Peetri käveli virran toisella puolella olevaa maantietä — Bergamon ja
Milanon välistä valtamaantietä.
Oli myöhäinen iltapäivä. Läntiselle taivaalle alkoi jo mailleen
menevä aurinko luoda hehkuvaa ruskeaan. Itäinen taivaanranta — Peetri
näki sen kahden samansuuntaisen poppelipuurivin puitteissa — näytti
tummansiniseltä samettiverholta. Peetri istahti ruohikkoon maantien
viereen, pensasaidan katveeseen — tietenkin ruusupensaikon — ja pisti
tupakaksi.
Kaukana pölyisellä maantiellä, kaartuvan sinitaivaan alla näkyi kaksi
pientä, mustaa pilkkua. Hetken perästä astui poppelipuiden varjosta
kaksi pientä ihmistainta, jotka lähenemistään lähenivät. Pian huomasi
Peetri heidät pojaksi ja tytöksi. Pikku raukat olivat ryysyiset,
pölyiset ja avojaloin. Poika kantoi selässään korean värisiä pajuvasuja.
Peetri arvaili mielessään heidän olevan jonkun lähitienoolla asuvan
talonpojan lapsia, jotka palasivat kotiinsa kylästä.
Lasten saavuttua ihan Peetrin kohdalle, tervehtivät he kansan tapaan.
Poika kohotti nukkavierua huopahattuaan, tyttö notkisti polviaan ja
molemmat sanoivat: »_Buona sera Eccellenza_». Ja kulkivat eteenpäin.
Peetri kopeloi taskuaan.
»Kas tässä, tyttöseni.»
Pikku tyttö katsoi häneen epäröiden.
»Tuleppa lähemmäksi», kehoitti Peetri.
Kysyvin katsein lähestyi tyttö ja Peetri antoi pienokaiselle muutaman
kuparilantin.
»Osta tällä makeisia.»
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten vielä
kerran.
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika, joka oli
pysytellyt etäämpänä, ja nosti kulunutta hattuaan.
Ja he jatkoivat matkaansa.
Mutta Peetri seurasi heitä katseillaan — ja hänen omatuntonsa alkoi
häntä soimata. He olivat varmaankin köyhälistön köyhimpiä. Hän muisteli
sadun Hannua ja Liisaa. Miksi oli hän antanut heille vain roposen? Hän
huhuili kutsuen heidät takaisin.
Pikku tyttö tuli juosten.
Peetri nousi ja meni häntä vastaan.
»Ostappas itsellesi myöskin vähän kaunista nauhaa», sanoi hän antaen
tytölle pari liiraa.
Tyttöriepu katseli rahaa ihmeissään — hieman epäilevänä. Oli kai hänen
mielestään suurikin summa.
»Ota — ota!» kehoitti Peetri, »ja juokse sitten veikkosi luo.»
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten
kolmannen kerran ja livahti tiehensä.
»Minne ovat he matkalla?» kuului ääni Peetrin takana. Samassa
seisoi herttuatar hänen edessään polkupyöränsä vieressä sinisessä
urheilupuvussa, päässään veikeä merimieshattu, jota koristi sininen
nauha. Vaikkakin myrskyiset tunteet alkoivat liikehtiä Peetrin
rinnassa, äkkäsi hän kuitenkin, että hänen herttuattarensa ensi kerran
esiintyi muunlaisessa puvussa kuin valkoisessa.
Herttuattaren huomio oli kokonaan kiintynyt lapsiin — Peetri oli
varmaankin jo mielessään karkoittanut heidät hiiteen.
»Minne he olivat matkalla?» kysäsi herttuatar ja ääni ja katse
ilmaisivat levottomuutta.
Peetri malttoi mielensä.
»Lapsetko? En tiedä — en tullut kysyneeksi. Kotiin varmaankin, ettekö
usko?»
»Kotiinko? Eivät suinkaan. He eivät asu näillä seuduin. Minä tunnen
tämän tienoon kaikki köyhät. — »Hoi lapset! Lapset! Lapset!» huusi hän.
