Beatrice keskusteli papin kanssa — tai ehkä ennemmin, punoi vehkeitä
papin kanssa. Saat itse päättää, arvoisa lukija.
He olivat Roomassa eräässä Udeschinin palatsin vastaanottohuoneessa,
joka oli sisustettu _piano nobile_ tyyliin. Voit kuvitella mielessäsi,
arvoisa lukija, miltä tämä näytti, sillä ovathan kaikki roomalaisten
palatsien vastaanottohuoneet samankaltaisia.
Huone oli suuri, korkea ja kolkko, seiniä peittivät tummanvihreät,
juovikkaat kudokset. Siellä täällä raskaissa kultakehyksissä riippui
suuria, tummia tauluja, jotka kuvasivat mikä mitäkin — ristiinnaulittua
vapahtajaa — pyhää perhettä. Kivilattiaa verhosivat tummat matot.
Kalusto oli tumma, pöydät ja kaapit tummia ja raskaita. Korkeat
ikkunat, jotka tähän vuodenaikaan olivat ilman uutimia, viettivät
pihalle, joka oli avara ja kivitetty; siellä kasvoi omituisennäköisiä
eucalyptuspuita ja sen keskellä solisi vanha, ruskea suihkukaivo
lakkaamatta yksitoikkoista säveltään.
Rooman kaduilla vallitsi elokuun ilkeä löyhkä, melske ja helle ja
hehku. Sanotaan, että elokuu on kaikista kuukausista »roomalaisin»,
ja ainakin on se kuumin, melskeisin, tympäisevin ja hehkuvin. Mutta
huoneessa oli varjoisaa, vilpoista ja hiljaista sekä eucalyptuspuista
huokuvaa puhtaan ilman tuoksua.
Beatrice seisoi arvostelevan näköisenä kahden korkean ikkunan välillä
olevan seinäkuvastimen ääressä, käännellen päätään vuoroin toiselle
puolelle, vuoroin toiselle hieman keimailevasti, ja tarkasteli —
tunnustaakseni totuuden — tarkasteli, miltä hänen uusi hattunsa näytti.
Se oli huikean hieno hattu — jos mies tällaisissa asioissa uskaltaa
lausua mielipiteensä —. Ainakin oli se hyvin monimutkainen. Siinä
oli ylöspäin kaartuva musta lieri ja alaspäin pyrkivä musta sulka,
sitäpaitsi oli siinä uhmaileva, valkoinen töyhtö — sellainen, jota
Persian hallitsijat kantavat ja siellä täällä kimalteli punaista.
Pappi istui nojatuolissa — se oli tuollainen jäykkä, suora, korkea,
roomalainen nojatuoli, joka oli sangen epämukava lepotuoliksi sekä
päällystetty karkealla, teräsnauloilla kiinnitetyllä nahalla — ja
katseli Beatricea hymyillen herttaisen suopeasti.
Pappi oli vanhanpuoleinen — noin kuudenkymmenen tai
kuudenkymmenenviiden paikkeilla. Hän oli pieni ja hento varreltaan
ja hänen kasvonsa olivat laihat, hienot ja puhdaspiirteiset: käyrä
hienopiirteinen nenä, luonteva leuka, joka suippeni hiukan ulkonevaksi,
suuri, hyväntahtoinen suu ja hienosti veistetyt, täyteläiset huulet;
korkea, hieno ehkä vähän liian kapea otsa ja sen alla veitikkamaiset,
harmaat, syvällä olevat silmät. Hänen tukkansa oli untuvanpehmoinen
ja valkoinen ja päälaella oli hänellä tavanmukainen kalju täplä, joka
olisi voinut käydä luonnollisesta.
Hän näytti älykkäältä, ylhäiseltä ja hillityn arvokkaalta,
mutta ennenkaikkea näytti hän herttaiselta, ystävälliseltä ja
hyväntahtoiselta.
