Ja sitten Marietta sairastui.
Kun hän eräänä aamuna tuli Peetrin huoneeseen teetä tuomaan ja vetämään
sälekaihtimet ikkunoista, ei hän tavallisuuden mukaan pirteästi
tervehtinyt »_Buon' giorno, signorino_.»
Huomatessaan tämän huudahti Peetri ihmeissään päänalukseltaan: »_Buon'
giorno, Marietta_».
»_Buon' giorno, signorino_», vastasi Marietta kuiskaten.
»Mikä teidän on? Miksi olette niin salaperäinen?» kysyi Peetri.
»Olen vilustunut, signorino», kuiskasi eukko painaen kädellään poveaan.
»En saa puhutuksi.»
Kaihtimet eivät enää varjostaneet ikkunoita, huone oli tulvillaan
päivänpaistetta. Peetri katseli Mariettaa. Jokin eukon ulkomuodossa
säikähdytti häntä. Kasvot olivat kummasti muuttuneet, olivat veltot ja
punaläikkäiset.
»Tulkaa lähemmäksi», sanoi Peetri käskevästi. »Antakaa minulle kätenne.»
Eukko pyyhki huolellisesti vanhan ruskean kätensä esiliinaansa ja
ojensi sen sitten Peetrille.
Se oli kuiva ja kuumeinen.
»Teissä on kuumetta», sanoi Peetri. »Teidän täytyy paneutua makuulle ja
pysyä vuoteessa, kunnes kuume on ohi.»
»En voi paneutua makuulle, signorino», selitti eukko, »Miks'ette?
Oletteko koettanut?»
»En, signorino.»
»Teidän on mahdoton tietää, voitteko vai ette, ennenkuin olette
koettanut. Koettakaahan! Jollei ensi yritys onnistu, niin koettakaa
uudestaan ja taas uudestaan.»
»En voi. Kuka silloin hoitaisi signorinon taloutta?»
»Hiiteen signorinon talous! Hoitakoon se itsensä! Ettekö milloinkaan
ole huomannut, että jos oikein tunnollisesti laiminlyö työnsä, niin se
jollakin ihmeellisellä tavalla kuitenkin tulee suoritetuksi. Te olette
vilustunut, olette kuumeessa. Teidän täytyy välttää vetoa, ja ainoa
paikka, joka saattaa suojella teitä vedolta — on vuode. Menkää siis
paikalla makuulle.»
Marietta poistui huoneesta.
Kun Peetri puolen tunnin kuluttua tuli alakertaan, kuuli hän Marietan
liikkuvan keittiössä.
»Marietta!» huudahti hän astuen sisään ankaran näköisenä kuin itse
koston jumala. Sanoinhan teille, että menisitte makuulle.»
Marietta hätkähti ja näytti hieman säikähtyneeltä aivan kuin olisi
hänet yllätetty rikoksen teosta.
»Sanoitte kyllä, signorino», kuiskasi hän.
»Entä —? Oletteko nyt vuoteessa?» kysyi Peetri.
»En», myönsi eukko.
»Onko minun pakko panna teidät vuoteeseen?»
»Ei, ei signorino», kuiskasi eukko kauhuissaan.
»Menkää sitten paikalla makuulle. Jos vielä viivyttelette tuokion, niin
syytän teitä tahallisesta uppiniskaisuudesta.»
»_Hyvä, signorino_», sanoi Marietta suostuen vastahakoisesti.
Peetri meni puutarhaansa. Gigi, puutarhuri, työskenteli siellä.
»Tuota miestäpä juuri halusin tavata», sanoi Peetri ja viittasi
hänelle. »Onko kylässä lääkäriä? kysyi hän Gigin tultua lähettyville.
»On, signorino. Kylän asiamies, tohtori Carretaji, on lääkäri.»
»Hyvä», sanoi Peetri. »Olkaa hyvä ja menkää kylään kutsumaan tohtori
Carretajia jos mahdollista tänään sairaskäynnille tänne. Marietta on
sairastunut.»
»Mielelläni, signorino.»
»Odottakaahan hieman. Onko kylässä vaimoihmisiä?»
»Onpa kylläkin, signorino! On oikein kosolta», vastasi Gigi pyörittäen
tummia silmiään ja huitoen käsiään.
