Voimme otaksua, että Peetri sinä iltana saapui Villa Florianoon sangen
kiihtyneessä mielentilassa.
»Hänen olisi pitänyt kertoa se hänelle —»
»Hänellä oli oikeus saada se tietää —»
»Mitäpä hänen arvonsa merkitsi —»
»Hieno mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa —»
»Hän olisi kenties halveksinut kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia
esteitä —»
»Tuollainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen —»
»Tapaus oli aivan erikoista laatua — tavallisia sääntöjä ei siihen
voinut sovelluttaa —»
»Jokainen mies saa ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt
paljon ansaitaksensa hänet —»
»Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa tarina
ja minkä osan nainen siinä oli näytellyt — hänen ei olisi tarvinnut
mainita rakkautta — nainen olisi ymmärtänyt —»
Herttuattaren ääni soi lakkaamatta Peetrin korvissa heleänä, viileänä
ja sointuvana, herttuattaren lausumat sanat ja hänen esiintuomansa syyt
palasivat yhä uudelleen ja pyörivät taukoamatta hänen mielessään.
»Olisiko minun pitänyt kertoa kaikki hänelle — siellä ja silloin?
Menenkö huomenna sinne ja kerron hänelle?»
Hän koetti ajatella, mutta ei kyennyt. Kaikki hänen sielunsa kyvyt
myllersivät sekaisin eikä hän voinut niitä hallita. Hän saattoi
ainoastaan avuttomana odotella ajatusten huimaa vauhtia pyöriessä hänen
aivoissaan. Herttuattaren sanat tulvahtivat hänen mieleensä aivan
sekaisin, ilman minkäänlaista yhteyttä — hajanaisina, katkonaisina
lauselmina mielettömässä epäjärjestyksessä. Jos hän yritti käydä
jonkun katkelman kimppuun, pidättää ja selvittää esimerkiksi jonkun
sanan, katseen tai äänensävyn, niin koko kokemus paikalla kadotti
ääriviivansa, hänen muistonsa sekaantui ja hän seisoi siinä avuttomana
henkisesti läähättäen.
Hän käyskenteli edestakaisin puutarhassa, hän meni asuinrakennukseen,
palasi jälleen puutarhaan ja alkoi uudelleen käyskennellä, meni sisään
ja pukeutui päivälliseksi, istahti puutarhapenkille ja poltteli
lukemattomia sigaretteja.
»Olisikohan minun pitänyt sanoa se hänelle? Pitäisiköhän minun huomenna
sanoa se hänelle?»
Aika ajoin ajatusten mellakka asettui, jättäen sijaa lyhyelle rauhan ja
selvyyden väliajalle. Silloin vastaus kuului aivan selvästi:
»Tietysti kerrot sen hänelle. Kerro hänelle — ja kaikki kääntyy
hyväksi. Hän on ajatuksissaan asettunut tuon otaksutun naisen sijalle
ja sanoo: »miehen pitäisi kertoa se hänelle.» Hän sanoo sen kiihkeästi,
oikein tosissaan ja vakaumuksenaan. Toisin sanoen, hän tarkoittaa, että
jos hän olisi tuo nainen, haluaisi hän, että mies sanoisi sen hänelle.
Hän halveksisi sovinnaisia esteitä — tulisi liikutetuksi, heltyisi
siitä.» »Tuollainen imartelu vaikuttaa varmasti jokaiseen naiseen.»
Mene huomenna hänen luokseen ja kerro se hänelle — ja kaikki kääntyy
parhaaksi.»
Tällaisena hetkenä katsahti Peetri linnaan päin ja kuvitteli mielessään
huomispäivän tehtävän jo suoritetuksi, hänen sydämensä sykähteli
silloin rajusti. Mielikuvitus liiteli rakkauden siivillä. Hän näki
herttuattaren edessään ihanteellisen naisellisena, hellänä, raikkaana
ja eloisana. Peetrin puhuessa kirkastuivat ja säteilivät hänen
silmänsä; veri vuoroin syöksähti poskille, vuoroin pakeni niiltä;
huulet aukenivat ja sitten kuiskasi hän jotakin. Ja hänen sydämensä
sykki rajusti ja hän kutsui häntä nimeltä: »Beatrice! Beatrice!»
