Pistän pillit pussiin ja palaan kotiin Englantiin »kiireimmän kautta».
Kuitenkaan hän ei pistänyt »pillejä pussiin» — eikä ryhtynyt
minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa varalle.
»Toivon on vaikea kuolla», sanoo muuan tarkkanäköinen, ranskalainen
sanomalehtimies.
Peetri uskoi toivon saaneen kuoliniskun sinä iltapäivänä. Mutta iltaan
mennessä alkoi se jo elpyä. Se oli kovin heikonlainen ja kituva,
mutta eloa siinä oli. Se ilmeni kenties vain siinä, että jokin hämärä
tuntemus kielsi häntä palaamasta noin päätäpahkaa Englantiin, niinkuin
hän vihan ensi vimmoissa ja epätoivon tuskassa oli aikonut. _Piano,
piano_! Viisaampaa oli tietenkin toimia hitaasti, järkevämpää olla
kiirehtimättä.
Mutta hän ei ollut onnellinen — kaukana siitä. Yö oli kauhea ja aamu
tapasi hänet tuskallisen rauhattomana. Hän kulki melkoisia matkoja —
ensin puutarhassa, mutta kun hän ei enää ijänikuisesti sietänyt nähdä
noita samoja puita ja pensaita, meni hän kylään ja kulki rantatietä
poppelipuitten siimeksessä seuraten kohisevaa Acoa, joka vähitellen
kelmeni ja laajeni. En tosiaankaan tiedä, montako riemutonta ja
palkatonta penikulmaa hän vaelsi.
Kun hän päivällisaikaan saapui kotiin väsyneenä ja pölyisenä, ojensi
Marietta hänelle kauneimmalla tarjottimellaan käyntikortin ja eukon
silmät loistivat kerskailevasta ylpeydestä.
Käyntikortti oli tavallista kokoa paljon suurempi ja näytti osapuilleen
tämän muotoiselta: