Pukeutuessaan seuraavana aamuna, alkoi Peetri pilkata kulunutta yötä.
»Voi sinua paljastettua petturia, sinua verekseltä kiinni saatua
veitikkaa!» huudahti hän. »Sinä elät neuvonantajanimesi kustannuksella
— vain siitä syystä me sinua siedämme. _La nuit porte conseil!_ — yö
tuo neuvon —: mutta mitä neuvoja sinä olet tuonut minulle? Ja minä
kun juuri tällä hetkellä kipeästi kaipaan neuvoja. Menenkö hänen
luokseen iltapäivällä ja uskon hänelle salaisuuteni — vai enkö? Sinä
olet jättänyt minut samaan tilaan, jossa minut tapasit — samalle
epäröivälle, vapaalle ja puolueettomalle kannalle. Sinäpä olet
luotettava neuvonantaja, sinä!»
Hän seisoi pukupöytänsä ääressä ja suki tukkaansa. Kuvastimesta
murjottivat hänelle hänen omat synkät kasvonsa. Äkkiä muuan ajatus iski
häneen.
»Joka tapauksessa lähdemme nyt aamulla Spiaggiaan ja leikkautamme
tukkamme», päätteli hän.
Hän käveli sitten kylään joutuen juuri ajoissa omnibukseen, joka
kello kymmeneltä lähti Spiaggiaan. Kun tukka oli leikattu, lähti
Peetri Hotel de Russiehin ja söi aamiaista puutarhassa. Aterioituaan
meni hän tietysti Kasinon alueelle ja käyskenteli edestakaisin
iloisen ihmisvirran mukana, joka liikkui rantapenkereellä. Naisten
valkoiset puvut, värikkäät hatut ja päivänvarjostimet näyttivät
liikkuvilta, suunnattoman suurilta kukkasilta. Soittokunta säesti
reippaasti ihmisäänten pirteätä sorinaa — italian-, englannin- ja
saksankieltä puheltiin sekaisin. Puhtaan ilman tärvelsivät vieraat
tuoksut — naisten hajuvedet ja miesten tupakansavut. Tunturijärven
tummansininen vesi värähteli vienon tuulen sitä kosketellessa ja
säihkyi auringonpaisteessa, ja Monte Sfioriton lumihuiput näyttivät
olevan aivan lähellä — luulipa melkein voivansa ojentaa keppinsä ja
kirjoittaa lumeen nimensä... Täällä toi sattuman oikku Peetrin tielle
rouva O'Donovan Florencen.
»Kas vain, hyvää päivää», sanoi hän ojentaen kätensä Peetrille.
»Hyvää päivää», vastasi Peetri.
»Kaunis päivä tänään.»
»Erittäin kaunis.»
»Kertoisinko teille jotakin?»
»Kertokaa vain.»
»Voinko aivan varmasti luottaa teihin?» Ja rouva O'Donovanin tutkiva
katse kiintyi epäilevänä Peetriin.
»Koettakaa, niin saatte nähdä.»
»No niin, sanonpa sitten teille, että minun kauheasti on tehnyt mieleni
istahtaa pöydän ääreen ja tilata kahvia. Mutta kun ei minulla ollut
miehistä seuraa, en uskaltanut.
»Tehkää hyvin», sanoi Peetri tehden kohteliaan kädenliikkeen. Ja
vei sitten rouva O'Donovan Florencen ympyriäisen marmoripöydän
ääreen. »Kaksi kuppia kahvia, olkaa hyvä», sanoi hän korealle
tarjoilijaneidille, joka kiirehti heidän luokseen. Tällä oli
sirotekoiset, hopeaiset kaulakoristeet, korvarenkaat, soljet sekä
silkkiset, tulipunaiset päähineet ja esiliinat.
»Odottakaahan hieman», sanoi rouva O'Donovan Florence. »Ei kahvin
pisaraakaan minulle. Haluaisin appelsiinijäätelöä, jos suvaitsette.
Kahvi oli vain vertauskuva — tarkoitin yleensä keveitä virvokkeita.»
Naurahtaen antoi Peetri uuden määräyksen.