»Olen vain yhden ainoan tarpeessa. Tarvitsen naisen, joka tulee tänne
päiväksi tai pariksi ja suorittaa Marietan työt: keittää ruokaa, siivoo
ja tekee muuta sen tapaista. Voitteko te hankkia minulle sellaisen
vaimoihmisen?»
»Minun naiseni ei ole niinkään kykenemätön», sanoi Gigi, »ehkä hän
kelpaisi signorinolle.»
»Oo, en tiennyt, että olitte naimisissa. Onnittelen tuhatkertaisesti.
Niin, teidän vaimonne on kylläkin sopiva. Tehkää hyvin ja pyytäkää
häntä tulemaan tänne sijaiskuningattareksi Marietan sairastaessa.»
Gigi lähti kylään.
Peetri meni asuinrakennukseen ja koputti Marietan makuuhuoneen ovelle.
Hän tapasi Marietan makuulta rukousnauha sormien välissä. Jollei
eukko jaksanutkaan tehdä työtä, ei hän kuitenkaan tahtonut hukata
aikaa. Marietan yksinkertaisessa elämän järjestelmässä, esiintyivät
työ ja rukous, rukous ja työ vaihtuvina, toisiaan täydentävinä
velvollisuuksina.
»Mutta eihän teidän peitteenne ole tarpeeksi lämmin», sanoi Peetri.
Hän kävi noutamassa oman matkapeittonsa ja levitti sen huolellisesti
eukon yli. Sitten meni hän keittiöön, jonka takkaan Marietta äskettäin
oli tehnyt tulen ja täytti pullon kuumalla vedellä.
»Pankaa tämä jalkapuoleen», sanoi hän antaessaan eukolle pullon.
»On aivan nurinkurista, että signorino minua palvelee. En mitenkään voi
sitä sallia», kuiskasi vanhus ponnistaen kaikki voimansa saadakseen
sanansa kuuluville.
»Signorinosta on se hauskaa — ja kovin terveellistä on hiukan
jaloitella», vakuutti Peetri.
Tohtori Carretaji saapui kahdentoista paikkeilla. Hän oli
lihavahko, keski-ikäinen mies, kiehkura tummaa tukkaa koristi hänen
norsunluunkeltaista päälakeaan, hänellä oli paksut kultavitjat (niitä
koristi tuo välttämätön suippokärkinen koralli) ja hänen kätensä olivat
paksut ja karvaiset. Mutta hän näytti ystävälliseltä ja rehelliseltä ja
ammattiinsa perehtyneeltä.
»Hänessä on kurkunpään tulehdus, ja pelkäänpä, että henkitorvessakin on
tulehduksen oireita», selitti lääkäri.
»Onko hengenvaaraa?» kysyi Peetri.
»Ei pienintäkään. Hänen täytyy pysyttäytyä vuoteessa ja usein nauttia
ravintoa. Kuumaa maitoa ja silloin tällöin lihalientä. Lähetän teille
lääkkeitä. Mutta ruoka ja lämpö ovat kuitenkin tehokkain parannuskeino.
Käyn huomenna potilasta katsomassa.»
Gigin vaimo saapui. Hän oli pitkä, roteva, tummasilmäinen, punaposkinen
nuori nainen ja Gigin silmät säihkyivät ylpeyttä hänen kertoessaan,
että vaimon nimi oli Karolina Maddalena.
Peetrin oli pakko koko päivän pitää huolta siitä, että Marietta
säännöllisesti nautti lihalientä, maitoa ja lääkkeitä. Eukko oli pitkät
ajat unenhorroksissa. Valveilla ollessaan kosketteli hän rukousnauhansa
helmiä lukien rukouksia.
Mutta seuraavana päivänä oli hän ilmeisesti huonompi.
»Niin — henkitorven tulehdusta, kuten pelkäsin», sanoi lääkäri.
»Vaaraako? Ei, ei vähääkään, jos häntä huolellisesti hoidetaan. Pankaa
hiukan konjakkia maidon sekaan ja antakaa hänen juoda vähintäin
pieni kupillinen joka puolen tunnin päästä. Paras olisi hankkia
sairaanhoitajatar. Jonkun täytyy öisin valvoa hänen luonaan. Venzonassa
on laupeudensisarten luostari. Jos haluatte, niin soitan sinne ja
hankin teille hoitajattaren.»
»Olisin kovin kiitollinen, jos tekisitte sen», sanoi Peetri.
Iltapäivällä saapui sisar Scholastica ja ryhtyi toimeensa. Sisar
Scholastica oli nuori, kalpea, maltillinen ja toimeensa perehtynyt.
