onko teillä sinne jotain asiaa. Ehkäpä taasen herra
mestarille? Ja sanokaa pian. Sillä muutenkin aina viipyy ja kovin
myöhään en tahtoisi matkaani venyttää."
"Onpas sillä kiire!" virkkoi ravintolan emäntä, jonka oven edessä
tämä keskustelu oli sukeutunut. "Luulisi melkein että nykyajan
tyttöletukat ne vasta tyttöjä ovatkin. Olen sitä minäkin ollut nuori,
enkä suinkaan hitaimpia, mutta oli toki silloin aikaa edes henkeään
vetää."
"Vai olette tekin ollut tytönheilakka?" kysyi Anni kuin ihmetellen,
sillä emäntä oli niitä olentoja, joiden ei luulisi koskaan nuoria
olleenkaan.
Ympärillä seisovat miehet purskahtivat nauruun. Tyttö suorasukuisine
ihmettelyineen tuntui tavallistaan pirteämmältä. "Miten jumalattoman
koreasti hänen ruskeat silmänsä välkähtivätkään!" ajatteli itsekseen
räätäli, ja ilman muuta olisi hän siepannut tytöltä suoraa päätä
suukkosen, kun vain olisi tiennyt miten päästä asiaan käsiksi.
Tuota hän oli koko keskustelun ajan miettinyt, mutta turhaan. Tyttö
oli kookkaanlainen, kokonaista päätä pientä räätäliä pitempi.
Varpailleenkin kohoten räätäli olisi ylettynyt aivoin hänen
kaulakuoppaansa. Ja voidakseen vetää tytön pään puoleensa, olisi
hänen pitänyt olla paljoa vahvempi, tai tytön paljoa heikompi.
Tytön silmät hymyilivät nyt yhtä rehdisti kuin äsken
veitikkamaisesti. "Älkää pahastuko, rouva Dotin. Ei se ollut pahasti
tarkotettu. Aatelkaahan että tänään on Grunden markkinat, ja silloin
tulee monesta vakaasta ihmisestä aika vekkuli."
"Sinä se olet vuodet läpeensä vekkuli!" hymähti ravintolan emäntä.
"Vaan saattaa täällä hyvinkin olla jotain herra mestarille." Hän
riensi portista sisään ja pihan poikki ravintolarakennukseen.
Räätälin silmät laskeutuivat tytön vaaleista hiuksista ja
täyteläisistä huulista hänen työntökärryjään tarkastamaan. Hän
ihmetteli niitten tanakkaa tekoa ja köyttönuoran lujuutta. "Mitäs
sinä noilla aiot noutaa?" kysäsi hän.
"Miehen!" nauroi seppä.
"Sepän!" vastasi tyttö totisena. "Ne ovat köysillä sidottavat,
jotteivät poikkeisi kotimatkalla joka ravintolaan."
"Entäs räätälit?" kysyi neulamestari miltei kadehtien. "Eikös niitä
sidotakkaan?"
"Kyllä vaan", vastasi tyttö. "Ei kuitenkaan ravintolain vuoksi, vaan
jottei tuuli puhaltaisi niitä kärryiltä alas."
"Sinun pitäisi kosia Holderin Fritziä", yskähti kankuri. "Jos teille
syntyisi poikanen, niin se varmaan repisi tornin kirkosta erilleen."
"Se olisi liian myöhäistä", tokasi tyttö rauhallisesti. "Siihen
mennessä te varmaan olette sen jo yskimällä kaatanut."
Ravintolan emäntä tuli samassa ulos, tuoden pienen mytyn, joka
sovitettiin nopeasti kärryille. Miehet pyysivät tytön hiukan
odottamaan, koska hekin kohta joutuisivat mukaan. "Hyvä seura
lyhentää puolet matkaa", sanoivat.
"Sen minäkin uskon", tokasi tyttö, "ja niinpä lähdenkin mieluummin
yksin. Jos saan teille, rouva Dotin, sieltä jotain tuomisia,
niin poikkean kotimatkalla. Ja jos hyvin käy, niin tuon teille
markkinatuliaisiksi vehnäisen miehen. Hyvästi, rouva Dotin!"
Viimeiset sanat kuuluivat jo kappaleen matkan päästä. Tyttö oli
nopeampi ja ketterämpi kuin mitä olisi hänen kookkaaseen vartaloonsa
nähden luullut. Tahtomattaan katsoivat kaikki hänen jälkeensä.
"Aina reipas, että hei vaan!" yskähti kankuri.
"Niinpä on _Heleija_ nimensäkin", naurahti ravintolan emäntä.
Räätäli seisoi mietteissään: "Totisesti, eipä pitäisikään ristitä
ihmisiä ennenkun voi antaa niille sopivat nimet. Silloin ei sattuisi
että joku hulivili saa nimekseen Vilho Vakaa tai joku juopporatti
Kaino Raitis, vaan kun nimen kuulisi, niin heti tietäisi mikä on
miehiään. Heleija! Ihan tuntuu sitä kuullessa kuin näkisi ihmisen
tanssivan."
"Voittehan pitää huolen", sanoi seppä, "että annatte tyttärillenne
tanssivia nimiä, kunhan joskus sellaisia saatte. Ja ellette sattuisi
milloinkaan tyttäriä kasvattamaan, niin voittehan edes heidän
nimiensä kanssa tanssia. Mutta kenen olennossa on jotain merkillistä,
hänen ei tarvitse olla milläänsäkään, kyllä ihmiset ristivät hänet
pyytämättäänkin vielä toisen kerran."
Räätälin kasvoista olisi voinut nähdä, että sepän puhe tarkotti
nimenomaan häntä, vaikkei toisten nauru olisikaan sitä ilmaissut.
Hän nimittäin kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta yhä vielä
huokaili hongankolistajaäitipuolensa kurin alaisena. Tämä yhä vielä
nimitteli häntä vain "pojaksi". Ja luonnollista oli että siitä
hetkestä asti, kun tuo nimi tuli ihmisten tietoon, kaikki muutkin
sanoivat häntä "Pojaksi". Kerrottiinpa äitipuolen kohtelevan häntä
kaikin puolin nimeä vastaavasti. Moni sanoi nähneensä mitenkä tuo
vahva nainen oli asettanut hänet pitkälleen tuolille, vetänyt
vasemmalla kädellään "nimettömät" kireälle ja oikealla jakanut
espanjalaisen ruokokepin terveisiä sille ruumiinosalle, jonka
kestävyys tulee räätälöidessä muutenkin kovalle koetukselle.
Räätäli kohautti vaieten olkapäitään ikäänkuin sanoen: "Tunteehan
jokainen sepän, pilkkakirveen!"
