»Minun kellossani on jokin vika», sanoi Peetri seuraavana päivänä.
Ja tosiaankin liikkuivat kellon osoittimet kovin hitaasti, oikein
kiusallisen hitaasti.
»Ihme ja kumma, ettei siitä olisi mitään hyötyä, vaikka niitä siirtäisi
eteenpäinkin», ajatteli hän.
Hän tarkasteli niitä ja pakoitti itsensä sitten odottamaan kotvan
aikaa, ennenkuin uudelleen ryhtyi niiden tutkimiseen, ja tuo lyhyt
väliaika tuntui hänestä ijäisyydeltä. Kärsimättömänä kuljeskeli
hän edestakaisin tuprutellen mauttomia haikuja. Pysähtyi sitten
hämmästyneenä eikä ollut uskoa silmiään kun osoittimet pilkallisen
kohteliaasti — niin hän ainakin kuvitteli — todistivat, että hänen
ijäisyytensä olikin vain neljännestunti.
»Ja minä olen Kantin uskollisena oppilaana pilkannut ajan ulkokohtaista
todellisuutta. Oi sinä hitaasti kuluva aika, sinä kurja kuhnustelija!»
huudahti hän puiden nyrkkiä avaruudelle, ajan viattomalle puolisolle.
»Eihän pikku osoitin milloinkaan pääse neljän kohdalle», valitti
Peetri epätoivoisena tarkastaessaan uudelleen kelloaan. Se oli
vasta puoli neljä. Hän virnisteli vihoissaan valkoiselle, sileälle
kellotaululle ja lauhduttaakseen mieltään sätti sitä pahanpäiväisesti.
»Sinä olet sydämetön, sinä olet tunteeton — sinussa on vain hitaasti
ja säännöllisesti pyöriviä rattaita ja vietereitä. Sinä olet yhtä
epäinhimillinen kuin ranskalainen virkamies. Oletko sinä miehen kunnon
toveri, miehen, joka on menehtymäisillään kärsimättömyyteensä?» Hän
asetti kellonsa puutarhapöydälle ja kesti lujana nuo viimeiset,
loppumattomat minuutit. Kello neljännestä vailla neljä kulki hän
virran poikki. »Jos tulen liian varhain, niin sille ei mahda mitään»,
arveli hän ja valitsi niin kahdesta pahasta vähemmän pahan uhmaten
kaitselmusta.
Hän astui virran poikki ja seisoi nyt ensi kerran Ventirosen alueella
— seisoi samalla paikalla, mistä hän niin monesti oli puhellut yli
vaahtoavan virran. Hän katseli taloansa ja puutarhaansa ja tarkasteli
nyt ensi kerran niitä niin sanoakseni herttuattaren näkökannalta.
Hänen mielestään ne ikäänkuin kuuluivat menneisyyteen — eilispäivään,
joka oli häipynyt etäisyyteen. Aidattu puutarha ja kaksikerroksinen
asuinrakennus juovikkaine ikkunakaihtimineen näyttivät hänestä nyt
omituisen pieniltä ja vaatimattomilta — jopa mitättömiltäkin. Hän
käänsi niille selkänsä — eikä katsonut enää taakseen. Tietysti palaisi
hän niitten luokse illemmällä, mutta silloin kaikki olisi toisin. Uusi
luku oli silloin liitetty ihmiskunnan historiaan, suuri tapahtuma,
tärkeä edistysaskel piirretty sen kirjoihin. Hänet oli ystävänä
vastaanotettu Ventirosen linnassa. Hän ei enää ollut vain muukalainen,
joka satunnaisen naapuruuden nojalla sai ystävällisen tervehdyksen.
»Jää» — joka tosin tavallaan jo oli murtunut, vaikkakin sitä vielä oli
olemassa ylen runsaasti — sulaisi kyllä sitten vähitellen. Aikakausi
oli kulunut — uusi oli jo koittamassa.
Siis käänsi hän selkänsä Villa Florianolle, nousi reippaan rohkeana
avaroita nurmikkorinteitä myöten, huojuvien puitten siimeksessä —
siihen suuntaan, johon hän neljä erikoista kertaa oli nähnyt _hänen_
katoavan — kohti linnaa, joka kohosi hänen silmäinsä edessä komeana
ja kauniina. Sen rakennustyyli oli omituisen säännötöntä. Vanhimmat
osat olivat jylhän keskiaikaisia — järvelle päin viettävä linnoitus
raskaine, ympyriäisine torneineen, joissa ammotti ampuma-aukkoja —
harmaine muureineen, joihin ajan hammas oli iskenyt merkkinsä, myrskyt
ja sateet painaneet leimansa. Ja siellä täällä näki vihertävää sammalta
ja metsistyneitä, kiemurtelevia köynnöskasveja. Muutamat osat olivat
suorakulmaisia, punakipsisiä, kirjokoristeisia ja ikkunoitten välisissä
pinnoissa oli omituisia, vertauskuvallisia vaalenneita seinämaalauksia.
