Beatrice Santangiolo.
On kerrassaan ihmeellistä, mitenkä miehet toisinaan voivat ihailla
joutavia esineitä ja pitää niitä tavattoman kallisarvoisina. Peetri
Marchdale esim. ihailee ja pitää tavattoman kallisarvoisena tuota
jäykkään, aivan yleiseen tyyliin tekaistua kirjelippusta, josta
ylläoleva on jäljennös.
Alkuperäisen tekeleen käsiala on pientä ja yhteentungettua, ehkä
hieman epäselvää, mutta »omaperäistä». Paperi on sinertävää, ja
asianmukaista kulmaa koristaa pieni herttuallinen kruunu, jonka alle
nimen alkukirjaimet »B.S.» ovat omituisesti yhteensommitellut.
Kun Peetri vastaanotti kirjeen ja painoi sen kasvojaan vasten, oli hän
tuntevinaan orvokin vienoa tuoksua. Tuo hieno, hento tuoksu oli kuin
aavistus, kuiskaus, henkäys — häilyvä ja epämääräinen sekä herätti
aavistuksen hienoista tutunomaisista esineistä — vienon naisellisista,
hienon henkilökohtaisista. En tiedä, montako kertaa hän painoi kirjettä
kasvojaan vasten, tiedän vain, että kun minulla muutama kuukausi
myöhemmin oli kunnia kosketella sitä, en tuntenut muuta kuin tupakan
hajua.
En tiedä myöskään montako kertaa hän sitä luki ja tutkisteli ikäänkuin
olisi rivien välissä piillyt salaisuuksia, ikäänkuin olisi hänen
katseensa saattanut loihtia näkyviin salakirjoituksen tai keksiä
sanoille salaisen merkityksen.
Ja totta kyllä oli kirjeellä salainen syrjätarkoituksensa, mutta
sitä tarkoitusta ei Peetri tietysti voinut aavistaa. Miten olisi
hän voinutkaan arvata, että kirje vain oli välikappale ja hän itse
paavillisten salavehkeitten uhri. Miten ajatellakaan, että kirjeen
kirjoittaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin hän itse kuka »Sanojen miehen»
tekijä oli.
Ja sitten aivan yhtäkkiä uusi huoli alkoi hänen mieltään painostaa.
Tuokion mietiskeli hän äänettömänä, otsa syvissä rypyissä. Kääntyi
sitten Marietan puoleen.
»Oletteko milloinkaan syönyt päivällistä jonkun kardinaalin seurassa?»
»En, signorino», vastasi eukko alistuvan nöyrästi.
»Minä olen joutunut kovaan pinteeseen.»
Marietta katsahti Peetriin odottaen selitystä.
»Niin, nähkääs, olen matkustanut Lontoosta saakka tänne ottamatta
mukaani hienompaa pukua kuin päivällis-takkini.»
»Mikä sellainen on?» kysyi Marietta.
»Yhdentekevää mikä se on — pääasia on, ettei se ole, mitä sen pitäisi
olla. Se ei ole mikään juhlapuku.»
»_Non é un abito nero_», sanoi Marietta pitäen velvollisuutenaan
vastata jotakin.
»No —! Ymmärrättekö nyt missä pulassa olen? Osaisitteko te ommella
minulle sellaisen?»
»Signorinolleko juhlapuvun? Ettäkö minä? Enpä vainenkaan», pudisteli
eukko päätään.
»Sitäpä minäkin ajattelin. Onko kylässä kelvollista räätäliä?»
»Ei ole, signorino.»
»Eikä koko tällä niemimaalla, vaikka etsiskelisit joka kolkasta.
Mikä neuvoksi? Mitenkä voin syödä päivällistä kardinaalin seurassa?
Uskotteko te, että kardinaali saisi halvauksen, jos herrasmies
yksinkertaiseen takkiin puettuna ilmestyisi hänen seuraansa
päivällisille?»
»Ettäkö hän saisi halvauksen? Mistä syystä, signorino?» kysäsi Marietta
räpäyttäen silmiään.
»Pitelisiköhän kardinaali häntä pahoin? Julistaisiko ehkä
kirkonkiroihin?»
»Joutavia, signorino!» Ja eukon koko asento osoitti, että Peetrin pelko
oli turha.
»Hyvä», sanoi Peetri. »Te arvelette siis, ettei mikään vaara minua
uhkaa. Te neuvotte minua häikäilemättä pukeutumaan päivällis-takkiini
ja rohkeasti esiintymään siinä.»
»En ymmärrä teitä signorino», sanoi Marietta.
»Kaiken ymmärtäminen on kaiken anteeksiantamista», sanoi Peetri.
»Ja kuitenkaan ei voi tällä tavoin laskea leikkiä englantilaisten
palvelijoiden kanssa, vaikka _heidän_ pitäisi ymmärtää pilaa, vai mitä?
Joka tapauksessa aijon nyt seurata teidän neuvoanne. Minä pukeudun siis
seurustelupukuuni ja esiinnyn siinä oikein yleväryhtisenä — hovimiehen
tavalla. Onko tuo puutarhuri — tuo mies nimittäin, joka työskentelee
puutarhassa?»
Marietta katsoi sinnepäin, minne Peetri viittasi.