Hän oli puettu yksinkertaiseen, mustaan kauhtanaan, joka ei suinkaan
ollut uusimpia. Se oli saumojen kohdalta aivan ruskeaksi kulunut
ja hartiain ja kyynärpäitten paikat olivat nukkavieruja paljosta
käyttämisestä. Vaikka hänellä ei olisikaan ollut kauhtanaa yllään,
olisi hänet joka tapauksessa arvannut pappismieheksi, sillä koko
hänen olemuksessaan oli jokin oudon selittämätön kirkollinen leima,
jonka heti huomasi osaamatta kuitenkaan selittää, mistä tämä
johtui. Jos hänellä olisi ollut englantilainen puku yllään — hänen
kasvoissaan ei ensi näkemältä huomannut mitään aitoitalialaista
taikka ei-englantilaista — niin olisi voinut luulla häntä vanhaksi,
miellyttäväksi, ovelaksi pastoriksi, tuollaiseksi vanhaksi, hupaiseksi
kirjatoukaksi, joka harrastaa hieman tieteitä ja samalla rakastaa
pientä viatonta pilaa. Mutta tuskinpa kukaan olisi voinut arvata
— jollei sattumalta tässä hämärässä valossa olisi osunut näkemään
punaista silkkivyötä tai oikean käden nimettömässä sormessa säihkyvää
ametistia — minkä säätyarvon hän omisti Rooman paavikunnassa.
Minulla on kunnia esittää lukijalleni hänen ylhäisyytensä kardinaali
Egidio Maria Udeschini, ent. Cittareggion piispa, arkisto- ja
sisäänkirjoituskunnan prefekti. Tämä oli hänen kirkollinen arvonimensä,
mutta hänellä oli kaksi muutakin. Syntyperältään oli hän Udeschinin
ruhtinas. Hänen kolmas arvonimensä oli mitä omituisin. Tämän oli
hänelle antanut ilman mitään juhlallista vihkimistä Rooman kurjimman
kaupunginosan köyhälistö. Siinä kaupunginosassa sijaitsi hänen
nimikirkkonsa »Pyhä Maaria liljoineen». Häntä sanottiin »köyhälistön
pieneksi sedäksi».
Italialaisen käsityskannan mukaan oli kardinaali Udeschini rikas
mies. Hänen yksityisomaisuutensa ja vakinainen palkkansa nousivat
yhteenlaskettuina vuosittain noin sataantuhanteen liiraan. Viisituhatta
käytti hän omiin tarpeisiinsa, ruokaan, vaatteisiin ja kaikenlaisiin
muihin henkilökohtaisiin menoihin. Sukunsa palatsissa oli hänellä vapaa
asunto ja palvelijakunta. Jälellejääneet yhdeksänkymmentäviisituhatta
liiraa... niin no, on tunnettu asia, että Italiassa ostetaan arvonimiä,
viimeksimainitun summan maksoi hän kolmannesta arvonimestään.
Eikä kardinaali Udeschini maksanut sitä ainoastaan rahalla. Hän maksoi
sen myöskin työllään. Olen sanonut, että hänen nimikirkkonsa oli
kaikkein kurjimmassa kaupunginosassa. Roomassa ei varmaankaan ollut
inhoittavampaa ja vaarallisempaa paikkaa kuin nämä gheton eteläpuolella
olevat Tiberin rantamat — ne olivat oikea mätäpesä ja roistojen
tyyssija. Joka ilta työskenteli kardinaali siellä nuoren, reippaan
apulaisensa don Giorgio Appollonin avustamana yhtä uutterasti kuin
ahkerin kappalainen konsanaan. Hän kävi sairaitten luona, lohdutteli
murheellisia, neuvoi siveellisesti langenneita, houkutteli juopuneita
kapakoista ja rakenteli rauhaa riitelevien kesken.
