Sacr: Congr: Archiv; et Inscript: Praef:
Palazzo Udeschini.
Ja yläreunaan oli lyijykynällä kirjoitettu pienellä, vanhanaikaisella
käsialalla tavattoman sirosti ja selvästi:
»Kiittäen herra Marchdalea hänen ystävällisyydestään palauttaa
nuuskarasiani.»
»Hänen ruhtinaallinen korkeutensa kardinaali Udeschini on käynyt
täällä», sanoi Marietta juhlallisesti ja äänensävyssä oli hiukan
moitetta siitä, ettei Peetri ollut pysytellyt kotona.
»Eiköhän tämä selvitä asiaa», sanoi Peetri heiluttaen korttia.
»Tiedättehän te, että me englantilaiset olemme erittäin sukkelia
tekemään johtopäätöksiä.»
»Hän tuli vaunuissa», sanoi Marietta.
»Tosiaanko?» virkkoi hänen isäntänsä.
»Niin — aivan varmasti», vakuutti eukko.
»Oliko — oliko hän yksin?» kysyi Peetri, jonka sydämessä pieni toivon
kipinä alkoi syttyä.
»Ei, signorino. Ja sitten lisäsi eukko kerskailevan pöyhkeästi: »_Un
amplissimo porporato non va mai solo._»
Peetrin olisi pitänyt syleillä eukkoa tuon _amplissimo porporaton_
takia. Mutta hän oli itsekkäästi kiintynyt omiin mietelmiinsä.
»Kuka oli hänen seurassaan?» kysäsi hän ikäänkuin sivumennen,
teeskennellen välinpitämättömyyttä.
»Signorina Manfredi oli hänen kanssaan, vastasi Marietta vähääkään
aavistamatta kuinka pelkät sanat voivat pistää.
»Vai niin», sanoi Peetri.
»Hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä oli kovin pahoillaan, ettei saanut
tavata signorinoa», jatkoi Marietta.
»Niinkö —? Sääli miestä! Toivokaamme, että hänen mielipahansa aikaa
myöten haihtuu», sanoi Peetri ivallisesti.
»Olinkohan minä eilen vähän liiaksi äkkipikainen?» ajatteli hän sitten.
»Jos olisin viivähtänyt hetkisen, ei kardinaalin olisi tarvinnut
vaivautua tänne tänään — olisihan minun pitänyt ymmärtää, että hän
tulisi italialaisethan ovat niin kovin kohteliaita — ja jos olisin
viivähtänyt — jäänyt sinne tuokioksi — niin ehkä — mahdollisesti —»
Mahdollista mitä? Oi, ei mitään. Ja kuitenkin, jos hän olisi jäänyt...
olisi hän ainakin voittanut aikaa. Herttuatar oli jo alkanut heltyä.
Hän ei voinut tuon _jos_ sanan suhteen päästä mihinkään suoranaiseen
johtopäätökseen, mutta häntä hiukan kadutti, ettei hän ollut jäänyt,
hänen omatuntonsa soimasi häntä yltiöpäisyydestä. Ja kumma kyllä
virkistivät omantunnon soimaukset eloonherännyttä toivoa.
»Enpä eilen kunnollisesti tutkinut olosuhteita», sanoi hän.
Ja tästä tietysti johtui, että hänen jonakuna toisena päivänä oli ne
paremmin tutkittava.
Mutta hänen toivonsa oli vielä kovin heikko ja kituva ja mielensä yhä
vielä mustana.
»Signorino, te ette syö mitään», sanoi Marietta katsoen häneen
epäilevästi ja moittivasti.
»Enhän toki ole sanonutkaan syöväni», intti Peetri.
»Oletteko sairas, signorino?» kysyi eukko levottomana.
»En — en suinkaan; signorinonne voi sangen hyvin», vastasi Peetri.
»Silloin kai ruoka on huonoa?» Eukon oli äärettömän vaikea saada
suustaan tämä peloittava otaksuma ja jännityksellä odotti hän nyt
vastausta.
»Ruoka on erinomaista, jos uskaltaa arvostella sitä, vaikkei ole
syönyt sitä», sanoi Peetri. »Minä en salli, että minun keittäjätärtäni
panetellaan.»
»Ah-h-h!» Marietalta pääsi syvä helpoituksen huokaus.
»Vika ei ole signorinossa eikä ruoassa, vaan mailmassa, joka on vallan
kiperä», selitti Peetri surun voittoisena. »Aika on luisunut oikealta
tolalta. Sukupuolessa on jotain nurinkurista, se on uudistuksen ja
parannuksen tarpeessa.»
»Mikä sukupuoli?» kysyi Marietta.
»_Sukupuoli_», sanoi Peetri hymähtäen.
Kaunopuhujat ovat kaikki yksimielisiä siitä, että on olemassa vain
yksi sukupuoli: kaunis sukupuoli, ilkeä sukupuoli, hempeä sukupuoli,
julma sukupuoli. Me miehet emme muodosta mitään sukupuolta, olemme
vain joukon jatkona. Olemme vain — teidän välikappaleitanne ja
kisakalujanne — teidän sulkapallojanne, joita te mielivaltaisesti
mailanne avulla singahutatte minne milloinkin — teidän häilyvä häntänne
ja henkivartionne. Nainen meidät synnyttää, kapaloi ja kasvattaa,
nainen meitä hallitsee, nainen meidät pauloihinsa kiehtoo, tenhoo,
rohkaisee ja luotansa työntää, nainen meitä kiduttaa, kiusaa ja sortaa,
nainen meidät lopuksi kuolinvaatteisiin käärii. Miehen elämä, syntymä
ja kuolema pyörivät naisen ympärillä aivan kuin akselin. Olen aina
ollut _misantrooppi_, mutta nytpä olen vähällä tulla _misogyyniksi_.
