XXI.

»No, ystäväiseni, joko sinua saa onnitella?» kysyi rouva O'Donovan

Florence.

»Onnitellako minua —? Minkä vuoksi?» kysyi Beatrice.

»Minkäkö vuoksi?» toisti tuo pirteä irlantilaisrouva. »Älä uskokaan

voivasi lumota minunkaltaiseni kokeneen sotaherran silmiä.»

Beatrice näytti ällistyneeltä.

»En ymmärrä sinua vähääkään», sanoi hän.

»Sinäpä vasta olet mahdoton, sinä», huudahti rouva O'Donovan Florence

uhaten häntä päivän varjostimellaan. »Tietysti tarkoitan kihlauksesi

johdosta herra — mikä hänen nimensä onkaan — kanssa?»

Ja hän viittasi päällään suuntaan, johon Peetri oli kadonnut.

Beatrice oli näyttänyt ällistyneeltä. Kuullessaan ystävänsä sanat hän

ensin säpsähti, mutta huudahti sitten lempeän säälivän ivallisesti:

»Voi, Kate raukkani! Oletko menettänyt järkesi?» Ja hän nyökäytti

päätään huolestuneen näköisenä.

»En suinkaan», vastasi rouva O'Donovan Florence iloisen luottavasti.

»Mutta minäpä tunnen erään pitkäkoipisen nuoren englantilaisen, joka

asuu täällä läheisyydessä ja joka todellakin on menettämäisillään

järkensä. Eikö hän vielä ole kosinut?»

»Oletko sinä hullu?» sanoi Beatrice tehden jälleen sääliviä eleitä.

»Vai ei ole? No, se on vain ajan kysymys. Kyllä hän sen kohta tekee.

Nuo kaihoisat katseet, joita hän sinuun luo, kielivät hänen sydämensä

salaisuuden. Minua sinä et niinkään hevillä petkuta. Vai uutinenko se

sinulle olisi. Älä luulottelekaan minulle sellaista.»

»Uutinen!» ivasi Beatrice. »Lorua — lorua — hillittömän

mielikuvituksesi leikkiä. _Herra Mikä hänen nimensä onkaan_», joksi

sinä häntä kutsut, ja minä olemme aivan tavallisia tuttavia. Hän on

nykyisin naapurimme ja on kesäksi vuokrannut Villa Florianon, virran

toisella puolella olevan talon, joka pilkistää näkyviin tuolta puiden

lomitse.»

»Niinkö? Todellako? Mutta enhän ole sitä kieltänytkään. Sehän

vain lisää mielenkiintoa.» Rouva O'Donovan Florence hymyili

hieman veitikkamaisen ivallisesti. »Tuo tosiseikka, että hän

kesäksi on vuokrannut virran toisella puolella olevan talon, joka

pilkistää näkyviin tuolta puiden lomitse, on kylläkin arvokas

lisä tietovarastooni, mutta se ei kuitenkaan selitä syytä miehen

kaihoisiin katseisiin — jollei hän ole joutunut pulaan vuokran

suhteen: siinä tapauksessa ei hän kuitenkaan näyttäisi kaihoisalta,

vaan huolestuneelta ja rukoilevalta. Minulla on myöskin vuokralaisia,

niin että sen asian kyllä tunnen. Ei, ystäväiseni, kyllä sinä olet

kuluttanut miesraukan sydämen hiljaisella tulella niinkuin runolliset

persialaiset sanovat. Ja jollei hänen kielensä vielä ole sitä

ilmaissut, niin kertoo hänen katseensa sen koko mailmalle aina kun

hän kiinnittää sen magneettiinsa, sinun kasvoihisi. Jollet itse ole

sitä huomannut, on syy varmaankin siinä, että sinun ylenpalttinen

vaatimattomuutesi on silmäsi sokaissut. Tuo mies on korvia myöten

rakastunut sinuun. Lorua tai tarua — mutta totta se on.»

Beatrice naurahti.

»Sääli, että minun täytyy särkeä kaunis romanttinen tarinasi, Kate

kulta. Herra Marchdale ei nimittäin ole rakastunut minuun, vaan aivan

hulluuteen asti toiseen naiseen. Hän kertoi juuri minulle hänestä vähää

ennen sinun tuloasi.»

»Vai todellako? Kertoi sinulle, aivan tavalliselle tuttavalle!»

virnisteli rouva O'Donovan Florence. »Hyvä», jatkoi hän sitten

mietteissään, »jos hän todellakin on rakastunut toiseen naiseen, niin

häviävät viimeisetkin epäilykseni. Sinä olet itse tuo toinen nainen.»

Beatrice pudisti päätään nauraen.

»Onko tuo olevinaan irlantilainen sukkeluus?» kysyi hän osoittaen

kohteliasta uteliaisuutta.