Mutta ravintolan emännän mieleen johdatti juuri tienkäänteeseen
häviävän punaisen arkihameen lieve jälleen Heleijan. "Hänen nimensä
voisi", sanoi hän, "yhtä hyvin olla Kelvokki kuin Heleija -- parempaa
tyttöä ei ole koko kaupungissa, vaikka hän onkin hieman omaa
laatuaan. Kun hänen vanhempi sisarensa kaupungissa palvellessaan
sai lapsen tuon paksun leipurin kanssa, silloin Anni otti sisarensa
sieltä pois ja toimitti hänelle paikan muualla -- en tiedä tarkkaan
missä, mutta kaukana täältä. Kun olet elänyt kunniallisesti viisi
vuotta -- sanoi hän siskolleen -- niin tahdon jälleen olla sisaresi
ja pikku Liisu on taas lapsesi. Mutta sitä ennen sinä et saa astua
minun kynnykseni yli, ettäs sen tiedät. -- Mutta lapsen hän on
pitänyt, ja monet äidit eivät ole niin hyviä omille lapsilleen kuin
Heleija pikku Liisulle."
"Niin, Heleija -- ja Pöyhkämaija!" yskähti kankuri. "Missä vaan
miehen näkee, niin pyörii pilkka ja pistokset huulillaan. Mutta minä
sanon: hänen käy vielä samoin kuin sisarensa -- enkä minä ole ainoa,
joka sen hänelle suon."
Se keskinäisen ymmärtämisen pilkahdus, mikä näkyi päitään
nöykäyttävien miesten silmissä, osotti heidän olevan samaa mieltä
kuin kankuri.
He olivat sillä välin maksaneet oluensa ja sytyttäneet piippunsa ja
suoriutuivat nyt taipaleelle. Markkinapaikalle oli vielä runsaan
kahden tunnin matka.
Viimeinen lähtijöistä huusi olkansa yli ravintolan emännälle, joka
kaivolla huuhteli käytettyjä laseja: "Ihana ilma tänään!"
Ravintolan emäntä katsahti ylös, tarkastellen vuorien takaa
kohoavia huurupilviä. "Sitä ei kestä iltaan", sanoi hän. "Grunden
markkinapäivänä on ilmoisen ijän satanut."
2.
Ravintolan emäntä sen tietää ja tietääpä sen koko maailma kuinka
oikukas sää on Grunden markkinapäivänä. Vaikka päivä alkaisi kuinka
siintävänä ja kultaisena, niin jo ennen päivällisaikaa alkaa pilviä
kohota joka taholta; ne sitten pinnistelevät ja ponnistelevat,
kunnes uusi taivas on kasvanut vanhan alle. Sekin menisi sinään, jos
se vain ymmärtäisi silleen jäädä. Mutta siellä yhä pinnistelee ja
ponnistelee, myötä ja vastaan, taivas tummuu tummumistaan, pilviä
yhtyy ja eroo, kunnes vihdoin kipinät räiskyvät ja koko pilvikudos
repeää omasta painostaan ukkosenjyrinäksi ja pilvensiekaleet
pirstoutuvat lukemattomiksi pisaroiksi myymäläkojujen, myyjäin ja
ostajain yli.
Voi sitä, joka silloin on viimeisiä tuossa hurjassa keppien, päiden,
hattujen ja lakkien sekamelskassa, mikä työntyy pelastusta tarjoovia
ovia kohden! Joukon kulettamana hän ei lopulta tiedä mikä liikkuu,
hän vai ympäristö, talot vai myymäkojut. Väliin näkyy tuo pelastava
ovi, väliin se katoaa, mutta likemmäksi hän ei pääse. Sateen ja
myötätunnon pehmittämä hatturähjä laskeutuu vähitellen lempeästi
hänen kärsivien kasvojensa peitteeksi, kunnes virta äkkiä työntää
hänet sisään jostakin ovesta, jota ei muista koskaan nähneensä.
Näin on itse markkinapaikalla. Kaupunkiin johtavat tiet tarjoovat
paljon samallaisen ohella kuitenkin aivan eri näön. Kotimatkalla
olevat ovat jo hyvän aikaa pitentäneet ja kiirehtäneet askeleitaan
-- nyt he syöksyvät juoksuun. Tienvarren poppeleissa istuvien
ihmettelevien korppien silmissä näyttää tie sieniä kasvavalta
kankaalta -- siinä punaisia, sinisiä, harmaita, mustia. Sateenvarjo
on päivän sankari. Kenellä ei sitä ole, pyrkii sellaisen
muodostamaan. Alushameet, kääreet, vastaostetut vesikannut, ruukut,
keittoastiat -- kaikki unohtavat huutavassa hädässä alkuperäisen
kutsumuksensa. Tuolla rientävät vaimot ja tytöt, päätään esiliinalla
peittäen, sukat ja kengät kädessä keikkuen, lätäköistä ja vedestä
välkkyvää tietä myöten. Tuolla joku tulla roiskuttaa höyryävän
hevosen selässä, niin että naiset huutavat ja miehet pakenevat.
Tuossa taas vaunut täpötäysinä vierivät ohi. Hädästä pelastuneet
naurahtelevat. Seisoa töllistelemään ei jää kukaan, korkeintaan
joku päihtynyt, hätänsä autuaasti unohtaen, tahtoo asettua levolle
keskelle tietä. Mutta hänetkin riistävät mukanaan nauravat miehet tai
harmista itkevät naiset, puoleksi huutaen, puoleksi laahaten, miten
vain parhaiten onnistuu.
Näin on asian laita ollut kaikilla Grunden markkinoilla, siitä asti
kun nämä markkinat ovat almanakkaan merkityt.
Se, joka tahtoo kuulla asiasta vielä tarkemmin, kuunnelkoon Reickerin
ravintolan emäntää, joka juuri on siitä kertonut vierailleen.
Vieras-rukat -- he ovat kuin sillit tynnyrissä! Ajatelkaamme sata
henkeä sullottuna ahtaaseen kyläravintolaan, päät raskaissa
lampun- ja tupakansavupilvissä, märkien vaatekappaleiden tuskanhikeen
käärittyinä. Olisipa siinä todella joutunut neuvottomaksi,
minkä noista lukemattomista pöydän alla ristin rastin olevista
raajoista ottaisi omikseen loukkaamatta toisen onnettomuustoverin
omistusoikeutta, jos olisi pakko paeta täydellistä tukehtumista.
Sillä siellä täällä tuikkivat lamput kykenivät valaisemaan vain sen
verran, että ihmiset oikein näkivät miten pimeätä oli.
Mutta hätä voi tuntua siunaukselta, kun se pelastaa vielä suuremmasta
hädästä. Ja pian päättyi suuremman kanssa pienempikin. Sade laimeni,
ja ketä ei kodistaan huolehtiminen ajanut tuohon heikkenevään
vihmaan, se viipyi ravintolassa kunnes sade kokonaan taukosi.