»Näettekö noita kolmea pienokaista, jotka leikkivät tuolla
wellingtoniapuun siimeksessä hoitajattarensa kanssa?» kysyi rouva
O'Donovan Florence.
»Tuoko pieni valkeapukuinen tyttö ja nuo molemmat pojat?»
»Aivan niin. He ovat minun lapsiani.»
»Todellako?» huudahti Peetri ja hänen äänensävynsä osoitti vilkasta ja
harrasta mielenkiintoa. Ja sehän on useimmiten tapamme, kun vanhemmat
alkavat puhua lapsistaan.
»Vakuutan kunniasanallani», sanoi tuo pirteä irlantilainen rouva.
En kerro sitä kehuakseni, vaan aivan yksinkertaisesti osoittaakseni
teille, etten ole aivan yksin ja turvaton. Mutta asiasta toiseen.
Hotellissamme on muuan amerikkalainen, joka kertoo kaikille, jotka
vain viitsivät kuulla, että tuo puu tuolla on _washingtonia_ ja sättii
kyynelsilmin englantilaisia, jotka ovat olleet siksi hävittömiä, että
ovat muuttaneet Washingtonin Wellingtoniksi. Mies on kunnioitettavan
näköinen ja hänellä on täysikasvuisia tyttäriä, siksipä luulen, että
hän kenties on oikeassa?»
»Mahdollisesti», sanoi Peetri. »Onhan puu kotoisin Amerikasta.»
»Oli sen asian laita miten tahansa, mutta se ainakin on varma, että
te englantilaiset olette kylmäverisimmät otukset pohjoisen napapiirin
eteläpuolella.»
»Niinkö —? Olemmeko —?» sanoi Peetri epäillen.
»Olette kuin olettekin», sanoi rouva O'Donovan Florence surumielisesti.
»Siinä tapauksessa ei veremme lämpömäärä merkitse mitään», vastasi
Peetri. »Onhan yleisesti tunnettua, että me olemme lämminsydämisiä.»
»Tosiaanko!» huudahti rouva O'Donovan Florence. »Silloinpa tuo
yleisesti tunnettu asia on hyvin harvojen tiedossa ja teidän lämpönne
kovin viileätä.»
Peetri nauroi.
»Te olette kovin varovaisia ja viisaita. Te olette järkenne orjia. Pää
hallitsee teitä, eikä sydän. Te ette juuri ole laskukoneita paljoa
paremmat. Onko milloinkaan esimerkiksi kuultu, että te olisitte panneet
taivaan ja maan ja kaikki mitä niiden välillä on alttiiksi jonkun
äkkinäisen, ajattelemattoman mielijohteen vuoksi?
»Eipä usein», myönsi Peetri.
»Siinä te istutte jäykkänä kuin mikäkin kuvapatsas ja myönnätte sen
silmiänne räpäyttämättä», sanoi rouva O'Donovan Florence moittiva sävy
äänessä.
»Englantilaisenahan minun on pakko näyttää siivolta ja itsekylläisen
tyytyväiseltä, eikö niin?»
»Olette oikeassa», myönsi nuori rouva. »Tahtoisinpa mielelläni tietää»,
jatkoi hän oltuaan kotvan aikaa vaiti mietteisiinsä vaipuneena,
»hyökkäisittekö te tuhoten sen henkilön kimppuun, joka uskaltaisi antaa
teille hyväntahtoisen neuvon?»
»Istuisin jäykkänä kuin kuvapatsas ja kuuntelisin silmiäni
räpäyttämättä», vakuutti Peetri.
»No, sanokaahan minulle sitten», alkoi rouva O'Donovan Florence ja
kumartuen vähän lähemmäksi kuiskasi: »miksikä ette rohkaise mieltänne
ja kysy häneltä?»
Peetrin silmät repesivät suuriksi.
»Seuratkaa neuvoani — ja kysykää», sanoi pirteä irlantilainen rouva.
»_Mitä_ minun pitää kysyä?» sanoi Peetri hämmentyneenä.
