Kardinaali Udeschini käyskenteli edestakaisin linnan terassilla lukien
rukouskirjaansa.
Beatrice istui terassin toisessa päässä valkoisen kangaskatoksen
siimeksessä tehden käsityötä.
Kotvan ajan kuluttua seisahtui kardinaali Beatricen läheisyyteen ja
sulki kirjansa pannen sormensa lehtien väliin merkiksi.
»Sinun naimisesi tulee olemaan suuri tappio Casa Udeschinille»,
huomautti kardinaali.
Beatrice katsahti setäänsä hämmästyneen näköisenä.
»Minunko naimiseni?» huudahti hän purskahtaen nauruun. »Olipa tuo
totisesti salama kirkkaalta taivaalta.
»Niin — sinun naimisesi», toisti kardinaali vakuuttavasti. »Sinä olet
vielä nuori nainen — tuskin kahdeksan kolmatta vuotta. Sinä menet
varmasti naimisiin. On oikeuden mukaista, että sinä menet naimisiin.
Ei sinulla ole taipumusta luostarielämään. Sentähden sinun pitää mennä
naimisiin. Mutta Udeschinin perheelle koituu siitä suuri tappio.»
»Eipä huolta huomenesta», sanoi Beatrice hilpeästi. »En ole ollenkaan
ajatellut naimista, enkä aijo koskaan mennä naimisiin.»
»_Il ne faut jamais dire à la fontaine, je ne boirai de ton eau_»
[Älä koskaan sano kaivolle: »sinun vettäsi en juo»], sanoi hänen
ylhäisyytensä »sulkumerkkien» syventyessä ja harmaitten silmien
säikkyessä veitikkamaisuutta. »Tavallisissa oloissa on avioliitto
maallikolle yhtä luonnollinen kuin aviottomuus hengelliselle säädylle.
Tietysti sinä menet naimisiin. Me olisimme kovin itsekkäitä, jos
vastustaisimme naimistasi. Tietysti sinun pitää mennä naimisiin, vaikka
perhe tuleekin siitä suuresti kärsimään — varsinkin minä. Olet minulle
rakas aivan kuin olisit omaa vertani. Unohdan aina, että sinä vain
nimellisesti olet veljentyttäreni.»
»Minä en koskaan mene naimisiin. Tapahtukoon mitä tahansa, mutta
minun tunteeni sinua kohtaan eivät milloinkaan muutu. Tiedäthän,
miten syvästi sinua rakastan.» Hän katseli setäänsä hymyillen hänelle
hellästi.» Sinä sanot, että vain nimellisesti olet setäni. Mutta
olethan sinä minulle enemmän kuin setä — olet ollut minulle isän
sijasta aina siitä saakka, kun jätin luostarin.»
Hymyhuulin kuiskasi kardinaali: »rakkahimpani! Minusta on kuitenkin
erittäin tärkeätä», jatkoi hän, »että sinä naimisiin mennessäsi, saat
hyvän miehen, miehen, joka sinulle soveltuu — joka sinua rakastaa, jota
sinä rakastat — jos mahdollista, miehen, joka ei kokonaan erota sinua
minusta, joka mahdollisesti myöskin hiukan pitää minusta. Murhe minut
hautaan veisi, jos ottaisit arvottoman.»
»Tuon vaaran minä kyllä luotani torjun olemalla naimisiin menemättä»,
selitti Beatrice.
»Älä turhia — kyllä sinä vielä menet naimisiin», sanoi kardinaali.
Ja muista, etten minä vastusta avioliittoasi — siinä tapauksessa
että tuleva miehesi on hyvä ihminen. Felipe on sitä paheksuva —
Guidon kasvot käyvät noloiksi — mutta ainakin minä puolestani tulen
kannattamaan sitä, jos olen vakuutettu siitä, että saat hyvän
miehen. Hyviä miehiä on kovin harvassa, ja hyviä aviomiehiä vieläkin
harvemmassa. En soisi näkeväni sinua naimisissa esimerkiksi jonkun
Rooman aatelistoon kuuluvan miehen kanssa. Siksi toivonkin, ettet ota
roomalaista. Sinun tulisi ennemmin naida joku omista maamiehistäsi.
