»Paljonko uskaltaisi antaa heille?» kysyi Peetri.
»Se vaara on aina käsillä, että rahat voidaan heiltä ryöstää. Jos
annamme heille suuren setelin, täytyy heidän vaihtaa se, ja varmasti se
heiltä ryöstetään. Mitä tekisimme?»
»Minä puhun pojalle», sanoi Peetri. »Tahtoisitko mennä junassa
Torinoon?» kysyi hän sitten pojalta.
Poika ja tyttö katsoivat toisiinsa.
»Tahtoisin, teidän ylhäisyytenne.»
»Jos annan teille rahaa matkaa varten, osaatko pitää varasi ja varjella
rahasi varkailta?»
»Osaan kyllä, teidän ylhäisyytenne.»
»Saatatte illalla nousta junaan Venzonassa. — Täältä on sinne noin
kaksi kilometriä. Kuljette aivan samaan suuntaan koko ajan. Noin tunnin
tai parin jälkeen saavutte sitten Milanoon ja siellä astutte Torinoon
lähtevään junaan. Huomenna olette perillä.»
»Niin, teidän ylhäisyytenne.»
»Jos saatte rahaa, voitteko nyt vain suojella niitä rosvoilta? Jos
antaisin teille esimerkiksi sata liiraa.»
Poika hätkähti ja tuijotti kauhistuneena Peetriin.
»Satako liiraa —?» kysyi hän.
»Aivan niin», vastasi Peetri.
Poika katsahti taasen sisareensa.
»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, uskallanko kysyä, maksaako matka
Torinoon sata liiraa?»
»Ei suinkaan. Se maksaa noin kahdeksan tai kymmenen liiraa.»
Taasen katsahti poika sisareensa.
»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, luvallanne emme silloin voi ottaa
sataa liiraa.»
Älkäämme moittiko herttuatarta ja Peetriä vaikka he nyt hymähtivät ja
katsahtivat hekin toinen toiseensa.
»Entä, jos antaisin teille viisikymmentä?» kysyi Peetri.
»Viisikymmentä liiraako, teidän ylhäisyytenne?» Peetri nyökkäsi päätään.
Vielä kerran kyseli poika katseellaan neuvoa siskoltaan.
»Ottaisimme mielellämme viisikymmentä liiraa, teidän ylhäisyytenne»,
sanoi hän sitten.
»Oletko ihan varma, että voit varjella rahasi — ettei varas vie?» kysyi
herttuatar huolestuneena. »Tietysti yrittävät ryöstää rahasi. Jos vain
nukut junassa, niin tutkivat taskusi tyystin.»
»Minä kätken ne, jalo rouva. Jos nukun junassa, niin panen ne alleni
ja siskoni valvoo. Hänen nukkuessaan valvon minä», vakuutti poika
luottavasti.
»Antakaa heille tuo summa niin pienissä rahoissa kuin mahdollista»,
neuvoi herttuatar.
Peetri kokosi yhden-, kahden- ja kymmenenliiran seteleitä ja vähän
hopeaa ja kuparia, kunnes summa oli täysi.
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika kumartaen
erittäin kohteliaasti ja alkaen kätkeä rahoja lukuisiin salataskuihinsa.
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten.
»_Addio, e buon' viaggio_», sanoi Peetri.
»_Addio, Eccellenze_», sanoi poika.
»_Addio, Eccellenze_», sanoi tyttö.
Mutta herttuatar oli niin liikutettu, että hän äkkiä kumartui tytön
puoleen ja suuteli hänen pientä, ryppyistä otsaansa. Ja hänen
katsahtaessaan ylös näki Peetri kyyneleen hänen silmässään.
Lapset lähtivät liikkeelle. Kulkiessaan supattivat he keskenään
vilkkain liikkein — aitoitalialaiseen tapaan — ja keskustelivat
innokkaasti. Äkkiä he pysähtyivät ja poika tuli juosten takaisin, tytön
jäädessä paikalleen odottamaan.
Poika pyyhkäisi hatun päästään ja sanoi:
»Pyydän nöyrimmästi anteeksi, teidän ylhäisyytenne —.»
»No, mikä hätänä?»
»Luvallanne, teidän ylhäisyytenne, kysyisin onko meidän pakko kulkea
rautatiellä?»
»Pakko —!» toisti Peetri neuvottomana. »Mitä sinä tarkoitat?»
»Jollei meidän ole pakko, niin me, luvallanne, teidän ylhäisyytenne,
säästäisimme rahat.»
»Mutta — silloinhan teidän täytyy kulkea jalan koko matka!» huudahti
Peetri.
»Jollei meidän ole pakko kulkea junalla, pyytäisimme teidän
ylhäisyydeltänne lupaa saada säästää rahat. Me tahtoisimme kovin
mielellämme säästää rahat antaaksemme ne isällemme. Isä on niin kovin
köyhä. Viisikymmentä liiraa on suuri summa.»
Tällä kertaa katsahti Peetri herttuattareen kysyen neuvoa.
Herttuattaren kyyneleisistä silmistä luki Peetri vastauksen: »tehkööt
mielensä mukaan!»
»Ei teidän suinkaan ole pakko — se oli vain neuvomme», sanoi hän
pojalle, voimatta pidättää hymyään. »Tehkää, miten vain tahdotte.
Teidän sijassanne säästäisin kuitenkin pikku jalkaraukkoja.»
»_Mille grazie, Eccellenze_», sanoi poika heilauttaen hyvästiksi
repaleista hattuaan. Hän juoksi takaisin sisarensa luokse ja
seuraavassa tuokiossa kulkivat lapset rinnakkain reippaasti länteen
päin häipyen illan rusoittavaan hohteeseen.
Herttuatar ja Peetri seisoivat kotvan ääneti ja katselivat poistuvia
lapsia.
Ja viimein puhkesi herttuatar puhumaan — saneli aivan kuin itsekseen:
»Kas siinä, Feliks Wildmay, te satujen sepittäjä, olisi teidän mielenne
mukainen aihe!»
Arvannet, lukija, miten Peetri säpsähti. Olikohan herttuatar päässyt
hänen salaisuutensa perille? Hämillään änkytti Peetri jotakin — sanat
miltei takertuivat hänen kurkkuunsa.
Mutta herttuatar ei näyttänyt huomaavan mitään.
»Ettekö usko, että ystävänne tästä liikuttavasta tapauksesta voisi
sepittää kauniin tarinan?»
Arvannet, lukija, että Peetri tunsi vapautusta.
»Uskon kylläkin», vastasi Peetri hätäisesti aivan kuin se, joka
päästyään jostakin pälkäästä on valmis myöntymään vaikka mihin.
»Oletteko milloinkaan ennen nähnyt noin rohkeita lapsia?» jatkoi
herttuatar. »Ihmeelliset pienokaiset! Ajatelkaahan — viisitoista
päivää ja yötä saavat nuo pikku raukat olla yksin ja turvattomina
maantiellä! Varmaankin heidän sydämensä monesti sykähtelee kauhusta
ja pelosta. Kukapa pelotta lähtisikään sellaiselle taipaleelle. Mutta
kuinka urheasti he salasivatkaan pelkonsa ja hillitsivät tunteensa!
Toivon hartaasti, että he onnellisesti pääsevät perille. Jumala heitä
suojelkoon!»
»Niin, Jumala heitä suojelkoon», sanoi Peetri.
»Voi pikku tyttöstä pyhine mitaleineen! Isä ei varmaankaan ole
sellainen roisto, kuin miksi häntä syrjästä katsoen luulisi, koska hän
on kasvattanut lapsensa niin hurskaiksi. Minä uskon varmasti, että pyhä
neitsyt itse lähetti meidät heidän avukseen siten kuullen pikku tytön
rukoukset.»