Kun hän retkiltään palasi kotiin, toi hän usein mukanaan
erinäisiä tikareita sekä rikastutti niillä jo ennestään suurta
muistokokoelmaansa, johon enimmäkseen kuului vain noita
edellämainittuja esineitä. Tavallisesti tuli hän myöhään kotiin —
usein vasta aamuyöstä, toisinaan vasta aamun sarastaessa, juuri siihen
aikaan, jolloin — kuten hän kerran sanoi don Giorgiolle — »väsynyt
murtovaras rupeaa levolle». Ja lauantai-iltasin istui arkiston- ja
sisäänkirjoituskunnan kardinaali-prefekti rippituoliin kytkettynä
kolme tuntia aivan kuin maalaispappi oman nimikirkkonsa rippituolissa,
jonka ääressä katuvaiset kuiskasivat salaisuutensa hänen korvaansa ja
vastaanottivat hänen isälliset neuvonsa... Ja Lazaruksen lähestyessä
tätä tuomioistuinta unohdettiin tietysti hänen rääsynsä ja haavansa.
En tahdo kuitenkaan väittää, että kardinaali oli pyhimys. Ainakaan
ei hän ollut mikään itserakas houkkio. Vaikka hän uhrasi aikansa
armeliaisuuden töihin, oli hänen elämänsä kuitenkin loistoisaa ja
ylellistä pyhimyksen elintapoihin verrattuna. Hän ei käyttänyt
jouhipaitaa, enkä myöskään luule, että hän ruoskalla vitsoi ruumistaan.
Hänellä oli heikkoutensa, omituisuutensa, jopa — virheensäkin. Niinkuin
jo kerroin, rakasti hän leikinlaskua. »Pyhällä kardinaaliyhdyskunnalla
on viisikymmentä painokeskustaa, kuulin hänen kerran sanovan ja
lisäävän hymähtäen: »Ja pelkäänpä, että minä olen sen keveyskeskusta.»
Hän rakasti musiikkia ja myöskin — nuuskaa.
»Sen käyttäminen on inhoittava tapa», myönsi hän. »En voi sietää, että
muut käyttävät nuuskaa. Ollessani Cittareggion piispana harmitti minua
kovasti, että papistoni sitä käytti. Mutta mitä itseeni tulee — on
olemassa erikoisia asianhaaroja, jotka sen oikeuttavat. Kumma kyllä
vetosivat myöskin Cittareggion papit aina erikoisiin asianhaaroihin.
Olen koettanut luopua nuuskaamisesta, mutta hyvä tuuleni on siitä
kärsinyt — olen käynyt kovin ärtyiseksi. Ystävieni tähden käytän sitä
tuon tuostakin hyväntuulen lääkkeenä. Sitäpaitsi on tupakka puhdistava
aine. Se estää mielen happanemasta.»
Samaiset ystävät pitivät huolta hänen nuuskastaan. Musiikista ja
leikkipuheista piti hän itse huolen. Hän soitti pianoa ja urkuja
sekä lauloi — hänellä oli kirkas, heleä, hiukan heikko tenoriääni.
Maallisista säveltäjistä olivat »valoisa Scarlatti ja valaiseva
Bach» hänen lempisäveltäjiään. Eniten viehätti häntä kuitenkin
gregoriaaninen kirkkomusiikki. Siitä joutui hän oikein haltioihinsa.
Hänen kirkossaan esitettiin yksinomaan gregoriaanista musiikkia. Hän
oli opettanut pappinsa ja seurakuntansa laulamaan sitä ihmeteltävän
ihanasti — olisitte kuulleet heidän laulavan iltarukouksen — hän
lauloi sen itse verrattomasti — olisittepa kuulleet hänen messuavan —
olisittepa kuulleet hänen vanhan, heleän tenoriäänensä, kun hän esitti
esirukouksen ja isämeidän.
* * * * *
Beatrice seisoi kuvastimen ääressä ja tutkisteli uutta hattuaan;
kardinaali istui korkeanojaisessa lepotuolissaan ja katseli häntä
herttaisesti hymyillen.
»No —? Mitä sinä arvelet?» kysyi Beatrice kääntyen kardinaalin puoleen.
»Katsotko sinä minut päteväksi asiantuntijaksi?» kysäsi tämä.
Kardinaalin puheääni oli yhtä miellyttävä kuin hänen lauluäänensäkin,
mutta se oli hieman pureva ja pirteän karkea ja siitä johtui sen
erikoisen omaperäinen sävy.
