Mutta Peetrin ei tarvinnutkaan odottaa torstaihin asti — onnenoikku
johdatti herttuattaren hänen tielleen jo samana iltapäivänä.
Onhan yleiseen tunnettua, miten rajuilma äkkiä yllättää, miten
aavistamatta myrsky puhkeaa ilmoille tässä järvien ja tunturien maassa.
Kello oli noin kolmen tienoissa ja Peetri istui puutarhassaan
lukemassa. Aurinko heloitti täydeltä terältään — koko luonto paistatti
päivää.
Mutta äkkiä tuntui siltä kuin olisi luonnossa tapahtumassa muutos.
Aurinko ei paistanut yhtä kirkkaasti, varjot kävivät epäselviksi,
vähemmän jyrkiksi. Tämä oli tuskin havaittavissa, täytyi katsella
uudestaan tullaksensa vakuutetuksi, ettei kaikki ollut vain
mielikuvitusta. Hieno harso tuntui verhoavan aurinkoa ja hienosti
himmentävän sitä, kuitenkaan sitä samentamatta. Vaikka kuinka
olisi tarkastanut taivasta, ei olisi voinut huomata pienintäkään
pilvenhattaraa.
Ilma, joka koko päivän oli ollut helteinen, mutta silti kevyt ja
virkistävä ja täynnä happea — muuttui yhtäkkiä sameaksi ja tukahuttavan
painostavaksi, siinä ei ollut jälkeäkään sen tavallisesta eloisuudesta
ja se näytti ikäänkuin raskaana taakkana painostavan maata. Kaiken
yli laskeutui outo hiljaisuus — äänet, joita luonnon helmassa kuulee,
vaikenivat hetkessä: sirkka ei sirittänyt, lintu ei liverrellyt, lehti
ei liikahtanut, koko maa ikäänkuin pidätti henkeään. Virran vaahtoavat
vedet, ne tosin yhä kohisivat, mutta tämä vain selvemmin esiintoi ja
enensi tuota ääretöntä hiljaisuutta.
Vieläkään ei saattanut huomata pilvenhattaraa taivaalla — vielä
kesti tuokion... Ja sitten äkkiä ikäänkuin taikaiskusta olivat Monte
Sfioriton lumihuiput kokonaan pilviin peittyneet.
Ja pilvet levisivät hämmästyttävän nopeasti — levisivät ja laskeusivat,
pimittivät auringon, verhosivat vaippaansa Gnisin vyötäisiä myöten,
kiertelivät, kaartelivat savupyörteiden lailla Cornobastonen huippuja,
muuttivat järven safiirisinen teräksen harmaaksi, käärivät koko laakson
salaperäiseen hämäryyteen ja tenhoisaan, kalpeaan valonhohteeseen.
Keskitaivas näytti äärettömältä lyijynkarvaiselta, untuvanpehmoiselta
kunniakatokselta; sen lännenpuolista reunaa koristivat tulipunaiset
ripset, joiden alle kirkas taivaanranta loi keltaista metalliloistetta
— himmeätä vaskihohdetta.
Samassa kuului etäisyydestä ukkosen kumeata jyrinää; äkkiä paisui
se äkäiseksi paukkinaksi aivankuin olisi ensi jyrähdys ollut vain
uhkaus, joka oli jäänyt huomioonottamatta. Tuli sitten vinha, tuima
tuulenpuuska — se tuoksui metsältä, josta se oli tullutkin — ja
tempaisi mukaansa kaikki, mikä sen tielle sattui: pölyn, kellastuneet
lehvät, kukkien maahan varisseet terälehdet. Se sai puut tuskaisesti
vääntelehtimään kuin olisivat ne olleet jättiläisiä, jotka kamppailivat
näkymättömiä vihollisia vastaan. Se sai hennot ruohonvarret
vavahtelemaan ja virran teräskalvon värähtelemään. Tuokion perästä
tipahteli kaksi, kolme suurta vesipisaraa — sitten tuli vedenpaisumus.
Peetri kapusi tähystystorniinsa — se oli pieni, neliskulmainen, katolla
sijaitseva tornikammio — tarkkailemaan ja ihailemaan rajuilmaa.