»Arvattavasti», vastasi Peetri, ehkä hiukan kaksimielisesti. Mutta
herttuattaren käyttämä »meidät» sana, joka heidät ikäänkuin yhdisti
toisiinsa, miellytti häntä suuresti.
»Mikä tietysti teistä», lisäsi herttuatar vakavasti hymyillen, »on
sulaa mielettömyyttä.»
»Miksikä se minusta olisi sulaa mielettömyyttä?»
»Olette arvatenkin protestantti?»
»Olen tietenkin, mutta mitäpä siitä? Joka tapauksessa uskon, että maan
ja taivaan välillä on paljon sellaista, josta ei mikään filosofia ole
uneksinutkaan. Ja miksikä ei pyhä neitsyt olisi voinut lähettää meitä
heidän avukseen!»
»Mitä teidän protestanttiset pappinne ja opettajanne sanoisivatkaan
lausumastanne mielipiteestä? Sanoisivatkohan sitä paavilliseksi
taikauskoksi?»
»Mahdollisesti. Muuten en tiedä, onko taikauskoa olemassakaan.
Taikausko vain osaltaan tulkitsee sitä totuutta, ettei tässä
salaperäisessä ja ristiriitaisessa mailmassa, jossa elämme, mikään
järjellinen eikä järjetön ole mahdotonta.»
»Oi, ei, ei!» huudahti herttuatar. »Taikauskoon liittyy aina jotakin
rumaa ja ilkeää, tarkoituksetonta. Siinä juuri se eroaa _uskosta_.
Uskoon taasen sisältyy vain ihanata ja hyvää, tarkoituksellista. Se
valaisee elämän outoja ongelmia — se avaa silmämme näkemään ja auttaa
meitä elämään.»
»Olette oikeassa», myönsi Peetri. Tuokion kuluttua lisäsi hän ikäänkuin
kysyen:
»Luulin, että kaikkien katolilaisten on velvollisuus sunnuntaisin käydä
messussa.»
»Niin heidän onkin — luonnollisesti.»
»Mutta — entä te —?»
»Minä en käy messussa ainoastaan sunnuntaisin, vaan myöskin
arkipäivisin, alottaen sillä tavalla jokaisen eloni päivän.»
»Niinkö —? Todellako —? Pyydän anteeksi», sopersi Peetri hämillään.
»Minä — te —.te ette milloinkaan käy kylän kirkossa.»
»En. Meillä on linnassa kappeli ja oma pappi.»
Herttuatar nousi pyörälleen. Tervehti Peetriä hyvästiksi ja polki
kevyesti tiehensä.
»Vai niin —! Hänen katolisuutensa ei siis ole niinkään halveksittavaa»,
puheli Peetri itsekseen.
»Mitäpä siitä», sanoi hän Marietalle, tämän tarjoillessa
päivällispöydässä, »mitäpä siitä, jos tie taas nouseekin pystyyn, onhan
jo ennestäänkin ylipääsemätön kuilu erottamassa ihmisiä toisistaan.
Katsokaahan tuota virtaa!» Hän osoitti avonaisesta ikkunasta Acoa.
»Se on vertauskuva. _Hän_ seisoo toisella puolella virtaa, minä
toisella ja tuon tuostakin puhelemme leikkiä laskien, mutta virta
siinä aina kohisee välillämme — erottaen meidät toisistamme. Hän
on lordin tytär, herttuattaren leski, sukunsa ihanin, miljoonain
omistaja ja katolilainen. Mitäpä minä olen —? Älyäni en kiellä. Mutta
kuitenkin kaikitenkin... Marietta hyvä, lyhyesti sanoen — olen joutunut
onnettoman — en, vaan nurinkurisen rakkauden uhriksi.»
»_Non capisco Francese_», sanoi Marietta.