»Ainakin päteväksi neuvonantajaksi», vastasi Beatrice.
»Hyvä —» sanoi kardinaali ja siveli leukaansa, aivankuin olisi siinä
ollut partaa, sekä katseli Beatricea miettivän näköisenä. Suupielien
hymyviivat — »sulkumerkit» — syvenivät. »No — minun mielestäni olisi
sulkaa hiukan kohotettava otsan kohdalta ja siirrettävä alemmaksi
niskan puolelta —.»
»Hyvä Jumala, enhän minä hattua tarkoita!» huudahti Beatrice. »Miten
kummalla sinun kaltaisesi vanha setä ymmärtäisi arvostella hattuja!»
»Sulkumerkit» yhä syvenivät.
»Epäilemättä tulee kardinaalin ymmärtää arvostella hattuja. Ovathan ne
»lajimme tunnusmerkki» niinkuin teidän runoilijanne Byron sanoo?»
»Byron —?» naurahti Beatrice katsoen setäänsä epäilevästi.
Kardinaali viittasi kädellään — oli kernaasti valmis peruuttamaan
sanansa.
»Shakespeare sitten, jos niin haluat. Ainahan jompi kumpi noista
herrasmiehistä on kysymyksessä, kun on puhe jostakin englantilaisesta.
Älkäämme suotta kiistelkö kuin morellilaiset attributin takia.
Kysymyshän vain on, kykenenkö minä arvostelemaan hattuja.
Hän otti hyppysellisen nuuskaa.
»Onpa toden totta häpeä, ettei sinulla ole kunnollista nuuskarasiaa»,
sanoi Beatrice katsellen kehnoa, helppohintaista silatusta puusta
tehtyä rasiaa, josta hänen setänsä etsi elämän virkistystään.
»Rasia on vain kuori, nuuska on sydän. — Ovatko ne Shakespearen vai
Byronin sanoja?» kysäsi kardinaali.
»Varmaankin Pulcinellan», vastasi Beatrice naurahtaen. Minäpä annan
sinulle sievän, hopeisen nuuskarasian, jos vain lahjani sinulle kelpaa.»
»Annatko? Ihanko totta?» kysäsi kardinaali innostuneena.
»Annan tietysti. On surkeata, ettet jo ennemmin ole saanut sellaista.»
»Mitähän sievä, hopeinen maksanee?» kysyi kardinaali.
»En tiedä. Maksoi mitä maksoi.»
»Mutta suunnilleen? Paljonko?» kysyi kardinaali itsepintaisesti.
»Noin pari sataa liiraa.»
»Pari sataa liiraa?» Kardinaalin silmät säihkyivät innostuksesta. Onko
sinulla sattumalta niin paljon kukkarossasi?»
Beatrice — varomattomasti kyllä — alkoi etsiskellä taskustaan
kukkaroaan — löysi sen ja laski rahansa.
»On kyllä», vastasi hän pahaa aavistamatta.
Kardinaali myhähti aivan kuin me hymähdämme huomatessamme pienten
keppostemme onnistuneen.
»Anna minulle sitten nuo kaksisataa liiraa», pyysi kardinaali ojentaen
kätensä.
Beatrice epäröi.
»Mihinkä sinä käyttäisit niitä», kysyi Beatrice aavistaen jotain
veruketta.
»O-o-h, minulla on kyllä reikiä minne pistää.»
Hänen ojennettu kätensä — kapea, laiha, vanha, luiseva ja väriltään
norsunluunvalkoinen — sulkeutui käskevästi aivan kuin vastaanottamisen
merkiksi, ja nyt ei mitenkään saattanut olla huomaamatta hänen
nimettömässä sormessaan himmeään, hienotahkoiseen kultaan juotettua
suurta, säihkyvää ametistia.
»Kas niin! Annahan nyt vain!» sanoi hän käskevä sävy äänessään.
Surullisena, mutta alistuvana pudisteli Beatrice päätään.
»Olet saanut minut satimeen», huokasi hän ja antoi rahat.
»Et olisi helistellyt hopeitasi, etkä kalistellut kultiasi aivan
silmäini edessä», naurahti kardinaali pannen rahat talteen. Sitten otti
hän jälleen hyppysellisen nuuskaa ja virkkoi: »Tämän olen rehellisesti
ansainnut.»
»Joka tapauksessa», sanoi Beatrice koettaen lohduttaa itseään parhaansa
mukaan, »tunnen minä erään korkea-arvoisen kirkon palvelijan, joka saa
tyytyä vanhaan nuuskarasiaansa. Uusi, hopeinen, sirotekoinen, jonka
kanteen olisi kaiverrettu vaakuna, jää kuin jääkin häneltä saamatta.»
»Minä taasen», sanoi kardinaali vuorostaan, »tunnen Trasteveressä
erään vanhan, sairaloisen tohtorin ja hänen vaimonsa, jotka parisen
kuukauden ajan saavat päivällisateriakseen nauttia lihaa ja viiniä
muutaman veljentyttäreni kustannuksella. Olen kovin iloissani, että
sinä — käyttääkseni »Alice of Worderlandin» [suosittu englantilainen
satukirja] sanoja — olet joutunut meidän perheeseemme.»
»Alice of Worderlandin» —?» toisti Beatrice epäillen.
»Ehkäpä Punchin [maailmankuulu englantilainen pilalehti], jos haluat.
Ei ole suurtakaan valitsemisen varaa englantilaisia lainalauseita
käyttäessä.»
Beatrice nauroi. »Oudoksuin vain tuota pientä _of_ sanaa», selitti hän.
»Olen sinulle kiitollisuuden velassa kahdestasadasta liirasta, enkä
siksi tahdo kiistellä kanssasi partikkelista», sanoi kardinaali.
»Mutta miksi ihmeessä sinä noin suotta vaivasit itseäsi?» kysyi
Beatrice. »Olisithan suoraan voinut pyytää minulta rahat. Miksi koetit
petoksella saada minua ansaan?»
Kardinaali nauroi.
»Katsohan, täytyy pitää taitoaan voimassa. Ei sitä suotta kanna
jesuiitan piirteitä.»
»Oletko sinä jesuiitan näköinen?»
»Niin minulle on sanottu.»
»Kuka sellaista on sanonut?»
»Muuan herrasmies, jonka äsken tapasin junamatkallani. Hän oli komea
mies, kultaketjut ja jalokivet säihkyivät kiireestä kantapäähän,
viikset olivat upeat ja vahatut ja kaljuinen pää loisti kuin kiiltävä,
punainen koralli. Hän kääntyi ystävällisesti puoleeni ja sanoi:
»Minä huomaan, kunnianarvoisa herra, että olette jesuiitta. Meidän
välillämme tulisi vallita hengenheimolaisuutta. Minä olen nimittäin
juutalainen. Juutalaiset ja jesuiitat ovat melkein yhtä huonossa
huudossa.»
Kardinaalin veitikkamaiset, harmaat silmät säihkyivät ihastuksesta.
»Minä olin miltei syleillä häntä »melkein» sanan takia, ja siitä saakka
olen mietiskellyt käyttikö hän sitä juutalaisten vaiko jesuiittain
hyväksi. Olen myöskin mietiskellyt mitä minun olisi pitänyt vastata.»
»Mitä sinä vastasit?» kysyi Beatrice uteliaana. »Kerroppa!»
»En, en», sanoi kardinaali. »Toivomustasi täysin kunnioittaen täytyy
minun kuitenkin kieltäytyä kertomasta. Vastaukseni oli kovin nolo. On
oikein nöyryyttävää ajatella sitä.»
»Olisithan voinut vastata, että ainakin juutalaisilla on se etu, että
he ansiosta ovat huonossa huudossa», ehdotti Beatrice.
»Rakas lapsi», sanoi kardinaali, »minun vastaukseni oli nolo, mutta
sinä olisit suonut minun vastaavan purevasti. Jos olisin vastannut
niinkuin sinä neuvoit, olisin loukannut tuota hyväntahtoista
miesraukkaa ja olisin ehkä päälle päätteeksi jälestäpäin saanut
omantunnon vaivoja. Mitä olemme me ihmiset arvostellaksemme, ovatko
muut ansiosta huonossa huudossa. Ei, ei, siihen ei meillä ole oikeutta.