Taivaskin vaaleni, pilvissä näkyi jo aukkoja. Kuu kohosi varpailleen
ja katseli pilvien lomitse märkää tietä. Sieltä kuulsi sitä vastaan
tuhat peiliä, joista se näki mielihyväkseen miten paljon kauniimmaksi
ja pulleaposkisemmaksi se sitten eilisen oli taas tullut.
Mutta oli sellaistakin väkeä, joka syystä tai toisesta jäi
rauhallisesti ravintolaan, odotellen tien kuivahtamista. Tätä lajia
oli myöskin meidän miehinen kolmiapilaamme Luckenbachista. Sepän
oli vain silloin hauska kotonaan, kun hän voi syöttää eukolleen
tekaistuja juttuja tai tehdä hänelle kepposia. Martin-emäntä,
kankurin aviopuoliso, taas sairasti kokonaista tautiliutaa, joilla
oli se omituisuus, että ne alkoivat häntä vaivata joka kerta kun hän
kuuli Marttinsa läähättävän kotiportaita ylös, eivätkä tauonneet
ennenkun tämä jälleen yskien lähti tiehensä. Mikä räätälille teki
oman lieden suloisuuden katkeraksi, sen tiedämme jo ennestään.
Nuo kolme istuivat lopulta miltei yksin, kukin omiin ajatuksiinsa
vaipuneena. Olipa todella tarpeen sellainen ääni kuin se, mikä nyt
juuri kuului oven takaa, herättääkseen heidät jälleen.
"Tässä on miehenne, rouva Dotin!" kuului ulkoa Heleijan ääni. "Se
on paras mies kuin ajatella saattaa. Se ei polta tupakkaa eikä juo
viinaa, ja kun häneen kyllästytte, ei teidän tarvitse muuta kuin
puraista siltä pää poikki."
"Siihen se kelpaa!" kuultiin emännän nauravan. "Niinpä otankin hänet.
Mutta jos sen kanssa pitäisi naimisiin mennä, en suinkaan siitä
huolisi."
"Olisitte varmaan kerran mennyt mielellännekin naimisiin, kun
vieläkin niin halusta naimisista puhutte."
"Niinpä niin", vastasi emäntä, "mutta silloin kun kaikkein mieluimmin
olisin mennyt, silloin olen siitä kaikkein vähimmän puhunut. Se on
ollut tyttöjen tapa aina maailman alusta."
"Niin _te_ sanotte. Jokainen luulee, että muiden laita on sama kuin
hänen itsensä", kuului taas tytön ääni.
"Ja minä arvelen, että niinkuin jokainen luulee, niin asia myöskin
_on_!"
"Mutta se ei sittenkään ole niin! Ja jos sellaisia onkin, niin
tarvitseeko teidän silti sanoa, että kaikki ovat sellaisia? Ne ovat
niitä, jotka eivät tule yksin toimeen. Ja jonka on pakko, en häntä
moiti, mutta minä en niin tekisi, vaikka olisi tuhat kertaa pakko.
Vaan nykyajan tytöt ovat vielä heikompia ja yksinkertaisempia kuin
itse miehentallukat."
"Ei se sentähden ole. Meneväthän miehetkin mielellään naimisiin. Ja
jos jokainen ottaisi vain vahvimmat ja viisaimmat, niin kenelle ne
muut sitten joutuisivat?"
"Minun puolestani vaikka Langenselzin käelle! Mitä se minua
liikuttaa? Miehet pyrkivät naimisiin, jotta saisivat taloonsa narrin,
ja tytöt koska he itse ovat narreja. Antakaa minulle mieluummin kippo
olutta."
"Miehet ja tytöt! Niinkuin et itse muka olisi tyttö! Vai mikä luulet
olevasi?"
"Minä olen minä. -- Ja minä en kerta kaikkiaan huoli kenestäkään,
vaikka lautasella tarjoaisitte ja vaikka hän olisi prinssi. Leipäni
ansaitsen itse, olen kyllin vahva ja viisas tullakseni yksin toimeen.
Niin se on, ja sillä hyvä!"
Samassa ovi aukeni ja sisään astui tyttö hohtavin kasvoin ja hänen
jälessään emäntä nauraen niin, että koko ruumis hytkyi. Huoneessa
olevien miesten teki mieli jatkaa kuulemaansa keskustelua. Tyttö
nojautui pöydän päähän. Räätäli heti etsimään sopivaa tilaisuutta
toteuttaakseen aamullisen rohkean aikeensa. -- Tyttö oli
närkästyksissään vielä työntänyt huulensa aivan liian houkuttelevasti
eteenpäin. Niiden ympäriltä aina täyteläisiin poskiin saakka oli
paennut kasvojen kullanruskea puna. Räätäli oli aamulla arvellut
kaikkein viehättävimmäksi, että tyttö saattoi hymyillä pelkästään
silmillään; nyt hänestä näytti vielä hurmaavammalta niiden uhmaava
ilme.
Istuen samalla pöydällä, johon tyttö nojautui selkä häneen
käännettynä, alkoi räätäli siirtyä yhä lähemmäs. Päästyään kerran
selän taakse, hänen tarvitsisi vain huudahtaa. Kun tyttö sitten
säikähtyneenä mitään aavistamatta kääntäisi kasvonsa häneen päin,
niin olisi hänen aikeensa onnistunut.
Seppä näytti katselevan aivan toisaanne. Hän piteli piippua aivan
lähellä silmiään, jotka pelkästä veitikkamaisuudesta olivat niin
vinossa, että hän Heleijasta näytti vaanivalta kissalta. Joskus hänen
ruumiinsa kuitenkin hytkähti vaivoin tukahdetusta naurusta.
Mutta kankuri, joka ei tiennyt tuosta kaikesta mitään, yski ja
huudahteli: "Kyllähän naisväki voimakasta ja viisasta on! Kun he
huiskuttavat käsiään, niin he kuvittelevat työtä tekevänsä, ja kun
heidän kielensä käy, niin se on heidän mielestään ajattelemista.
Tosiaankin, kutkuttelevat tuvanlattiaa luudalla juuri sen verran,
että se hiukan naurahtaa, ja juoksevat kolme kertaa aitassa
saadakseen kourallisen suolaa pataan!"
Tyttö vaikeni kuin kuritettu lapsi, vieno väreily vain toisinaan
karehti täyteläisillä huulilla.
Vielä hivaus, ja räätäli oli päämaalissaan. Hän jo tunsi tytön
häneen päin kääntyneen kyljen lämmön -- kylmänväreet kulkivat hänen
ruumiinsa läpi ja hänen oli yhä vaikeampi hengittää kuulumattomasti.
Vielä ei tytön pitäisi katsahtaa taakseen. Silloin tokasi seppä häntä
auttaakseen: "Mitä vielä! Lyön vetoa että tuo Anni voittaa kaksi
miesroikaletta, jos nimittäin suukovusta on kysymys."
