»No, ystäväiseni, joko sinua saa onnitella?» kysyi rouva O'Donovan
Florence.
»Onnitellako minua —? Minkä vuoksi?» kysyi Beatrice.
»Minkäkö vuoksi?» toisti tuo pirteä irlantilaisrouva. »Älä uskokaan
voivasi lumota minunkaltaiseni kokeneen sotaherran silmiä.»
Beatrice näytti ällistyneeltä.
»En ymmärrä sinua vähääkään», sanoi hän.
»Sinäpä vasta olet mahdoton, sinä», huudahti rouva O'Donovan Florence
uhaten häntä päivän varjostimellaan. »Tietysti tarkoitan kihlauksesi
johdosta herra — mikä hänen nimensä onkaan — kanssa?»
Ja hän viittasi päällään suuntaan, johon Peetri oli kadonnut.
Beatrice oli näyttänyt ällistyneeltä. Kuullessaan ystävänsä sanat hän
ensin säpsähti, mutta huudahti sitten lempeän säälivän ivallisesti:
»Voi, Kate raukkani! Oletko menettänyt järkesi?» Ja hän nyökäytti
päätään huolestuneen näköisenä.
»En suinkaan», vastasi rouva O'Donovan Florence iloisen luottavasti.
»Mutta minäpä tunnen erään pitkäkoipisen nuoren englantilaisen, joka
asuu täällä läheisyydessä ja joka todellakin on menettämäisillään
järkensä. Eikö hän vielä ole kosinut?»
»Oletko sinä hullu?» sanoi Beatrice tehden jälleen sääliviä eleitä.
»Vai ei ole? No, se on vain ajan kysymys. Kyllä hän sen kohta tekee.
Nuo kaihoisat katseet, joita hän sinuun luo, kielivät hänen sydämensä
salaisuuden. Minua sinä et niinkään hevillä petkuta. Vai uutinenko se
sinulle olisi. Älä luulottelekaan minulle sellaista.»
»Uutinen!» ivasi Beatrice. »Lorua — lorua — hillittömän
mielikuvituksesi leikkiä. _Herra Mikä hänen nimensä onkaan_», joksi
sinä häntä kutsut, ja minä olemme aivan tavallisia tuttavia. Hän on
nykyisin naapurimme ja on kesäksi vuokrannut Villa Florianon, virran
toisella puolella olevan talon, joka pilkistää näkyviin tuolta puiden
lomitse.»
»Niinkö? Todellako? Mutta enhän ole sitä kieltänytkään. Sehän
vain lisää mielenkiintoa.» Rouva O'Donovan Florence hymyili
hieman veitikkamaisen ivallisesti. »Tuo tosiseikka, että hän
kesäksi on vuokrannut virran toisella puolella olevan talon, joka
pilkistää näkyviin tuolta puiden lomitse, on kylläkin arvokas
lisä tietovarastooni, mutta se ei kuitenkaan selitä syytä miehen
kaihoisiin katseisiin — jollei hän ole joutunut pulaan vuokran
suhteen: siinä tapauksessa ei hän kuitenkaan näyttäisi kaihoisalta,
vaan huolestuneelta ja rukoilevalta. Minulla on myöskin vuokralaisia,
niin että sen asian kyllä tunnen. Ei, ystäväiseni, kyllä sinä olet
kuluttanut miesraukan sydämen hiljaisella tulella niinkuin runolliset
persialaiset sanovat. Ja jollei hänen kielensä vielä ole sitä
ilmaissut, niin kertoo hänen katseensa sen koko mailmalle aina kun
hän kiinnittää sen magneettiinsa, sinun kasvoihisi. Jollet itse ole
sitä huomannut, on syy varmaankin siinä, että sinun ylenpalttinen
vaatimattomuutesi on silmäsi sokaissut. Tuo mies on korvia myöten
rakastunut sinuun. Lorua tai tarua — mutta totta se on.»
Beatrice naurahti.
»Sääli, että minun täytyy särkeä kaunis romanttinen tarinasi, Kate
kulta. Herra Marchdale ei nimittäin ole rakastunut minuun, vaan aivan
hulluuteen asti toiseen naiseen. Hän kertoi juuri minulle hänestä vähää
ennen sinun tuloasi.»
»Vai todellako? Kertoi sinulle, aivan tavalliselle tuttavalle!»
virnisteli rouva O'Donovan Florence. »Hyvä», jatkoi hän sitten
mietteissään, »jos hän todellakin on rakastunut toiseen naiseen, niin
häviävät viimeisetkin epäilykseni. Sinä olet itse tuo toinen nainen.»
Beatrice pudisti päätään nauraen.
»Onko tuo olevinaan irlantilainen sukkeluus?» kysyi hän osoittaen
kohteliasta uteliaisuutta.
