»Hän siis vihdoinkin tapasi hänet?» kysyi herttuatar.
»Niin, hän tapasi hänet vihdoinkin.»
He istuivat valkoisen telttakatoksen siimeksessä terassilla, josta
oli näköala kukkaistutuksille, järvelle ja kukkuloille, Peetri oli
kiittämässä päivällisten johdosta. Oli lämmin, tyyni ja ihana elokuun
päivä — tuollainen kultainen, sametinpehmyt, sulotuoksuinen päivä.
Herttuatar istui matalassa lepotuolissa pehmeitten silkkityynyjen
varassa ja Peetri katseli häntä ja ajatteli: »ole varoillasi,
poikaseni, äärimmäisen varoillasi!»
»Niin, hän tapasi hänet vihdoinkin», virkkoi hän uudestaan.
»Todellako? Entä sitten —?» kysyi herttuatar kiihkeästi ja hänen
hymyilevä katseensa kohtasi Peetriä. »Mitä tapahtui? Vastasiko hän
ystävänne toiveita? Vai pettyikö ystävänne kuten useimmiten tapahtuu
tässä mailmassa? Minä olen halunnut — _palavasti_ halunnut kuulla
tarinan jatkoa.»
Ja hänen silmänsä hymyilivät Peetrille niin että tämän sydän sykähteli
rajusti. »Minun täytyy olla varoillani», ajatteli Peetri jälleen.
»Monessa suhteessa on tämä tärkeä hetki. Minun täytyy näytellä osani
taitavasti, olla näennäisesti aivan huoleton ja avomielinen.
»Ei, ei — päinvastoin», vastasi hän teeskennellen huolettomuutta ja
avomielisyyttä. »Hän oli _ihana yllätys_, tuhannen kertaa suloisempi
kuin miksi ystäväni rohkeimmissakaan unelmissaan oli hänet haaveillut —
ja te tiedätte, millaiseksi hän oli hänet kuvannut. Pauline Fleuvières
oli vain heikko ja epätäydellinen kajastus hänestä.»
Herttuatar istui vaiti, mietteisiin vaipuneena. Virkkoi tuokion
kuluttua:
»Minusta se on kerrassaan mahdotonta. Tässä tapauksessa olisi ollut
aivan luonnollista, että todellisuus olisi muodostunut pettymykseksi.»
»Niinpä luulisi», myönsi Peetri, »mutta tässä tapauksessa ei se
kuitenkaan ollut pettymys. Ystäväni mielikuvitus oli runoillut
hänet hurmaavaksi, mutta todellisuudessa oli hän vielä monta vertaa
hurmaavampi. Hän oli itse olemus — ystäväni mielikuva oli vain hänen
varjonsa. Wildmayn mielikuvitus oli hahmoitellut hänet yksipuolisesti —
ja hänessä oli monta puolta. Pauline kuvasi vain heikosti yhtä puolta
hänessä — Pauline oli vain kynäpiirros, profiiliharjoitelma.»
Herttuatar pudisti päätään ihmeissään ja hymyili uudelleen.
»Yhä uusia ja uusia ihmeitä!» huudahti hän sitten. »Olisiko todellisuus
ihanampi runoilijan ihannekuvaa? Olisivatko nuo pilvien piirittämät
vuorenkärjet, jotka etäisyyden tenhovoiman vaikutuksesta noin
ihanina loistavat — olisivatkohan ne läheltä katsottuina vieläkin
säteilevämpiä! Sehän sotii ilmeisesti yleisiä sääntöjä vastaan. Miten
voisi kukaan nainen olla miellyttävämpi kuin ihastuttavan suloinen
Pauline! Se on kerrassaan uskomatonta! No, niin, kertokaapa nyt, mitä
_tapahtui_? Oliko hän lukenut ystävänne kirjan?»
»Ei mitään tapahtunut», sanoi Peetri. »Minä jo kerroin teille, ettei
siinä näytelmässä ollut ollenkaan toimintaa. Luonnollisesti tapahtui
yhtä ja toista hiljaisuudessa Wildmayn sielussa. Mutta ulkonaisesti ei
tapahtunut mitään. He vain tarinoivat toistensa kanssa — vaihtoivat
ajatuksia tavallisten tuttavain lailla. En usko, että hän silloin oli
lukenut kirjaa. Mutta myöhemmin luki hän sen.»
»Ja miellyttikö se häntä?»
»Hän sanoi sen miellyttäneen.»
»Entä —? Entä sitten —?» Herttuatar pani Peetrin oikein lujalle.
»Eikö hän joutunut aivan haltioihinsa huomatessaan, mitä osaa hän oli
näytellyt? Eikö tuo tieto vaikuttanut häneen järkyttävästi? Eikö hän
suuresti hämmästynyt — heltynyt?»
Herttuatar oli kumartunut hieman eteenpäin ja hänen silmänsä
säteilivät. Hänen huulensa olivat jääneet hieman auki, niin että Peetri
niiden lämpöisen ruusunhohteen lomasta saattoi nähdä hänen valkoisen,
hienon hammasrivinsä välkähtelyn. Peetrin sydän sykähteli taasen
rajusti. »Minun täytyy olla varovainen, varovainen», ajatteli hän ja
ponnisti kaikki voimansa hillitäkseen mieltään.
»Hän ei milloinkaan saanut sitä tietää», vastasi hän.
»Mitä te sanotte?» huudahti herttuatar ja hänen kasvojensa ilme
muuttui. Ne kuvastivat synkeää pettymystä — hän ei voinut käsittää
tarinan jatkoa. »Oikeinko — oikeinko tosissanne tarkoitatte, ettei hän
kertonut sitä hänelle. Herttuattaren äänensävy ilmaisi, että hän vain
vastenmielisesti uskoi sen, melkeinpä paheksui sitä.
Peetrin täytyi uudelleen ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen
mieltään.
»Miten olisi hän voinut kertoa?» kysyi Peetri.
Herttuattaren otsa painui ryppyihin, ja hänen kasvoillaan kuvastui nyt
ilmeistä paheksumista sekä jonkinlaista tuskallista hämmästystä.
»Mitenkä _saattoi_ hän olla kertomatta sitä hänelle», huudahti
herttuatar. »Miten saattoi hän salata tuon tärkeän tosiasian, joka
ikäänkuin liitti heidät toisiinsa. Koskihan se asia läheisesti myöskin
naista — sehän vaikutti hänen kohtaloonsa. Hänellä oli oikeus tietää
se. »Ettehän te toki tarkoittane, ettei ystävänne kertonut sitä
hänelle. _Miksikä_ hän vaikeni? Mitkä syyt estivät häntä puhumasta?»
Herttuattaren ääni miltei värähteli.
»Minun täytyy näytellä osani taitavasti, olla huoleton ja avomielinen»,
ajatteli Peetri.
Ystäväni kai arveli olleensa liiaksi omavaltainen — ja tuo hänen
omavaltaisuutensa, sanoisinko julkeutensa esti luullakseni osaksi
häntä puhumasta. Ja olihan tosiaankin ollut julkeata ruumiillisentaa
käsitystään hänestä romaanissa ja jättää julkaisu naakkojen
nokittavaksi?»
»Voi tuota hölmöä!» huudahti herttuatar pudistaen päätään. »Mikä typerä
brittiläinen itsetietoisuus! Mikä brittiläinen kykenemättömyys asettua
toisen sijalle, katsoa asiaa toisen näkökannalta! Eikö ystävänne ilman
muuta voinut käsittää, että tuolla naisella omalta, jopa muittenkin
kannalta katsottuna oli _oikeus_ saada se tietää? Että asia osaltaan
koski häntä yhtä paljon kuin ystäväänne? Koskapa hän noin haltioivasti
oli vaikuttanut sekä mieheen itseensä että hänen taiteeseensa, niin oli
hänellä toki oikeus saada se tietää! Eikö hän käsittänyt, että hänen
julkeutensa — hänen ainoa julkeutensa oli juuri siinä, että hän salasi
naiselta luvun tämän omasta elämäntarinasta? Oi, hänen olisi pitänyt
kertoa kaikki, hänen olisi pitänyt kertoa kaikki hänelle!
Herttuatar vaipui takaisin lepotuoliinsa, pudisti vielä kerran
surullisena päätään antaen surumielisen katseensa solua
päivänpaisteista maisemaa pitkin tuoksuavan ilman halki kauas
kullanautereiseen etäisyyteen.