Meidän tappiomme kävisi tietysti kaksi kertaa suuremmaksi, jos sinä
naimisiin mentyäsi jättäisit Italian. Mutta minä vakuutan sinulle —
jos hän mielestäni on sinun arvoisesi — että saat minusta luotettavan
liittolaisen.»
Hän jatkoi kävelyään ja avasi uudelleen rukouskirjansa.
Beatrice ryhtyi käsityötään ompelemaan. Mutta hänen oli kovin vaikeata
kiinnittää siihen huomiotaan. Tuon tuostakin pisti hän neulan
kankaaseen, työ valahti helmaan ja katseen harhaillessa laaksoon päin
vaipui hän mietteisiin.
»Miksi sanoi hän tuon kaiken minulle?» Tuo kysymys palasi yhä uudestaan
hänen mieleensä.
Hetken kuluttua sulki kardinaali rukouskirjansa ja pisti sen
taskuunsa. Luultavasti oli hän jo lukenut päivän tutkielmat. Hän
meni ja istuutui korituoliin suojakatoksen alle. Pöydällä olevien
kirjojen ja pikkukapineitten joukossa oli vesikarahvi ja muutama
lasi, hopeainen sokerirasia ja kristallimaljakko täynnä tuoreita
granaattiomenansiemeniä, jotka säihkyivät kuin hehkuvat rubiinit.
Kardinaali kaasi vettä lasiin, pani siihen sokeripalasen ja
lusikallisen granaattiomenansiemeniä, hämmensi sekoitusta, kunnes se
tuli ruusunpunaiseksi ja joi sen sitten pienin siemauksin.
»Mikä sinua vaivaa, Beatrice?» kysyi hän aivan odottamatta.
Beatrice katsahti kardinaaliin hämmästyneenä.
»Mitä sinä tarkoitat? Mikäpä minua vaivaisi?» »Niin», sanoi kardinaali,
»jokin sinua vaivaa. Sinä olet alakuloinen, hermostunut, sinä et ole
oma itsesi. Olen jo moniaita päiviä pannut sen merkille. Mikä painostaa
mieltäsi?»
»Ei niin mikään», vastasi Beatrice nopeasti, teeskennellen
vilpittömyyttä. »En ole itse huomannut olevani alakuloinen enkä
hermostunut.»
»Lokakuu on kohta tulossa», sanoi kardinaali. »Minun täytyy palata
Roomaan. Olen jo ollut liian kauan poissa sieltä. Ensi viikolla täytyy
minun lähteä takaisin. Mutta minun olisi kovin raskasta lähteä luotasi
tietäen sinun olevan pahoillasi.»
»Jos jokin voisi saattaa minut pahalle mielelle, niin olisi se ennen
kaikkea sinun lähtösi luotani», sanoi Beatrice hymyillen. Muuten
en ole alakuloisempi kuin tavallisestikaan. Eihän elämä ole niin
rattoisaa, että aina haluaisi laulaa ja tanssia — vai mitä? Mutta en
ole erikoisesti mistään pahoillani.»
»Hm —» sanoi kardinaali. Sitten tuokion kuluttua: »tulethan
marraskuussa Roomaan, tulethan»?
»Tulen — luultavasti marraskuun lopussa», vastasi Beatrice.
Kardinaali nousi paikaltaan ja alkoi taas käyskennellä edestakaisin.
Hetken kuluttua kuului pyörien rätinää rakennuksen nurkan takaa.
Kardinaali katsoi kelloaan.