Lisärakennukset olivat aivan uudenaikaista tyyliä — lukemattomine
kummanoutoine veistokoristeineen, torninhuippuineen, pikku torneineen
ja korkokuvineen — hohtavaa marmoria — kaikki ihmeellisen kevyttä,
iloista ja kodikasta. Peetrin mielestä näytti tämä erinomaisen
kauniilta Italian kirkkaassa ilmassa, Italian sinitaivasta vasten.
»Tämä talo sopii hänelle yhtä hyvin kuin kaunis, siro puku. Siinä on
aivan erikoisen personallinen leima.»
Peetrin hiljalleen lähestyessä linnaa soi herttuattaren ääni
lakkaamatta hänen korvissaan, hänen sanansa ja lauselmansa muistuivat
yhä uudelleen hänen mieleensä.
Suuren, avaran marmoriterassin toinen kolkka oli järjestetty
ulkoilma-huoneeksi. Valkoinen telttakangas oli pingoitettu
suojakatokseksi; lämminväriset matot peittivät kivilaattoja; pientä
pöytää, jossa oli kirjoja y.m. tavaroita, ympäröivät mukavat korituolit
värikkäine tyynyineen.
Herttuatar nousi ja tuli hymyillen häntä vastaan.
Hän ojensi Peetrille kätensä — ensi kerran. Se oli lämmin — sähköisen
lämmin, pehmeä — naisellisen pehmeä, kiinteä ja eloisa — todisti
vilkkautta ja temperamenttia. Peetri olisi mielellään kumartunut sen
yli ja painanut siihen huulensa. Hän olisi melkein saattanut tehdä sen
loukkaamatta italialaista seurustelutapaa. Mutta tietysti hän vain
yksinkertaisesti kumarsi ja päästi sen sitten.
»_Mi trova abbandonata_», sanoi herttuatar ja vei vieraansa
terassin päähän. Hänen äänensä oli ihmeellisen soinnukas, hänen
puhuessaan italiankieltä. Hän venytteli ääntiöitä ja lausui kerakkeet
huolimattoman epäselvästi italialaisten naisten tapaan, jotka siten
saivat puheeseensa sametinpehmeän sävyn. Hän ei kuitenkaan ollut
italialainen, ei, kaikeksi onneksi oli hän englantilainen ja tämä
seikka vain lisäsi hänen sulojaan. »Setäni ja veljentyttäreni ovat
menneet kylään. Odotan heitä kotiin tässä tuokiossa — toivottavasti ei
teidän siis kauan tarvitse kaivata nuuskaanne.»
Hänen veitikkamainen hymynsä kohtasi Peetrin silmiä kuin pieni
valonvälähdys. Pyytäen kohteliaasti Peetriä istumaan, asettui hän itse
entiselle paikalleen korituoliinsa ja nojasi päänsä vaaleanpunaista
silkkityynyä vasten. Noudattaen herttuattaren ystävällistä kutsua
istahti Peetri vastapäätä olevaan korituoliin. Ja epäilemättä rukoili
hän mielessään hartaasti, että herttuattaren setä ja veljentytär
pysyisivät kylässä koko iltapäivän. Veljentyttärellään tarkoitti
herttuatar varmaankin Emiliaa, ajatteli Peetri, ja tämä ystävällinen
nimitys miellytti häntä. »Miten kaunis tukka hänellä on!» tuumi
Peetri ihaillen noita säihkyvän ruskeita suortuvia, jotka piirtyivät
vaaleanpunaista silkkitaustaa vasten.
Mutta ääneen virkkoi hän: »Oi, olen tottunut odottamiseen», ja muisteli
mielessään tämän äärettömän pitkän päivän äärettömän pitkää odotusaikaa.
Herttuatar otti pöydältä viuhkan ja levitti sen polvelleen. Leikiten
aukoi ja sulki hän sitä hitaasti. Huomatessaan, että Peetri tarkasteli
sitä, ojensi hän sen kohteliaasti vieraalleen. (Minä puolestani uskon,
että Peetrin silmät olivat kiintyneet käsiin, jotka pitelivät viuhkaa
eikä viuhkaan — mutta sehän on pikku asia.)
»Minä sattumalta näin sen pari päivää sitten Roomassa. Se on tietysti
vain viime vuosisadan ranskalaisten viuhkain jäljennös, mutta se oli
mielestäni soma, ja siksi ostin sen.»
Viuhka oli valkoista silkkiä ja sitä verhosi hieno, kalpeankellertävä
harso — kalpean kellertävä kuin kuihtuneet keltaiset ruusut. Pienet,
pyöreät lemmenjumalat liitelivät siinä kevyissä pilvenhattaroissa.
Varsi oli helmiäistä ja sen yläosaa koristivat moninaiset leikkaukset
sekä erikokoiset opaalit, jotka hehkuivat vihertävän punaisina.