»Irlantilainen sukkeluus on kyllä paikallaan, jos vain ajallaan

osaa sitä käyttää», vastasi hänen ystävättärensä. »Tahtoisin kovin

mielelläni tietää mainitsiko hän sattumalta — noin vain sivumennen tuon

toisen naisen nimen?»

»Voi sinua itsepintaista ja uppiniskaista ihmisolentoa! Onhan aivan

yhdentekevää, mainitsiko hän nimeä vai ei. Koska hän kerran on

rakastunut toiseen naiseen, niin on tuskin luultavaa, että hän samalla

kertaa olisi rakastunut sinuun tai minuun, vai mitä arvelet?»

»Riippuu siitä, miltä kannalta sen ottaa. Panenpa vaikka vetoa, että

kuitenkin osaisin aivan tarkalleen arvata hänen nimensä. Ja mitä

muuta hän sinulle kertoi tuosta naisesta? Minulle hän ei ole kertonut

mitään; kuitenkin voisin varmasti piirtää hänen kuvansa. Hän on nuori

englantilainen, siro varreltaan, ruskeatukkainen, harmaasilmäinen,

viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen. Hänen piirteensä ilmaisevat

aivan selvästi huumoria ja veitikkamaisuutta ja päätään kantaa hän

uhmailevan ylpeästi. Sitäpaitsi on hänessä päällepäätteeksi hieman

ylimysnaista, esimerkiksi angloitalialaista herttuatarta. Hän on

suunnattoman rikas ja päälle päätteeksi leski — tämä on kai sinulle

yllätys. Ihmeellistä, miten miehet ovat mieltyneet leskiin. Minusta

on kovin merkillistä, että ollenkaan pääsemme naimisiin, olematta

sitä ennen leskiä. Kas siinä, jos suvaitset, on taas irlantilainen

sanasutkaus. Mutta mitä minä näenkään? Impyeni poskille leviää vieno

puna. Olenko osunut Akilleyn kantapäähän. _Onko_ hän leski? Onko hän

kertonut sinulle, että hän on leski?... Mutta siunaa — ja varjele —

mikä sinua vaivaa? Olet valkoinen kuin palttina. Mikä sinun on?»

»Hyvä Jumala!» pääsi Beatricen huulilta. Hän lepäsi tuolissaan

selkänojan varassa aivan masentuneena ja tuijotti avaruuteen

kauhistuneen näköisenä. »Armias — armias taivas, mitä minun on

tekeminen?»

Rouva O'Donovan Florence kumartui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä.

»Mikä sinun on, ystävä kulta? Mikä sinua vaivaa?» kysyi hän

huolestuneena.

Beatrice vaikeroi hiljaa.

»Se on mieletöntä — aivan mahdotonta», sanoi hän. »Ja kuitenkin, jos

sinä ilmeiseksi ihmeeksi olisitkin oikeassa, niin olisi kauheata.»

Hän vaikeroi taas ääneensä. »Jos jonkun ihmeellisen sattuman kautta

olisit oikeassa, niin hän tietysti ei voi uskoa muuta kuin että minun

tarkoitukseni oli rohkaista häntä.»

»_Rohkaistako häntä!_» Rouva O'Donovan Florencen oli kovin vaikeata

hillitä riemuisaa hilpeyttään. »Ei ole epäilystäkään, etten olisi

oikeassa», sanoi hän rauhallisesti. »Hänen sydämensä kuultaa nenälasien

läpi, ken tahansa, joka hänen tielleen sattuu, voi lukea siitä.»

»Jos todellakin —» alkoi Beatrice epätoivoisena... »Ei, ei», keskeytti

hän puheensa. »Sinä olet varmaankin väärässä. Se on mahdotonta, aivan

mahdotonta. Maltahan, kun kerron sinulle koko jutun. Saat itse päättää.»

»Alota», sanoi rouva O'Donovan Florence ruveten asentoon, joka osoitti

mitä hartainta tarkkaavaisuutta, ja pysyi siinä Beatricen kertoessa —

katkonaisesti ja empien — tuon liikuttavan tarinan Peetrin romaanista

ja naisesta, joka oli ollut Paulinen esikuvana.

»Sehän on aivan päivän selvää», huudahti irlantilainen rouva

Beatricen vaijettua. Ja tällä kertaa hän ei hillinnyt riemuaan.

»Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Mies ei olisi hiiskunut sanaakaan

koko jutusta ainoallekaan muulle olennolle kuin sankarittarelle

itselleen — eikä siis myöskään sinulle, jollet sinä ja hän olisi

sama henkilö. Jos vielä lisäksi otat huomioon nuo katseet, joita hän

sinuun luo, on asia epäämättömän selvä. Sinun olisi pitänyt arvata se

jo hänen ensi sanoistaan. Ja kun hän sitten kertoi hänen korkeasta

yhteiskunnallisesta asemastaan ja satumaisesta rikkaudestaan! Voi sinä

pyhä yksinkertaisuus! Voi sinä viaton, pieni karitsa! Ja sinä olet

Trixie Belfont! Minne on kuuluisa älysi häipynyt? Minne arvaamiskykysi

kadonnut?»

»Mutta etkö sinä käsitä», vaikeroi Beatrice, »mihin inhoittavaan

asemaan minä olen joutunut? Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän

kertoisi tarinan ihailunsa esineelle. Minä sanoin — voi, mitä kaikkea

minä sanoinkaan!» Beatricea puistatti aivan silminnähtävästi. »Minä

sanoin, etteivät sääty ja rikkaus merkitse niin mitään.» Beatrice

hymyili surunvoittoisesti. »Minä sanoin, että hän luultavasti vastaisi

myöntävästi, sanoin, että hän tietysti... Oi rakas ystävä! Nyt hän

tietysti uskoo — ei suinkaan voi olla uskomatta — että minä tahallani

rohkaisin häntä — että puolitiessä tulin häntä vastaan.»

»Maltahan toki mielesi! Eiväthän asiat sentään noin surkealla kannalla

liene», rauhoitti häntä ystävätär. »Sillä mikäli minä ymmärrän, ei

hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sinä tiesit hänen puhuvan

itsestään. Puhuihan hän aina ystävänsä kirjasta, etkä sinä tietysti

ilmaissut hänelle tulleesi hänen salaisuutensa perille.»

»Beatrice rypisti otsaansa asettaessaan tämän asianhaaran paikoilleen

aivoihinsa, joissa ajatukset sekaisin myllersivät. Sitten äärettömän

helpoituksen tunne äkkiä kirkasti hänen kasvonsa.

»Jumalan kiitos!» huoahti hän. »Olin aivan unohtanut sen. Ei, hänellä

ei ole aavistustakaan siitä. Mutta voi, miten kamalasti säikähdin!»

»Kyllä hän sen sinulle vielä kertoo», sanoi rouva O'Donovan Florence.

»Ei, hän ei milloinkaan tule sitä minulle kertomaan. Tiedän olla

varoillani. En anna hänelle tilaisuutta siihen», vastasi Beatrice.

»Et tietenkään. Päälle päätteeksi menet naimisiin hänen kanssaan»,

vakuutti ystävätär.

»Kate! Kuinka sinä viitsit puhua tuollaisia mielettömyyksiä», huudahti

Beatrice.

»Sinä menet naimisiin hänen kanssaan», toisti rouva O'Donovan

Florence vakuuttavasti. »Sinä menet naimisiin hänen kanssaan — jos

olet inhimillinen. Ja harvoinpa olen tavannut sinua inhimillisempää

ihmistä. On kerrassaan mahdotonta pysyä kylmäkiskoisena saatuaan

osakseen sellaista ihailua kuin tuo mies on sinulle tuhlannut. Ensi

työksesi luet romaanin vielä kerran. Muuten pyytäisin lainata sen. Olen

luonnollisesti sangen utelias vertaamaan sirotekoista sormusta itse

puhtaaseen kultaan — vaikka tietenkin puhdas kulta yksin jäätyään heti

tuntee vetovoimaa sirotekoiseen sormukseen. Ja sitten myrkky tekee

tehtävänsä. Ja juttu päättyy naimisilla.»

»Ensiksikään en koskaan mene naimisiin kenenkään kanssa», vastasi

Beatrice vakuuttavasti. »Se on järkähtämätön päätökseni. Toiseksi

en lue uudelleen romaania, minkä vakuudeksi luovutan kirjan tänään

sinulle. Ja lopuksi en ollenkaan varmasti usko sinun olleen oikeassa

siihen nähden, että minä olisin... voit yhtä kernaasti sanoa raaka-aine

tai sulamaton malmi kuin puhdas kulta. Sehän on vain otaksuma. En

unissanikaan ollut voinut aavistaa mitään sellaista. Mutta asiain näin

ollen tulen olemaan varoillani ja tiedän estää asiain kehitystä.»

»Ensiksikään ei mikään mailmassa voisi pakoittaa minua ottamaan mukaani

tuota kirjaa», sanoi rouva O'Donovan Florence yhtä vakuuttavasti.

Odota, kunnes jäät yksiksesi. Tuhannet kirjaa koskevat kysymykset

heräävät mielessäsi ja silloin olisit kovin onneton, jollei se olisi

käsillä. Toiseksi vaikuttaa myrkky kyllä vähitellen. Sanottakoon mitä

tahansa, niin imartelu aina voittaa meidät. Ja kolmanneksi kertoo hän

sen sinulle. Lopuksi teet sinä hänestä hyvän katolisen ja nait hänet.