»Kas tuossa ovat vaunut. Nyt minun täytyy lähteä tervehtimään tuota
vanhaa eukkorukkaa... Kuulehan», lisäsi hän hetken epäröityään,
»etköhän sinä lähtisi mukaani.»
Beatricen katse synkistyi.
»Mitä hyötyä siitä olisi?» kysäsi hän.
»Iloa siitä olisi vanhukselle, siitä olen varma. Ja onhan hän tavallaan
sinun alustalaisiasi. Minusta on sinun velvollisuutesi tulla. Ethän ole
ainoatakaan kertaa käynyt hänen luonaan hänen sairautensa aikana.»
»No niin, miten vain tahdot», sanoi Beatrice.
Itse oli hän aivan haluton. Mutta hän lähti kuitenkin pukeutumaan.
He nousivat vaunuihin, ajoivat kylän läpi ja sillan yli ja vaunujen
vieriessä suoraa valkoista tietä huvilaa kohti, huomautti kardinaali:
»herra Marchdale ei ole kovin pitkään aikaan käynyt Ventirosessa.»
»Niinkö—?» sanoi Beatrice välinpitämättömänä.
»Siitä on jo kolme viikkoa, jopa suunnilleen kuukausi», sanoi
kardinaali.
»Vai todellako?» sanoi Beatrice.
»Hänellä on tietenkin näihin aikoihin ollut hyvin paljon huolta, niin
ettei ole ehtinyt meitä ajatella», jatkoi kardinaali. »Hän on aivan
ihmeellisellä tavalla pitänyt huolta vanhasta palvelijattarestaan.
Mutta nyt kun tämä jo on melkein terve, voi hän vapaammin käyttää
aikaansa.»
»Niin voi», sanoi Beatrice.
»Kas siinäpä nuori mies, josta pidän kovin paljon. Hän on älykäs, hän
on hieno käytökseltään ja hänellä on taipumusta huumoriin, sellaiseen
sukkeluuteen, jota harvoin tapaa anglosaksilaisissa, se on miltei
latinalaisrotuista. Mutta sinä et enää näy olevan huvitettu hänestä.
Siitäkö syystä, että hänen käännyttämisensä näyttää mahdottomalta?»
»Kyllä minä myönnän, etten hänestä juuri suuria välitä. Eikä minulla
ole mitään toivoa hänen kääntymisestään.»
Kardinaali katseli sormustaan ja hymyili. Hän avasi nuuskarasiansa ja
veti kauan ja miettivän näköisenä nuuskaa sieraimiinsa.
»Kukapa tietää? Kukapa tietää, miten käynee?» sanoi hän. »On kovin
pitkä aika siitä, kun hän viimeksi kävi linnassa. Mutta nyt hän on
vapaa, entä jos kutsuisit hänet aamiaiselle tai päivälliselle jonakuna
päivänä?»
»Miksikä niin?» kysäsi Beatrice. »Jollei hän käy Ventirosessa, on syy
arvattavastikin siinä, ettei käynti huvita häntä. Jos häntä huvittaa
käydä, niin hän kyllä voi tulla kutsumattakin. Kyllä hän tietää, että
hän saattaa käydä täällä milloin vain häntä haluttaa.»
»Mutta olisi kohteliasta, olisi vieraanvaraista kutsua häntä
aterialle», esitti kardinaali.
»Hän joutuisi silloin tukalaan asemaan. Joko olisi hänen pakko vastoin
tahtoaan noudattaa kutsua tai kieltäytyä sitä noudattamasta ja siten
esiintyä epäkohteliaana», virkkoi Beatrice. »Minun mielestäni huomaa
selvästi, ettei hän viihdy Ventirosessa.»
»_Bene_», sanoi kardinaali. »Tee miten itse tahdot.»
Kun he saapuivat Villa Florianoon, ei Peetri ollut kotosalla.
»Hän on lähtenyt Spiaggiaan koko päiväksi», ilmoitti Emilia.