Mutta toisinaan täytyi hänen kuitenkin turvautua Peetriin.
»Potilas kieltäytyy juomasta maitoa. Kenties te saatte hänet
taipumaan», sanoi sisar.
Käyttäen isäntävaltaansa, sanoi Peetri silloin puolittain ankaran,
puolittain leikillisen käskevästi:
»Kas niin, Marietta. Juokaa heti paikalla maitonne. Se on signorinon
tahto. Teidän täytyy totella signorinoa.»
Peetrin sanat herättivät eukon järkiin ja hän tyhjensi maitokupin,
jonka Peetri oli vienyt hänen huulilleen.
Kolmannen päivän aamuna sanoi sisar Scholastica: »hän kuvittelee
olevansa huonompi. Minä puolestani en sitä usko. Mutta hän kuvailee
yhtenään, että hän kuolee. Hän tahtoo puhutella pappia ja luulenpa,
että se rauhoittaisi hänen mieltään. Olkaa hyvä ja lähettäkää noutamaan
pitäjän pappia ja ilmoittakaa myöskin hyväntahtoisesti, ettei ole
mitään syytä antaa hänelle Herran ehtoollista, mutta että papin käynti
ehkä rauhoittaa häntä.» Ja lääkäri, joka myöskin oli saapuvilla, yhtyi
sairaanhoitajan mielipiteeseen.
»Hänen tilansa ei suinkaan ole huonompi — pikemmin parempi. Taudin
kehitys on aivan luonnollinen. Mutta hänen kaltaisensa henkilöt
uskovat aina kuolevansa, jos ovat siksi sairaita, että heidän täytyy
pysyttäytyä vuoteessa. Tuo pelko johtuu tietämättömyydestä. Uskonpa,
että hänen mielensä rauhoittuisi, jos hän saisi puhutella pappia. Mutta
ei ole pienintäkään syytä antaa hänelle Herran ehtoollista.»
Siis lähetti Peetri Gigin hakemaan pitäjän pappia. Gigi palasi
kuitenkin yksin ja kertoi, ettei pappi ollut kotosalla. Hän oli
vetäytynyt yksinäisyyteen toimittaakseen erinäisiä hartausharjoituksia
ja palaisi vasta sunnuntaina. Tänään oli keskiviikko.
»Mitä meidän on tekeminen?» kysyi Peetri sisar Scholasticalta.
»Kutsukaa monsignore Langshawe Ventirosen linnasta, ehdotti sisar.
»Käyköhän tämä päinsä?» kysyi Peetri.
»Aivan hyvin», vastasi sisar. »Sairastapauksissa saattaa vallan hyvin
kääntyä lähimmän papin puoleen, joka aina kernaasti noudattaa kutsua».
Ja Peetri lähetti Gigin viemään kirjelippusta monsignore Langshawelle.
Kotvan ajan kuluttua pyörähtivät vaunut kartanolle, Gigi istui ajajan
vieressä ja vaunuista ei astunut monsignore Langshawe, vaan kardinaali
Udeschini Emilia Manfredin seuraamana.
Kardinaali ojensi Peetrille kätensä ja hymyili. Ja hänen hymynsä oli
suloisen lempeää, virkistävää, ja aurinkoista, oli aivan kuin vienoa
soittoa, ajatteli Peetri. Oli kuin äänetön ylistyslaulu.
»Monsignore Langshawe on matkustanut Skotlantiin viettääkseen siellä
loma-aikansa, ja minä olen tullut hänen sijaansa. Teidän lähettiläänne
kertoi minulle, mistä oli kysymys», selitti kardinaali.
»En voi kyllin kiittää teidän ylhäisyyttänne», sopersi Peetri ja
johdatti hänet Marietan huoneeseen.
Sisar Scholastica lankesi polvilleen, painoi huulensa kardinaalin
sormukseen ja vastaanotti häneltä siunauksen. Sitten poistuivat hän ja
Peetri, ja menivät puutarhaan.
Sisar lyöttäytyi paikalla Emilian seuraan ja molemmat käyskentelivät
jutellen edestakaisin käytävällä. Peetri istuutui puutarhapenkille
tavalliselle paikalle, veteli haikuja ja odotteli.
Miltei tunti kului.
Viimein tuli kardinaali ulos.
Peetri nousi paikaltaan ja meni häntä vastaan.