"Te olette tosin vahvempia", sanoi tyttö äskeistä paljoa kesymmin.
"Ja käsivarren voimalla te pidätte koko naissuvun kurissa." Hän oli
jo muutamia kertoja ikäänkuin konemaisesti kätensä kämmenpuolella
pyyhkäissyt pöytää, mikä temppu saattoi räätälin aikalailla
levottomaksi. Nyt hän samalla tavalla ja yhä poiskääntyneenä pyyhkäsi
pöydältä koko miehen, kaikesta päättäen osottaen tuolle seikalle yhtä
vähän huomiota kuin jos olisi pyyhkäissyt kangastilkun lattialle.
Kaikki katsoivat nauraen räätäliin, joka niin äkkiarvaamatta tapasi
itsensä lattialla istumassa ja ikäänkuin tuumimassa miten hän sinne
oikein oli joutunut.
Heleija näytti vielä enemmän hämmästyneeltä kuin räätäli,
vilaistessaan syrjäsilmällä lattialla istuvaan mieheen.
Seppä nauroi niin, että kyyneleet kihosivat silmiin, harmitellen
kuitenkin hiljaisuudessa ja vannoen ei lepäävänsä ennenkun vielä
taidokkaammalla kepposella kostaisi tytölle räätälin ja koko miehisen
maailman puolesta. Siinä oli samassa rahtunen sekä kateutta että
mustasukkaisuutta. Sillä hänen mielestään noin perinpohjainen toisen
pilkkaaminen kuului _hänen_ alaansa ja Heleija oli hänen silmissään
kuin rangaistava salametsästäjä.
Hän oli kuitenkin epävarma eräästä seikasta. Olisihan tytön pitänyt
osottaa suurempaa iloa, jos räätälin pilkkaaminen olisi ollut hänen
tarkotuksensa. Päin vastoin ilmeni tytön äänessä vilpitöntä harmia
sanoessaan: "Minun puolestani saatte vätystää miten tahdotte. Kunhan
vain saisin kärryni liejusta irti! Tuon kolmituntisen sateen jälkeen
on ulkona sellainen liejujärvi, että matalampaankin uppoaa."
Seppä höristi korviaan. Mitä? Pitikö koston hetken sattua niin pian?
Mutta vielä hän ei uskaltanut luottaa onneensa.
"Niin", sanoi hän, "Heleija tahtoo meitä narrata, jotta saisi nauraa
makean naurun, kun annamme vetää itseämme nenästä."
"Ja sille kannattaisi nauraa!" vastasi Heleija. "Mutta minun täytyy
päästä kotiin, enkä saa yksin kärryjä irti."
Hänen äänensä vapisi viimeisiä sanoja lausuessaan. Räätälin mielestä
se oli kuin tukahdettua itkua; mitä sävyisemmäksi tyttö tuli, sitä
enemmän räätälin rinta pullistui.
"Arvelenpa", sanoi seppä ja hänen silmänsä siristyivät
siristymistään, "arvelenpa että Heleija on kyllin vahva ja viisas
tullakseen yksinkin toimeen. Jos hän on niin viisas, niin eipä hän
ole ottanut suurempaa kuormaa kuin minkä jaksaa sysätä, ja jos hän
kykenee yksin kaikki tekemään, niin hän kyllä jaksanee kulettaa mitä
on kärryille ottanut."
"Jos vain ilma olisi pysynyt ennallaan", sanoi Heleija. "Vaan kuka
ilmalle mitään mahtaa!"
"Niin tosiaankin -- ilma!" yskähti kankuri riemuiten. "Se on naisten
syntipukki. Tosiaankin! Ellei huonoa ilmaa olisi, niin voisi
lattiatkin pestä useammin. Hossareetta olisi paras rikkaruohonkitkijä
ja kaikki teidän toimenne olisivat erinomaisia, Hätäleena ja
Myöhäsmaija paraimpia puutarhureita. Jos todellakin kaikki syntyisi
itsestään kuin ilma, silloin ei kenenkään tarvitsisi turvautua
siihen, että hän on vain nainen!"
"Ja heikompaa rakennetta kuin mies!" tokasi räätäli ja hänen
pullistettu nyrkkinsä osotti: minä se olen yksi niitä vahvoja!
Seppäkin aikoi sanoa sanansa, mutta kankuri oli kerran päässyt
vauhtiin. "Sellaista rakennetta että aina ajattelevat: mieluummin
jalka katketkoon kuin kaksi kertaa samalle asialle, ja mitä yhdellä
kertaa silmä näkee, sen voi samalla kertaa kädet saavuttaa. Siksipä
häntä jo raamatussa sanotaan heikoksi astiaksi ja että miehen pitää
hänen herransa oleman. Minkätähden? Koska naikkonen ei ole muuta kuin
-- naikkonen, jotavastoin mies on aina mies!"
"Niinpä niin", sanoi Heleija, "jospa minä olisin kyennyt tuon asian
noin selvittämään! Mutta nyt kärryni jäävät kuin jäävätkin liejuun."
Seppä ei vieläkään saanut sananvuoroa. Kankuri tahtoi pitää puoliaan
ja kuka tietää mitä hän vielä orsi sanoiksi yskähdellyt, ellei
räätäli olisi tokaissut: "Ja sinne niiden pitää jäädäkin oikeuden
ja kohtuuden mukaan! Onpa paikallaan että tyttösen täytyy latoa
kuormansa uudestaan ja lisäksi joutua kaikkien naurun alaiseksi."
Seppä, joka jo kauvan molemmin käsin huitoen oli puheenvuoroa
vaatinut, keskeytti vihdoin sekä räätälin puheen että kankurin
yskinnän.
"Mutta eihän Heleija", sanoi hän myötätuntoisesti, "oikeastaan voi
sille mitään, että on tytöksi syntynyt."
"Ja toisekseen sanotaan raamatussakin, että vahvemman astian pitää
olla heikommalle avullinen. Mutta --"
"Mutta ei noin vaan ilman muuta!" keskeytti kankuri.
"Hänen täytyy pyytää anteeksi!" tokasi räätäli.
"Niin, sitä mitä hän äsken puhui miehistä", jatkoi seppä. "Se on
ikävä velvollisuus, mutta ei auta."
"Kylläpä käski!" sanoi Heleija. "Sen tehtyäni minun kuitenkin
täytyisi itse auttaa itseni teidän nauraessanne. Kun olen avun
saanut, silloin kyllä, vaan en sitä ennen -- se olkoon sanottu!"