Peetri katsahti häneen — mutta varovaisuuden vuoksi siirti paikalla
silmänsä toisaanne päin.
»Oli siinä vielä muitakin asianhaaroja estämässä», puhkesi hän sitten
puhumaan.
Herttuatar kohotti katseensa. »Mitä muita?» kysyi hän totisena.
»Jos hän olisi ilmaissut sen hänelle, olisi se samalla ollut
rakkaudentunnustus», sanoi Peetri tarkastellen vasemman kätensä pikku
sormessa olevaa sinettisormusta.
»Rakkaudentunnustusko?» Herttuatar punnitsi tuokion asiaa mielessään.
»Niin kylläkin — ehkä tavallaan», myönsi hän. »Mutta mitäpä siitä?»
kysyi hän vielä kotvan mietittyään asiaa. »Minkätähden hän ei sitten
olisi saanut tunnustaa rakkauttaan? Olihan hän rakastunut, vai mitä?»
Tuo avomielisen suora kysymys osoitti Peetrille aivan julman selvästi,
miten ulkokohtainen ja personaton herttuattaren mielenkiinto oli.
»Aivan hulluuteen saakka», vastasi Peetri varovaisuuden vuoksi
kiinnittäen silmänsä Monte Sfioriton kullanautereisiin huippuihin.
»Tavallaan rakastui hän häneen jo ensi näkemältä. Tavattuaan hänet,
rakastui hän uudelleen. Hänen sielunsa ja hänen mielikuvituksensa
olivat jo ennemmin rakastuneet luomaansa kuvaan. Mutta nyt rakasti
_mies naista_ aivan hulluuteen asti. Ja hänen rakkautensa oli aivan
tavallista inhimillistä laatua. Mutta oli asianhaaroja, jotka
pakoittivat hänet vaikenemaan.»
»Minkälaisia asianhaaroja?» Sama avomielisen kysyvä katse!
»Tarkoitatteko te, että nainen oli naimisissa?»
»Enhän toki. Jumalan kiitos, hän oli leski», virkkoi Peetri pannen
erityisesti painoa sanoilleen.
Herttuatar purskahti nauruun.
»Ihailen hurskauttanne», sanoi hän.
Ja Peetrikin naurahti ajatellessaan kiivasta huudahdustaan.
»Entä sitten —?» jatkoi herttuatar. »Jatkakaa! Jumalan kiitos, hän oli
leski. Mitkä muut seikat kahlehtivat hänen kieltään?»
»Tuhannet seikat», vastasi Peetri hieman levottomana. Miltei kaikki
sovinnaiset esteet, jotka yhteiskunta on keksinyt, erottivat heitä
toisistaan. Muun muassa oli hän ylimysnainen.»
»Ylimysnainen —?» Herttuatar katsahti ylös.
»Niin», sanoi Peetri, »hän oli huimaavan korkealla, yläpuolella
ystävääni — yhteiskunnan kukkuloilla, niin korkealla, etteivät
monetkaan olleet arvossa hänen vertaisiaan. Peetri hymyili väkinäisesti.
»Mitäpä siitä», sanoi herttuatar. Herra Wildmayhan on hienosti
sivistynyt mies.»
»Mistä te sen tiedätte?» kysyi Peetri vaihtaakseen puheenainetta.
»Tietysti hän on, aivan luonnollisesti. Ainoastaan hieno mies olisi
voinut kokea tuollaista, kirjoittaa tuollaisen kirjan. Niin, ja
sitäpaitsi on hän teidän ystävänne. Aivan varmasti on hän hienosti
sivistynyt mies», vastasi kekseliäs herttuatar.
»On eri hienostumisen asteita, luullakseni. Hän, tuo nainen, oli
ylimmällä asteella. Ystäväni — niin hänestä voi ainakin sanoa, että
hän tiesi paikkansa. Hänessä oli liian paljon huumoria ja hän näki
liian selvästi eri asteet tullakseen ajatelleeksikaan tarjota hänelle
kättään.»
»Hienosti sivistynyt mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa —
jollei tämä ole kuninkaallista sukua.»