Kardinaali hymyili, mutta silmässä kimalteli vielä kyynel.
»Herra Marchdale, teidän taloudenhoitajanne on kovissa omantunnon
tuskissa muutamien rikosten johdosta, joita hän on tehnyt teitä
vastaan», sanoi hän. »Meidän kesken puhuen tuntuvat ne minusta
vähäisiltä. Mutta minä en saa eukon päätä kääntymään. Hän ei saa
mielenrauhaa, ennenkuin on pyytänyt ja saanut teiltä anteeksi.
»Rikkonutko _minua_ vastaan?» ihmetteli Peetri. »Jollei rikoksena
pidetä sitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jota hän on osoittanut
isäntänsä oikkuihin nähden — ei hän ole mitään rikkonut minua vastaan.»
»Samapa tuo», sanoi kardinaali. »Hänen omatuntonsa soimaa häntä — hänen
täytyy totella sen ääntä. Tulkaa kanssani hänen luokseen.»
Kardinaali istahti Marietan vuoteen pääpuoleen ja tarttui eukon käteen.
»Rakas ystävä», puhui kardinaali hellästi ja lempeästi kuin olisi hän
jutellut rakkaalle lapsoselle, »nyt on herra Marchdale täällä. Sanokaa
hänellä, mikä mieltänne painaa. Hän mielellään kuulee ja suo teille
anteeksi.»
Marietta kiinnitti levottomana katseensa Peetriin.
»Ensiksikin tahdon pyytää signorinolta anteeksi, että tuotan hänelle
niin kovin paljon vaivaa», kuiskasi hän. »Minä olen signorinon
palvelija, mutta sen sijaan, että palvelisin häntä, olen hänelle vain
vastukseksi.»
Hän vaikeni. Kardinaali hymyili Peetrille.
Peetri vastasi: »kuulkaa, Marietta, jos puhutte tuolla tavalla, niin
houkuttelette minun itkemään. Te olette paras palvelija auringon alla,
ettekä ole minulle ollenkaan vastukseksi. Te päinvastoin annatte
minulle tilaisuuden — joka minua suuresti ilahuttaisi, jollei se
samalla tuottaisi teille tuskaa — osoittaa teille, miten kiintynyt olen
teihin ja miten kiitollinen olen teille.»
»Siinähän sen nyt kuulette, ettei signorino ollenkaan paheksu sitä»,
sanoi kardinaali. »Nyt seuraavaan asiaan! Jatkakaa!»
»Pyydän signorinolta anteeksi julkeuttani», kuiskasi Marietta.
»Julkeuttanne —?» toisti Peetri ihmeissään. »Koska te olette ollut
julkea?»
»_Olen, signorino_», jatkoi eukko kuiskaten. »Olen toisinaan väittänyt
signorinoa vastaan. Minä intin vastaan, kun signorino sanoi,
että Paduan pyhä Antonio oli syntynyt Lissabonissa. On julkeata
palvelijattarelta kiistellä isäntänsä kanssa. Ja nyt hänen korkea
ylhäisyytensä sanoo, että signorino oli oikeassa. Pyydän tuhannesti
anteeksi.»
Hymysuin katsahti kardinaali taasen Peetriin.
»Voi teitä, kunnon, hyvää eukkoa», sanoi Peetri, eikä tiennyt
nauraisiko vai itkisikö, »eihän tässä voi olla kysymystäkään
anteeksiannosta, mehän vain olimme eri mieltä asiasta. Voi teitä,
herttaista vanhusta!»
Kardinaali hymyili ja taputteli Marietan kättä. »Signorino on aivan
liian hyvä», huoahti Marietta. »Jatkakaa, ystäväni», sanoi kardinaali.
»Olen panetellut — olen vikapää kuolemansyntiin. Olen panetellut
signorinoa», jatkoi eukko. »Sanoin — sanoin ihmisille — että signorino
oli yksinkertainen — yksinkertainen ja luonnollinen. Kas, minä uskoin
sen silloin. Nyt tiedän, ettei se ole totta. Ymmärrän sen johtuvan vain
siitä, että signorino on englantilainen.
Vielä kerran katsahti kardinaali Peetriin ja hymyili.
Ja vielä kerran pyrki Peetriltä sekä nauru että itku.
»Kunnon Marietta! Minä olen sekä yksinkertainen että luonnollinen.
