Koko illan kangasti Peetrin mielessä jotakin, jota hän ei tietänyt
huomanneensa, sen ollessa hänen silmäinsä edessä, ja jota hän
varmaankaan ei ollut yksityiskohtia myöten tarkannut. Hänen
mielessään kangasti taukoamatta Ventirosen hauskasti järjestetty
terassi, valkoinen telttakatos sinisen taivaan ja etäämpänä olevien
aurinkoisten puiden puitteissa, permantoa peittävät lämminväriset
matot, korituolit kirjavine tyynyineen, pöytä kirjoineen ja pikku
tavaroineen — keltakantiset ranskalaiset kirjat, kilpikonnankuoresta
tehty paperiveitsi, hopeinen paperipainin, kristallinen hajuvesipullo,
maljakko nuokkuvine unikkoineen — sekä sirojen lehvien ja
köynnöskasvien koristama marmoriaitaus, jonka pilareita pitkin jasminit
kiemurtelivat.
Kaikki tämä palasi yhä uudelleen hänen mieleensä muodostuen
kokonaiskuvaksi, jonka hän saattoi nähdä sielunsa silmillä —
selväpiirteiseksi tunnelmakuvaksi. Samoin kuin linnan iloinen,
säteilevä, monitorninen fasaadi näytti myöskin tämä olevan
sopusoinnussa _hänen_ olemuksensa kanssa, siinä oli tavallaan
_hänen_ personallisuutensa leima. Tämä pieni terassin sopukka oli
osa _hänen_ jokapäiväistä ympäristöään; nämä esineet olivat _hänen_
tovereitaan, kertoivat erinäisistä hetkistä _hänen_ elämässään,
olivat osia _hänestä_ itsestään, tähän saakka Peetriltä salattuja;
ne olivat ystäviä, jotka kertoivat _hänen_ yksinäisyydestään, hänen
hiljaisista hetkistään, olivat tavallaan _hänen_ uskotuitaan. Ne
eivät siis ainoastaan kuvanneet _hänen_ personallisuuttaan, ne olivat
alituisesti aikeessa — olin vähällä sanoa — paljastaa _hänet_. Jos
Peetri vain olisi voinut tulkita heidän äänetöntä kieltään, olisivat ne
paljastaneet hänelle kallisarvoisia salaisuuksia. Ja siksi hän iloitsi
siitä, että ne yhä uudelleen palasivat hänen mieleensä, hän muisteli ja
mietiskeli niitä, ja ne tuottivat syvää, joskin sanatonta riemua.
Kun hän torstaina lähestyi linnaa, kultasivat mailleenmenevän auringon
viimeiset hehkuvat säteet sitä — pitkä, säännötön rakennusryhmä
loisti lukemattomissa eri värivivahduksissa, paikoittain vivahti se
siniseen, paikoittain häipyvään punaiseen: harmaa kivi oli muuttunut
tummaksi, sametinhienoksi indigonsiniseksi, vaaleanpunainen stukko
pysyi edelleen vaaleanpunaisena, mutta sitä verhosi kuulakkaan sininen
hämy, ja valkoinen marmori hohti kuin vaalea, säihkyvä ametisti. Jos
häntä nyt huvitti tutkistella herttuattaren ympäristöä, saattoi hän
sen tehdä sydämensä riemastukseksi: leveitä marmoriportaita, joita hän
nousi ja niitä peittäviä tulipunaisia mattoja sekä taustassa olevaa
suurta, hienoa taulua — mahdollisesti Titianin maalaamaa — suurta
salonkia, jossa hänet vastaanotettiin, sen kiiltävää mosaikkipermantoa,
katossa olevia maalauksia, valkoisia, kullalla kirjailtuja seinämiä,
kultakuteisia silkkiverhoja ja silkkisellä kultakirjakankaalla
verhottuja huonekaluja, atlaspuupöytiä ja tuoleja, pronsseja,
posliineja, koruompeluksia, varjostimia ja kuvastimia, avaraa
ruokasalia korkeine, suippoine ikkunoineen, kaarikattoa kannattavia
siroja marmoripylväitä, säteileviä valoja himmeissä venetsialaisissa
kruunuissa ja seinälampuissa, kauniisti katettua pöytää kukkineen,
väreineen ja tuoksuineen.