Räätäli, joka näytti melkein päätä tavallistaan pitemmältä,
paloi halusta nostaa kärryt liejusta _yhdellä_ nykäsyllä, siten
näyttääkseen Heleijalle mikä "mies" on. Hän katsahti miltei
kunnioittavan hämmästyneesti itseensä. Kankurikaan ei malttanut enää
istua alallaan, vaan sylkäsi jo käsiinsä. Seppä olisi mielellään
siinä istuessaan nauttinut voiton riemua. Ja kun ei tyttö edes
leikillään suostunut anteeksipyyntöön, niin seppäkin nousi ja saattue
läksi liikkeelle, tyttö etunenässä.
Ravintolan emännän varotus kaikui kuuroille korville. Tytön omituinen
asento, heilutellessaan siellä kärryjensä kannatushihnaa mitä
viattomimmin kasvoin, näytti hänestä kissan hännän heilutukselta
ennen loppuhyppäystä.
Ulkona oli sillä aikaa noussut tuulispää, joka vihmoi tien vierellä
kasvavista puista sateenripsettä vasten silmiä.
"Missä nuo kärrypahaset nyt ovat?" kysyi seppä ympärilleen katsellen.
Heleija kulki edellä, salaten tarkoin hymyilevien silmiensä pilkkeen,
sillä kuu jo paistoi. Hän meni erään suuren lätäkön reunalle, jonka
keskellä kärryt seisoivat. Pyörä oli vaipunut liejuun aina kappaa
myöten.
Valkoinen liina peitti kärryille sälytettyä kuormaa. Se näytti niin
mitättömältä, että räätäliä miltei harmitti päästä niin helpolla
voimannäytteellä.
"Siinä työtä paraiksi räätälille!" sanoi seppä.
Räätäli vähällä pahastui. "Seppä tai räätäli!" sanoi hän, tehden tuon
erotuksen vähäpätöisyyttä kuvaavan halveksivan käsiliikkeen. "Mies
on aina mies, ja ellei tämä tapahtuisi vaivaisen naisihmisen avuksi,
niin olisi koko yritys liian vähäpätöinen oppipojallenikin."
Niin halveksivasti ympärilleen silmäillen kun hän astuikin
kärrynaisojen väliin, oli siihen kuitenkin yhdistynyt luja päätös
panna kaikki voimansa liikkeelle. Sillä kärryjen piti linnun
keveydellä kohota liejusta. Vaan nepä eivät kohonneetkaan. Hän työnsi
työntämistään, milloin toisella, milloin toisella olkapäällään,
milloin molemmin yhtaikaa, milloin kannatushihnaa alentaen,
milloin ylemmäs kohottaen, mutta kärryt seisoivat paikoillaan kuin
naulatut. Raivoissaan heitti räätäli vihdoin yrityksensä sikseen.
"Taikajuoma!" huusi hän. "Koiruutta! Minä kyllä tiedän mitä jaksan,
mitä en. Ravintolan emäntä oli oikeassa -- kuormaan on ladottu jotain
erikoista."
"Niin onkin", sanoi Heleija -- "kuusi räätäliä!"
Mutta kankuria hävetti sydämensä pohjasta koko miessuvun puolesta,
että hän oli päästänyt räätälin ensin voimiaan koettamaan.
Suuttuneena työnsi hän hänet kärryjen luota. Jo sylkäisee kouriinsa,
ei kuten räätäli, vaan miehen lailla. Jo tarttuu aisoihin niin, että
pitkät sormet natisevat, kumartuu kuin olisi tarkotus rynnätä maan
keskipisteeseen, ponnistaa kuin raivoava elefantti -- nyt makaa
hervotonna, naama kuormassa kiinni ja polvet lätäkköön vajonneina.
Kärryt seisovat paikallaan.
"Tuhat tulimaista ja yhdeksänsataa!" sadatteli vuorostaan kankuri,
pyyhkien likaa polvistaan. "Räätäli on oikeassa. Valhetta ja petosta
kaikki tyyni! Tyttöletukka, mitä kummia olet kuormaasi ajanut?
Taikajuonia, noituutta!"
"Niin tosiaan", sanoi Heleija, "se on noiduttu, sellaisille vahvoille
olennoille kuin te kaksi olette!"'
Räätäli ja kankuri ojentelivat sadatellen käsivarsiaan ja sääriään,
mutta seppä o hymyili niin murhaavasti, että Heleijan täytyi katsoa
toisaanne pysyäkseen totisena.
"Helkkarin tyttö!" ajatteli seppä. "Saattaisinpa melkein pitää
hänestä tuon jutun tähden. Kankurille ja räätälille sattui paraiksi,
mitä heidän tarvitsee olla tuollaisia vätyksiä! Mutta loppu tästä
pelistä on tehtävä, muuten hän paisuu vallan suunniltaan."
Samassa seppä astui kärryjen luo, joille hän, koko sukuaan edustaen,
ei osottanut edes sitä kunniaa, että olisi ottanut piipun suustaan.
Käsiinsä hän sylkäsi ylenkatseellisen huolimattomasti, kuin tavan
vuoksi. Mutta pian hän muuttui kohteliaammaksi. Ensimäisen turhan
koetuksen jälkeen hän sylkäsi täydellä todella. Toisella kerralla
putosi piippu itsestään suusta. Kolmannella hän oli suuttuneempi kuin
räätäli ja kankuri.
Seppä ei suinkaan ollut mikään ilkeä ihminen, mutta hänellä
oli sama luonto kuin usealla muuten sangen kelpo ihmisellä. He
mielellään tekevät muista pilkkaa, vaan sattuupa se heidän omaan
nilkkaansa, niin he ovat kaikkein arkatuntoisimpia. Sen lisäksi
räätäli ja kankuri korkojen kera maksoivat takaisin hänen äskeisen
vahingonilonsa.
"Se kyllä liikkuu", huudahti hän vihdoin, "mutta liejusta sitä ei
nosta itse satasarvinen paholainen! Vaan tuon noidan tuolla pitäisi
saada tuntea mitä merkitsee miesten narrina pitäminen! Sitä ei kykene
nostamaan Hurja-Fritzkään, ainoastaan paholainen saattaisi kulettaa
tuollalailla lastatun kuorman Zainhammerista tänne saakka."
"Niin, vaan kun paholainenkin sen pahempi on miehenvätys!" vastasi
Heleija, nostaen kannatinhihnan, jonka seppä suutuksissaan oli
heittänyt maahan. "Mutta hänen laitansa lienee sama kuin kaikkien
miehenpuolten. Keskustelemaan siitä miten mies on toisellainen
otus kuin heikko nainen, siihen te kykenette, mutta irrottamaan
tuollaisen naisraukan kärryt liejusta -- kas sitä ei voi tehdä suuta
soittamalla! Olen iloinen etteivät kärryt ole mikään juusto, muuten
kankurimestari olisi ne lävistänyt terävine nenineen. Ja jos teillä
on jotain toimittamista rouvallenne, seppämestari, taikka jos herra
räätäli tahtoo istua kuormalle, niin voisin hyvin kulettaa yhden
mukanani -- hän voi istua tuonne aisoille. Mutta nopeaan, minulla ei
ole aikaa odottaa!"