Nimi tulkitsi kaiken tulkitsemattoman — tulkitsi sielun jumaloivan
intohimon, näännyttävän nälän ja valtavan voitonriemun. Hän läheni
Peetriä — hän ojensi kätensä. Peetri sulki hänet syliinsä — painoi
hänet poveaan vasten. Hänen sydämensä sykki katketakseen. Hän ei voinut
käsittää, miten hän voisi sietää, miten elää nämä inhoittavat tunnit,
joiden täytyi vieriä, ennenkuin huomispäivä muuttuisi täksi päiväksi.
Mutta »sykähdeltyään rajusti alkaa sydän särkeä».
Äkkiä alkoivat ajatukset uudelleen riehua ja kun kotvan ajan kuluttua
rauha taasen vallitsi, kuului aivan vastakkainen vastaus, joka tuntui
yhtä luonnolliselta kuin äskeinenkin.
»Vai kertoisitko hänelle? Kunnon veikkoseni, oletko sinä hullu? Hän
hämmästyisi rohkeuttasi — jäisi kauhusta sanattomaksi. Minä näen jo
hengessä, miten vaikeata hänen on ottaa uskoakseen sanasi todeksi —
miten musertavaa hänen ylenkatseensa on. Hänen päähänsä ei olisi voinut
juolahtaakaan mitään niin mieletöntä kuin että sinä olisit rakastunut
häneen, että sinä uskaltaisit nostaa katseesi häneen — sinä, joka et
ole mitään — häneen, joka on sinua niin äärettömän paljon korkeammalla.
Niin — sinä et ole mitään, olet aivan arvoton. Hänen mielestään sinä
olet vaaraton, arvoton olento, jonka seuraa hän, ollen luonteeltaan
erittäin ystävällinen, sietää — paremman puutteessa. Juuri siksi, että
hän pitää sinua niin tuiki mitättömänä ja niin selvästi tajuaa mikä
kuilu sinut erottaa hänestä, saattaa hän alentua seurustelemaan niin
ystävällisen tutunomaisesti kanssasi. Jos sinä säätysi puolesta olisit
likimainkaan hänen asteellaan, olisi hän kyllä varovaisempi. Muista,
ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, että sinä olet Feliks Wildmay.
Feliks Wildmay on hänelle vain pelkkä nimi, hänen elämäntarinansa vain
hauska, viehättävä romaani, joka ei pienimmälläkään tavalla koske häntä
ja hänen mielenkiintonsa siihen aivan ulkokohtaista, personatonta
laatua. Kerro hänelle kaikki, jos se sinua huvittaa. Sano: »minä olen
Wildmay — te olette Pauline.» Saat silloin nähdä, miten hän hämmästyy,
loukkaantuu ja suuttuu.»
Ja hän katseli jälleen mieli aivan lamassa Ventiroseen päin arvellen
epätoivoissaan parhaaksi panna tavaransa kokoon ja matkustaa kotiin
Englantiin.
Toisin ajoin kuului vielä kolmaskin vastaus ja se oli hänen mielestään
järkevin. Siinä oli osittain äärimmäistä optimismia, osittain
äärimmäistä pessimismiä — siinä oli molemminpuolista myönnytystä —
jollei varsin sovintoakaan.
»Kas niin, olkaamme levollisia ja järkiperäisiä! Meidän tekojemme
seuraukset tässä elämässä ovat useinkin huonommat kuin olemme
toivoneet, mutta myöskin useimmiten paremmat kuin mitä olemme
luulleet. Katsokaamme asiaa tämän johtavan periaatteen valossa.
Totta kyllä ei hän aavista, että sinä olet Wildmay. Totta kyllä hän
hämmästyisi, ehkä säikähtyisi ja hämmentyisi, jos sinä äkkiarvaamatta
sanoisit: »minä olen Wildmay, te olette Pauline.» Mutta miksikä hän
loukkaantuisi tai suuttuisi? Mikä on oikeastaan se kuilu, joka erottaa
teidät toisistanne? Mitkä nuo sovinnaiset esteet, joita sinä pidät
ylipääsemättöminä? Hän on herttuatar, hän on lordin tytär ja hän on
rikas. Kaikki tuo on kylläkin surkuteltavaa. Mutta et sinäkään ole
mikään poroporvari etkä köyhäkaula. Sinä olet kelpo sukua, kyvykäs, ja
tulosi ovat joltisetkin. Lopputulos on tämä: hän on ylhäinen nainen,
sinä vaatimaton herrasmies. Tavallisissa olosuhteissa ei vaatimaton
herrasmies voisi pyytää ylhäistä naista vaimokseen. Mutta tässä
tapauksessa eivät olosuhteet ole tavallisia. Sallimus on sekaantunut
asiaan. Miten vaatimaton herrasmies lienetkin, olette sinä ja tuo
ylhäinen nainen joutuneet harvinaisiin hienon omituisiin suhteisiin.