»Kysykää häneltä tahtooko hän mennä teidän kanssanne naimisiin»,
vastasi rouva O'Donovan Florence ystävällisesti. Ja antamatta
Peetrille aikaa ajatella mitä vastata, huudahti hän ihastuneena:
»osasinpa oikeaan! Teidän punastumisenne todistaa sen. Olettepa kaunis
kuvapatsas! »He eivät rakasta, jotka eivät rakkauttaan ilmaise»,
sanotaan. Mutta te näytätte sen jokaiselle, joka viitsii teitä
tarkata. Teidän silmänne ilmiantavat teidät joka kerta kun katsotte
_häneen_. Olin tuskin tarkastanut teitä kahta minuuttia, kun jo tunsin
salaisuutenne aivan kuin olisitte sen minulle uskonut. Mutta mikä
kahlehtii kieltänne? Ettehän te toki voi vaatia, että _hän_ kosii.
Kutsukaa vain minua »hävittömäksi» irlantilaiseksi, jos teitä haluttaa
— mutta miksikä ihmeessä, ette lankea hänen jalkainsa juureen ja
rohkeasti kysy, huoliiko hän teistä?»
»Mitenkä minä uskaltaisin?» sanoi Peetri koettamattakaan peittää
totuutta. On hyvin luultavaa, että hän pikemmin oli mielissään kuin
pahoillaan tuon irlantilaisen rouvan »hävittömyydestä».
»Mikä teitä estäisi?»
»Kaikki», vastasi Peetri.
»Kaikki ei merkitse mitään. Sanokaahan mikä?»
»Hyvä rouva. Ensiksikin on hän inhoittavan rikas.»
»Ei, menkää nyt pellolle!» huudahti tuo hyvä rouva kiivaasti. »Mitä on
rahoilla tekemistä rakkauden kanssa, Tuo on niin aitoenglantilaista —
oikeita kylmäverisiä laskelmia! Te kytkette luonnolliset mielijohteenne
kahleisiin, aivan kuin olisivat ne vaarallisia eläimiä. Hänen rahansa
eivät estäneet teitä joutumasta hänen sulojensa pauloihin. Minkätähden
estäisivät ne teitä tunnustamasta hänelle rakkauttanne?»
»Yhteiskunta on yleensä taipuvainen leimaamaan onnenonkijaksi köyhän
miehen, joka kosii rikasta naista», sanoi Peetri.
»Viis minä yhteiskunnan mielipiteistä», sanoi rouva O'Donovan Florence.
Teidän ei tarvitse välittää mistään muusta kuin ihailemanne naisen
mielipiteestä. Minä olin myöskin rikas perijätär ja uskon totta
tosiaan, ettei Teddy O'Donovan kosiessaan minua omistanut korkkiruuvia
enempää tässä mailmassa. Älkää rahtuakaan välittäkö hänen kolikoistaan.»
Peetri naurahti.
»Tupakoivathan herrat tavallisesti juotuaan kahvia. Minun puolestani
saatte mielellänne sytyttää sigaretin. Voitte silloin paremmin
säilyttää mielenmalttianne.»
»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri ja pisti tupakaksi.
»Sitä näytte kyllä tarvitsevan, kun voitte tuolla tavalla lörpötellä
hänen rahoistaan. Voin teille kertoa — ehkä se hieman lohduttaa
teitä — ettei hänen tuleva miehensä siinäkään tapauksessa että hän
on onnenonkija hyvin paljoa tule kostumaan hänen rahoistaan, sillä
suurimman osan uhraa hän hyväätekeviin tarkoituksiin ja uskonpa, että
hän vuosittain käyttää vain pari tuhatta puntaa omiin tarpeisiinsa.»
»Todellako?» sanoi Peetri. Ja ensi hetkessä tuo tieto tuntui hänestä
jossain määrin lohduttavalta.
»Niin, voitte arvioida hänet kahdentuhannen punnan omistajaksi
vuodessa», sanoi rouva O'Donovan Florence. Sen verran kai itsekin
omistatte. Se este siis häviää.»
Toivon välke, joka silmänräpäyksen oli leimahtanut, sammui jälleen.
»Onnettomuudeksi on muitakin esteitä», huomautti Peetri synkän
näköisenä.