Ainakin pyrin olemaan. Kas niin! Katsokaa nyt minuun ja hymyilkää!
Luvatkaa, ettette enää ole huolissanne näistä asioista.»
Marietta katsahti Peetriin ja yritti hymyillä.
»Signorino on aivan liian hyvä», kuiskasi hän.
»Kotvan vaitiolon jälkeen virkkoi kardinaali: »kas niin, ystäväni,
tunnustakaa nyt viimeinen syntinne.»
Marietta vaikeroi hiljaa ja väänteli ja käänteli päätään sieluntuskissa.
»Ei teidän tarvitse ollenkaan olla peloissanne», sanoi kardinaali.
Kyllä herra Marchdale varmasti antaa teille anteeksi.»
»Voi — voi — voi —,» valitteli Marietta tuijottaen kattoon.
Kardinaali taputti hänen kättään. »Rohkeutta vain», sanoi hän.
»Oi, _signorino mio_, tätä syntiä ette koskaan suo minulle anteeksi»,
sanoi eukko. »Muistattehan, signorino, tuota pientä porsasta, jota te
kutsuitte Francescoksi?»
»Muistan, muistan», vastasi Peetri.
»Tehän käskitte minun viedä pois tuon pienen porsaan ja hankkia
sille kodin. Ja minä sanoin vieväni sen veljenpojalleni, joka on
maanviljelijä ja asuu lähellä Foglianoa. Muistattehan, signorino»?
»Muistan kyllä, Marietta hyvä», vastasi Peetri.
Marietta veti syvään henkeään ja kooten kaiken rohkeutensa virkkoi:
»Mutta nähkääs, minä en vienytkään sitä veljenpojalleni. Se joutui
sittenkin signorinon — syötäväksi.
Peetrin oli kovin vaikeata olla purskahtamatta nauruun. Hän sai vain
kurkustaan puserretuksi tukahdetun »oh» sanan.
»Niin», kuiskasi Marietta. »Olihan se ostettu signorinon rahoilla.
Enkä tahtonut, että signorinon rahat menisivät hukkaan. Siksi petin
signorinon. Te saitte sen kananpoikapiirakkana.»
Pelkäänpä, että Peetri nyt todellakin purskahti nauruun. Ja
kardinaalikin hymähti — niin, miltei nauraa kihersi. Hän otti aika
hyppysellisen nuuskaa.
»Minä tapoin Francescon ja petin signorinon. Olen nyt siitä kovin
pahoillani», sanoi Marietta.
Peetri kumartui Marietan puoleen.
»Marietta», sanoi hän, »teidän omatuntonne on aivan liian arka. Mitä
Francescon tappamiseen tulee — niin olemmehan kaikki kuolevaisia eikä
hän olisi voinut elää ikuisesti. Ja mitä pettämiseen tulee, niin
teittehän sen minun parhaakseni. Muistan varsin hyvin tuon piirakan. Se
oli parasta, mitä ilmoisna ikänä olen syönyt. Älkää enää murehtiko tuon
pikku porsaan tähden.»
Marietta käänsi kasvonsa Peetrin puoleen ja hymyili. »Voitteko te,
signorino, antaa anteeksi palvelijallenne?» kuiskasi hän.
Liikutuksen valtaamana kumartui Peetri eukon yli ja suuteli hänen
ruskeata, kurttuista poskeaan.
»Kyllä hän nyt rauhoittuu», sanoi kardinaali. »Minä jään hänen luokseen
vielä vähäksi aikaa.»
Peetri poistui huoneesta. Kohtaus oli ollut lapsellinen — eikö totta?
— naurettava, jopa kerrassaan koomillinen. Ja kuitenkin tuntui
Peetristä kuin olisi hänen sydämensä ollut tulvillaan kyyneleitä. Kun
hän muisteli kardinaalia, hänen kasvojaan, hänen hymyään, hänen äänen
värettään, hänen sanojaan, muisteli miten kardinaali oli pidellyt
Marietan kättä ja taputellut sitä — niin outo riemu, omituinen
innostuksen ja haltioitumisen tunne täytti hänen sydämensä.
»Mikä taivaallinen vanhus!» ajatteli hän.
Puutarhassa kävelivät yhä vielä sisar Scholastica ja Emilia rinnan.
He pysähtyivät Peetrin tullessa puutarhaan ja Emilia virkkoi: »teidän
luvallanne, signore, on sisar Scholastica ottanut minut apulaisekseen.