Hän katsahti taakseen räätäliin niinkuin olisi kuormalle nousemisella
tarkottanut täyttä totta. Sitten hän asetti kannatinhihnan
rauhallisesti niskalleen, työnsi hihnansilmukat aisoihin ja kohotti,
vaikka tosin suurella voimanponnistuksella, kärryt liejusta.
"Kuri on hyvä talossa!" huusi hän mennessään. Ja hilpeän naurun
kaikuessa vierivät kärryt tietä myöten niin nopeasti, että miehet
vielä seisoivat kivipatsaina, kun ne jo katosivat ensimäiseen
käänteeseen.
Tosin tyttö pysähtyi heti tuon käänteen taakse, siellä levätäkseen
ylenmääräisestä ponnistuksestaan, ensin kuitenkin tähystettyään,
etteivät miehet häntä seuranneet. Hän näki heidän palaavan hitaasti
ravintolaan, ja nyt vasta hän antautui voitostaan riemuitsemaan.
Tyttö olisi heittäytynyt pitkälleen ruohikkoon, ellei se olisi
ollut niin sateesta märkä. Nyt hän muun lepo- ja naurupaikan
puutteessa laskeutui kyykkysilleen, kiertäen käsivartensa polvien
ympäri. Ja mitä enemmän naurunpurskahdukset tärisyttivät hänen
ponnistuksen herpaisemia jäseniään, sitä enemmän hänen piti nauraa.
Hän painoi kasvonsa esiliinaan, hän tukki yhden kulman suuhunsakin,
mutta mitkään ehkäisykeinot eivät tepsineet -- hänen täytyi antaa
naurumyrskyn raivota loppuun saakka.
Kuinka hänen sydämensä olikaan laajentunut oman voiman ja
itsenäisyyden tunteesta. Ikäänkuin hän olisi voittanut kaikki
maailman miehet. Hän ei olisi nyt vaihtanut osaansa onnellisimmankaan
kanssa. Jokainen jänne uhkui voimaa, jokainen ajatus hehkui
ylimielisyyttä. Pian oli hänen ruumiillinen väsymyksensäkin haipunut
ja hänen terve sielunsa saavuttanut tasapainonsa, niin että hän taas
lähti jatkamaan matkaansa tyynenä voimakkain, tasaisin askelin.
Me voimme rauhotettuina jättää hänet oman onnensa nojaan, ja sen
sijaan rientää hänen edellään siihen pieneen kaupunkiin, jota kohti
tyttö niin reippaasti asteli.
3.
Saavumme ensiksi kadulle, jonka molemmin puolin on vajoja ja
työpajoja. Jo siitä ymmärrämme, että Luckenbach on niitä kaupunkeja,
joissa harrastetaan tasan maanviljelystä ja käsiteollisuutta. Grunden
markkinapäivä kuitenkin on ainainen poikkeuspäivä. Kellä vain on
tavaraa myydäkseen tai rahaa ostaakseen, jalkoja tanssiakseen,
käsivarsia keilaa heittääkseen tai tapellakseen, kaulaa juodakseen
ja laulaakseen, taikka edes silmää katsellakseen, hän rientää sinä
päivänä varmasti Grundeen. Mutta vielä muutamia tunteja aikaisemmin
olisimme tänäkin aamuna nähneet vilauksen tuon pikkukaupungin
kesäisestä elämästä, jos kohta vähemmin eloisan ja värikkään
kuin muina päivinä. Miehet seisovat paitahihasillaan jutellen ja
tupakoiden tuttaviensa ikkunain luona. Reippaat vaimot ja tytöt
huuhtovat vihanneksia tai ammentavat vettä suuresta kivikaivosta.
Toiset mennä kolistavat tyhjine työntökärryineen, punaisten
flanellihameitten liehuessa pitkin katua kaupungin porttia kohti
tai palaavat jonkun verran hitaammin täysine kuormineen. Eikä
ainoastaan köyhemmät, kuten Heleija. Kenellä on tyttäriä, se ei pidä
palvelijoita. Arvokkainkin porvarin tytär, joka sunnuntaisin tanssii
ampumayhdistyksen kemuissa tai esiintyy seuranäytelmässä, kulettaa
arkipäivin punaiseen arkihameeseen puettuna, päässä kirjava liina,
työntökärryillä kotiin lehmille rehua. Miehet ovat käsityöläisiä,
naiset maanviljelijöitä. Vain suuret maataloustyöt, kuten heinänteko,
elonleikkuu ja perunannosto, vaativat myöskin miesten heittämään
käsityönsä syrjään. Silloin kangaspuut lepäävät, sakset ja sahat
riippuvat nauloissa -- mestarit, kisällit ja oppipojat temmeltävät
ulkona niityillä ja vainioilla.
Palaamme jälleen Heleijan pariin ja tapaamme hänet jo ensimäisten
vajarakennusten luona. Hän kulkee entistä hitaammin, miettien
pitäisikö levätä vielä kerran vaiko keskeytymättä jatkaa matkaa
aina naulasepän luo, jolle hänen on kuormansa jättäminen. Hän on
jo valinnut jälkimäisen vaihtoehdon, kun hänen silmiinsä sattuu
avonainen vajanovi, jonka edessä on höyläpenkki. Sen ympärillä
on valmiita ja puolivalmiita tynnyrinvanteita sekä kaikellaisia
tarvekaluja mitä hurjimmassa sekamelskassa, eikä lähellä ketään
ihmistä. Tyttö ei vihannut mitään niin kuin epäjärjestystä.
Milloin hän vain sellaista näki, silloin hänen sormiaan kutkutti.
Vastustamattomasti laski hän työntökärryt maahan. "Jopa nyt jotain!"
huudahti hän ja löi harmistuneena käsillään esiliinaansa. "Ensin
juoksee mestari työstä, sitten sällit ja lopuksi oppipojat kuin siat
kaukalon äärestä. Tosiaankin! Pitäisikö sällien katsoa mestarin
etua, kun ei hän itse mistään välitä! Hurjasta-Fritzistä ei tule
milloinkaan mitään!"
Jokaisen huolimattomuus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta
Hurjan-Fritzin leväperäisyys häntä suorastaan kuohutti. Miksi,
sitä hän ei tiennyt eikä ollut tottunut tuollasia asioita sen
tarkemmin ajattelemaan. Mutta hänen mieltään paisutti samassa toinen
tunne, jota hän varmaan ei tahtonut pitää muuna kuin järjestyksen
rakkautena. Ja tämän tunteen ymmärsi tuo toinen, suuttumus, aina
sovittaa joka asiaan niin, ettei lopulta ollut koskaan muuta jälellä
kuin pelkkää järjestyksenrakkautta.