»Se on todellakin hyvin kaunis ja erikoinen», myönsi Peetri. »On kuin
suuren perhosen siipi, eikö niin? Mutta ettekö pelkää opaaleja?»
»Minäkö pelkäisin opaaleja?» ihmetteli herttuatar. »Minkätähden?»
»Ellei sattumalta ole syntynyt lokakuussa, sanotaan niiden tuottavan
onnettomuutta.»
»Minun syntymäpäiväni on kesäkuussa — mutta en mitenkään voi uskoa,
että tällaiset somat opaalit tuottavat onnettomuutta», naurahti
herttuatar ottaen viuhkan, jonka Peetri hänelle ojensi. Hän siveli
sormenpäillään muutamaa suurenlaista opaalia.
»Ettekö ole ollenkaan taikauskoinen?» kysyi Peetri.
»En — toivottavasti en», vastasi herttuatar. Me emme saa olla
taikauskoisia — ettekö tiedä sitä?»
»Todellako?» ihmetteli Peetri. »En sitä tiennyt.»
»Taikausko on meillä kiellettyä ylellisyyttä. Mutta te —? Oletteko _te_
taikauskoinen? Pelkäättekö _te_ opaaleja?»
En tiedä uskaltaisinko kantaa tuollaisia kiviä. Missään tapauksessa
en katso ylellisyydeksi kaikkea taikauskoa, vaikka mielelläni kyllä
tahtoisin päästä omastani. Se on useinkin hyvin painostavaa. Mutta en
voi vapautua tuosta päähänpistosta, että ilma on täynnä ilkeitä pikku
paholaisia, jotka meitä väijyvät tehdäkseen meille kepposiaan. Emmehän
ollenkaan tiedä, minkälaiset olosuhteet heidän työtään edistävät, mutta
yleisestihän uskotaan, että annamme heille otollisen tilaisuuden,
jos kannamme opaaleja, tai istumme kolmetoista henkeä pöydässä, tai
ryhdymme johonkin erikoiseen perjantaina. Tietenkin me tuollaista
vältämme.»
Herttuatar katsahti Peetriin epäilevänä ja kysäsi:
»Uskotteko te todella tuohon kaikkeen?»
»Enpä tosiaankaan. Mutta kun pikku lapsena noita juttuja kuulee, niin
ne ikäänkuin jäävät vereen. Enhän minä niihin usko, mutta pelkään niitä
kuitenkin sen verran, että ne vaikuttavat minuun hieman painostavasti.
Kansa esim. uskoo »pahaan silmään». Kuinka voisikaan oleskeltuaan
jonkun aikaa Italiassa, jossa kaikilla on lukemattomia taikoja »pahaa
silmää» vastaan, olla siihen puolittain uskomatta?»
Herttuatar pudisti päätään naurahtaen.
»Minä olen oleskellut moniaita vuosia Italiassa, enkä kuitenkaan usko
siihen edes neljännesosittainkaan.»
»Kadehdin teidän mielenlujuuttanne. Mutta vaikkakin katolilaiset
katsovat taikauskoa kielletyksi ylellisyydeksi, on kuitenkin monta
hyvää katolilaista, jotka siihen uskovat.»
»_Hyviä_ katolilaisia on kovin harvassa. Tuota sanaa käytetään
yleisesti aivan väärässä merkityksessä. Ollaksensa _hyvä_ katolilainen
ei suinkaan riitä, että tunnustaa itsensä katolilaiseen kirkkoon
kuuluvaksi, käy sunnuntaisin messussa ja on perjantaisin lihaa
syömättä. Ollaksensa hyvä katolilainen, täytyy olla pyhimys, ei
vähempää — eikä vain muodollinen pyhimys, vaan tosi pyhimys, pyhimys
sekä ajatuksissa, tunteissa että puheissa ja töissä. Mikäli on
taikauskoinen — sikäli on _huono_ katolilainen. Jos mailma olisi täynnä
hyviä katolilaisia, olisi tuhatvuotinen valtakunta maan päällä jo
olemassa.»
»Tai yhtä hyvin, jos mailma olisi täynnä hyviä _kristityltä_ — eikö
niin?» kysyi Peetri.
»Nuo kaksi käsitettä merkitsevät aivan samaa», vastasi herttuatar
lempeän veitikkamainen uhma silmissään.
»Armoa!» huudahti Peetri. »Eikö protestanttikin voi olla hyvä
kristitty?»
»Voi kyllä. Protestantti voi tietämättään olla katolilainen», selitti
herttuatar.
»Niinkö —?» ihmetteli Peetri.
»Asia on aivan selvä. Ei voi olla kristitty olematta katolilainen.
Jos uskoo kristinuskon totuuksia sikäli kuin on ollut tilaisuudessa
oppia niitä tuntemaan, ja pyrkii elämään kristillisen siveysopin
mukaisesti, _on_ katolilainen, on katolisen kirkon jäsen joko
tieten tai tietämättään. Katsokaa, ihmiseltä ei voi ryöstää hänen
perintöoikeuttaan.»
»Tuohan kuulostaa sangen vapaamieliseltä ja kuitenkin on katolilaisia
yleensä syytetty ahdasmielisyydestä uskonasioissa», arveli Peetri.
»Kuinka voisivat he olla katolilaisia, jos he olisivat ahdasmielisiä.
Jos protestantti käyttää järkeään ja on johdonmukainen, ei hän pitkäksi
aikaa voi jäädä itsetiedottomaksi katolilaiseksi. Perehdyttyään
johdonmukaisesti asioihin, haluaa hän myöskin liittyä kirkon
vakinaiseksi jäseneksi. Ajatelkaamme vain Englantia. Kääntyneitten luku
kasvaa säännöllisesti vuosittain.
»Mutta englantilaiset pitävät kunnianaan olla epäjohdonmukaisia. Niinpä
otaksuttavasti Englannin kansan enemmistö vielä moniaita vuosisatoja
tulee vastustamaan kääntymystä — vai mitä arvelette? Nykyään ollaan
yleensä kovin välinpitämättömiä uskonasiain suhteen — se kuuluu ajan
henkeen — ja katolilaisuus asettaa suuria vaatimuksia. Jo yksin
mukavuussyistä pysytään protestantteina.»
»Ja monet englantilaiset myöskin sen vuoksi, että tahtovat purjehtia
omassa purressaan — eivätkä halua sekoittua ulkolaisiin publikaaneihin
ja syntisiin — eikö niin?» kysyi herttuatar.
»Aivan niin. Olemme saarelaisia ja farisealaismielisiä», sanoi Peetri.
»Mitä välinpitämättömyyteen tulee, johtuu se varmaankin nuoruudesta
ja kokemattomuudesta», jatkoi herttuatar hymyillen. »Ei voi joutua
läheiseen yhteyteen tosielämän kanssa — murheen, suuren riemun,
koettelemuksen, synnin tai ylevän hyveen, kuoleman tai uuden olemuksen
syntymisen taikka muitten elämän suurten ihmeellisten ilmiöitten kanssa
— ja sittenkin pysyä välinpitämättömänä uskonasiain suhteen. Vai mitä
sanotte?»
Joutuessaan tekemiseen elämän suurten, ihmeellisten ilmiöitten kanssa
on ihmisellä uskonnolliset hetkensä», myönsi Peetri. »Mutta ne ovat
kovin lyhytaikaisia, eikö niin?»
»Niitä voi viljellä — voi elvytellä. Pikku holhokissani
Emiliassa opitte tuntemaan hyvän katolilaisen. Hän tahtoo ruveta
laupeudensisareksi ja omistaa koko elämänsä köyhille.»
»Niinkö! Sääli tyttöä. Hän on kovin suloinen. En ole milloinkaan nähnyt
somempia ruskeita silmiä kuin hänen.»
»Uskonpa, että muutaman vuoden kuluttua nuo suloiset, ruskeat silmät
katselevat laupeudensisaren päähineen alta. Eikä tyttö suinkaan ole
säälittävä. Nunnat ja laupeudensisaret ovat mielestäni onnellisimpia
ihmisiä mailmassa — ja tietysti myöskin papit. Oletteko esimerkiksi
tavannut onnellisempaa ihmistä kuin minun setäni.»
»En ainakaan ketään herttaisempaa ja ystävällisempää», sanoi Peetri.
»Hänellä on ihmeellisen miellyttävät vanhat kasvot.»
»Hän onkin ihmeellinen vanhus. Tahtoisin kovin mielelläni pidättää
hänet luonani koko loppukesän, vaikkakin hän nyt sanoo pistäytyneensä
tänne vain viikoksi. Ollessaan Roomassa tekee hän liian ahkerasti
työtä. Olen kuullut kerrottavan, että hän on ainoa kardinaali, joka
henkilökohtaisesti pitää huolta nimikirkostaan. Mutta täällä maalla
on hän aamusta iltaan ulkosalla Emilian kanssa. Hän on yhtä nuori
mieleltään kuin holhokkini. Yhdessä leikkivät he kuten lapset ja
heidän elämänriemuaan katsellessani tunnen minä itseni yhtä vanhaksi
ja vakaantuneeksi kuin joku herra Kenneth Grahame'n olympialaisista
sulottarista.
Peetri naurahti. Seurasi sitten lyhyt vaitiolo, jonka aikana Peetri
sattumalta katsahti laaksoon päin.
»Kas vain!» huudahti hän. »Joku on värjännyt vuoren vihreäksi.»
Herttuatar käännähti ja hänkin huudahti hämmästyksestä.