Tulen tänne joka aamu ja istun sitten Marietan luona päivisin. Se
helpoittaa hiukan sisaren työtä, hänen kun täytyy valvoa öisin sairaan
luona.»
Sitten tuli Emilia joka aamu. Kulki puiston kautta ja astui virran
poikki tikapuuporrasta myöten, jonka Peetri oli jättänyt sinne
vakituista käyttöä varten. Ja pari kertaa viikossa illansuussa tuli
kardinaali keveissä vaunuissaan ja oltuaan hetken Marietan luona, vei
Emilian mukanaan kotiin.
Sairashuoneessa luki Emilia tavallisesti ääneen Marietalle tai auttoi
häntä rukousnauhan käytössä.
Marietta parani päivä päivältä. Parin viikon kuluttua saattoi hän
iltapäivisin noin tunniksi tai pariksi nousta vuoteesta ja istua
auringonpaisteessa puutarhassa. Ja sitten sisar Scholastica palasi
kotiin luostariinsa Venzonaan. Kolmannen viikon loppupuoliskolla
saattoi Marietta olla jalkeilla koko päivän. Mutta Gigin topakka
Karolina Maddalena hallitsi yhä sijaiskuningattarena keittiössä. Ja
Emilia tuli yhä edelleen joka aamu.
»Minkätähden ei herttuatar milloinkaan tule?» ihmetteli Peetri.
»Sietäisipä hänenkin tulla katsomaan Marietta-raukkaa.»
Niin usein kun hän ajatteli kardinaali Udeschiniä, läikähti hänen
sydämessään sama outo riemuntunne, joka oli hänet vallannut, hänen
jättäessään Marietan yksin herttaisen vanhuksen seuraan, kun tämä
ensi kerran kävi eukkoa katsomassa. Aluksi saattoi hän vain hyvin
ylimalkaisesti ja epämääräisesti tulkita tuon tunteen. »Hän on mies,
joka uudistaa uskomme moneen asiaan, joka herättää inhimillisyyden
meissä eloon.» Mutta vähitellen tämä tunne kiteytyi, otollisella
hetkellä löysi se itselleen ilmaisumuodon, joka ei enää ollut
epämääräinen.
Muutamana iltapäivänä oli hän juuri saattanut kardinaalin ja Emilian
heidän vaunujensa luo. Hän seisoi kotvan aikaa veräjällä ja katseli
poisvieriviä vaunuja.
»Tuossa vanhuksessa on todellakin jotakin taivaallista», ajatteli hän.
Yhä katsoen poisvieriviä vaunuja tapasi hän itsensä, kulkiessaan
puutarhaa kohti, lausumasta puoliääneen:
»_Et tiedä sinä, miten lähimmäisesi uskoa olet vahvistanut._»
Sanat, jotka pulpahtivat Peetrin huulilta, lausuttiin kardinaalille,
jonka hänen sielunsa silmä oli nähnyt, hänen mielikuvituksensa sivellin
piirtänyt. Nuo sanat kumpuilivat aivan itsestään, olivat hänelle
miltei yllätys, joku toinen tuntui ne lausuneen. Hänellä ei ollut
aavistustakaan, mistä hän ne oli ottanut, eikä hän myöskään muistanut,
kuka runoilija oli ne tekaissut. Emersonin sanojako ne olivat? Hän ei
ollut moneen vuoteen lukenut ainoatakaan Emersonin kirjoittamaa riviä.
Mutta koko illan soivat nuo sanat hänen korvissaan. Ja tuo sydämellisen
riemun ja hartauden tunne ei ollut hänestä enää niin oudon ihmeellistä.
Ja minä uskon, että tuo tuntemus yhä syventymistään syventyi.
Kun kardinaali seuraavalla kerralla saapui Villa Florianoon ja
ojensi Peetrille kätensä, ei tämä tyytynyt vain puristamaan sitä
englantilaiseen tapaan, niinkuin ennen oli tehnyt.
Kardinaali näytti hämmästyvän. Mutta sitten katseli hän silmänräpäyksen
Peetrin kasvoja terävästi ja tutkivasti ja hänen silmänsä kävivät
lempeiksi. Niistä säteili ihmeellisen kirkas loiste, ihmeellisen
puhdas, ihana valo.
»_Benedicat te Omnipotens Deus, Pater, et Filius, et Spiritus
Sanotus_», sanoi hän tehden ristinmerkin.