"Minä en aio olla niin typerä", vastasi suuttumus tuolle toiselle
tunteelle, "että rupeisin järjestelemään asioita, jotka eivät minulle
kuulu!" -- "Mutta joku voi yöllä kompastua höyläpenkkiin!" tokasi tuo
toinen tunne.
Tyttö nostaa höyläpenkin sisään ja keskustelu jatkuu: "Muu olkoon
sinään!" -- "Ellei minun nyt kuitenkin täytyisi täältä ohi, niin
saisivat tynnyrinvanteet puolestani maata paikoillaan tuomiopäivään
saakka." -- "Entäs veitset ja puukot -- hyi olkoon! Ja kirveen ja
sahan ovat jättäneet maahan, senkin roistot!" -- "Tuleepa todella
surku noin hyviä kaluja!" -- "Nyt ei puutu enään muuta kuin että
olisin niin tyhmä ja kokoisin vielä lastutkin kasaan, mutta --
eihän niillä ole edes täällä luutaa. Onpa ihme ja kumma eikö tässä
talossa ole luutaa! No, tuo kai on semmoinen olevinaan. Mokomakin
risa -- vaan olkoon minun puolestani! Ja vajan ovea ei ole voideltu
sataan vuoteen. Tulisi miltei sääli Hurjaa-Fritziä, ellei hän olisi
osaansa ansainnut. Ja nykyään kai hänelle on kaikki yhdentekevää.
Miksei hän mene naimisiin? Mutta kenenkä kanssa? Ellei hän saa oikein
kelvollista, niin on parempi olla ilman. Jos minä olisin hänen
vaimonaan, silloin hänestä vielä voisi jotain tulla. Minä soisin
sen hänelle, hän ei kuitenkaan ole kaikkein huonoimpia. Jos joskus
joutuisin puheisiin hänen kanssaan, niin voisinpa sanoa yhtä ja
toista. Tosiaankin -- jotta hän ihmettelisi mitä minulla on hänen
kanssaan tekemistä? Mitä hän minulle kuuluu? Hän ei ole nainut minun
äitiäni eikä huoli sen enemmän minustakaan. Enkä minäkään välitä
hänestä. En hänestä enkä kenestäkään, voin olla vaikka kahdesti
yksin. Niin se on, ja sillä hyvä!"
Näin haastelivat Heleijan ajatukset keskenään. Ja kun keskustelu
päättyi, oli siivoominenkin suoritettu. Vanha vajanovi narahti
äänekkäästi; Heleija katsoi pelästyneenä ympärilleen. Tuntui kuin
joku olisi liikkunut pensaikossa. Mutta kaikki oli rauhallista, eikä
ketään näkynyt. Ovi se vain oli vajan akkunoita tärisyttänyt. Tyttö
riensi yhdellä hyppäyksellä kadulle ja jatkoi reippaasti matkaansa.
4.
Hän oli jo ennättänyt miltei sille solatielle, joka erottaa
vajarakennukset varsinaisesta kaupungista, kun hän kaukaa kuuli
hurjaa miesäänten sorinaa. Aluksi oli mahdoton erottaa muuta kuin
sanat "Fritz, Holderin Fritz -- niin, Holderin Fritz!" Sorina läheni,
selviten jonkinlaiseksi puheluksi. Äänet olivat hänelle tuttuja.
"Frankendorfin isännässä on kyllä poikaa", huusi Liebin Aatami,
"mutta Holderin Fritzin rinnalla hän kuitenkin on silkkaa sipulia!"
"Muistanpa senkin, miten Fritz viimein Windigissä ollessamme tyhjensi
koko tanssisalin", nauroi toinen. "Ja sen jälkeen hän kestitsi meitä
kaikkia kuin ruhtinas. Se oli jotain se!"
"Entäs silloin, kun hän tempasi portin patsaineen ja heitti sen
kaupunginvoudin puutarhaan", riemuitsi kolmas. "Sen uudestaan
pystyttämiseen tarvittiin kuusi miestä."
"Kun piti tullakin tuollainen koiran ilma!" huusi jälleen Liebin
Aatami. "Minä olin pannut takin ylleni markkinoille mennäkseni. Onpa
sentään hyvä että Fritzkin jäi kotiin, muuten minua olisi kovasti
harmittanut."
"Ole sinä markkinoinesi!" kiivasteli neljäs. "Eihän siellä saa kuin
hapanta olutta ja tulitikun suuruisia makkaroita, ja takosepät
riehuvat kuin olisivat koko tanssisalin herroja."
"Älä!" huusi Liebin Aatami loukkaantuneena. "Vaan ei silloin, kun
Fritz on mukana. Tule sinäkin, Fritz, Grunden kirkonvihkiäisiin.
Minun on kauvan tehnyt mieleni päästä takoseppiin käsiksi. Pitäisi
heille kerrankin näyttää!"
Nyt huusivat taas kaikki yhteen ääneen, niin ettei saattanut erottaa
muuta kuin "Fritz -- niin, Holderin Fritz -- ei, vaan Holderin Fritz!"
Pitkin tietä läheni noin kymmenkunta seitsemäntoista ja
kahdenkymmenen ijässä olevaa nuorukaista, kilvan Holderin
Fritziä kiitellen, tämän itsensä astuessa heidän keskellään kuin
muhkea verikoira vinkuvien sylikoirien ympäröimänä. He huitoivat
piipuillaan, kepeillään ja käsillään, nähtävästi korvatakseen
käytöksensä rajuudella ja olevinaisuudella vielä puuttuvaa
miehekkyyttä. Huomasi helposti heidän pitävän rajua Fritziä
esikuvanaan. Ja rajuus olikin varmaan ainoa, jossa he voivat olla
hänen kaltaisiaan. Sillä kuinka he suoristautuivatkin ja hartioitaan
levittelivät, niin Holderin Fritz oli kuitenkin heitä päätä
pitempi, ja kahdesta heidän rintakehästään ei olisi tullut yhtäkään
sellaista kuin Fritzin. Hän oli varmaan kaksi kertaa vahvempi kuin
nuorin pojista, mutta huomasi hänen itsensäkin koettavan ainakin
ulkonaisesti peittää ijän erotusta itsensä ja tovereinsa välillä.
Hänellä ei ollut yllään liiviä, ja paidankauluksen alta pistihe
näkyviin jotenkin huolimattomasti sitaistu kaulahuivi. Nähdessä hänet
tuollaisena, kädessä tavaton kirsikkapuinen kirjavatupsuinen piippu,
olisi luullut häntä pikemmin ränsistyneeksi ylioppilaaksi kuin
kunnialliseksi käsityöläismestariksi.
Muuan meluavista huomasi tytön.
