Ja aivan kuin immyt ballaadissa tervehti herttuatar Peetriä
hämmästyksen kummin katsein.
Ainakin saattoi tästä katseesta, joka tuijotti kohotettujen
silmäkulmien alta, ja jossa ei hymyn varjoakaan väikkynyt, lukea hänen
ääneen lausumiensa tervehdyssanojen ohella mykän kysymyksen: »miksi on
hän tullut?»
Sinä, arvoisa lukijani ja minä ja rouva O'Donovan Florence tuntien
asianlaidan olisimme pikemminkin luulleet hänen katseensa ilmaisevan
hermostunutta pelkoa. Ainakin oli se sellainen, että se ehkäisi Peetrin
kiihkeän aikomuksen. Hänessä jokin kieli katkasi tai höltyi ja hän
käsitti, ettei tulinen rakkaudentunnustus nyt ollut paikallaan.
Ja sitten sattui kohtaus, joka oli kovin koomillinen ja lapsekas —
asianomaiset ovat varmaankin jälestäpäin sitä kohtausta muistellessaan
monesti makeasti nauraneet, vaikka ainakin Peetrin kannalta
katsoen siihen silloin koomillisuuden ohella sekoittui hyvä annos
traagillisuutta.
Peetri tapasi herttuattaren leveällä hiekoitetulla ajotiellä aivan
suuren eteisoven edustalla. Hänellä oli hattu päässään ja hansikkaat
kädessään aivan kuin olisi hän lähdössä jonnekin. Peetristä hän
näytti hieman kalpealta; hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat
ja totisemmat. Hänen katseessaan kuvastui kuin kuvastuikin kylmää
hämmästystä tai hermostunutta pelkoa — miten asian ottaa — eikä hänen
käytöksensä ollut enää ollenkaan ystävällistä. Hänen esiintymisensä ei
suinkaan vaikuttanut rohkaisevasti. Hänessä ei ollut rahtuakaan tuota
entistä avomielistä, veitikkamaista ja hyväntahtoista herttaisuutta.
Hänessä oli jotakin jäykkää, suljettua ja pidätettyä.
»En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä sellaisena», ajatteli Peetri
katsellessaan hänen kalpeita kasvojaan ja tummia totisia silmiään. »Hän
on ihanampi kuin koskaan ennen. Eikä minulla ole toivon kipinääkään.»
»Hyvää päivää, herra Marchdale», virkkoi hän hymyilemättä ja näytti
siltä kuin olisi odottanut Peetrin sanovan asiansa. Hän ei ojentanut
kättään, mutta siinä suhteessa olisi hän voinut puolustautua sillä,
että hänen oli mahdoton sitä tehdä, koska hänellä toisessa kädessä oli
päivänvarjostin ja toisessa koruommeltu silkkinen laukku, jota naiset
käyttävät taskun asemasta.
Ensi hetkessä tunsi Peetri pettymystä, mutta sitten jonkinlaista
suuttumusta. Millä oikeudella hän vastaanotti hänet tuolla tavalla
— aivan kuin olisi hän ollut tunkeileva muukalainen. Olisivathan jo
tavallinen kohteliaisuus ja oikeus vaatineet, että hän olisi olettanut
pätevien syitten aiheuttaneen Peetrin tulon.
Ja sitten Peetrin ollessa kiukkunsa vallassa tuo hullunkurinen kohtaus
alkoi.
Pyrkiessään osaltaan esiintymään yhtä suljetun hillitysti
kuin herttuatarkin, sanoi hän: »satuin tässä kulkemaan teidän
ristikkoveräjänne ohi, löysin tämän tienviereltä ja rohkenin itse tulla
tuomaan sen teille.»
Ja Peetri ojensi herttuattarelle kardinaalin nuuskarasian, jonka tämä
saattoi ottaa vastaan, vaikkakin hänellä ennestään oli niin paljon
kannettavaa.
»_Rohkenin_!» ajatteli Peetri hampaitaan kiristellen. »Todellakin
sattuva sana! Hän olisi kai suonut minun jättävän sen vartijalle
veräjätupaan. Ehkä hänen mielestään jo liiaksi hätäilin nostaessani sen
maasta.
Ja Peetrin kiukku kasvoi kasvamistaan.
»Tepä olitte ystävällinen», sanoi herttuatar. »Setäni ei voinut
ymmärtää, minne hän oli sen hukannut.»
»Mikä onni siis minulle, että sain palauttaa sen omistajalleen», sanoi
Peetri.
Hetken vaitiolon jälkeen — herttuatar ei nimittäin sanonut sanaakaan,
tarkasti vain nuuskarasiaa aivan kuin olisi se ollut hänelle ihkasen
uusi — nosti Peetri hattuaan ja kumarsi aikoen poistua lehtikujaa
myöten.
»Oi, setäni tahtoo tietysti kiittää teitä», huudahti herttuatar
katsahtaen ylös hämmästyneenä. Peetrin käytös oli hänelle yllätys.
»Ettekö suvaitse käydä sisään?» Minä — minä käyn kysymässä, onko setäni
tavattavissa.»
Herttuatar liikahti aivan kuin olisi aikonut lähteä asuinrakennukseen.
Hän oli jo käynyt hiukan ystävällisemmäksi.
Mutta mikäli herttuatar suli, sikäli jähmettyi ja jäykistyi Peetri
vihassaan. »Käyn kysymässä, onko setäni tavattavissa.» Nuo sanat
loukkasivat Peetrin korvaa. Ja mahdollisesti ei tuo lauselma ollutkaan
niin varsin paikallaan. Mutta ehkäpä herttuatarraukan oli vallannut
hermostunut pelko —?