»On, signorino. Sama, joka työskentelee täällä kolme kertaa viikossa.»
»Vai niin, todellako? Hän on aivan merirosvon näköinen.»
»Merirosvonko näköinen? Luigiko merirosvon näköinen?» ihmetteli eukko.
»Onpa kuin onkin», vakuutti hänen isäntänsä. »Hänellä on vihreät
housut, punainen vyö ja sininen paita — aito merirosvon puku. Hän on
tummaihoinen ja pistävän mustasilmäinen ja tukka on yhtä pikimusta
kuin »Roger pirteän». Noista merkeistä tuntee merirosvon, vaikkei hän
olekaan varsinaisessa virkapuvussaan. Vai Luigi on hänen nimensä?»
»On, signorino — Luigi Maroni. Kutsumme häntä Gigiksi.»
»Onko Gigi monipuolinen?»
»Monipuolinen?» toisti Marietta ymmärtämättä Peetrin puhetta. Uskalsi
sentään selittää oudon sanan omalla tavallaan ja vastasi:
»Ei, signorino. Hän on meidän puolen miehiä.»
Vai niin —! Meidänkö puolen miehiä? Sitä parempi. Silloin hän varmaan
osaa Ventirosen linnaan?»
»Tietenkin, signorino», vastasi Marietta nyökäyttäen päätään.
»Ja luuletteko, että hän, vaikkei olekkaan monipuolinen, suostuisi
vaihtamaan puutarhuritoimensa sanansaattajantoimeen?»
»Haluaisitteko sanansaattajan, signorino?»
»Haluaisinpa kylläkin — tuollaisen yksityisen viestinviejän. Uskotteko
että hänet saisi liikkeelle — että hän lähtisi linnaan kirjettä
viemään?»
»Tietysti, signorino. Hänen on pakko totella teidän käskyjänne,
signorino», selitti Marietta kohottaen olkapäitään ja säestäen sanojaan
vilkkain elein.
»Tehkää siis hyvin ja pyytäkää häntä siistimään pukuaan. Sillä aikaa
tekaisen minä kirjeen.»
Kun kirje oli valmis, seisoi merirosvon näköinen Luigi jo odottamassa
ja Peetri ojensi kirjeen hänelle selittäen miten hänen tulisi menetellä.
Gigi hymyili aitoitalialaiseen tapaan osoitukseksi, että ymmärsi
tehtävänsä — pisti kirjeen hattuunsa ja hatun päähänsä. Sitten lähti
hän rivakasti liikkeelle väärään suuntaan: hän ei ohjannut kulkuaan
tielle, joka vei kylän kautta, sillan yli, kierrellen kaarrellen
Ventirosen puiston veräjille, vaan pujahti suoraan Peetrin omaan
työkaluvajaan, matalaan, punatiilikattoiseen rakennukseen, joka
sijaitsi vastapäätä Marietan keittiön ovea.
Peetri oli aikeessa huutaa hänet takaisin huomauttaakseen häntä
väärästä suunnasta. Mutta sitten muuttikin hän mielensä. Hän päätti
hiukan odottaa nähdäksensä mitä miehellä oli tekeillä.
Hän odotti hetkisen ja niin selvisivät hänelle miehen hommat.
Gigi astui tuokion kuluttua vajasta kantaen tikapuita. Ne hän kuletti
rannalle ja jätti siihen. Palasi sitten ja nouti täyden sylillisen
noin jalan levyisiä ja viiden, kuuden jalan pituisia laudanpätkiä.
Sitten ryhtyi hän työhön: nosti tikapuut pystyyn ja laski ne virran yli
poikkipäin niin, että toinen pää lepäsi omalla rannalla, toinen painui
vastakkaista rantaa vastaan. Lopuksi asetti hän pitkittäin laudanpätkän
läheisimmille välipuille ja kulki niin pitkälle kuin pääsi. Jatkoi
sitten sillan rakentamista toisella laudanpätkällä, kolmannella j.n.e.,
kunnes oli päässyt virran toiselle puolelle Ventirosen alueelle.
Hän oli täten tekaissut sillan — sillan, joka tosin kyllä
keskikohdaltaan hieman huojui, mutta oli silti täysin käyttökelpoinen.
Hän oli vähentänyt matkan kolmella engl. peninkulmalla, jotka hänen
olisi täytynyt astua, jos hän olisi kulkenut edestakaisin maantietä
pitkin.
Peetri katseli ja ihmetteli.
»Ja minä kun kysyin oliko hän monipuolinen!» sopersi Peetri.
»Italialainen kyllä ymmärtää, että »hullu paljon työtä tekee, viisas
tulee vähemmälläkin toimeen.» Onhan vähän niinkuin omankäden oikeutta
tunkeutua tällä tavoin toisen alueelle — mutta painakaamme kuitenkin
tämä sukkela temppu mieleemme.»
Hän veti taskustaan herttuattaren kirjeen, luki sen uudelleen ja painoi
sen sitten kasvojaan vasten saadakseen nauttia sen tuoksusta.
»Hyvä jumala, kuinka se tuo mieleen harsokangasta!» huudahti Peetri.
»Torstaina — torstaina —! Oi jospa saisin elää torstaihin!»