»Irlantilainen sukkeluus on kyllä paikallaan, jos vain ajallaan
osaa sitä käyttää», vastasi hänen ystävättärensä. »Tahtoisin kovin
mielelläni tietää mainitsiko hän sattumalta — noin vain sivumennen tuon
toisen naisen nimen?»
»Voi sinua itsepintaista ja uppiniskaista ihmisolentoa! Onhan aivan
yhdentekevää, mainitsiko hän nimeä vai ei. Koska hän kerran on
rakastunut toiseen naiseen, niin on tuskin luultavaa, että hän samalla
kertaa olisi rakastunut sinuun tai minuun, vai mitä arvelet?»
»Riippuu siitä, miltä kannalta sen ottaa. Panenpa vaikka vetoa, että
kuitenkin osaisin aivan tarkalleen arvata hänen nimensä. Ja mitä
muuta hän sinulle kertoi tuosta naisesta? Minulle hän ei ole kertonut
mitään; kuitenkin voisin varmasti piirtää hänen kuvansa. Hän on nuori
englantilainen, siro varreltaan, ruskeatukkainen, harmaasilmäinen,
viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen. Hänen piirteensä ilmaisevat
aivan selvästi huumoria ja veitikkamaisuutta ja päätään kantaa hän
uhmailevan ylpeästi. Sitäpaitsi on hänessä päällepäätteeksi hieman
ylimysnaista, esimerkiksi angloitalialaista herttuatarta. Hän on
suunnattoman rikas ja päälle päätteeksi leski — tämä on kai sinulle
yllätys. Ihmeellistä, miten miehet ovat mieltyneet leskiin. Minusta
on kovin merkillistä, että ollenkaan pääsemme naimisiin, olematta
sitä ennen leskiä. Kas siinä, jos suvaitset, on taas irlantilainen
sanasutkaus. Mutta mitä minä näenkään? Impyeni poskille leviää vieno
puna. Olenko osunut Akilleyn kantapäähän. _Onko_ hän leski? Onko hän
kertonut sinulle, että hän on leski?... Mutta siunaa — ja varjele —
mikä sinua vaivaa? Olet valkoinen kuin palttina. Mikä sinun on?»
»Hyvä Jumala!» pääsi Beatricen huulilta. Hän lepäsi tuolissaan
selkänojan varassa aivan masentuneena ja tuijotti avaruuteen
kauhistuneen näköisenä. »Armias — armias taivas, mitä minun on
tekeminen?»
Rouva O'Donovan Florence kumartui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä.
»Mikä sinun on, ystävä kulta? Mikä sinua vaivaa?» kysyi hän
huolestuneena.
Beatrice vaikeroi hiljaa.
»Se on mieletöntä — aivan mahdotonta», sanoi hän. »Ja kuitenkin, jos
sinä ilmeiseksi ihmeeksi olisitkin oikeassa, niin olisi kauheata.»
Hän vaikeroi taas ääneensä. »Jos jonkun ihmeellisen sattuman kautta
olisit oikeassa, niin hän tietysti ei voi uskoa muuta kuin että minun
tarkoitukseni oli rohkaista häntä.»
»_Rohkaistako häntä!_» Rouva O'Donovan Florencen oli kovin vaikeata
hillitä riemuisaa hilpeyttään. »Ei ole epäilystäkään, etten olisi
oikeassa», sanoi hän rauhallisesti. »Hänen sydämensä kuultaa nenälasien
läpi, ken tahansa, joka hänen tielleen sattuu, voi lukea siitä.»
»Jos todellakin —» alkoi Beatrice epätoivoisena... »Ei, ei», keskeytti
hän puheensa. »Sinä olet varmaankin väärässä. Se on mahdotonta, aivan
mahdotonta. Maltahan, kun kerron sinulle koko jutun. Saat itse päättää.»
»Alota», sanoi rouva O'Donovan Florence ruveten asentoon, joka osoitti
mitä hartainta tarkkaavaisuutta, ja pysyi siinä Beatricen kertoessa —
katkonaisesti ja empien — tuon liikuttavan tarinan Peetrin romaanista
ja naisesta, joka oli ollut Paulinen esikuvana.
»Sehän on aivan päivän selvää», huudahti irlantilainen rouva
Beatricen vaijettua. Ja tällä kertaa hän ei hillinnyt riemuaan.
»Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Mies ei olisi hiiskunut sanaakaan
koko jutusta ainoallekaan muulle olennolle kuin sankarittarelle
itselleen — eikä siis myöskään sinulle, jollet sinä ja hän olisi
sama henkilö. Jos vielä lisäksi otat huomioon nuo katseet, joita hän
sinuun luo, on asia epäämättömän selvä. Sinun olisi pitänyt arvata se
jo hänen ensi sanoistaan. Ja kun hän sitten kertoi hänen korkeasta
yhteiskunnallisesta asemastaan ja satumaisesta rikkaudestaan! Voi sinä
pyhä yksinkertaisuus! Voi sinä viaton, pieni karitsa! Ja sinä olet
Trixie Belfont! Minne on kuuluisa älysi häipynyt? Minne arvaamiskykysi
kadonnut?»
»Mutta etkö sinä käsitä», vaikeroi Beatrice, »mihin inhoittavaan
asemaan minä olen joutunut? Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän
kertoisi tarinan ihailunsa esineelle. Minä sanoin — voi, mitä kaikkea
minä sanoinkaan!» Beatricea puistatti aivan silminnähtävästi. »Minä
sanoin, etteivät sääty ja rikkaus merkitse niin mitään.» Beatrice
hymyili surunvoittoisesti. »Minä sanoin, että hän luultavasti vastaisi
myöntävästi, sanoin, että hän tietysti... Oi rakas ystävä! Nyt hän
tietysti uskoo — ei suinkaan voi olla uskomatta — että minä tahallani
rohkaisin häntä — että puolitiessä tulin häntä vastaan.»
»Maltahan toki mielesi! Eiväthän asiat sentään noin surkealla kannalla
liene», rauhoitti häntä ystävätär. »Sillä mikäli minä ymmärrän, ei
hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sinä tiesit hänen puhuvan
itsestään. Puhuihan hän aina ystävänsä kirjasta, etkä sinä tietysti
ilmaissut hänelle tulleesi hänen salaisuutensa perille.»
»Beatrice rypisti otsaansa asettaessaan tämän asianhaaran paikoilleen
aivoihinsa, joissa ajatukset sekaisin myllersivät. Sitten äärettömän
helpoituksen tunne äkkiä kirkasti hänen kasvonsa.
»Jumalan kiitos!» huoahti hän. »Olin aivan unohtanut sen. Ei, hänellä
ei ole aavistustakaan siitä. Mutta voi, miten kamalasti säikähdin!»
»Kyllä hän sen sinulle vielä kertoo», sanoi rouva O'Donovan Florence.
»Ei, hän ei milloinkaan tule sitä minulle kertomaan. Tiedän olla
varoillani. En anna hänelle tilaisuutta siihen», vastasi Beatrice.
»Et tietenkään. Päälle päätteeksi menet naimisiin hänen kanssaan»,
vakuutti ystävätär.
»Kate! Kuinka sinä viitsit puhua tuollaisia mielettömyyksiä», huudahti
Beatrice.
»Sinä menet naimisiin hänen kanssaan», toisti rouva O'Donovan
Florence vakuuttavasti. »Sinä menet naimisiin hänen kanssaan — jos
olet inhimillinen. Ja harvoinpa olen tavannut sinua inhimillisempää
ihmistä. On kerrassaan mahdotonta pysyä kylmäkiskoisena saatuaan
osakseen sellaista ihailua kuin tuo mies on sinulle tuhlannut. Ensi
työksesi luet romaanin vielä kerran. Muuten pyytäisin lainata sen. Olen
luonnollisesti sangen utelias vertaamaan sirotekoista sormusta itse
puhtaaseen kultaan — vaikka tietenkin puhdas kulta yksin jäätyään heti
tuntee vetovoimaa sirotekoiseen sormukseen. Ja sitten myrkky tekee
tehtävänsä. Ja juttu päättyy naimisilla.»
»Ensiksikään en koskaan mene naimisiin kenenkään kanssa», vastasi
Beatrice vakuuttavasti. »Se on järkähtämätön päätökseni. Toiseksi
en lue uudelleen romaania, minkä vakuudeksi luovutan kirjan tänään
sinulle. Ja lopuksi en ollenkaan varmasti usko sinun olleen oikeassa
siihen nähden, että minä olisin... voit yhtä kernaasti sanoa raaka-aine
tai sulamaton malmi kuin puhdas kulta. Sehän on vain otaksuma. En
unissanikaan ollut voinut aavistaa mitään sellaista. Mutta asiain näin
ollen tulen olemaan varoillani ja tiedän estää asiain kehitystä.»
»Ensiksikään ei mikään mailmassa voisi pakoittaa minua ottamaan mukaani
tuota kirjaa», sanoi rouva O'Donovan Florence yhtä vakuuttavasti.
Odota, kunnes jäät yksiksesi. Tuhannet kirjaa koskevat kysymykset
heräävät mielessäsi ja silloin olisit kovin onneton, jollei se olisi
käsillä. Toiseksi vaikuttaa myrkky kyllä vähitellen. Sanottakoon mitä
tahansa, niin imartelu aina voittaa meidät. Ja kolmanneksi kertoo hän
sen sinulle. Lopuksi teet sinä hänestä hyvän katolisen ja nait hänet.