Ihmeellisen valoheijastuksen tai jonkinlaisen sädetaittumuksen
vaikutuksesta oli Monte Sfioriton lumipeite muuttunut kirkkaan
vihreäksi, aivan kuin olisivat siihen sattuvat säteet kulkeneet
smaragdien läpi. Molemmat katselivat ja ihailivat sitä ääneti hetkisen.
Näky oli tosiaankin ihana ja samalla yllättävä — päivänpaisteiset
nurmikot, upeat puut, sininen tunturijärvi ja kirkkaan vihreät
vuorenhuiput olivat hurmaavia.
»Nuo lumihuiput purjehtivat aina väärällä lipulla», sanoi Peetri. Olen
nähnyt niiden pöyhkeilevän sateenkaaren kaikissa väreissä, mutta en
vielä koskaan valkeissa.»
»Ettehän toki senvuoksi moiti niitä. Viattomiahan ne ovat. Sen
vaikuttaa etäisyys, ilma ja aurinko.»
Hän sulki viuhkansa leikiteltyään sen kanssa koko pitkän keskustelun
ajan ja asetti sen takaisin pöydälle. Pöydällä olevien kirjojen
joukossa — siinä oli enimmäkseen keltakantisia ranskalaisia kirjoja —
huomasi Peetri säpsähtäen kullalla kirjaillun harmaakantisen kirjan —
tuon kirjan nähdessään säpsähti hän aina — se oli nimittäin »Sanojen
mies».
Huomatessaan mihin Peetrin katse kiintyi, virkkoi herttuatar:
»Siinä on ystävänne kirja. Kerroinhan jo teille lukeneeni sen
uudelleen.»
»Niin», sanoi Peetri.
»Ja tiedättekö, olen melkein taipuvainen yhtymään teidän ihailevaan
arvosteluunne. Se on _tavattoman_ terävästi kirjoitettu ja samalla
viehättävä ja ihmeen ihana. Sillä on tosiaankin kauneuden turmiota
tuottava tuntu.»
Ja herttuattaren hymyily muistutti Peetrin mieleen, kuka nuo sanat
ennen oli lausunut.
»Niinkö», sanoi Peetri.
»Sen kauneus», jatkoi herttuatar miettivän näköisenä, »ei ole
ilmeistä — vai miten? Se ei ensi näkemältä pistä silmään. Se piilee
teoksen kudoksissa eikä päily sen pinnalla. Täytyy tarkasti katsella
tajutakseen sen.»
»Täytyy aina tarkasti katsella tajutakseen kauneutta, joka on
katsomisen arvoista», puheli Peetri ylimalkaisesti. Mutta saatuaan
näin jalkansa jalustimeen lennätti hänen keppihevosensa hänet
mukanaan. »Kauneuden aikaansaamiseen tarvitaan aina kaksi. Katsojan
silmä on aivan yhtä välttämätön kuin taiteilijan käsi. Taiteilijalla
on tehtävänsä — samoin katsojalla. He ovat työtovereita. Heidän
tulee olla yhdenvertaiset, heidän tulee olla toistensa kaltaiset —
nimittäin toistensa kaltaiset siinä suhteessa että ovat vastakohtia
ja täydentävät toisiaan. Lyhyesti sanoen, on taide vuorovaikutusten
tulosta. Kauneus, joka ikäänkuin pakoittautuu meille, väsyttää ajan
pitkään ja on laadultaan kovin pintapuolista; se ei ole tosikauneutta —
on vain kauneuden varjoa, kauneuden irvikuvaa.»
Herttuattaren silmät hymyilivät ja kasvot hehkuivat vienosti
mielenkiintoa ja hyväntahtoisuutta ja ehkäpä hieman muutakin —
ehkä päilyi niissä pieni pienoinen erä hillittyä hilpeyttä. Mutta
mielenkiinto oli kuitenkin valtavin tekijä.
»Olette oikeassa», myönsi hän hidastellen tuokion vastatessaan. Seurasi
sitten omaa ajatusjuoksuaan. »Ja minäkin pidän — samoin kuin te —
aivan erityisesti kirjassa esiintyvästä naishenkilöstä — Paulinesta.
En voi sanoin kertoa, miten paljon hänestä pidän. Minä — se kuuluu
ehkä liioitellulta — minä en ole ennen runouden mailmassa tavannut
naista, joka niin suuressa määrässä minua miellyttää — joka aivan
erikoisen henkilökohtaisesti minua viehättää. Ihailen hänen älyään —
hänen omapäisyyttään — hänen hellyyttään — hänen jalomielisyyttään!
Miten ihmeessä on teidän ystävänne voinut luoda sellaisen naisilmiön?