»Nimittäkää ne», pyysi rouva O'Donovan Florence.
»Hänen ylhäinen säätynsä.»
Peetrin vilkas neuvonantaja osoitti kiivaalla kädenliikkeellä
halveksimistaan.
»Hänen säätynsäkö?» huudahti hän. »Mitäpä hänen säädystään! Mitä
merkitsee sääty rakkauden rinnalla? Nainen on vain nainen nimittäköön
itseään herttuattareksi tai meijeritytöksi. Nainen, jolla on hiukankin
omaa tahtoa, menee naimisiin vaikka pankkimiehen kanssa, jos hän
rakastaa häntä. Mies on mies.
»Älkää välittäkö _tuon enempää_ hänen ylhäisestä säädystään.»
Ja rouva O'Donovan Florence säesti sormien näppäyksellä sanojaan.
»Oletan, että tiedätte minun olevan protestantin», sanoi Peetri.
»Oletteko —? Voi pimitettyä sieluraukkaa! Mutta siitä pulmasta päästään
helposti. Menkää paikalla ja antakaa kastaa itsenne.» Ja hän viittasi
kädellään kaupunkiin päin, aivan kuin olisi hän suositellut tuon pyhän
toimituksen välitöntä suorittamista.
»Pelkäänpä, ettei tuohesta tule takkia»... virkkoi Peetri naurahtaen.
»Tuleepa kylläkin!» huudahti rouva O Donovan Florence. »Te seisotte
vain hievahtamatta papin pirskoittaessa päällenne pyhää vettä.
Ettehän te suinkaan», lisäsi hän intoilevalla epäjohdonmukaisuudella,
»aijo antaa niin mitättömän asian kuin rakkauden naiseen estää teitä
tunnustamasta tosi-oppia.»
»Jospa vain uskoisin sen totuuksiin», huomautti Peetri yhä hymyillen.
»Kuka käskee teitä niitä epäilemään? Ja toiseksi on aivan yhdentekevää
uskotteko vai ette. Muistan koulutyttönä aina epäilleeni Euklideen
väittämien todenperäisyyttä, mutta esitin ne kuitenkin iloisen
rohkeana, saadakseni hyvät arvosanat. Ja matematiikan ikuiset totuudet
pysyivät järkkymättöminä minun epäilyksistä huolimatta.»
»Te puhutte varsin älykkäästi», naurahti Peetri. »Mutta pahin pulma
on se, että vaikka olisinkin kymmenkertaisesti katolilainen, ei hän
sittenkään huolisi minusta. Mitä se siinä tapauksessa hyödyttäisi?»
»Eihän mies koskaan voi tietää, huoliiko nainen hänestä vai eikö,
ennenkuin hän on kosinut. Vaikka nainen vastaakin kieltävästi, niin ei
sittenkään ole syytä epätoivoon. Oma mieheni kosi minua kolme kertaa ja
kolme kertaa annoin hänelle rukkaset. Sitten alkoi hän sepitellä runoja
— ja minä huomasin, että oli olemassa vain yksi keino, jolla saisin
hänet luopumaan siitä. Niin me menimme naimisiin. Kosikaa ja kosimasta
päästyänne kosikaa yhä uudelleen. Runojen sepittämistä voitte sitten
käyttää viimeisenä hätäkeinona.
»Kas niin», sanoi nuori rouva nousten paikaltaan, »olen puhunut
suuni puhtaaksi ja jätän teidät oman onnenne nojaan. Minun täytyy
palata hotelliin ryhtyäkseni oikeudenkäyntiin. Tuolla ruohikossa
leikkivien pienokaisteni, vaikka he näyttävätkin kovin viattomilta,
on onnistunut rikkoa arkihuoneessani sähkövalaistus. He ovat kutsutut
kuulusteltaviksi kello kolmelta. Pankaa nyt sanani piippuunne ja
polttakaa ne — kas siinä äidin viime sanat. Jos en ole kyennyt
kannustamaan teitä ratkaisevaan päätökseen, niin täytyyhän teidän
kuitenkin myöntää, että olen rohkaissut teitä. Pankaa nyt sanani
piippuunne ja ehkäpä te oikein innokkaasti puhaltamalla voitte saada
rohkaisun kytevän hiiloksen leimahtamaan päättäväisyyden liekkiin.