"Tuolla tulee Heleija!" huusi hän. -- "Sinun, Fritz, pitää pysäyttää
hänen kärrynsä", sanoi Liebin Aatami. "Siitä tulee paljon hauskempaa
kuin koko Grunden markkinamatka!"
Se oli Fritzille mieleen. Kahdella harppauksella he olivat Heleijan
lähettyvillä ja Fritz asettui toisten riemuitessa keskelle ahdasta
solatietä.
Tyttö huomasi kyllä mitä oli tekeillä, mutta ei pysähtynyt.
"Minä en väisty", ajatteli hän, "vaikka se olisi mahdollistakin.
Eikä heidän tarvitse luulla että minä heidän tähtensä pysähdyn tai
peräydyn. Ellei väisty, raapaiskoot kärryt sääriin -- miksei hän anna
minun mennä."
Mutta sääriin saakka eivät kärryt ennättäneet. Fritz pidätti ne jo
askeleen päässä.
Nuo molemmat kookkaat olennot seisoivat hetkisen vaieten vastakkain.
He katsoivat toisiaan uhaten pysäytettyjen kärryjen kahden puolen.
Heleija työnsi minkä jaksoi, Fritz puolestaan ponnisti vastaan.
Voimanponnistus ajoi veren heidän kasvoihinsa ja niillä väikehti
mielentila toisen kintereillä, vastenmielisyydestä pilkkaan, uhmaan
ja leimuavaan vihaan asti. Heleija laski kärrynaisat maahan niin,
että kuormaan ladotut rautakiskot kalahtivat. Ponnahtaen jousena
ylös hän kumartui uhaten kärryjen yli ja huusi kasvot miltei toisen
korvassa kiinni: "Mitä tahdot?"
Fritz päätti näyttää tytölle koko mahtinsa. Jokaisesta sutkauksesta,
joka nyt seurasi, kasvoi kuulijain riemu ja puhujan innostus.
"Onko sinulla sitten mitä tahtoisin?"
"Ei, sillä sinä et tahdo mitään kunnollista."
"En tosiaankaan, sillä tahtoisin eukon -- ja se ei ole mikään
kunnollinen kapine."
"Sen kyllä uskon että sinä eukon tahtoisit, mutta kukaan ei ole
sinusta enää pitkiin aikoihin välittänyt."
"Ottaisit itsekin mielelläsi, kun vaan huolisin. Mutta minäpä tahdon
toisenlaisen, kauniin ja rikkaan. Etkö sinä tiedä ketään sopivaa?
Liikuthan loitolla."
"En niin loitolla, ettei sinua siellä tunnettaisi."
"Sen parempi, sitten ei sinun tarvitse minua ihmisille kiitellä."
"Mutta ei myöskään olla sinun pilkkanasi! Sinä olet ainoa, joka et
osaa nauraa, kun sinua kiitetään. Sentähden sinun kiittäjäsi nauravat
sinua selkäsi takana. Kysy vain noilta tuossa. Niin se on, ja sillä
hyvä. Ja nyt sinä päästät minut hyvällä, taikka saat vielä kuulla
mitä nuo tuolla eivät sano sinun kuultesi."
"Niin puhuu sellainen, joka ei mitään tiedä. Jos jotakin tiedät, niin
sano. Minulla kun ei ole eukkoakaan, joka saarnaisi. Oleppa lystin
vuoksi niinkuin olisit eukkoni -- siksihän sinä kuitenkin niin kovin
mielelläsi tulisit."
"Sinä luulet voivasi minua pilkata, koska olen köyhä. Mutta jospa
minä olisinkin sinun vaimosi, niin sinusta ehkä vielä voisi jotain
tulla, etkä reuhaisi kaduilla tuollaisen nulikkajoukon seurassa,
jonka korvantaustat tuskin vielä ovat kuivaneet. Luulet että
minä muka huolisin sinusta. Sinusta? Vaikka sinulla olisi ylläsi
taalareilla päällystetty takki ja jokaisesta hiuskarvastasi riippuisi
tukaatin raha, en sinusta sittenkään huolisi. Kerjäläinenkin olisi
minulle rakkaampi, jos kerran jostakin pitäisin. Mutta minä en
huoli kenestäkään! Ja mikä sinä oikeastaan olet? Kaikkein nulikkain
mestari ja koirankurien opettaja Ja jospa olisit edes se. Mutta
sinä olet heidän narrinsa, joka tekee temppujaan heidän tahtonsa
mukaan. Ja sinä, kaulus- ja tupsuniekka, luulet kuitenkin jotakin
olevasi. Arvelet että myllärin 'Matti' on vain koira. Oi, se on
koko arvon herra sinun rinnallasi, vaikkei sillä olekkaan kaulusta
eikä tupsuja. Sekin tekee temppuja herransa tahdon mukaan, mutta
sillä on toki vain yksi herra. Sinulla niitä on yhtä paljo kuin
lurjuksia tässä kaupungissa. Kun joku heistä sanoo: 'Hyvä Holderin
Fritz, anna minulle takkisi', niin sinä annat -- 'Maksa olueni',
niin sinä maksat -- 'Sepä on vahva, tuo Holderin Fritz', niin
sinä teet korkeampia hyppyjä kuin itse Matti, kun sitä kehutaan
taitavaksi koiraksi! Pitkään päivään et tee muuta kuin ajattelet
minkä tuhmuuden taas keksisit, että nuo tuolla sinua kiittäisivät.
Sillä mistään järkevästä he eivät sinua kiitä, etkä sinä järkevien
ihmisten kiitosta haluakkaan. Sinä pitäisit suurena onnettomuutena,
jos sanottaisiin: 'Onpa tuo Holder etevä mies. Hän on kaupungin
siistein mies ja taitavin mestari'. Olisihan onnetonta, kun noilla
tuossa ei enää olisi ketään, joka tekisi sellaista, mitä eivät itse
ilkeä tehdä. Paneppa merkille mitenkä he nytkin minun mentyäni
usuttavat: 'Kiinni, ot' kiin', Holderin Fritz!' Katso vain kuinka
julmasti tahansa, minä en ole enää pitkään aikaan pelännyt teidän
kaltaisianne. Ja nyt hellitä! Nyt olet saanut saarnasi. Tiedät nyt
mitä miehiä olet -- niin se on, ja sillä hyvä!"
Samassa kärrynaisat kohosivat ja kärryt vierivät eteenpäin,
poikajoukon hypellessä sadatellen syrjään milloin kuorma töyttäsi
heidän sääriään vasten.
Kaikki ahdistivat Fritziä eivätkä voineet käsittää, miksei hän
antanut tuolle "valehtelijalle" sellaisia jäähyväisiä, että hän olisi
saanut niitä koko elämänsä ajatella. Fritz itse oli enin ymmällä
saamattomuudestaan.