Kyllä sitä kelpasikin katsella ja kuunnella! Se oli suurenmoinen ja
riehui ja raivosi kuin vihan vimmoissaan. Sellaista vesitulvaa ei
Peetri muistanut eläissään nähneensä. Järvi, lännenpuoliset huvilat
ja viinitarhat olivat kuin poispyyhkäistyt äärettömien vesimuurien
peittoon. Hän tuskin saattoi erottaa Ventirosen lähimpiä istutuksia
ja oman puutarhansa äärimmäisiä perukoita — ne olivat kuin sumuun
verhottuja. Suuret vesipisarat sinkoilivat virtaan kuin tykinkuulat
ja ponnahtivat sitten räiskyen ilmaan monin kerroin suurempina.
Ja tiilinen katos hänen päänsä yläpuolella narskui ja ratisi kuin
lukemattomat rautakenkäpeikot olisivat siellä karkeloineet. Ukkonen
jyski ja jyrisi, paukkui ja pamahteli sellaisella voimalla, että
olisi luullut suurten rakennusten romahtaen syöksyvän maahan.
Häikäisevän kirkkaat salamat viilsivät ristiin rastiin synkeän mustaa
taivaankantta. Tuuli vinkui ja vonkui, ulvoi ja uhkasi — ja pieni
tornikammio, jossa Peetri seisoi, tärisi ja tutisi tuulen iskiessä
siihen. Tuulenhenki täytti sen jäytävällä koleudellaan ja tuoksullaan.
Totisesti oli tämä ylen suurenmoista ja juhlallista.
Hänen puutarhansa käytävät lorisivat liejuisina puroina ja pensaikon
toisella puolella oleva maantie juoksi matalana, vuolaana virtana...
Siinä samassa äkkäsi Peetri keskellä tuota virtaa jotakin, joka sai
hänen sydämensä rajusti sykkimään.
Kolme sateesta likomärkää olentoa liikkui miltei juoksujalassa
maantiellä — herttuatar di Santangiolo, Emilia Manfredi ja muuan pappi.
Tuossa tuokiossa oli Peetri avopäin veräjänsä luona.
»Astukaa sisään — tehkää hyvin!» huudahti hän.
»Me olemme läpimärät — me tuomme vedenpaisumuksen taloonne», huudahti
herttuatar Peetrin viedessä heitä arkihuoneeseen.
Heistä virtasi tulvanaan vettä ja he olivat polviin saakka ryvettyneet.
»Hyvä isä! Kuinka taivaan tähden lähditte kävelylle tällaisessa
rankkasateessa?» ihmetteli Peetri aivan typertyneenä.
Herttuatar hymyili hieman hämillään.
»Ei kukaan sanonut meille, että sade oli tulossa ja niin läksimme
pitkälle kävelylle — huviksemme.»
»Te olette varmaankin aivan läpimärät — ja viluissanne», sanoi Peetri
katsahtaen toisesta vieraasta toiseen.
»Niin kyllä me olemme puolikuolleita vilusta», myönsi herttuatar.
»Enkä minä voi tarjota teille edes takkavalkeatakaan — täällä ei
ole minkäänlaisia tulisijoja», valitteli Peetri osoittaen kädellään
vetoista kylmänkoleata huonetta.
»Mutta eikö teillä ole keittiötä?» kysäsi herttuatar ja hänen
huolestuneilla kasvoillaan välähti jo pieni veitikka.
»Pääni taitaa olla aivan pyörällä Tietysti minulla on keittiö. Minäpä
käsken Marietan panna tulta pesään.»
Kumarrettuaan vierailleen poistui hän huoneesta ja läksi Mariettaa
hakemaan. Hän tapasi eukon tämän omassa pienessä kammiossa. Marietta
oli polvillaan lattialla ja luki innokkaasti rukouksiaan hypistellen
rukousnauhaansa, nähtävästi mielettömän kauhun vallassa. Pelkäänpä,
että Peetri jotenkin kiivaasti keskeytti eukon uskonnolliset
hartaudenharjoitukset.
»Olkaa hyvä ja pankaa aika valkea keittiön pesään — ja oikein nopsasti.»
Ja hän palasi vieraittensa luokse.
»Tehkää hyvin ja tulkaa tätä tietä», virkkoi hän kohteliaasti.
Hetken kuluttua räiskyi jo keittiön pesässä kunnon pystyvalkea
pölkyistä ja kuusenkävyistä. Marietta niiasi syvään herttuattarelle,
vieläkin syvemmin papille — Peetrin mielestä hän miltei polvistui
kirkonmiehen eteen tämän tehdessä pikaisen kädenliikkeen eukon pään yli
— ehkä ristinmerkin.
Pappi oli pieni, valkohapsinen, kaikesta päättäen vaatimaton kirkon
palvelija, hänen kasvonsa olivat erittäin viisaat, veitikkamaiset ja
ystävälliset; hänen kauhtanansa oli tavattoman kulunut. Varmaankin
herttuattaren kappalainen, ajatteli Peetri. Mitenkä hänen mieleensä
olisi voinut juolahtaakaan, että tämä mies oli kardinaali Udeschini?
Saattaako mitenkään ajatella, että kardinaalit käyttävät kuluneita
kauhtanoita ja näyttävät vaatimattomilta ja veitikkamaisilta?
Käyskentelevätkö he maanteillä sateessa nuorten naisten ja tyttösten
seurassa? Ja olisikohan ennen vanhaan voinut ajatellakaan heitä
_pienikasvuisiksi_? Tosin oli hänen kuluneessa kauhtanassaan punaiset
napit ja kupeilla oli punainen silkkivyö ja nimettömässä sormessa
säihkyi himmeään kultaan juotettu suuri ametisti. Mutta Peetri ei
ollut kylliksi perehtynyt kanoonisiin tapoihin ymmärtääkseen näiden
merkityksen.
Herttuatar puolestaan ei voinut aavistaa, että Peetri kaipasi
selityksiä. Muodon vuoksi virkkoi hän: »sallikaa minun esittää teidät»;
ja papin puoleen kääntyen: »kas tässä on herra Marchdale, josta ennen
olen puhunut.»
Valkohapsinen vanhus hymyili herttaisesti Peetrille ja ojensi hänelle
hienon, tuntehikkaan, vanhan kätensä.
»_È cattivo vento che non è huono per qualcuno — debbo a questa
burrasca la pregustazione d'un piacere_», sanoi hän hieman jäykän
kohteliaasti, mutta samalla herttaisen ystävällisesti, ja hänen
ijälleen ja säädylleen ominaisella tavalla.
Tietämättä varsinaista syytä kumarsi Peetri aivan vaistomaisesti
erittäin kohteliaasti, paljoa kohteliaammin kuin mitä hänen ikäisensä
ja säätyisensä mies tavallisesti kumartaa ja sopersi: »_Grand' onore_.»
Marietta asetti sitten muutaman tuolin lieden ääreen ja alkoi isäntänsä
pyynnöstä valmistaa teetä.
»Ehkäpä ensin ottaisitte pienen konjakkiryypyn», esitti Peetri. »Kuivia
vaatteita en valitettavasti voi teille tarjota, mutta eiköhän pieni
annos alkohoolia korvaisi niitä?»
Pappi-vanhus naurahti ja laski kätensä Emilian olkapäälle.
»Te olette vapauttanut tämän nuoren neitosen nöyryyttävästä
tunnustuksesta. Hän oli paraikaa kokoamassa rohkeuttansa uskaltaaksensa
pyytää teiltä juuri sitä.»
»Enpä suinkaan», väitti Emilia, syvä italialainen sävy äänessä ja kovin
totisen näköisenä.
Mutta Peetri käväsi noutamassa karahvin ja täytti jokaiselle lasin.
»Terveydeksenne! Toivonpa, ettette varsin pahasti ole kylmettyneet.»
»Oi, meillä on jo aivan lämmin», sanoi herttuatar. »Olemme kuin Noakin
arkissa Araratin vuorella.»
»On meitä oikein runsaalla kädellä kasteltu — ehkäpä siitä vielä
kasvamme. Ettepä te, Emilia, enkä minäkään sitä suinkaan surisi»,
arveli pappi.
Herttuattaren poskille oli noussut heleä puna ja hänen silmänsä
olivat tavattoman säteilevät. Tukka oli joutunut epäjärjestykseen,
valahtanut ohimoille ja aaltoili otsalla vapaina, viehkeinä kiharoina.
Keittiössä oli hämärä, sitä valaisi vain takkavalkean hohde, joka
kummasti kisaili katossa ja seinämillä saaden Marietan kuparikannut
ja -kasarit välkkymään. Sade yhä rajusti räiskyi, tuuli vinkui
savutorvessa, salamat välähtelivät ja ukkonen jyrisi. Peetri katsahti
herttuattareen — ja siunasi sielussaan rajuilmaa. Siinä istui hänen
herttuattarensa läpimärkänä, aivan kuin kotonaan, hänen keittiössään,
hänen takkavalkeansa ääressä, heloittavin poskin, säteilevin silmin
ja tukka ihastuttavassa epäjärjestyksessä — mikä ihmeitten ihme! Ja
sanomaton ihastus veti hänen sydämensä ikäänkuin sykkyrälle. Ja tuo
tuoksu, hieno, salaperäinen, tenhoisa tuoksu, joka huokui herttuattaren
olennosta, ei suinkaan ollut omiaan Peetrin liikutusta laimentamaan.
»Pahastuisitteko te», — ja herttuatar heitti vallattoman silmäyksen
Peetriin — »jos ottaisin hatun päästäni, sillä se on oikea vesisäiliö
ja siitä tipahtelee koko ajan vettä niskaani.»
Herttuatar riisui hatun päästään — sepä lennätti Peetrin aivan onnen
kukkuloille.
»Oi, tehkää hyvin —», vastasi hän innoissaan.
»Ota sinäkin, Emilia kulta, hattu päästäsi», kääntyi herttuatar nuoren
tytön puoleen.
»Ihailkaa miehen älykkäisyyttä», sanoi pappi. »Minä jo pyyhkäisin sen
päästäni tullessani sisään.»
»Sallikaa minun ripustaa ne naulaan», pyysi Peetri.
Ihmeellistä oli pidellä _hänen_ hattuaan kädessään — se oli melkein
samaa kuin kosketella häntä itseään. Salaa siveli hän sillä poskeaan,
ennenkuin ripusti päähineen naulaan. Ja hieno tuoksu, joka vastauksena
hänen hyväilyynsä lehahti häntä vastaan, ei suinkaan ollut omiansa
tyynnyttämään hänen tunteittensa kuohua.
Marietta asetti pöydälle teevehkeet, kauniit siniset, kiinalaiset
kupit, tulen hohteessa kimaltelevat hopeat, valmiiksi laitettuja
voileipiä, paahdettua leipää ja leivoksia.
»Rohkenisinko pyytää teitä olemaan niin ystävällinen, että kaataisitte
teetä kuppeihin?» kysäsi Peetri herttuattarelta.
Herttuatar toimi sitten emäntänä. Kaatoi teetä kuppeihin ja Peetri
seisoi vieressä ja vastaanotti kupit hänen kädestään ja tarjosi
vieraille. Nuoren miehen sydän sykki melkein kuuluvasti. Kerran
herttuattaren sormenpäät sipaisivat hänen kättään — miltähän mahtoi
tuntua? Tuo lumoava tuoksu yhä kiiri ilmassa ja huumasi hänet kokonaan.
Hänestä tuntui kuin olisi hiljainen, tenhoisa ääni kuiskannut hänen
korvaansa ihmeellisiä salaisuuksia.
»Miksikähän me italialaiset niin harvoin juomme teetä», ihmetteli
pappi-vanhus. »Joka kerta teetä juodessani, päätän nauttia sitä
useammin. Muistan, miten lasna ollessani äidit käyttivät sitä
lääkkeenä; sitä oli vain apteekista saatavissa.»
»Se on nykyään jo käytännössä Roomassa — valkoisten joukossa», sanoi
herttuatar.
»Valkoistenko joukossa?» huudahti kardinaali teeskennellen kauhua.