Petri alkoi uudelleen käyskennellä edestakaisin järven rannalla. Oli
kylläkin hyvä saada rohkaisua, mutta... »Puhunko — vai enkö? Puhunko
— vai enkö? Puhunko — vai enkö?» Tämä kysymys pyöri lakkaamatta hänen
päässään. Hän tuijotti avaruuteen ja yritti tehdä ratkaisevan päätöksen.
»Pelkäänpä, ettei minussa ole rahtuakaan päättäväisyyttä», sanoi hän
liikuttavan vaatimattomasti.
Ja sitten polki hän jalkaa.
»Kas niin! Hiiteen tuollainen horjuvaisuus! Puhu! Puhu!» kehoitti hänen
miehekkäämpi minänsä.
»Tuumasta toimeen!» Ja hän vetäsi syvään henkeään puristaen kätensä
nyrkkiin.
Hän poistui Kasinosta ja lähti matkalle Ventiroseen päin. Hän ei
malttanut odottaa omnibusta, joka lähti vasta kello neljältä. Hänen
täytyi iskeä käsiksi tahdon ollessa tarmokkaana.
Hän kulki nopeasti ja vajaassa tunnissa oli hän joutunut puiston
kullatulle ristikkoveräjälle. Hän pysähtyi hetkeksi ja antoi katseensa
vaeltaa suoraa kastanjakujaa pitkin linnan läntiselle seinämälle,
jota ilta-aurinko heikosti valaisi. Hän tarttui jo punotusta raudasta
tehdyn kellonnuoran ripaan kutsuakseen veräjän vartijan saapuville.
Seuraavassa hetkessä olisi hän soittanut ja veräjä auennut. Mutta
samassa muuan noista pienistä paholaisista, jotka ilmassa asuskelevat,
käytti tilaisuutta hyväkseen ja kiinnitti hänen huomionsa erääseen
asianhaaraan, jota hän ei ennen ollut tullut ajatelleeksi.
»Odotappas tuokio», kuiskasi se hänen korvaansa. »Olit siellä eilen.
Tietysti näyttää kovin kummalta, jos käyt siellä uudestaan tänään.
Sinulla täytyy olla varalla jokin puolustus, selitys. Ajattele
esimerkiksi, että hän sinun tullessasi tervehtii sinua aivan kuin
immyt ballaadissa »hämmästyksen kummin katsein» — mitä sinä silloin
teet, veli hyvä? Et kai sinä silloin voi esiintuoda oikeata syytä?
Jos hän tervehtii sinua hämmästyksen kummin katsein, olet jo saanut
vastauksesi, ennenkuin olet kysymyksesi tehnyt — ja tiedät, ettei
sinulla ole mitään toivoa. Tulinen rakkaudentunnustus ei silloin
ole paikallaan. Minkä — minkä verukkeen sinä sitten keksit käyntisi
puolustukseksi? Mitenkä siitä pulmasta suoriudut?»
»Hm», sanoi Peetri. »Kannattaahan tuota hieman tuumiskella.»
»Kannattaa paljonkin», intti hornanhenki. »Sinulla täytyy olla jokin
puolustus-veruke varalla. Todellinen syysi on kylläkin pätevä, mutta
kun joutuu oikein pahaan pinteeseen, täytyy hätätilassa turvautua
tekosyyhyn.»
»Hm», sanoi Peetri.
Mutta jos on olemassa hornanhenkiä, on myöskin hyviä henkiä ja paljon
enemmän kuin uskommekaan. Peetrin siinä seistessä punniten mielessään
kiusanhengen jotenkin jääväämätöntä vastaväitettä, sattui hänen
silmänsä esineeseen, joka kimalteli ruohikossa tienvieressä.
»Kardinaalin nuuskarasia», huudahti hän nostaen sen maasta.
Kardinaali oli hukannut nuuskarasiansa. Kas siinä kylläkin tepsivä syy.
Peetri soitti kelloa.