Hän on mielestäni yhtä todellinen kuin mikä nainen hyvänsä, jonka
seuraelämässä olen tavannut — ja totisesti paljoa todellisempikin kuin
ne naiset, joita tunnen — hän on täysin todellinen, hän aivan kuin elää
ja liikkuu joukossamme. Ja kuitenkaan en ole tuntenut naista, joka
olisi hänen kaltaisensa. Elämä olisi rattoisampaa, jos tuntisi hänen
kaltaisiaan naisia. Hän on minusta ihannenaisen perikuva. Tunteekohan
ystävänne montakin senkaltaista naista? Silloin on hän tosiaankin onnen
suosikki! Vai onko Pauline — vaikkakin tuntuu täysin todelliselta —
vain mielikuvituksen luoma?»
»Te kosketatte tuota salaista, haltioivaa alkulähdettä, josta ystäväni
on ammentanut innostuksensa. Sillä on oma tarinansa. Feliks Wildmay on
aivan arkipäiväinen ihminen. Mitenkä voisi Paulinen kaltainen nainen
olla hänen mielikuvituksensa luoma? Pauline on kyllä »silminnähty
ilmiö». Jumala hänet loi. Wildmay tekaisi hänestä jäljennöksen. Hän
piirsi hänet luonnosta parhaan taitonsa mukaan — hahmoitteli naisen,
joka todellakin meidän päivinämme eli ja liikkui tässä matoisessa
mailmassa. Mutta, kuten sanottu, se on tarina naisesta, joka...»
»Todellako?» Ja herttuattaren silmät paloivat innostuksesta. »Kertokaa
se tarina minulle — kertokaa, kertokaa!» huudahti hän miltei käskevän
kiihkeästi.
Ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä hartainta odotusta.
»Se tarina ei ole niinkään helposti kerrottavissa. Ei siinä ole mitään
kouraan tuntuvaa. Ei siinä ole tapauksia, ei toiminnan kehitystä
— se on aivan omakohtainen — pelkkä tunnelmanäytelmä. Pauline oli
kyllä »silminnähty ilmiö», mutta ei sen lähemmin tunnettu — olihan
vain hämärästi aavistettu. Wildmaylle oli hän vieras — nimetön —
suvuton — kansallisuutta vailla, vaikka hän otaksui, kuten kirjassakin
kerrotaan, hänen olleen syntyperältään englantilaisen ja naimisissa
ranskalaisen kanssa. Hän näki hänet vain kaukaa, viisi kuusi kertaa.
Hän näki tuon nuoren naisen pari kertaa muutamassa Pariisin teatterissa
ja oopperassa; myöhemmin pari kertaa Lontoossa ja sitten vielä
kerran Pariisissa, Boulognen metsässä. Siinä kaikki — — mutta kyllin
ystävälleni. Naisen ulkomuoto — hänen kasvonsa, hänen silmänsä,
hänen hymynsä, hänen esiintymisensä, hänen tapansa kantaa päätään,
hänen eleensä ja liikkeensä, hänen pukunsa — hänen ääntään ei hän
ollut koskaan kuullut — niin, hänen pelkkä ulkonainen olemuksensa
oli Wildmaylle haltioiva näkemys ja vaikutti häneen valtavammin kuin
kaikki muut naiset yhteensä. Hän oli ihmeen ihana, hillityn ja ylhäisen
näköinen, mutta hänessä oli vielä äärettömän paljon muutakin puoleensa
vetävää. Hänen kasvonsa — koko hänen olemuksensa — olivat ihmeellisen
ilmerikkaat. Hänessä hehkui henki — paloi säteilevä, tuoksuava tuli.
Muut naiset olivat vain tomua ja tuhkaa, näyttivät elottomilta hänen
rinnallaan. Hän oli vietteleväin viehätysten ja lumoavain lupausten
ihana yrttitarha. Äly ja oikut, jalous ja hempeys versoivat siinä —
niinhän te itse sanoitte. Ja rotu ja hermot. Ja ihannenaisellisuus:
kaikki nuo salaperäiset, tenhoisat, hämärät ominaisuudet, jotka
erikoisesti naisluonteelle ovat ominaisia ja perusoleellisia — hän oli
kauttaaltaan nainen. Wildmay näki sen, tunsi sen. Wildmay ei tuntenut
häntä — eikä hänellä ollut minkäänlaisia toiveita milloinkaan saada
tutustua häneen — ja kuitenkin tunsi hän hänet paremmin kuin kenenkään
muun mailmassa. Hänestä tuli Wildmayn ajatusten aarre, unelmain
sankaritar, sanalla sanoen koko hänen elämänsä valtijatar.
Herttuattaren katse oli koko ajan kiihkeänä riippunut kertojassa, mutta
kun tämä lopetti puheensa, loi hän katseensa käsiinsä, jotka lepäsivät
ristissä hänen helmassaan ja mietiskeli hetken aikaa äänetönnä
kuulemiaan. Lopuksi kohotti hän jälleen katseensa ja virkkoi:
»En milloinkaan ole kuullut mitään niin ihmeellistä — niin kumman
ihmeellistä — romantillista — mieltäkiinnittävää. Mutta — mutta —.»