»Sitä sinun ei olisi pitänyt kertoa, ennenkuin olen saanut teeni
juoduksi. Nytpä minusta tuntuu kuin minäkin noudattaisin vastustajiemme
kevytmielistä elintapaa.
»Päinvastoin tämä tieto kai maustaa teesi», naurahti herttuatar.
»Emmekä me saa syytää kaikkia vastoinkäymisiämme vastustajiemme
niskoille — moni heistä ei ole niinkään valkoinen kuin miksi hänet
leimataan. Se joukko olisi suureksi osaksi siivoa väkeä — jolleivät
olisi niin läpeensä arki ihmisiä.»
»Jos tuolla tavalla puolustat valkoisia, kun minä kerran tulen
paaviksi, niin julistan sinut kirkon kiroihin», uhkasi pappi. »Sitä
ennen voit kertoa minulle mitä sinulla on mustia vastaan?»
»Mustat ovat, lukuunottamatta muutamia poikkeuksia mustempia kuin
miksi heidät kuvataan: mutta hekin olisivat tavallaan siivoa väkeä —
jolleivät olisi niin kovin kunnianarvoisia. Siksi Rooma onkin aivan
mahdoton olinsijaksi sille, joka rakastaa ihmisten seuraa. Valkoisten
seurassa on kovin arkipäiväistä — mustien joukossa taasen kuolettavan
ikävää.»
»Omituista on», virkkoi pappi, »että kummankin puolueen päämies kantaa
vastustajansa värejä. _Meidän_ päämiehemme käy valkoisissa — kun taas
_heidän_ ajelee joka päivä katuloilla mustissa.»
Tämän tuttavallisen puhelun aikana sai Peetri mielin määrin ihailla
herttuatarta.
»Kenties ette vielä ole siinä ijässä, että ymmärrätte panna arvoa
nuuskalle?» puheli pappi ottaessaan esille hienon, hopeisen
nuuskarasian. Hän avasi kannen ja tarjosi Peetrille.
»Päinvastoin — kiitän nöyrimmästi», vastasi Peetri ja nuuskasi kuin
vanha tottunut ainakin.
»Miten ihmeessä osaatte nuuskata aivastelematta?» huudahti herttuatar
hämmästyneenä.
»Kauan aikaa sitten työskentelin diplomaattisella uralla ja silloin oli
tämäkin taito omattava.»
Emilia Manfredi katsahti Peetriin suurin, hämmästynein silmin ja
huudahti:
»Miten kummallista!»
»Eipä puoleksikaan niin kummallista, kultaseni, kuin jos se todellakin
olisi totta», selitti herttuatar.
»Oh? Eikö se ole totta?» sopersi Emilia pettymyksen pimentäessä hänen
katseensa.
Sillä välin tarkasteli Peetri papin kädessä olevaa nuuskarasiaa,
ihaili sen siroja lehti- ja kukkakoristeita sekä kanteen kaiverrettua
vaakunaa. Jospa hän olisi voinut arvata, minkä osan hän oli näytellyt
nuuskarasian hankkimisjutussa — taikka mitä osaa _se_ vielä tulisi
näyttelemään hänen elämässään! Arvoisa lukija, paina vieläkin kerran
mieleesi nämä ennustuksen sanat!
»Luulen, että rajuilma kohta on ohi», sanoi pappi.
»Sen pahempi», ajatteli Peetri.
Sadekuuro ja myrsky olivat todellakin miltei ohi, ukkonen jyrähteli
vain etäisyydessä ja taivas oli alkanut kirkastua.
»Vielä on meillä pulmallinen asia ratkaistavana. Mitenkä pääsemme
Ventiroseen? Tiet ovat kovin kuraisia — vajoisimme aivan liejuun?»
»Jospa tahtoisitte olla niin erinomaisen hyvä —», alkoi Peetri.
»Ja mitä sitten —?» kysäsi herttuatar.
»Ja sallia minun käydä linnassa hankkimassa teille vaunut.»
»Sitä minä en suinkaan salli», vastasi herttuatar ankarasti. »Eikö
täällä ole ketään muuta viestin viejää?»