Hän saattoi nyt todellakin tutkia _hänen_ ympäristöään sydämensä
riemastukseksi — tai sydänsurukseen. Sillä kaikki tämä vaikutti
itse asiassa _häneen_ kylmästi ja painostavasti. Kaikki oli kovin
komeata, hienoa ja iloista, se oli, toisin sanoen, sopusoinnussa
_hänen_ olentonsa kanssa, oli tavallaan ja osaltaan ilmauksena
_hänen_ personallisuudestaan. Mutta siltä kannalta katsottuna pisti
Peetrin silmään muuan puoli hänessä, muuan puoli, jonka Peetri
aivan vaistomaisesti oli ottanut tavakseen unohtaa ja joka hänen
mielestään ei tehnyt rohkaisevaa vaikutusta. Se ilmaisi ja ikäänkuin
työnsi näkyviin herttuattaren rikkauden ja hänen korkean säätynsä;
se alleviivasi mailman kannalta katsoen kuilun, joka erotti heidät
toisistaan, alleviivasi yhteiskunnan asettamat esteet.
Entä herttuatar...
Hän oli erittäin herttainen, kovin vaatimaton ja ystävällinen — hän
oli sama kuin ennenkin — ja kuitenkin — kuitenkin —. Niin, kyllä hän
kuitenkin oli hiukan erilainen. Häntä katsellessa pistivät vieläkin
selvemmin silmään kuilu ja esteet. Hän oli kovin herttainen ja
ystävällinen ja kuitenkin — sinä iltana oli hän aivan ilmeisesti
_ylimysnainen_, aivan ilmeisesti _herttuatar_...
»Veli veikkoseni», sanoi Peetri itselleen, »kyllä sinä mahdoit olla
hullu, kun hetkeäkään saatoit uskoa että jotakin joskus mailmassa
tapahtuisi.»
Paitsi kardinaalia, monsignore Langshawea ja Peetriä vieraili linnassa
kaunis, valkeatukkainen ranskatar, rouva de Lafère, joka asui
läheisessä huvilassa, sekä nuori, kaunis, puhelias irlantilainen,
rouva O'Donovan Florence muutamasta Spiaggian hotellista. Naiset eivät
olleet juhlapuvussa — kenties kunnioituksesta molempia kirkonmiehiä
kohtaan. Eikä naisille tarjottu käsivartta päivällispöytään mentäessä.
Päivällinen oli mitä yksinkertaisin, Peetrin mielestä ihmeteltävän
yksinkertainen ja tämän hän tietysti luki herttuattarensa hienon
aistin ansioksi. Hän ei ollut vielä perehtynyt Italian »mustan
ylimystön» elintapoihin eikä niin ollen tietänyt, että ruuan ja juoman
yksinkertaisuus heidän piirissään oli hyvän sävyn tunnusmerkkinä
samoin kuin ylellisyys ja komeus englantilaisia matkivien »valkoisten»
joukossa.
Keskustelun luonteen määräsi etupäässä rouva O'Donovan Florence.
Eloisasti ja leikkisästi ja aivan ihmeteltävän rohkeasti ja pirteästi
iski hän kardinaaliin moittien tätä siitä, että Rooman vallanpitäjät
leväperäisyydessään antoivat hänen syntymäsaarensa surkastua. »Se
on kolmen hemisfeerin maista katolismielisin», sanoi hän. »Jokaisen
tuuman maata ovat marttyyrit hurmeellaan kostuttaneet. Minä näen, että
te punastutte ajatellessanne, etteivät vallanpitäjät vuosikausiin
ole panneet kalenteriin ainoatakaan irlantilaista pyhimystä ja että
te olette yhtynyt kerettiläisanglosaksilaisiin vastustaaksenne meitä
taistelussamme »home rulen» [itsehallinnon] puolesta — minä moitin
_teitä_ siitä, vaikkakin minä itse, ollen ulkomailla oleskeleva
maanomistaja, suosin petollista liittovaltapolitiikkaa.»
Kardinaali vastasi hymyillen, että irlantilaiset olivat siksi
herkkämielistä, haaveellista ja runollista rotua, ettei niitä hennonut
rasittaa valtiota ja hallitusmuotoa koskevilla arkipäiväisillä
kysymyksillä. Tuollaiset asiat voivat he kernaasti jättää
käytännöllisille englantilaisille ja käyttää sillä tavalla voitettua
aikaa harrastaakseen ja kehittääkseen yhä enemmän niinkutsuttua
»kelttiläisen luonteen tähtitulta». Irlannin tulisi pitää
Englantia taloudenhoitajanaan. Ja mitä taas pyhimysten ottamisesta
kalenteriin tulee, oli heidän suunnaton lukumääränsä jo ennestäänkin
loukkauskivenä. Niitä on aivan hämmästyttävän viljalti. Jos kerran
alkaisimme, emme voisi lopettaa, ennenkuin olisimme pyhäksi julistaneet
yhdeksän kymmenettä osaa manalle muuttanutta väestöä.
Monsignore Langshawe, joka otti kaikki vakavalta kannalta, puuttui
keskusteluun puhuen Skotlannin hyväksi ja valitti suuresti, että yhä
vielä vitkasteltiin julistaa »siunattu Maria» pyhimykseksi. »Tarkoitan
julkisesti», selitti hän, »sillä jokainen tosi katolismielinen
skotlantilainen palveli häntä sydämessään pyhimyksenä jo sinä päivänä,
jolloin verinen Elisabet hänet murhasi.»
Ja rouva de Lafere taasen puolsi Ludvig XVI:ta, Marie Antoinettea ja
pientä perintöprinssiä.
»Siunattu Maria — verinen Elisabet», naurahti herttuatar kääntyen
Peetrin puoleen. »Kerrassaan sopimattomia sanoja protestanttisen
englantilaisen läsnäollessa.»
»O-o-h, olen tottunut »veriseen Elisabetiin», sanoi Peetri.
»Muistaakseni kardinaali Newman ensimäisenä käytti tuota lausetapaa.»
»Niinpä minäkin luulen», vastasi herttuatar. »Ja koska jokainen on
esittänyt ehdokkaansa pyhimyskalenteriin, niin olette te nyt maininnut
minun pyhimykseni. En usko, että mailmassa on ollut suurempaa pyhimystä
kuin kardinaali Newman.»
»Mille kannalle teidän ylhäisyytenne asettuu seka-avioliittokysymykseen
nähden?» kysyi rouva O'Donovan Florence.
Nyt heristi Peetri korviaan.
»Tämä kysymys ei Italiassa nykyään ole aivan yhtä polttava kuin
Englannissa. Mutta yleensä, lukuunottamatta poikkeustapauksia, asetun
minä luonnollisesti vastustavalle kannalle.»
»Mutta onhan hurskaalla katolilaisella tytöllä, joka menee naimisiin
protestantin kanssa, tuhannet mahdollisuudet käännyttää miehensä»,
väitti nuori rouva.
»En tiedä», sanoi kardinaali. Eiköhän siinä tapauksessa ole varmempaa,
että kääntymys tapahtuu ennen naimista. Pelkäänpä, että miehellä
jälestäpäin on tuhannet mahdollisuudet tehdä naisesta luopio tai
ainakin laimentaa vaimonsa innostusta.»