Jos sisäinen olemukseni olisi vastannut ulkomuotoani, jos todellakin
olisin ollut pyhän Ignatiuksen opetuslapsi, niin olisin myöskin kyennyt
vastaamaan tavalla, joka olisi aiheuttanut hänen kääntymyksensä.»
»Puhuessamme kääntymyksestä», sanoi Beatrice, »huomaan nyt vasta kuinka
kauas olemme eksyneet »lampaastamme».
»Lampaastamme?» ihmetteli kardinaali katsahtaen veljentyttäreensä.
»Niin, minä tahdon tietää mielipiteesi — en hatusta, vaan miehestä.»
»Niin, niin tietenkin — englantilaisesta vuokralaisesta», sanoi
kardinaali nyökäyttäen päätään.
»Niin juuri, englantilaisesta vuokralaisestani — kerettiläisestä.»
»No niin», sanoi kardinaali miettivän näköisenä »sulkumerkkien»
syventyessä, »sanoistasi päättäen uskon, että sinulla voi olla hänestä
hyötyä naapurina. Annahan kun ajattelen... Sinä anastit häneltä
viisikymmentä liiraa yhdellä ainoalla sanalla, ja lapset poistuivat
siunaten sinua hyväntekijänään. Luulen, että sinä hänestä saat
suuriarvoisen naapurin — hän puolestaan sinusta ehkä kylläkin kalliin.»
Beatrice teki kädellään rukoilevan liikkeen.
»Älähän nyt suotta minua tuolla kiusaa. Vastaa nyt minulle oikein
tosissasi. Mitä sinä ajattelet hänen kääntymyksestään?»
»Kerettiläisen kääntymys on hurskas toivomme — olivatpa nuo sanat
sitten Shakespearen tai Byronin», sanoi kardinaali. »Ja varsinkin te
englantilaiset katolinuskoiset olette hartaita käännytystyössänne —
erittäinkin te _naiset_. Kerrotaanpa erään nuoren englantilaisnaisen
yrittäneen itse paavia käännyttää.»
»Onpa ollutkin paaveja, joita olisi sietänyt käännyttää. Mitä herra
Marchdaleen tulee, olen hänessä huomannut hyviä oireita. Hän myönsi,
ettei ollenkaan ollut mahdotonta, että pyhä neitsyt oli lähettänyt
meidät lasten luokse. Onhan tuo protestantin puheeksi jotenkin outoa.»
»Onpa kylläkin», sanoi kardinaali. »Jos hän tarkoitti täyttä totta, on
hänessä varmaankin ajattelijan vikaa.»
»_Josko_ hän tarkoitti täyttä totta?» huudahti Beatrice. »Miksikä hän
olisi puhunut sillä tavalla, jollei hän olisi sitä tarkoittanut?»
»Älä kysy minulta», sanoi kardinaali. »On olemassa jotakin, jota
ranskalaiset sanovat _kohteliaisuudeksi_. Voin hyvästikin kuvitella
nuoren miehen yhtyvän naisen mielipiteeseen vain _kauniin silmäparin
vuoksi_.»
»Voin vakuuttaa sinulle, ettei minun silmilläni ollut mitään tekemistä
tämän asian kanssa. Herra Marchdale puhui vilpittömän rehellisesti. Hän
sanoi uskovansa, että meidän mailmassamme ei mikään ollut mahdotonta,
että taivaan ja maan välillä oli asioita, joista ihmiset eivät voineet
uneksiakaan. Sanoipa pitävänsä aivan mahdollisena, että pyhä neitsyt
oli lähettänyt meidät lasten avuksi. Ja hän puhui ihan tosissaan. Aivan
varmasti tarkoitti hän, mitä sanoi.
Kardinaali hymähti — ehkä nuoren sukulaisensa kiihkolle.
