Päiviä vieri — en tiedä miten monta — eivätkä Peetri ja herttuatar
tavanneet toisiaan. Peetrin mieli kävi yhä alakuloisemmaksi.
Kaikella, mikä kohtaa puhdasveristä optimistia, on arvonsa. Olen
kuullut kerrottavan, että tämä varsinkin pitää paikkansa kirjailijoihin
nähden. Kynäniekan myllyyn kelpaa kaikki jauhettavaksi.
Peetrin nykyiset kokemukset — varmaankin tulee hän käyttämään niitä
hyväkseen vastaisessa nerontuotteessaan — opettivat hänelle miten ylen
raskaita lemmensairaan huolet ovat, miten kuumeisen kiihkeästi lempivä
sydän saattaa liekehtiä ja miten uskomattoman pitkiksi tunnit ja
minuutit silloin venyvät.
Hän yritti hauskutella itseään jos jollakin tavalla.
Hänen silmäinsä edessä oli alati mitä ihanin maisema: tummansininen
tunturijärvi, kelmeä Monte Sfiorito, synkkähahmoinen Gnisi ja
lännenpuolella hymyilevä vuoristo. Yllä kaartuva taivas, pilvet, kirkas
päivänpaiste, jyrkät varjot ja iltapuhteella kaikkia näköaloja verhoava
elokuun ihmeellinen, opaalinhohteinen auer. Sitten puutarha korkeine
puineen, joiden tiheän, hienon lehtikatoksen lomitse päivänsäteet
kuulsivat — kukkasineen, lintuineen, mehiläisineen ja perhosineen,
väreineen, tuoksuineen ja sulosointuineen. Sen lisäksi soliseva
suihkukaivo säihkyvine vaahtosäteineen ja vuolas, vertauskuvallinen
Aco. Ja sitten puolen tunnin kävelymatkan päässä kylä sievine,
vaaleanpunaisine taloineen, kummulla sijaitsevine kirkkoineen — siinä
alttarit ja kappelit — karkeapiirteisine, rumine luuhuoneineen,
kalvenneine seinämaalauksineen. Ja kylässä pirteätä, vilkasäänistä
italialaista ulkoilmaelämää: kenkienpaikkaaja naputteli kojussaan,
naiset rupattelivat puvuistaan, lapset ryömivät katuloassa tai ajoivat
toisiaan takaa, huutaen täyttä kurkkua, miehet istuivat viinikapakan
edustalla, pöytiensä ääressä, kuihtuneitten pensaitten katveessa
kilistellen lasejaan. He pelasivat _moraa_, kiistelivät, nauroivat,
lauloivat ja näppäilivät mandoliinia. Muutamat vakavamielisemmät
kansalaiset istuivat ongella sillankaidepuulla heilutellen jalkojaan.
Kohiseva virta ei suonut heille ainoatakaan kalaa.
Kaikki tämä avartui Peetrin silmien eteen ja arvattavasti hän sen
näkikin. Mutta päättäen siitä riemusta, minkä se hänelle tuotti, olisi
hän, kauneuden kumartaja, yhtä hyvin tällä kertaa voinut olla umpisokea
niinkuin halveksituin hänen anglosaksilaisistaan. Kaikki tämä muodosti
nyt Peetrin mielestä vain taustan, josta esiintyvä päähenkilö puuttui.
Se oli ainoastaan näytelmän kulissilaite, näytelmän, jonka esitys oli
keskeytetty. Se oli vain tyhjä näyttämö.
Hän yritti lukea. Hän oli tuonut mukanaan Villa Florianoon joukon
kirjoja, mutta niissä ei nyt ollut ainoatakaan, joka olisi voinut
kahlehtia hänen mieltään. Hän yritti kirjoitella — mutta ihmetteli
samalla hieman hämmästyneenä, miten ihmisten mieleen oli juolahtanut
tuollainen hyödytön ja tyhjänpäiväinen töhertely.
»En koskaan enää kirjoita mitään. Kirjailijan toimi kuuluu joko
alhaisimpiin ammatteihin», jatkoi hän ja luultavasti syystäkin,
— »taikka on se yksinomaan itsetietoisuuden kehittämistä ja
ylläpitämistä. Olisipa melkein jalompaa työtä kalkutella kiviä
katuloihin — hyödyllisempää huvia kantaa vettä kämmenellä. Asioita,
joista kannattaisi kirjoittaa, ei voi sanoin kuvailla eikä kielin
kertoa — ne asiat taas, joita voi sanoin kuvailla, ovat joko itsestään
selviä taikka arvottomia. Ovat kuin räiskyvät katajat roihuavassa
tulessa.»
»Oi miksikä ei _hän_ näyttäydy?» Pahinta oli, että Peetri mielessään
hautoi tietoisuutta siitä, että _hän_ milloin hyvänsä voisi näyttäytyä.
Tämä oli pahinta, mutta samalla myöskin parhainta. Se sekä piti
vireillä toivoa että kidutti. Se sai hänet kärsivällisesti odottamaan
ja pysymään valppaana. Oleskelemaan puutarhassaan ja kaihoisin katsein
tähystelemään Ventirosen yrttitarhoja, kuljeskelemaan ristiin rastiin
koko seudun, tähystelemään joka suunnalle, tutkimaan joka olennon ja
varjon. Minä hetkenä tahansa saattoi herttuatar ilmestyä; mutta päivät
vierivät — pettymyksen päivät! — eikä hän ilmestynyt.