»Eipä suinkaan, jos naisessa on vähänkään tosi intoa», sanoi rouva
O'Donovan Florence. »Vaimo voi kylläkin katkeroittaa miehensä elämän
ja tehdä sen aivan sietämättömäksi, jos hän vain oikein tunnollisesti
pyrkii siihen. Mies antaa mielellään lopuksi myöten kotirauhan
saavuttamiseksi. Minä usein kaiholla ajattelen inkvisitsionin
muinaisia, hyviä aikoja. Mutta kotielämän eristetyssä piirissä
voi onneksi vielä nytkin käyttää kiristyspenkkiä ja peukaloruuvia
lievennetyssä muodossa. Tunnen tusinan nuoria, kunnon protestantteja
Lontoossa, jotka olen ottanut käännyttääkseni ja onnistumistani estää
vain se seikka, etten ole siinä asemassa, että sanan täydellisessä
merkityksessä voisin viedä heidät alttarin ääreen.»
»Koko tusinanko?» toisti kardinaali hymyillen. »Te varmaankin äsken
erehdyksestä puhuitte seka-avioliitosta — tarkoititte tietenkin
moniavioisuutta?»
»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, se oli vain pieni irlantilainen
liioittelu», naurahti nuori rouva. »Mutta käännyttäjän tointa
vaikeuttaa aivan erikoisesti itse oppi. Jos me vain käyttäisimme
hyväksemme verukkeita ja petosta, josta protestantit meitä syyttävät,
niin kyllä me silloin keinuisimme ruusuilla. Minkätähden emme saa antaa
tarkoituksen pyhittää keinoja?»
»Katsokaahan setääni», kuiskasi herttuatar Peetrille. Kardinaalin
hienot, vanhat kasvot säteilivät hilpeyttä. »Setäni on tavannut
hengenheimolaisen, joka samoinkuin hän itse on taipuvainen ottamaan
asiat leikilliseltä kannalta.»
»Sekä kirkolle että kansoille on koittava ihana päivä, kun saamme
irlantilaisen paavin», jatkoi rouva O'Donovan Florence. Hyvä,
voimakas, sotaisa irlantilainen on tarpeen, että saataisiin kaikki
oikealle tolalle. Hänen sointuisa irlantilainen äänensä palauttaisi
eksyneet lampaat, ja hänen voimakas käsivartensa karkoittaisi sudet
lammashuoneesta. Hän olisi omiaan pyyhkäisemään pois italialaiset
Roomasta.»
»Tapahtumien luonnollinen kehitys pyyhkäisee kyllä pian italialaiset
Roomasta», sanoi kardinaali. »Muuan tuttavistani, irlantilainen
piispa, väittää aivan jyrkästi, että meillä tietämättämme on ollut
useita irlantilaisia paaveja. Kun vain on kysymys mainehikkaimmista
paaveistamme, sanoo hän paikalla: »Heidän suonissaan virtaili
varmaankin irlantilaista verta.» Hän on varmasti vakuutettu, että Pius
IX oli irlantilainen. Hänen nimensä, tarkoitan hänen ristimänimeään,
Ferretti, oli muka aivan yksinkertaisesti irlantilainen Farrity,
joka äännettiin italiankielen mukaisesti, sanoo tuo kunnon piispa.
Ainoastaan irlantilainen, väittää hän edelleen, saattoi olla siihen
määrin säkenöivän sukkela.»
Rouva O'Donovan Florence näytti tuokion aikaa kovin miettivän
näköiseltä... »Minä tässä tuumiskelen, mistä alkuperäisestä
irlantilaisesta nimestä Udeschini johtuu», selitti hän.
Kaikki purskahtivat nauruun.
»Tarkoittiko teidän ylhäisyytenne käyttäessään »pian» sanaa, että
saamme toivoa italialaisten jo meidän päivinämme tulevan karkotetuiksi
Roomasta?» kysyi rouva de Lafère.