»No niin, sitten hänessä todellakin on ajattelijan vikaa», toisti
kardinaali vielä kerran.
»Mutta mitä me voisimme _tehdä_. On kai jotakin tehtävä, johonkin
ryhdyttävä. Kun hän puolestaan on taipunut sellaiseen myönnytykseen,
on ehtinyt näin pitkälle valkeuden tiellä, on tietystikin meidän
velvollisuutemme johtaa häntä edemmäksi.»
»Epäilemättä», sanoi kardinaali.
»No, mutta miten?»
Kardinaali näytti vakavalta.
»Rukoilemalla», oli vastaus.
»Emilia ja minä rukoilemme sekä aamuin että illoin hänen kääntymystään.»
»Siinä teette oikein.»
»Mutta riittääkö se?»
»Voihan lukea messuja.»
»Oi, monsignore Langshawe lukee hänen hyväkseen kahdesti viikossa
messun linnan kappelissa.»
»Vallan oikein», sanoi kardinaali.
»Mutta onko siinä kylliksi?»
»Miksei monsignore Langshawe käy hänen luonaan — tutustu häneen —
puhele hänen kanssaan ja innostuta häntä?» kysäsi kardinaali.
»Monsignore Langshawe!» huokasi Beatrice viitaten merkitsevästi
kädellään. »Hän ei välitä mistään muusta kuin geologiasta — hän ei
puhelisi mistään muusta kuin vuorijäätiköistä ja soramuodostuksista —
eikä panisi ajattelemaan mitään muuta kuin vyöryviä jäätiköltä.»
»Hm», hymähti kardinaali.
»Mitä sitten on tehtävä?» kysyi Beatrice.
»Miksikä et, rakas lapsi, ota itse ajaaksesi asiaa?»
»Siinäpä juuri pulma onkin. Mitäpä minä — mitäpä voi nainen tällaisessa
tapauksessa?»
Kardinaali tarkasteli ametistiaan aivankuin kristallintarkastaja
kristalliaan ja veitikkamainen piirre hänen suupielissään kävi yhä
selvemmäksi.
»Lainaan sinulle Bellarminen [oppinut jesuiitta-kirjailija ja
katolisuuden kiihkeä esitaistelija] teokset — en muista miten
monta osaa niitä onkaan. Voit tutkistella niitä ja sitten kutsua
kerettiläisesi luentokursseille.»
»Oi, miksikä sinä käännät kaikki pilaksi», sanoi Beatrice.
»Bellarminestako tekisin pilaa», huudahti kardinaali. Kaukana siitä.
En ole kuullut kenenkään ottavan häntä siltä kannalta. Mutta jääköön
ehdotukseni sikseen.»
»Mutta mitä sitten —? Etkö oikein tosissasi voisi neuvoa minua. Mitä
minä voisin tehdä? Mitä voisi oppimaton naisraukka tässä tapauksessa
tehdä?»
Kardinaali nuuskasi. Tarkasti jälleen ametistiaan hymähtäen, aivankuin
olisi sen syvyydestä keksinyt jotakin erittäin hupaisaa.
»No hyvä», puhui kardinaali hitaasti, »jos oikein tiukalle ottaa, niin
voisi kenties oppimaton naisraukka panemalla kaikki voimansa liikkeelle
kutsua kerettiläisen päivälliselle. Tulen luoksesi pariksi päiväksi.
Kutsu hänet silloin.»
»Oi, miten kultaisen herttainen sinä, setä, oletkaan!», huudahti
Beatrice ihastuneena. _Sinua_ hän ei voi vastustaa.»
»En aijo ryhtyä hänen kanssaan minkäänlaisiin uskonnollisiin
keskusteluihin», sanoi kardinaali. »Mutta täytyyhän jollain tavalla
osoittaa kiitollisuuttaan sille, jolta on saanut kaksisataa liiraa —
siksipä annan sinulle siveellisen kannatukseni.»
»Ja sinä saat kuin saatkin soman, hopeisen nuuskarasian», sanoi
Beatrice.
Paina mieleesi nämä ennustavat sanat, arvoisa lukija!