Tahdotteko auttaa minua siihen?»
»Misogyyni?» Mikä se on, signorino?» kysäsi Marietta.
»Naisvihaaja», selitti Peetri, »henkilö, joka inhoo ja vieroo
naissukupuolta, henkilö, joka on heittänyt luotaan ruusunhohtoiset
silmälasit ja näkee naisen sinänsä ilman pettävän mielikuvituksen
väritystä ja hohdetta — hän on päässyt naisen olemuksen perille. Eikä
hänellä ole muuta neuvoa kuin ruveta naisvihaajaksi. Ainoastaan siten
voi pysyä haavoittumattomana. Se on varmaankin ainoa tepsivä keino.
Ollessani tänään kävelyllä, kiskoin muistini erinäisistä lokeroista
koko joukon teräviä mietelauselmia, jotka kaikki kohdistuivat naiseen
ja asetin ne johdonmukaiseen järjestykseen. Naisen turmeltunut makuhan
aikojen hämärässä sarastuksessa toi mailmaan synnin ja kärsimyksen.
Olihan Pandorakin nainen, Pandora, tuo ihana immyt, joka lippaastaan
päästi vapaaksi parven siivekkäitä kiusanhenkiä, jotka alituisesti
ahdistavat meitä. En tahdo johdattaa mieleennekään pyhän Johannes
Krysostomuksen kultaista vertauskuvaa muutamasta temppelistä ja siitä
mistä sen rakennuttaminen aiheutui. Mutta minä tahdon käydä asian
ytimeen ja kysyä onko totta, että »kaikki naiset ovat riitapukareita»,
niinkuin muuan runoilija suvaitsee sanoa.»
Marietta katseli kärsivällisenä taivasta kohti. Hän ei vastannut
sanaakaan.
»Kieli on naisen ase, samoin kuin nyrkki miehen», jatkoi Peetri jälleen
puhettaan. »Ja se on paljon vaarallisempi ase. Sanat eivät riko
luita — mutta ne särkevät sen sijaan sydämiä. Mutta ajatelkaa, jos
miehet olisivat likimainkaan yhtä kärkkäitä käyttämään nyrkkiään kuin
naiset terävää, myrkyllistä kieltään, kuinka raakoina ja hurjapäisinä
pitäisittekään heitä, ja miten paljon työtä saisivatkaan esivallan
edustajat! Kas siinä kunnon vanhoista mietelmistä muuan, joka juolahti
mieleeni kävellessäni. Kaikki naiset ovat samanlaisia — eivätkä nuo
elävät muotinuket suurestikaan eroa toisistaan — kas siinä toinen
mietelmä! Nainen on oikkujensa orja — hänen miehensä, lapsensa ja
palvelijansa ovat niiden uhreja — siinä kolmas. Nainen on kourallinen
neuloja, mies hänen neulatyynynsä. Kun nainen rakastaa, ei hän rakasta
miestä, vaan miehen imartelua; naisen rakkaus on hänen itserakkautensa
kajastusta. Mies, joka nai, kytkee itsensä kahleisiin. Avioliitto
on kuin lintuhäkki puutarhassa. Ulkopuolella olevat linnut pyrkivät
väkisin häkkiin, mutta häkkilinnut tietävät, ettei kenenkään tila ole
niin kadehdittava kuin ulkopuolella olevien lintujen. No, sanokaa
toki jotakin! Mitä arvelette asiasta? Neuvotteko minua rupeamaan
naisvihaajaksi?»
»En ymmärrä hölyn pölyä», sanoi Marietta.
»Tietysti ette ymmärrä», sanoi Peetri. »Kukapa voisi tällaista pötyä
ymmärtää? Siinähän se pahin pulma onkin. Jos vain voisi ymmärtää ja
uskoa, niin saavuttaisi mielen rauhan ja saattaisi alistua. Mutta voi
minua! En ole koskaan oikein uskonut ihmisen pahuuteen, enkä myöskään
voi uskoa, vaikka kuinka koettaisin, ettei naista kannata tavoitella.
Siksipä nyt näette minun sulavan kyyneleihin kykenemättömänä syömään
päivällistäni. Oi, ajatelkaapas», sanoi hän kiihkeästi, alkaen äkkiä
puhella englanninkieltä, »ajatelkaa, noin neljätoista päivää sitten,
noin kaksi pientä viikkopahasta sitten, istui _hän_ tässä keittiössä,
istui aivan kotiutuneena märissä vaatteissaan kaataen teetä meille
kaikille aivan kuin olisi hän ollut talon emäntä.»
Päivät vierivät. Peetri ei voinut käydä Ventirosessa — ainakin tuntui
hänestä siltä. Hän alkoi taas vanhaan tapaansa oleskella puutarhassa,
kuljeskella virran rantamaa pitkin ja nälkäisin ja valppain katsein
tähystellä linnaan päin. Virta hyrskyi ja kohisi, aurinko paistoi
täydeltä terältään, suihkukaivo solisi; lintuset lentelivät sinne
tänne omissa hommissaan, kukkaset levittivät sulotuoksujaan; Gnisi
törrötti synkkähahmoisena ja lännenpuoleinen luonto hymyili. Monte
Sfiorito koreili kaiken mailman väreissä — ei vain näyttäytynyt omissa
valkeissa tamineissaan. Kaikki oli entisellään — hän vain itse oli
muuttunut. Viikko vieri. Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt herttuatarta.
Ja kuitenkaan ei hän ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa
varalle.