»En mielelläni lähetä Mariettaa ja muita ei ole talossa. Mutta vakuutan
teille, että minusta olisi erittäin hauskaa itse käydä linnassa.»
Herttuatar pudisteli päätään ja hymyili Peetrille leikillisen
säälivästi.
»Todellako? Säälin teitä! Siitä hauskuudesta täytyy teidän
valitettavasti luopua. Ei saa vaatia liikoja tässä murheen laaksossa.»
»No, hyvä», sanoi Peetri, »tiedänpä toisenkin keinon. Voisittekohan
kulkea kapeata porrassiltaa pitkin?»
»Mitenkä?» — kysäsi herttuatar.
»Virran yli johtavan porrassillan voisin ehkä tekaista.»
»Luulen, että on lakannut satamasta», arveli pappi tähystellen ikkunaan
päin.
Peetri nousi paikaltaan, poistui ovelle, avasi sen ja kurkisti ulos.
»Tosiaankin —! On lakannut satamasta», sanoi hän koettaen salata apeata
mieltään.
Myrskypilvet repesivät ja hävisivät aivan yhtä nopeasti kuin olivat
syntyneetkin. Pohjoinen taivas oli kirkas ja pilvetön — siinsi
säihkyvän sinisenä seinämänä. Tumma pilvenpeite painui etelään
päin. Äkkiä aurinko puhkaisi pilvet, loi ensin Monte Sfioriton
lumenpeitteiset huiput kultaan, antoi sitten sädevirtojensa
silmänräpäyksessä tulvia yli koko maiseman ja vuodattaa yltympäri
tenhoisaa, kellertävää hohdetta moniväristen usvapyörteitten kohotessa
— miltei päärlypylväitten kaltaisina — sitä kohti. Ja kaikki märät
pinnat, lehvät, nurmikot, puunrungot, talojen katot ja Gnisin karut
kalliot säihkyivät puhtaassa kullassa.
Raikas ilma puhalsi keittiöön ja täytti sen märän maan omituisen
kirpeällä tuoksulla. Pappi, herttuatar ja Emilia asettuivat myöskin
avonaiselle ovelle.
»Voi, miten surkean näköinen puutarhanne on!» huudahti herttuatar.
Ja kovin kourin oli rajuilma todellakin pidellyt puutarhaa. Kukat
oli se luhistanut maahan — ne viruivat siinä liejussa, nurmikoille
oli se viskellyt huiskin haiskin lehviä ja muutamista puista
riistänyt oksiakin. Jokaista ruusupensasta ympäröivät vaaleanpunaiset
ruusulehtinietokset. Ja käytävillä oli lukemattomia lätäkköjä, jotka
päivänpaisteessa loistivat kuin tulessa.
»Puutarhuri voi tuon kaiken järjestää entiselleen», virkkoi Peetri
huomatessaan kuinka verrattain pienen verotuksen rajuilma oli häneltä
vaatinut korvaukseksi suomastaan mielihyvästä.
»Meidän hattu-poloisemme, miltä ne näyttävätkään!» valitteli herttuatar
tarkastaessaan koristehienouksia, jotka sade kokonaan oli pilannut.
Pelkään pahoin, ettei mikään puutarhuri voi saada _näitä_ entiselleen.»
»Näyttää hyvin epäkohteliaalta, mutta minun on kai nyt mentävä siltaa
rakentamaan», sanoi Peetri.
»Ja hän viskasi tikapuut virran poikki ja asetti laudanpätkät samalla
tavalla kuin oli nähnyt Gigin tekevän edellisenä päivänä.
»Miten sukkelaa — ja yksinkertaista niinkuin kaikki nerokkaat
keksinnöt!» naurahti herttuatar.
Peetri viittasi kädellään aivan kuin olisi tahtonut vaatimattomasti
kieltäytyä ottamasta vastaan kiitosta, mutta kuitenkin, häpeä
tunnustaa, omisti hän itselleen kunnian keksinnöstä.
»Tässäpä vaaditaan uskallusta», ajatteli herttuatar katsellessaan
kapeata porrassiltaa ja hyrskivää, vihreätä vettä.
