Peetri katseli — ja totta tosiaan virtasivat kyyneleet lehmä-raukan
silmistä raskaina ja vuolaina: suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat sen
suuria, tukevia, karvaisia poskipäitä pitkin ja vierivät ruohikkoon.
Ne olivat avuttoman tuskan kyyneleitä, vaikka muut pitivät niitä
käsittämättömän kärsimyksen kyyneleinä. »Miksi on minua näin julmasti
kohdeltu?» puhuivat ne äänetöntä kieltään.
»Oletteko koskaan ennen nähnyt lehmän itkevän? Eikö se ole kovin
hullunkurista?» kysyi Marietta innoissaan.
»Hullunkurista —?» toisti Peetri ja huokasi. »Hullunkurista?» miltei
voihki hän.
Sitten puheli hän lehmälle.
»Lehmä-raukkani — lehmä-raukkani», tyynnytteli hän, silitteli sen
pehmeätä lämpöistä kaulaa ja rapsi sen korvantaustaa. »Lehmä-raukkani,
lehmä-raukkani!»
Lehmä kohotti päätään ja nojasi isoa leukaansa Peetrin olkapäähän
hengittäen hänen kasvoilleen.
»Kas vain, sinä tiedät, että me kaksi olemme kovan onnen tovereita,
eikö niin?» sanoi Peetri. »Minultakin ovat vieneet vasikkani — vaikka
minun vasikkaani vain kuvannollisessa merkityksessä voi sanoa vasikaksi
— eikä se oikeastaan minun ollutkaan — taisi jo alun pitäen kuulua
jollekin toiselle. Se karvas yrtti ei ainakaan katkeroita _sinun_
murheenmaljaasi. Nyt sinun todellakin täytyy rauhoittua. Itkusta ei
ole mihinkään. Sitäpaitsi on mailmassa vasikoita vaikka kuinka paljon.
Ensi kerralla saat varmaankin paljoa kauniimman ja lihavamman. Sinun
tulee myöskin muistaa, että tappiosi on toisen voitto — isäntäsi ei
olisi syyttä suotta vienyt sinulta vasikkaa, jollei hän olisi siitä
hyötynyt. Jos olet ihmisystävä, niin iloitset siitä. Älä välitä
Marietasta — anna hänen vain virnistellä. Marietta kuuluu latinalaiseen
rotuun. Latinalaisten käsityskanta siitä, mikä on naurettavaa, eroaa
suunnattomasti teutonilaisten käsityskannasta. Sinä ja minä olemme
teutonilaisia.»
»Teutonilaisia —?» kysäsi Marietta rypistäen otsaansa.
»Niin — germaanilaisia», sanoi Peetri.
»Ja minä kun luulin, että te, signorino, olitte englantilainen.»
»Niinpä olenkin.»
»Mutta lehmä ei ole germaanilainen. Nähkääs, signorino, valkoinen,
mustasarvinen lehmä on puhtainta italialaista rotua.»
»_Fa niente_», selitti Peetri. »Lehmät, englantilaiset ja kaikki
senkaltaiset hempeämieliset elukat — niihin kuuluvat myöskin
saksalaiset — ovat germaanilaisia. Italialaiset ovat latinalaista
rotua, heissä on sen lisäksi pieni erä gootilaisuutta ja
vandaalisuutta. Jalopeurat ja tiikerit kiljuvat ja tappelevat,
koska ovat muhamettilaisia. Koirat kantavat vielä meidänkin
päivinämme syystä sykofantien vanhaa, kunniakasta nimeä. Kissat ovat
ruhtinaallista, persialaista sukua, palvelevat tulta ja kaloja sekä
rakastavat imartelua — olette ehkä sen huomannut. Hanhet kuuluvat
mitä erilaisimpiin rotuihin — ovat yleismailmalaisia. Toisinaan olen
tavannut henkilöitä, jotka kansallisuuteen katsomatta ovat pöllöjä.
Ehkäpä alan minäkin vähitellen kuulua viimemainittujen joukkoon. Kas
niin», lopetti hän esitelmänsä, »tästä huomaatte, että osaan puhua
puuta heinää, vaikka sydäntäni kirvelee.»