Otsa rypyssä empi hän, minkä kysymyksen tekisi.
»Tässä tarinassa vilisee »mutta» sanoja», naurahti Peetri.
Herttuatar sivuutti Peetrin huomautuksen — oli nyt tehnyt valintansa
kysymysten joukosta.
»Eikö ystävänne tila ollut kerrassaan sietämätön? Miten saattoi hän
pysyä rauhallisena? Eikö hän millään tavalla yrittänyt saada selkoa
hänestä — päästä selville hänen nimestään — tulla esitellyksi hänelle?
Minäpä hänen sijassaan en olisi suonut itselleni hetkeäkään rauhaa —
olisin pannut taivaan ja maan liikkeelle.»
»Mutta mitä hän olisi tehnyt? Sanokaa minulle edes jotakin, johon hän
olisi voinut ryhtyä! Yhteiskunnalla ei ole minkäänlaisia toimenpiteitä
tuollaisen tapauksen varalle. Se on luonnotonta — mutta totta. Mies
näkee naisen — tahtoisi kovin mielellään tutustua häneen — mies on
arvossapidetty — nainen niinkutsuttu »lady» — kuuluvat molemmat siis
_samaan mailmaan_. Ja kuitenkaan ei ole olemassa minkäänlaista keinoa,
jonka välityksellä mies voisi päästä toiveittensa perille — hänen on
mahdoton päästä tuon naisen tuttavuuteen, jollei sattuman oikku heitä
hänen tielleen otolliseen aikaan yhteistä tuttavaa välittäjäksi. Mutta
mitä Wildmayhin tulee, oli sattuma heittänyt kaikki mahdollisesti
yhteiset tuttavat surkuteltavan kauas. Ei ketään ollut saapuvilla,
kun ystäväni näki hänet. Ei ketään, joka olisi voinut esittää hänet —
ei ketään joka olisi voinut antaa hänelle tietoja. Eihän hänen toki
sopinut juosta kaduilla etsimänsä naisen vaunujen perässä — eikä
salapoliisin tavoin urkkia hänen jälkiään. Hänen tilansa oli tukalaa
tukalampi — mitä hänen oli tekeminen?»
Herttuatar leikki jälleen viuhkansa kanssa.
»Ystävänne tila oli todellakin toivoton», myönsi herttuatar. »Sääli
mies raukkaa. Hän oli kai kovin kiusaantunut ja pettynyt.»
»Olipa kylläkin, mies parka», sanoi Peetri. »Hän harmitteli ja
riehui ja potki tutkainta vastaan kaikin voimin. Tuon tuostakin,
missä milloinkin, näki hän hänet vilahdukselta, sitten hävisi nainen
tietymättömiin. Jollakin tavalla täytyi hänen saada purkaa tunteitaan
ja niin kirjoitti hän hänestä kirjan. Mielikuvituksensa luomasta
kuvasta hahmoitteli hän Paulinen. Siten saattoi hän joka päivä viettää
hänen seurassaan ihania hetkiä, elää jonkinlaista yliaistillista
yhdyselämää. Hänen ääntään ei hän milloinkaan ollut kuullut — nyt puhui
nainen aina hänelle Paulinen huulien kautta. Hän omisti hänet — hän
oli hänen ainoansa — hän asui hänen majassaan — hän odotti häntä aina
hänen työhuoneessaan. Teistäkin hän tuntuu todelliselta. Ystävästäni
oli hän sanomattoman, ihmeellisen todellinen. Hän näki hänet, tunsi
hänet, hahmoitteli eläväksi hänen älynsä, sielunsa, ja koko olemuksensa
pienimpiä piirteitä myöten — kuvasi äänen sulosoinnut, käden sinertävät
suonet, sormukset — turkikset ja pitsit, ilmavan hameen kahinan ja
tuoksun. Oli miltei laskenut hänen hiussuortuvansa.
Taasen herttuatar mietiskeli hetkisen, leikki viuhkansa kanssa ja
katseli sen opaaleja.
»Minä katselen asiaa naisen näkökannalta», sanoi hän tuokion
vaiettuaan. »Hän, tuo nainen on näytellyt sellaista osaa miehen
elämässä — eikä hänellä ole ollut siitä aavistustakaan! Todennäköisesti
ei hän edes ole aavistanut sen miehen olemassaoloa — sillä onhan sangen
mahdollista, ettei hän mainitsemissanne tilaisuuksissa ole ollenkaan
huomannut miestä. On ollut tuollaisen romaanin aiheena — eikä ole ollut
siitäkään aavistusta. Ehkäpä on lukenutkin tuon romaanin — eikä ole
aavistanut, että itse on ollut Paulinen esikuvana. Tai _ehkei_ — ja
se olisi vieläkin ihmeellisempää — _ehkei_ ole lukenut romaania, eikä
ole kuullut siitä puhuttavankaan. On ollut kauniin kirjan haltioivana
aiheena — ja jäänyt tietämättömäksi sen olemassaolosta. Tämä tarina on
melkein ihmeellisempi naisen näkökannalta katsottuna kuin miehen. Siinä
on jotakin mieltä järkyttävää. Vaikuttaessaan noin valtavasti henkilön
kohtaloon, henkilön, josta ei edes ole kuullut puhuttavankaan, joutuu
tavallaan tiedottoman edesvastuuntunteen alaiseksi.»