»Epäilemättä voi hän sen tehdä ja myöskin saada rukkaset», vastasi
Peetri. »Mutta hänen korkea säätynsä ei yksin ollut esteenä. Hän oli
myöskin suunnattoman rikas. Ja sitten — ja sitten —! Oli vielä tuhansia
muita esteitä. Luulen kuitenkin painavimmaksi sen, että Wildmay pelkäsi
rakkaudentunnustuksensa seurauksia — pelkäsi tulevansa karkoitetuksi
hänen läheisyydestään. Eikä hän suinkaan tahtonut tulla karkoitetuksi.»
»Vai oli hän pelkuri!» sanoi herttuatar. »Hänen olisi kuitenkin
pitänyt kertoa naiselle kaikki. Mutta tämä tapaus oli ihmeellinen,
ainoa laatuaan. Siihen ei voinut sovelluttaa tavallisia sääntöjä. Eikä
hän myöskään saattanut tietää ylenkatsoisiko nainen mahdollisesti
kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia esteitä. Jokainen mies saa
ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt paljon ansaitaksensa
hänet. Nainen ei olisi voinut olla välittämättä ystävästänne, jos tämä
olisi kertonut kaikki, hän ei olisi voinut olla kylmä ja välinpitämätön
miestä kohtaan, joka hänen haltioimanaan oli kuvannut ihanan Paulinen.
Tuonkaltainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen.
Pidän yhä edelleen kiinni mielipiteestäni. Naisella oli oikeus saada
se tietää. Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa
tarina ja mainita minkä osan nainen siinä oli näytellyt. Nainen olisi
silloin ymmärtänyt kaiken muun. Miehen ei olisi tarvinnut puhua mitään
rakkaudesta — tarkoitan nyt itse sanaa.»
»No niin», sanoi Peetri, »ehkä hän vielä ajoissa katuu ja herkkänä
hetkenä kertoo hänelle koko tarinan.»
Peetrin sielussa taisteli kaksi eri ääntä keskenään. »Kerro hänelle
— kerro hänelle — kerro hänelle! Kerro hänelle nyt paikalla ja luota
onneesi», käski toinen. »Ei — ei — ei — älä suinkaan kerro», kielsi
toinen. »Hän on ottanut asiat ihan ulkokohtaisesti. Hän ei voi
uneksiakaan, että sinä olet se mies — että hän on se nainen. Jos hän
vähänkään aavistaisi asian laitaa, olisi aivan toinen ääni kellossa.
Ole varovainen! Ole varovainen!»
Peetri katseli herttuatarta — hän oli lämpöinen, tuoksuava ja
säteilevä pehmoisessa valkoisessa puvussaan istuessaan siinä matalassa
lepotuolissa lähellä Peetriä — hän katseli hänen säihkyviä silmiään,
hänen punaisia huuliaan, tuuheata, ruskeata tukkaa, valkeata ruusuista
hipiää, otsan hienoja, sinertäviä suonia, valkoisia hienoja käsiä,
jotka sirosti yhteenliitettyinä lepäsivät helmassa, vartalon sulavia
viivoja, sen notkeaa viehkeyttä ja voimaa. Ja hänen ympärillään säteili
elokuun kultainen päivä aivan kuin hänen riemukseen. Peetri katseli
myöskin päivänpaisteista puistoa, suloista tyyntä ilmaa, sinistä
sisäjärveä, sinistä taivasta ja vuoria tummansinisine varjoineen,
avaraa marmoriterassia, rakennuksen hohtavaa marmorifasaadia sekä
marmoriaitausta, jonka pylväitä pitkin jasminit kiemurtelivat. Kuva
oli ihmeen ihana, mutta siitä puuttui jotakin, joka olisi tehnyt sen
kauneuden täydelliseksi — ja se, mikä puuttui, soi valtavana hänen
sielussaan hänen suontensa tykytysten säestämänä. Ja hän halusi, halusi
palavasti kertoa hänelle, mutta ei uskaltanut. Hän empi...
Ja hänen siinä empiessään osui hänen korvaansa kavioiden kapse ja
vaununpyöräin ratina hiekkakäytävältä — ja niin joko pelastui asema,
tai solui otollinen hetki hänen käsistään, aivan miltä kannalta asian
ottaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi palvelija terassille ja
ilmoitti rouva O'Donovan Florencen saapuneen.
Melkein heti vieraan saavuttua kumarsi Peetri ja poistui.