Hän sanoo itse: »tähän tapaukseen ei voi sovittaa tavallisia sääntöjä
— hänen pitäisi kertoa se hänelle.» Hyvä, kerro sitten hänelle. Hän
hämmästyy, mutta käsittää kyllä, ettei hänellä ole mitään syytä
loukkaantua. Ja vaikka onkin ilmeistä, että sinä saat rukkaset, täytyy
hänen tietysti kohdella sinua kunnioitettavana kosijana. Ja tapahtui
sitten mitä tahansa, on kuitenkin parempi puhua suunsa puhtaaksi ja
saada varmuutta kuin kierrellä kissan lailla kuuman puuron ympärillä.
Kerro hänelle — koeta onneasi — älä toivo mitään, älä pelkää mitään —
ja taivu hänen päätökseensä.»
Myöskin tämä järkevä vastaus sai osalleen vastaväitteitä.
»Voiton toiveet ovat kuin sata, jopa tuhatkin yhtä vastaan. Jos sinä
kerrot hänelle kaikki eikä hän huoli sinusta, ei hän enää välitä
seurastasi. Ja sinähän et tahtonut tulla karkoitetuksi. Sinä siis
panisit alttiiksi suuren erikoisoikeutesi tavata häntä, seurustella
hänen kanssaan, mahdollisuuden takia, joka on kuin tuhat yhtä vastaan.
Sinä ylenkatsot sovinnaisia esteitä — mutta pätevimmän niistä sinä
tykkänään unohdat. Hän on katolilainen ja hurskas katolilainen.
Menisikö hän naimisiin protestantin kanssa? Yhtä hyvin voisi hän
ajatella naimista minkä koirankuonolaisen kanssa tahansa.»
Tätä ankaraa jännitystä seurasi vihdoin herpaiseva raukeus. Kysymykset
ja vastaukset vaikenivat eikä hän tehnyt enää muuta kuin tähysteli
Ventiroseen päin sekä toivoi olevansa siellä. Välimatka oli aivan
mitätön — viidessä minuutissa hän sen suorittaisi. Se laki oli
todellakin mielivaltainen, joka tuomitsi hänet istumaan yksikseen
sallien hänen vain katsella ja toivoa.
Siinä mielentilassa tapasi hänet Marietta tullessaan ilmoittamaan, että
päivällinen oli valmis.
Peetri puisti mielestään haaveet. Tuon vanhan ruskeaihoisen eukon
näkeminen, jonka kasvot säteilivät herttaista ystävällisyyttä, palautti
hänet jälleen arkielämään, tosioloihin, ja hän tunsi helpoitusta
joskaan ei lohdutusta.
»Päivällisellekö kutsutte minua?» kysäsi hän. »Syövätkö _perit_
päivällistä Edenin portilla?»
»Liemi on jo pöydällä», sanoi Marietta.
Peetri nousi paikaltaan, heitti vielä silmäyksen linnaan päin ja laulun
säveltä hyräillen meni sisään. Ja samassa sai virkistävä vallattomuuden
henki vallan hänessä.
»Kuulkaahan, Marietta, mille kannalle te asetutte
seka-avioliittokysymykseen nähden», kysyi hän.
Marietta rypisti otsaansa.
»Seka-avioliitto? Mitä se on, signorino?»
»Se on protestanttien ja katolilaisten solmima avioliitto», selitti
Peetri.
»Protestanttienko?» Marietan otsa oli yhä rypyssä.
»Mitä otuksia ne ovat?»
»Ne ovat otuksia — tai oikeammin ihmisiä —, jotka eivät kuulu
katoliseen kirkkoon, vaan pitävät katolilaista oppia vaarallisena ja
turmiollisena harhaoppina.»
Ovatko ne juutalaisia, vai?» kysäsi Marietta.
»Eivät» — eivät aivan. Heitä kutsutaan yleisesti kristityiksi. Mutta
nähkääs, he panevat »protestin». »_Mi pare che la donna protesta
tropp o_», laulaa runoilija. He ovat kristityltä, mutta panevat
vastalauseensa paavia ja pretendenttiä vastaan.»
»Varmaankin te, signorino, tarkoitatte vapaamuurareita», sanoi Marietta.
»En tarkoita, sanoi Peetri. »Tarkoitan protestantteja.»