»He ovat perikadon partaalla — synteinsä takia», vastasi kardinaali.
Kun yllättävä mullistus tapahtuu — ja varmasti tapahtuu se jo muutaman
vuoden kuluttua — niin järjestetään olosuhteet pakostakin toisin. En
usko kristikunnan omantunnon sallivan, että Pietarilta vielä kerran
ryöstetään hänen perintöosansa.
»Jumala suokoon sen onnellisen päivän pian koittavan», puuttui
puheeseen monsignore Langshawe.
»Jos minun silmäni saavat nähdä sen päivän, jolloin Rooma palautetaan
paaville, niin ummistan ne mielelläni ikuiseen uneen, vaikkakaan en saa
nähdä Ranskan palauttamista kuninkaalle», sanoi vanha ranskatar.
»Ja minä myöskin, vaikken saisikaan nähdä brittein kääntymistä
tosi-uskoon», sanoi monsignore.
Herttuatar katsahti Peetriin hymyillen.
»Mihinkä muurahaiskekoon olettekaan joutunut, siinä
vilisee äärimmäisyyteen asti piintyneitä montanalaisia ja
taantumuspuoluelaisia», sanoi hän hiljaa.
»On virkistävää tavata ihmisiä, joilla on vakaumus», sanoi Peetri.
»Silloinkin kun teidän mielestänne vakaumus on väärä?» kysyi herttuatar.
»Niin, silloinkin», vastasi Peetri. »Mutta en tiedä varmasti, ovatko
nämä tänä iltana kuulemani vakaumukset minusta vääriä.
»Niinkö —?» ihmetteli herttuatar. »Tahtoisitteko _te_ nähdä, että Rooma
palautettaisiin paaville?»
»Tahtoisin», vastasi Peetri, »tahtoisin kylläkin — esteettisistä
syistä, jollen muista.»
»Otaksun, että on olemassa esteettisiä syitä», myönsi herttuatar.
»Mutta me tietysti uskomme, että on painavampiakin, oikeuteen
perustuvia syitä.»
»Minä en epäile, että myöskin on olemassa painavampia, oikeuteen
perustuvia syitä», myönsi Peetri.
Päivällisen jälkeen istuutui herttuatar kardinaalin pyynnöstä
soittokoneen ääreen ja soitti Bachia ja Scarlattia. Hänen siinä
vahakynttilöitten pehmeässä valossa soittaessaan loistavaa, kuulakasta
musiikkia muistuttivat hänen kasvonsa Peetrin mielestä... Mutta mitä
kaikkea, kuvastuukaan rakastuneen mielestä lemmityn kasvoilla, kun tämä
lempeässä valossa nostaa katseensa soittokoneesta —
Hyvästellessään sanoi rouva O'Donovan Florence: »saan kiittää teidän
ylhäisyyttänne kahdesta elämäni onnellisimmasta päivästä. Toinen niistä
oli se päivä, jolloin sanomista luin teidän »kardinaalihatustanne»
ja sain kerskailla kaikille tuttavilleni olleeni veljentyttärenne
tovereita luostarikoulussa. Ja tämä päivä on se toinen, sillä
tästälähin voin aina ylvästellä siitä, että minulla on ollut kunnia
saada kumartaa teidän ylhäisyydellenne.»
»Vai niin», ajatteli Peetri, kulkiessaan kotiin iltamyöhällä kasteisen
puiston kautta, tähtien tuikkiessa ja yön viileitten tuoksujen
hyväilemänä, »vai niin, kardinaali ei hyväksy seka-avioliittoja —
tietysti on hänen veljentyttärensä samaa mieltä. Mutta mitäpä minä
siitä? Niinpä vainenkin — oikeassa kardinaali olikin — eihän tuolla
kysymyksellä tässä maassa ole mitään merkitystä.»
Ja Peetri pisti tupakaksi.