Ja tarttuen hameensa helmoihin astui hän rohkeasti »sillalle»
suoriutuen vaikeasta tehtävästä ilman pienintäkään seikkailua. Pappi ja
Emilia tarttuivat myöskin »hameisiinsa» ja seurasivat häntä.
Päästyään toiselle rannalle pysähtyi herttuatar ja katsahti hymyillen
Peetriin.
»Koska olette näin tehokkaalla tavalla vähentänyt asuntojemme
keskinäistä välimatkaa, toivon että itsekin käytätte siltaa hyväksenne
milloin vain sopiva tilaisuus tarjoutuu, esimerkiksi torstaina.»
»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri.
»Onhan mahdollista, että me kaikki vielä kuolemme veden tulvan
aiheuttamasta vilustuksesta», jatkoi herttuatar. »Ehkä osoittaisi se
naapurimme puolelta ystävällisyyttä, jos hän huomenna kävisi vointiamme
kysymässä. Tulkaa kello neljä ja jos vielä olemme elävien joukossa,
saatte taasen hyppysellisen nuuskaa», sanoi hän naurahtaen.
»Minä jumaloin teitä», ajatteli Peetri. Mutta ääneen vastasi hän:
»Tulen suurimmalla mielihyvällä.»
* * * * *
Samana iltapäivänä päivällistä syödessään sanoi hän Marietalle:
»kerronpa teille, että silta on rakennettu Acon yli. Lombardia
on nyt kadottanut yhden vertauskuvistaan. Mutta miksi — suonette
anteeksi kysymykseni tutunomaisen sävyn — miksi käyttää herttuattaren
kappalainen punaisia sukkia?»
»Herttuattaren kappalainen —?» toisti Marietta rypistäen otsaansa.
»Niin — herttuatar di Santangiolon kappalainen. Hänellä oli punaiset
sukat ja hopeasolkiset jalkineet.
Onko se teistä oikein sopivaa — eikö se kirkon palvelijalle ole hiukan
kevytmielistä?»
»Kuka —? Ketä te tarkoitatte —?» kysäsi Marietta.
»Tarkoitan tietenkin herttuattaren kappalaista, joka kävi täällä
iltapäivällä.»
»Herttuattaren kappalaista?» ihmetteli eukko. »Onko hän tänään
käynyt täällä? Ei, ei hän ole käynyt tänään meillä. Mutta hänen
korkea-arvoisuutensa ruhtinaskardinaali Udeschini kävi täällä tänään
iltapäivällä.»
»Mitä te sanotte?» huudahti Peetri.
»Niin», pääsi Marietalta.
»Oliko tuo kardinaali Udeschini — tuo pieni, hyväntahtoisen ja
herttaisen näköinen vanhus?»
»Oli kuin olikin — herttuattaren setä», selitti Marietta.
»Auta armias!» huoahti Peetri. »Minä laskin leikkiä hänen kanssaan
hyvän toverin lailla!»
»Niin», sanoi Marietta.
»Älkää turhia höpiskö», itsehän te keittiössänne kestitsitte häntä
teellä», sanoi Peetri.
»Kuinka?» kysyi Marietta.
»Ehkäpä kaikki oli parahiksi. En tiedä olisinko käyttäytynyt ihmisiksi,
jos olisin tiennyt kuka hän oli», ajatteli hän sitten.
»Kardinaalin tulo esti salaman iskemästä taloomme», ilmoitti Marietta.
»Vai todellako?» huudahti Peetri.
»Aivan niin, signorino. Salama ei milloinkaan iske taloon, jossa
vierailee hänen ylhäisyytensä ruhtinaskardinaali.»
»Ymmärrän — ei se uskaltaisi. Mutta iskiköhän se joka taloon, missä
kardinaali ei vieraillut?»
»En usko sitä, signorino. _Ma non fa niente._ Rajuilma oli kamala —
aivan kauhea. Salama oli juuri iskemäisillään meidän taloomme, kun
hänen ylhäisyytensä kardinaali astui sisään.»
»Hm», sanoi Peetri. »Silloin on sekä teillä että minulla syytä uskoa,
että kaitselmus hänet meille lähetti.»