»Anteeksi, signorino, jolleivät he ole katolilaisia täytyy heidän olla
vapaamuurareita tai juutalaisia», väitti Marietta. »He eivät voi olla
kristityltä. Kristitty ja katolilainen merkitsevät aivan samaa. Kaikki
kristityt ovat katolilaisia.»
»Sinäkin!» huudahti Peetri. »Vai merkitsevät nuo nimitykset teidän
mielestänne aivan samaa. Saman mielipiteen olen ennenkin kuullut.
Olenko minä vapaamuurarin näköinen?»
Eukko kiinnitti tutkivasti vanhat, terävät silmänsä hetkeksi Peetriin.
Puisti sitten päätään ja vastasi vitkastellen:
»Ette, signorino. Minun mielestäni ette suinkaan ole vapaamuurarin
näköinen.»
»No, olenko sitten juutalaisen näköinen?»
»Kaikkea vielä! Juutalaisen näköinen! Signorino!» Nauraen kohautti
eukko olkapäitään.
»Ja kuitenkin olen minä niinkutsuttu protestantti», sanoi Peetri.
»Ette suinkaan», väitti Marietta.
»Olenpa vainenkin», sanoi Peetri. Kysykääpä ristikummeiltani.
»Olen oikein puhdasverinen, maltillinen valtiokirkollinen protestantti,
tory ja brittiläinen ja tunnussanani on: »pois kaikki paavilliset
petokset!» Ette kai sattumalta itse ole ollut naimisissa protestantin
kanssa?» kysyi hän sitten.
»En, signorino. En ole koskaan ollut kenenkään kanssa naimisissa. Eipä
suinkaan siksi, ettei minulla olisi ollut tilaisuutta päästä naimisiin.
Nuorena ollessani kosiskeli minua kaksikymmentä, jopa kolmekymmentä
nuorukaista. Mutta — _mica!_ — en katsonutkaan heihin. Kun miehet ovat
nuoria, ovat he liian huikentelevaisia aviomiehiksi, ja vanhoina ovat
leinin lyömiä.»
»Sangen järkevää puhetta», sanoi Peetri. Mutta toisinaan sattuu,
että miehet eivät ole nuoria, eivätkä myöskään vanhoja. On esim.
kolmenkymmenenviiden vuotiaita — ja olen kuullut, että on myöskin
neljänkymmenen vuotiaita miehiä. Mitä heistä?»
»On sananlasku, signorino, joka sanoo: _Sposi di quarant' anni son mai
sempre tiranni_», selitti Marietta.
»Mitä siihen tulee, on olemassa toinen sananlasku, joka sanoo, että
»rakkaus nauraa lukkosepille», sanoi Peetri.
»En ymmärrä», sanoi Marietta.
»Te kyllä ymmärtäisitte, jos kääntäisin sen italiankielelle. Minä vain
esitin sen osoittaakseni, miten joutavia sananlaskut ovat. Mitenkä
rakkaus voisi nauraa »lukkosepille», kun se ei edes kykene nauramaan
niin arvottomille asioille kuin paavillisille ennakkoluuloille!
Oi, jospa olisin herttua ja pohatta! Tiedättekö jonkun, joka voisi
tehdä minusta herttuan ja antaa minulle miljoonan?»
»En, signorino», vastasi eukko pudistaen päätään.
»Suloinen Cytherea, meren vaahdosta kohonnut Venus, kuolematon Afrodite
ei sitä voi niin jumalainen kuin hän onkin. Asia on se, että minä
tunnen itseni läpeensä väsähtyneeksi. Tuokaa minulle pullollinen
asti-spumantea — tuota kuivaa valkoleimaista lajia. Kuvittelen sitten
mielessäni sitä samppanjaksi. — Kertoako vaiko ei — siinä kysymys.
»A face to lose youth for, to cccupy age
With the dream of, meet death with.»
Ja kuitenkaan — uskokaa pois — ei tuo mies, joka nämä sanat kynäili,
koskaan ollut nähnyt häntä. Hän kynäili myöskin toisen säkeen, joka
sopii mainiosti tähän tilaisuuteen, vaikkei hän ole nähnyt minuakaan:
»Is there no method to tell her in Spanish?»
Voi miten minusta »kynäillä» sana on arkipäiväinen »runoilla» sanan
rinnalla! Mutta ehkä aivan yhtä nurinkurista on kuvitella astia
samppanjaksi. Ei saa olla turhan tarkka. Minun täytyy todellakin keksiä
jokin keino, että voisin kertoa sen hänelle espanjankielellä.»
Marietta meni noutamaan viiniä.