On luonnotonta, niin, kerrassaan väärin, että sinun laisesi nuori ja

kaunis nainen jää leskeksi. Onhan tuleva miehesi sitäpaitsi lahjakas,

hieno käytökseltään, eikä ulkomuotokaan ole hulluimpia. Saadaanpa

nähdä, aijotko yhä edelleen pitää kiinni arvonimestäsi. Vai oletko

päättänyt aivan yksinkertaisesti kutsuttaa itseäsi rouva Marchdaleksi?

Ei — _jalosukuiseksi_ rouva Marchdaleksi — suo anteeksi! — »Herra ja

jalosukuinen rouva Marchdale.» Olen jo näkevinäni nimenne _Morning

Postissa_. Jäätkö sinä Italiaan? Vai muutatko takaisin Englantiin?»

»Voi, Kate kulta, sinä parantumaton, vallaton veitikka, kuinka hupsu

saatatkaan olla, pikku Kate, ollessasi tuollaisella päällä», naurahti

Beatrice.

»Jatka sinä vain Kateasi; hän ei todellakaan ole hullumman näköinen.

Hänellä on kaunis, notkea vartalo, hänen hipiänsä on hieno ja otsansa

avoin. Ja joskin hänen nenänsä kaarevuus viittaa siihen, että hänessä

on hieman ylpeyden vikaa, joskin hänen pystyviiksensä leimaavat hänet

epäilijäksi ja joskin hänen neliskulmainen leukansa on ilmeinen

itsepäisyyden merkki — ei sinun tule epäröidä — saat ottaa myöskin

viat avujen kera. Tukka on miehellä mukiin menevä ja varsin tuuhea,

niin ettei sinun tarvitse kaljupäisyyttäkään pelätä. Hänen pukunsa on

aistikas, hänen esiintymisensä arvokasta. Sanalla sanoen teistä tulee

kaunis pari. Voisin vaikka panna omaisuuteni pantiksi, että tiedän mitä

kirjaa Trixie Belfont lukee, kun perhe iltapuhteella istuu yhdessä

lampun ääressä», naurahti rouva O'Donovan Florence.

Ystävättärensä poistuttua istui Beatrice hetkisen liikahtamatta pää

käden varassa ja tuijotti Monte Sfioritoa kohti. Sitten nousi hän

paikaltaan ja käveli tuokion kiivaasti edestakaisin terassilla.

Pysähtyi äkkiä ja nojasi marmoriaitausta vastaan, polkasi toisella

jalallaan keveästi marmorilattiaa ja antoi katseensa jälleen harhailla

vuorelle päin.

Hänen olisi todellakin kannattanut katsella maisemaa ja sen

värivivahduksia: sineä, vehreätä ja kultaa. Katsella metsiä, vesiä,

rusoittavia lumihuippuja ja laajakantoista avaruutta. Taivaalla liiteli

tuhansia pieniä, pehmeitä pilvenhattaroita omituisten helmiäissiipisten

lintujen lailla. Varjot pitenivät pitenemistään. Päivänsäteet

kimmahtivat tunturijärven tasaiselta pinnalta aivan kuin kirkkaasta

metallista ja lankesivat kalastajaveneitten kirjaviin purjeisiin

pannen nämä hehkumaan kuin olisivat ne olleet tulipunaista silkkiä.

Tahtoisinpa mielelläni tietää, minkä verran Beatrice kaikesta tästä

huomasi.

Hän taittoi oleanderioksan aitauksella olevasta korkeasta uurnasta,

painoi vaaleanpunaiset kukat kasvojaan vasten ja sulkien silmänsä

hengitti niiden tuoksua, antoi sitten oksan huomaamatta solua terassin

alapuolella olevalle käytävälle.

»Se on mahdotonta», virkkoi hän ääneensä.

Vihdoin meni hän takaisin asuinrakennukseen ja nousi punaisen valkeaksi

koristettuun yksityishuoneeseensa. Siellä otti hän kirjan pöydältä,

vaipui mukavaan nojatuoliin ja alkoi selailla lehtiä.

Mutta kuullessaan läheneviä askeleita ulkoa käytävän kivipermannolta,

sulki hän nopeasti kirjan, viskasi sen takaisin pöydälle ja otti

toisen. Emilia Manfredin astuessa huoneeseen löysi hän Beatricen

lukemasta Anatole Francen »L'étui de nacre'a».

»Emilia kulta, ole hyvä ja käännä minulle »Le jongleur de Notre Dame»

italiankielelle», virkkoi hän.

Kardinaalin nuuskarasia · 第 29 / 39 题