»Älkää mitenkään häiritkö kardinaali Udeschiniä», sanoi Peetri erittäin
arvokkaasti. »Ei todellakaan kannata, Sehän on aivan mitätön asia.»
Mikäli Peetri jäykkeni, sikäli herttuatar heltyi.
»Niin, mutta sedästäni ja meistä muista se ei ole mikään mitätön asia»,
sanoi herttuatar ja hänen huulillaan väikkyi jo hymyn varjo. Olemme
etsiskelleet sitä joka sopukasta ja pelkäsimme sen joutuneen hukkaan
ikiajoiksi. Se on varmaankin pudonnut setäni taskusta hänen ollessaan
kävelyllä. Hän tahtoo tietysti itse kiittää teitä.»
»Kiitosta olen jo saanut riittämiin asti», sanoi Peetri. — Pahaksi
onneksi me usein, pyrkiessämme esiintymään arvokkaasti, käyttäydymmekin
jäykän kömpelösti.
Ja Peetri teki tämän naurettavan kohtauksen vieläkin naurettavammaksi
— unohtumattoman naurettavaksi — nostaessaan uudelleen hattuaan ja
poistuessaan.
»Miten suvaitsette», sanoi herttuatar äänenväreellä, joka ei enää
osunut Peetrin korvaan. Jos hän olisi sen kuullut, olisi hän ehkä
palannut takaisin ja paljon olisi ehkä tapahtunut. Minä puolestani
uskon, että äänensävyssä oli myöskin mielipahaa eikä vain uhmaa.
Herttuatar seisoi tuokion paikallaan ja hänen tummat, totiset silmänsä
seurasivat Peetriä tämän kulkea tallustellessa lehtokujaa myöten.
Viimein teki hän pienen mielipahan? uhman? kärsimättömyyden? liikkeen —
ja hävisi asuinrakennukseen.
»Tässä on nuuskarasiasi», sanoi hän kardinaalille.
Vanhus siirsi syrjään rukouskirjansa hän oli istunut avonaisen ikkunan
ääressä lukemassa päivän rukouksia — hymyili, otti nuuskarasiansa ja
hiveli sitä hellästi sormellaan. Sitten ravisteli hän sitä, avasi sen
ja otti hyppysellisen nuuskaa.
»Mistä sen löysit?» kysäsi hän.
»Tuo herra Marchdale löysi sen tienviereltä puiston veräjien
ulkopuolelta. Sinä kai hukkasit sen aamulla ollessasi Emilian kanssa
kävelemässä.
»Tuo herra Marchdale?» huudahti kardinaali. »Mikä omituinen sattuma.»
»Mikä sattuma?» kysyi Beatrice.
»Niin, eikö minun oikeastaan ole kiittäminen herra Marchdalea koko
nuuskarasiasta?»
»Niinkö arvelet? Minäpä luulin, että sinä olit siitä kiitollisuuden
velassa minulle.»
»Niinpä niinkin», sanoi kardinaali ja veitikan piirteet suupielessä
syvenivät, »mutta muistathan, että sain sen palkinnoksi, kun lupasin
yhtyä kanssasi salaliittoon käännyttääksemme hänet. Asiasta toiseen,
miten käännytystyösi edistyy?»
Kardinaali katsahti veljentyttäreensä mielenkiintoisena.
»Se ei edisty ollenkaan. Minulla ei ole mitään toiveita», sanoi
Beatrice äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän oli hieman hermostuneen
ärtyisellä tuulella.
»Todellako —?» sanoi kardinaali.
»Ei pienimpiäkään», sanoi Beatrice.
»Minä kun luulin, että hänessä oli kääntymisen »oireita».
»Erehdyit. Niitä hänessä ei koskaan ole ollut. Hän on hyvin ikävä ja
typerä ihminen. Hän ei ole käännyttämisen arvoinen», selitti Beatrice
empimättä.
»Sepä surkeata!» sanoi kardinaali.
Hän tarttui jälleen kirjaansa. Mutta tuon tuostakin keskeytti hän
lukemisensa ja katsahti ulos ikkunasta ja otsan kurtut osoittivat, että
hän mietiskeli jotakin. Sitten pudisti hän merkitsevästi päätään ja
nuuskasi.
* * * * *
Peetri kulkea tallusteli lehtikujaa myöten mieli mustana ja sydän
sairaana.
Herttuattaren kopea käytös oli surmannut kaikki toiveet ja samalla
myöskin kipeästi loukannut hänen miehistä ylpeyttään. Peetri tunsi
itsensä nolatuksi ja nöyryytetyksi. Tosin oli herttuatar loppupuolella
hiukan heltynyt. Mutta katse, jonka hän tervehtiessään oli Peetriin
luonut, pisti — kasvojenilme, joka osoitti miten hän odotti, että
Peetri sanoisi asiansa, kidutti — ja molemmat syöpyivät sydämeen.
Hän oli suuttunut herttuattareen, suuttunut olosuhteisiin ja elämään,
suuttunut itseensä.
»Minä olen houkkio — kaksinkertainen, kolminkertainen houkkio», sanoi
hän. Houkkio kun koskaan olen ajatellut häntä; kaksinkerroin mieletön
kun olen ajatellut häntä niin usein; kolminkerroin, nelinkerroin,
viisinkerroin hölmö, kun hetkeäkään olen mielessäni kuvitellut tästä
jotakin koituvan. Olen tuhlannut aivan liiaksi aikaa. Voitto on paras,
tappion tieto lähinnä paras. Tunnustan tappioni. Pistän pillit pussiin
ja palaan kotiin Englantiin kiireimmän kautta.»
Synkkänä katseli hän tuttua laaksoaan ja vannoi pyhästi, ettei
milloinkaan palaisi takaisin.
Olympoon jumalten nauru kajahti nyt varmaankin.