Beatrice näytti sekä vapautuneelta että pettyneeltä, niin ainakin
kardinaali kuvitteli mielessään.
Marietta istui auringonpaisteessa puutarhan suojaisessa sopukassa.
Beatricen jutellessa hänen kanssaan, käyskenteli kardinaali
edestakaisin puutarhan käytävillä.
Peetrin puutarhapöydällä sattui olemaan avattu kirja nurinpäin
käännettynä.
Kardinaali huomasi kirjan. Hän pysähtyi, katseli ympärilleen
nähdäkseen oliko ketään lähettyvillä. Hän avasi nuuskarasiansa ja otti
hyppysellisen nuuskaa. Tuokion näytti hän mietiskelevän jotakin ja
suupielen piirteet kävivät kovin teräviksi. Lopuksi kätki hän nopeasti
ja salaa, melkein kuin olisi tehnyt jonkin rikoksen, nuuskarasian
avatun kirjan alle.
Kotimatkalla pisti kardinaali kätensä taskuunsa.
»Voi surkeutta!» huudahti hän. »Olen taaskin hukannut nuuskarasiani.»
Hän pudisti päätään onnettoman näköisenä. »Minähän yhäti vain hukkaan
sen.»
»Tiedätkö varmasti, että sinulla oli se mukanasi?» kysyi Beatrice.
»Muistan varmasti, että minulla oli se. Olisin jo ennen kaivannut sitä,
jos olisin jättänyt sen kotiin. Minä varmaankin kukkasin sen herra
Marchdalen puutarhaan.»
»Siinä tapauksessa saat sen kyllä takaisin», sanoi Beatrice.
Peetri oli luullakseni lähtenyt Spiaggiaan tavatakseen rouva O'Donovan
Florencen; mutta painettu vierasluettelo ilmoitti hänelle, että
asianomainen jo pari viikkoa sitten oli matkustanut pois. Peetrin
palatessa kotiin huvilaan kertoi Marietta kovin ylpeän näköisenä, että
hänen ylhäisyytensä herttuatar di Santangiolo oli käynyt siellä.
»Vai todellako?» sanoi Peetri kevyesti. (Luulenpa että hänen sydämensä
kuitenkin tuokioksi lakkasi sykkimästä.)
»Ang», sanoi Marietta. »Hän oli hänen korkean ylhäisyytensä
ruhtinas-kardinaalin seurassa. He tulivat ajaen vaunuissa. He viipyivät
täällä puolituntia. Hän oli kovin ystävällinen.»
»Vai niin. Oliko hän ystävällinen? Sepä hauskaa.» »Hänen pukunsa oli
kovin korea», sanoi Marietta. »En vähääkään epäile sitä», sanoi Peetri.
»Signorina Emilia ajoi yhdessä heidän kanssaan kotiin.»
»Kas vain, miten paljon uutisia», huomautti Peetri.
Hän meni puutarhapöytänsä luo ja otti kirjansa.
»Miten helkkarissa on tuo joutunut tänne?» ihmetteli hän huomatessaan
nuuskarasian.
Totta tosiaankin, olipa sillä merkillinen paikka. Kardinaali voi
tietysti sattumalta hukata nuuskarasiansa, sehän on päivänselvää. Mutta
vaikkapa koko kardinaalikunta yhteisesti olisi hukannut nuuskarasian,
niin tuskinpa se kuitenkaan omasta painostaan olisi voinut tunkeutua
avoinna olevan kirjan kansien läpi jättämättä jälkeäkään kulustaan.
»Kiinteän kappaleen on mahdoton puhkaista toinen kiinteä kappale
aikaansaamatta rikkoontumista — sen opin minä koulussa», ajatteli
Peetri.
Siitä ilmenee, että joku tahallaan on nuuskarasian sinne pannut.
Mutta kuka?
Itsekö kardinaali? Mutta kuinka ihmeessä?
Emilia? Hullutusta.
Marietta? Mieletöntä.