»Mutta miehen kannalta katsottuna on siinä epämääräistä
tungettelevaisuutta», sanoi Peetri nauraen. Myönnän, että Wildmay
on käyttäytynyt jotenkin omavaltaisesti. Ajatelkaahan, hän on
häikäilemättä _ottanut ikäänkuin omakseen_ ventovieraan olennon.
Mutta taiteilijat ovat mitä periaatteettomimpia ihmisiä, jotka tässä
mailmassa vapaina vaeltavat. He iskevät kaikkeen, mikä vain heidän
tielleen sattuu.»
»Ei, ei», sanoi herttuatar. »Mielestäni oli hänen menettelynsä
oikeutettua. Voimme hienotunteisuudessa mennä aivan liian pitkälle.
Hän oli mielestäni oikeutettu käyttämään hyväkseen löytönsä tuottamia
etuja — sillä _olihan_ se löytö, eikö totta? Olette itse sanonut, että
katsojan silmä — »näkevä silmä» — on aivan välttämätön. Minusta koko
tämä asia asettaa Wildmayn erittäin edulliseen valoon. Eipä monikaan
mies pysty tuntemaan tuollaista puhtaasti henkistä intohimoa. Sillä
olihan hänen tunteensa intohimoinen? Sehän osoittaa ihanteellista
luonnetta. Ei hän ainakaan ole aineellisuuteen takertunut. Mutta —
mutta on sydäntäsärkevää, ettei hän milloinkaan tavannut häntä.»
»Niin, se kuuluu kertomuksen jatkoon», sanoi Peetri. »Hän tapasi hänet
kuitenkin lopuksi.»
»Tapasiko —?» huudahti herttuatar säpsähtäen ja hänen katseensa
kirkastui. »Vai tapasi hän hänet todellakin! Oi, kertokaa, kertokaa!»
Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä ilmestyivät kardinaali ja Emilia
terassin portaille, joita he verkalleen nousivat.
»Harmillista!» sopersi herttuatar itsekseen ja kääntyen Peetrin puoleen
virkkoi: »nyt meidän täytyy jättää tarina toiseen kertaan, jollen sitä
ennen kuole uteliaisuudesta.»
Kun tavanmukaiset tervehdykset olivat suoritetut, liittyi vielä seuraan
toinenkin vanhanpuoleinen pappi. Hän oli pitkä, muhkea ja punakka mies
ja Peetri sai esittelyssä tietää, että hänen nimensä oli monsignore
Langshawe. »Tämä tietysti on herttuattaren kappalainen», ajatteli
Peetri. Sitten tuli palvelija teevehkeineen.
»Voi sinä vietävän kaunis pikku _opaali_!» puheli Peetri kulkiessaan
kotiinpäin ilta-auringon hohteessa. »Olitpa vähällä saattaa minut
turmioon. Olit kerrassaan turmella asiani. Jollemme olisi tulleet
keskeytetyiksi, olisi salaisuuteni luiskahtanut kieleltäni. Ja jos se
ennenaikojaan olisi tullut ilmi, olisi kaikki ollut hukassa.»
Ja Peetri siunasi kohtalon oikkua, joka oli hänet pelastanut —
pelastanut huutavasta hukasta. Vaikka kauhu vielä ahdisti mieltä,
oli hän kuitenkin samalla ylen onnellinen. Kaikki hänen rohkeimmat
toiveensa olivat toteutuneet. Hänet oli ystävänä vastaanotettu
Ventirosessa, ja sen lisäksi oli hän saanut kertoa unelmiensa
sankarittarelle ainakin osan sitä tarinaa, jonka kautta hänen elämänsä
ja tämän elämä olivat joutuneet niin ihmeelliseen yhteyteen. Ja hän
oli pelastunut vaarasta paljastaa itsensä. Se päivä ei ollut vielä
koittanut, jona hän turvallisesti voisi salaisuutensa ilmaista.
Koittaisiko milloinkaan? Mutta samalla hän tunsi, että tarinan ensi
rivien kertominen oli huomattavasti edistänyt asiain kulkua ja antanut
niille aivan uuden käänteen.
»Hetki, jota vuosisadat huokaillen kaipasivat, on lähempänä kuin mitä
te luulette», sanoi hän Marietalle. »Näyttämön väliverho on auennut,
kolmas näytös on alkamassa. Minulle häämöittää jo lopun alun kajastus.»