»Joka tapauksessa on hullunkurista nähdä lehmän itkevän», sanoi
Marietta.
»Miten lieneekään tämän asian laita, niin ei ainakaan ole hullunkurista
kuulla hyenan nauravan», väitti Peetri.
»En ole sitä koskaan kuullut», sanoi Marietta.
»Rukoilkaa sitten hartaasti, ettette milloinkaan joutuisi sitä
kuulemaan. Sen äänen kuuleminen tekisi teistä ikälopun ja panisi veret
suonissanne jähmettymään.
»_Davvero_?» sanoi Marietta.
»_Davvero_», vakuutti Peetri.
Heidän jutellessaan seisoi lehmä hievahtamatta nojaten päätään Peetrin
olkapäähän ja itkien lakkaamatta.
Jäähyväisiksi silitteli Peetri lehmän turpaa.
»Hyvästi», sanoi hän sitten. »Henkesi tuoksuaa mesiangervolle. Älä
itke, elä vain toivossa. Huomenna tulen sinua katsomaan ja tuon sinulle
oikein hyvää, karkeata suolaa. Hyvästi!»
Mutta kun hän seuraavana päivänä tuli takaisin, kulki lehmä laitumella
aivan rauhallisena ja pureskeli ruohoa. Peetri tarjosi sille suolaa
ja se nautti sitä kuin herkkua ainakin. Ensin pisti se esiin pehmeän,
valkoisen kielensä, nuoleksi tarkasti suolan Peetrin kädestä, imeskeli
sitä tyynesti ja murskasi sitten hampaillaan oikein märehtijän riemulla
karkeimmat suolajyväset. Niinkö lyhytaikainen olikin murhe? He eivät
enää olleet onnettomuustovereita. »Ehkä kuitenkin olet latinalaista
rotua», sanoi Peetri ja poistui pettyneenä lehmän luota.
Iltapäivällä kysäsi Marietta:
»Haluatteko käydä linnassa, signorino?»
Peetri istui virran reunalla, salavan siimeksessä vedellen haikuja
aikansa kuluksi.
Marietta viittasi Ventiroseen päin.
»Miksikä?» kysyi Peetri.
»Perhe on matkoilla. Omistajan poissaollessa saa yleisö näytettyään
käyntikorttinsa käydä linnassa.»
»Oho-o-o!» huudahti Peetri. »Vai matkoilla!»
»Niin, signorino.»
»Ahaa!» huudahti Peetri. »Perhe on matkoilla! Se selvittää asiat.
Milloinka — milloinka matkustivat?»
»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten, signorino!»
»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten!» Peetri ponnahti paikaltaan
äkäisenä. »Voi teitä vietävän salaperäistä noituria! Ja siitä asiasta
ette ole minulle virkkanut halaistua sanaa!»
Marietta näytti säikähtyneeltä.
»En siitä itsekään tiennyt», selitti hän nöyrästi. »Kun aamulla kävin
kylässä ostamassa signorinolle karkeata suolaa, kuulin siitä.»
»Hyvä, nyt ymmärrän. Peetri vaipui takaisin puutarhapenkilleen.
»Annan teille anteeksi.» Ja anteeksiannon merkiksi ojensi hän kätensä
Marietalle. »Tulevatko milloinkaan takaisin?»
»Tietysti, signorino.»
»Mistä te sen tiedätte?»
»Onhan aivan luonnollista, että tulevat takaisin.»
»Onnittelen teitä teidän hartaan, yksinkertaisen uskonne johdosta.
Milloinka tulevat?»
»_Oh, fra poco_. Ovat matkustaneet Roomaan.»
»Roomaanko? Te hulluttelette. Ei kukaan elokuussa matkusta Roomaan.»
»Anteeksi, signorino. Monet matkustavat sinne neitsyt Maarian
taivaaseenastumisenjuhlille. Ne ovat viidentenätoista päivänä. Juhlilta
palaavat takaisin», sanoi Marietta vakuuttavasti.
»Minä en väitä vastaan», sanoi Peetri. »He ovat siis matkustaneet
Roomaan neitsyt Maarian taivaaseenastumisenjuhlille. Juhlilta palaavat
takaisin.»