On luonnotonta, niin, kerrassaan väärin, että sinun laisesi nuori ja
kaunis nainen jää leskeksi. Onhan tuleva miehesi sitäpaitsi lahjakas,
hieno käytökseltään, eikä ulkomuotokaan ole hulluimpia. Saadaanpa
nähdä, aijotko yhä edelleen pitää kiinni arvonimestäsi. Vai oletko
päättänyt aivan yksinkertaisesti kutsuttaa itseäsi rouva Marchdaleksi?
Ei — _jalosukuiseksi_ rouva Marchdaleksi — suo anteeksi! — »Herra ja
jalosukuinen rouva Marchdale.» Olen jo näkevinäni nimenne _Morning
Postissa_. Jäätkö sinä Italiaan? Vai muutatko takaisin Englantiin?»
»Voi, Kate kulta, sinä parantumaton, vallaton veitikka, kuinka hupsu
saatatkaan olla, pikku Kate, ollessasi tuollaisella päällä», naurahti
Beatrice.
»Jatka sinä vain Kateasi; hän ei todellakaan ole hullumman näköinen.
Hänellä on kaunis, notkea vartalo, hänen hipiänsä on hieno ja otsansa
avoin. Ja joskin hänen nenänsä kaarevuus viittaa siihen, että hänessä
on hieman ylpeyden vikaa, joskin hänen pystyviiksensä leimaavat hänet
epäilijäksi ja joskin hänen neliskulmainen leukansa on ilmeinen
itsepäisyyden merkki — ei sinun tule epäröidä — saat ottaa myöskin
viat avujen kera. Tukka on miehellä mukiin menevä ja varsin tuuhea,
niin ettei sinun tarvitse kaljupäisyyttäkään pelätä. Hänen pukunsa on
aistikas, hänen esiintymisensä arvokasta. Sanalla sanoen teistä tulee
kaunis pari. Voisin vaikka panna omaisuuteni pantiksi, että tiedän mitä
kirjaa Trixie Belfont lukee, kun perhe iltapuhteella istuu yhdessä
lampun ääressä», naurahti rouva O'Donovan Florence.
Ystävättärensä poistuttua istui Beatrice hetkisen liikahtamatta pää
käden varassa ja tuijotti Monte Sfioritoa kohti. Sitten nousi hän
paikaltaan ja käveli tuokion kiivaasti edestakaisin terassilla.
Pysähtyi äkkiä ja nojasi marmoriaitausta vastaan, polkasi toisella
jalallaan keveästi marmorilattiaa ja antoi katseensa jälleen harhailla
vuorelle päin.
Hänen olisi todellakin kannattanut katsella maisemaa ja sen
värivivahduksia: sineä, vehreätä ja kultaa. Katsella metsiä, vesiä,
rusoittavia lumihuippuja ja laajakantoista avaruutta. Taivaalla liiteli
tuhansia pieniä, pehmeitä pilvenhattaroita omituisten helmiäissiipisten
lintujen lailla. Varjot pitenivät pitenemistään. Päivänsäteet
kimmahtivat tunturijärven tasaiselta pinnalta aivan kuin kirkkaasta
metallista ja lankesivat kalastajaveneitten kirjaviin purjeisiin
pannen nämä hehkumaan kuin olisivat ne olleet tulipunaista silkkiä.
Tahtoisinpa mielelläni tietää, minkä verran Beatrice kaikesta tästä
huomasi.
Hän taittoi oleanderioksan aitauksella olevasta korkeasta uurnasta,
painoi vaaleanpunaiset kukat kasvojaan vasten ja sulkien silmänsä
hengitti niiden tuoksua, antoi sitten oksan huomaamatta solua terassin
alapuolella olevalle käytävälle.
»Se on mahdotonta», virkkoi hän ääneensä.
Vihdoin meni hän takaisin asuinrakennukseen ja nousi punaisen valkeaksi
koristettuun yksityishuoneeseensa. Siellä otti hän kirjan pöydältä,
vaipui mukavaan nojatuoliin ja alkoi selailla lehtiä.
Mutta kuullessaan läheneviä askeleita ulkoa käytävän kivipermannolta,
sulki hän nopeasti kirjan, viskasi sen takaisin pöydälle ja otti
toisen. Emilia Manfredin astuessa huoneeseen löysi hän Beatricen
lukemasta Anatole Francen »L'étui de nacre'a».
»Emilia kulta, ole hyvä ja käännä minulle »Le jongleur de Notre Dame»
italiankielelle», virkkoi hän.