Marietta, tuo kunnon eukko huomasi Peetrin alakuloisuuden ja koetti
yksinkertaisella tavallaan huvittaa häntä.
Eräänä iltana tupsahti eukko tuiskuna Peetrin arkihuoneeseen. Joka
piirre hänen kurttuisissa, ruskeissa kasvoissaan ja pienessä jänterässä
olennossaan ilmaisi mitä suurinta jännitystä.
»Tulikärpäset! Tulikärpäset, signorino!» huusi hän huitoen innokkaasti
käsillään.
»Mitkä tulikärpäset?» kysyi Peetri välinpitämättömänä.
»On pyhän Dominikuksen juhla. Tulikärpäset ovat saapuneet. Ne saapuvat
vuosittain pyhän Dominikuksen juhlaksi. Ne ovat hänen rukousnauhansa
helmiä. Ne ovat pyhän Dominikuksen rukouksia. Niitä on tuhansittain.
Tulkaa, signorino! Tulkaa katsomaan!»
Eukon mustat silmät säihkyivät. Kehoittavasti viittasi hän kädellään
ikkunaa kohti. Peetri nousi hitaasti paikaltaan, kulki verkkaan lattian
poikki ja katseli ulos akkunasta.
Ja siellä oli todellakin tuhansittain pieniä, kullankellertäviä
liekkejä, jotka luikertelivat, lepattelivat, kohoilivat ja vaipuivat
illan tummansinisessä pimeässä, aivan kuin lumihiutaleet tuulessa,
aivan kuin sykkivät, kultaiset sydämet — Jupiter näkymättömänä
laskeutumassa Danaen luokse.
»_Son carin', eh_?» huudahti Marietta innoissaan.
»Hm — niin — ovathan ne sieviä», myönsi Peetri vastahakoisesti. »Entä
sitten?» lisäsi tuo kiittämätön mies, kääntyi takaisin ja heittäytyi
taasen lepotuoliinsa.
»Kuulkaapa, hyvä Marietta, ei mikään kauneus mailmassa voi salata
esineitten alkuperäistä kehnoutta. Teidän tulikärpäsenne — pyhän
Dominikuksen helmet, joiksi suvaitsette niitä kutsua — niin asiasta
toiseen, tiedättekö miksi niitä Amerikassa sanotaan? — uskokaa pois,
siellä niitä sanotaan salamalutikoiksi — niin suuri on erotus etelän
runollisen ja lännen koristelemattoman kielen välillä — teidän
tulikärpäsenne ovat sangen sieviä, myönnän sen. Mutta ne ovat vain
Saharan erämaan kissankultaa, vain tomu- ja tuhkaruokien höystettä.
Vaikka elämää kuinkakin kullalla kirjailisi, on se kuitenkin harmaata
— kamala painajainen se on. En voi sanoin kuvailla, kuinka raskaana
se nykyään minua painostaa. Nuoruudessani kärsin mielestäni ikävästä.
Mutta silloin se vain piloillaan kiusotteli viheriätä raakiletta
säästäen tuhoisammat turmansa kypsälle hedelmälle. Vakuutan teille,
ettei tämä ole mikään naurunasia. Onko teillä milloinkaan ollut
piintynyttä päähänpistoa? Oletteko yötä päivää kiduttanut aivojanne,
manannut taivaan ja maan valtoja saadaksenne tietää onko — onko
esimerkiksi _toinen mies_ mukana näytelmässä? Kas niin, tuokaa minulle
jotakin juotavaa. Seltervettä ja vermutia. Tahdon etsiä unohdusta
viinin huumauksesta.»
Oliko _toinen mies_ mukana näytelmässä? Miksikä ei? Niin, _oliko_?
Marietan poissaollessa pyöri tuo kysymys itsepintaisesti Peetrin päässä
eikä suinkaan ollut omiaan palauttamaan hänen mielenrauhaansa.
Marietta vain rohkeasti jatkoi huvittamisyrityksiään ja sanoi pari
päivää myöhemmin Peetrille:
»Signorino, tahtoisitteko nauraa oikein makeasti?»
»Miksikä en», vastasi Peetri välinpitämättömänä.
»Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa minua.»
Eukko vei Peetrin puutarhaan ja sieltä läheisyydessä olevan niityn
veräjälle. Sievä, mustasarvinen, valkoinen lehmä seisoi siinä — pää
aidan tällä puolen — katseli tietä ja ammoi tuon tuostakin surullisesti.
»Katsokaa sitä», sanoi Marietta.
»Katsonhan minä. Entä sitten —?» virkkoi Peetri.
»Aamulla veivät siltä vasikan — se oli vieroitettava», sanoi Marietta.
»Vai veivät, ilkiöt! Entä sitten?»
»Siitä saakka on se seisonut veräjän luona, katsellut tielle ja
ammonut.»
»Sääli elukkaa!» Mitä sitten?» kysyi Peetri.
»Ettekö huomaa, signorino? Katsokaa sen silmiä.