»Aivan niin, signorino. Voitte nyt käydä linnassa, jos vain näytätte
käyntikorttinne. Kääntykää portinvartijan puoleen. Linna on suuri ja
komea. Yksin juhlasali on kolmekymmentä metriä pitkä.»
Marietta ojensi kätensä oikealle ja vasemmalle niin pitkälle kuin vain
voi.
»Marietta, oletteko kuullut puhuttavan »Hamlet» nimisestä
murhenäytelmästä», kysyi Peetri.
Marietta siristi silmiään.
»En, signorino.»
»Ette ainakaan ole lukenut sitä kuuluisata painosta, josta Tanskan
prinssin osa on jätetty pois?»
Marietta pudisteli päätään väsyneesti. Hänen kärsivällisyytensä oli
rajaton.
»En, signorino», vastasi hän raukeasti.
»En minäkään», sanoi Peetri. »Enkä haluaisikaan.»
Marietta kohotti olkapäitään ja jatkoi sitten jälleen selityksiään.
»Jos teitä, signorino, haluttaa käydä linnassa, niin saatte nähdä
Farfalla perheen, entisten omistajien, maanalaiset hautakammiot.
Ne ovat mustaa marmoria ja alabasteria sekä runsaasti kullalla
koristettuja. Onpa teillä tilaisuus nähdä viinikellaritkin. Monta
vuotta sitten halkesi suuri viinitynnyri ja muuan palvelija hukkui
viiniin. Saatte myöskin nähdä vuoteen, jossa _Nabulione_, Euroopan
keisari, nukkui yönsä ollessaan näillä mailla. Ja myöskin vanhan
keittiön. Monta vuotta sitten kovan myrskyn raivotessa tupsahti
savutorvesta ihmisluuranko liedelle. Siellä on myöskin niinkutsuttu
kettutarha. Muinoin raivosi kerran kettujen joukossa rutto ja
tuhansia kettuja syöksyi lukemattomissa laumoissa metsistä ihmisten
asuinsijoille. Linnan herrat, talonpojat ja kylän väki, kaikki, kaikki
jänistivät tiehensä, muuten olisivat ketut syöneet heidät suuhunsa.
Ja kettutarhassa kettujen kuningas eleli valtiaana. Puisto on myös
näkemisen arvoinen. Siellä on kuvapatsaita, raunioita ja valkoisia
riikinkukkoja.»
»Mitäpä minä raunioista ja valkoisista riikinkukoista?» sanoi Peetri
surullisena, kun Marietta oli lopettanut vilkaseleisen ja -liikkeisen
selostuksensa. »Minä tahdon nyt kerta kaikkiaan teroittaa mieleenne,
etten ole mikään tavallinen matkailija. En välitä linnan tyhjästä
juhlasalista. Mitä taas puistoon tulee, näen siitä oman puutarhani
hiljaisesta sopukasta sen verran kuin minua haluttaa. Aikoja sitten
on minulle selvinnyt, että hullu se tyystin tutkii asiat, viisas
ymmärtää pysyä loitommalla. Nykyään herättää minussa Ventirosen puisto
kaikenlaisia haaveita — saa minut päivälläkin uneksimaan. Se on kuin
kuvastinmailma — määrättyyn paikkaan saakka voin nähdä, kauemmaksi
en — sen takana on salaperäisyyttä, pelkkiä mahdollisuuksia — _terra
incognita_, voin kansoittaa sen joko hirviöillä tai sulottarilla aivan
mieleni mukaan. Miksikä riistäisin itseltäni tämän hauskan ajanvieton?»
»Kun perhe on palannut takaisin ei yleisö enää saa käydä linnassa»,
sanoi Marietta. »Mutta nyt —.»
»Vie portinvartija minut, näytettyäni hänelle käyntikorttini,
toisesta pettymyksestä toiseen. Kiitoksia paljon. Jos asianlaita
olisi päinvastainen, olisi aivan toista. Jos linna ja puisto olisivat
matkustaneet Roomaan ja minä, näytettyäni käyntikorttini, voisin käydä
perheen luona, niin ehkä minua silloin haluttaisi.»
»Mutta sehän on sulaa mahdottomuutta.»