Mutta he olivat jo siksi kaukana, etteivät kuulleet huutoa.
»Kutsunko heidät takaisin?» kysyi Peetri.
»Tietysti, tietysti», vastasi herttuatar vähän kärsimättömästi.
Peetri nosti sormensa huulilleen ja vihelsi koulupoikien tapaan.
Lapset kuulivat tämän, pysähtyivät ja katselivat hämmästyneesti
ympärilleen.
»Tulkaa takaisin — tulkaa takaisin!» huudahti herttuatar viitaten
heille kädellään.
He palasivat takaisin.
»Voi, miten säälittäviä nuo pikku raukat ovat», sanoi herttuatar lasten
lähestyessä.
Poika oli tanakka, lyhyenläntä, noin kahden-, kolmentoista
vuotias pieni miehenalku. Hän oli ruskeatukkainen, tummaihoinen,
kirkassilmäinen. Hänessä oli jotakin ennenaikojaan kypsynyttä ja hänen
piirteensä ilmaisivat kestäväisyyttä ja edesvastuun tuntemusta. Hänellä
oli yllään vanha, kulunut ja kauhtunut hännystakki, jonka liepeet
ulottuivat jalkoihin saakka.
Tyttö oli noin kymmenen, yhdentoista vuotias. Hän oli kalpea ja laiha,
nälistyneen ja surullisen näköinen. Tumma oli hänenkin tukkansa
kerran ollut, mutta nyt se oli kalvennut tuhanväriseksi — melkeinpä
harmahtavaksi. Hänen pieni, kalpea otsansa oli kurttuinen kuin vanhan
eukon — tuska ja nääntymys oli varmaankin rypyt uurtanut.
Herttuatar asteli pyörineen Peetrin rinnalla lapsia vastaan. Peetri ei
ollut koskaan ollut niin lähellä herttuatartaan — tuon tuostakin tämän
käsivarsi miltei sipaisi Peetrin hihaa. Ja arvatenkin Peetri nyt alkoi
siunata lasten läsnäoloa.
»Minne olette matkalla?» kysäsi herttuatar hymyillen ystävällisesti
pikkutytölle ja katsellen hänen surumielisiä kasvojaan.
Tyttö ei ollut arastellut Peetriä, mutta nähtävästi pelkäsi hän
tätä hienoa, ylhäistä naista. Hänen paljaat varpaansa alkoivat
hermostuneesti rapsia maantien hiekkaa. Pää kallellaan seisoi hän siinä
arkaillen ja katsoi veljeensä.
Poika nosti hattuaan ja kumarsi italialaisen talonpojan tapaan — toisin
sanoen hovimiehen tapaan — ja vastasi rohkeasti:
»Torinoon, teidän jalosukuisuutenne.» Ja äänestä päättäen olisi voinut
luulla, että hän aikoi lähimpään maakartanoon.
Herttuattarelle oli vastaus yllätys. Hämmästyneenä huudahti hän:
»Torinoonko?»
»Niin, Torinoon, teidän armonne.»
»Mutta — Torinoon — Torinoon on satoja kilometrejä», sai hän
ihmetykseltään töin tuskin sanotuksi.
»Niin on», sanoi poika.
»Aijotteko todellakin Torinoon — te kaksi lapsukaista — jalkaisin?»
»Aijomme, teidän ylhäisyytenne.»
»Mutta — mutta sellaiseen matkaanhan menee koko kuukausi!»
»Anteeksi, jalo rouva. Luvallanne teidän ylhäisyytenne — kerrottiin
meille matkan kestävän viisitoista päivää.»
»No, mistä te sitten tulette?» kysyi herttuatar.
»Bergamosta, teidän ylhäisyytenne.»
»Milloin te läksitte Bergamosta?»
»Eilen aamulla, teidän ylhäisyytenne.»
»Onko tämä pikku tyttö sisaresi?»
»On, teidän ylhäisyytenne.»
»Elävätkö teidän äitinne ja isänne?»
»Isä elää, teidän ylhäisyytenne. Äiti on kuollut.»
Lapset tekivät molemmat ristinmerkin. Hämmästyksekseen huomasi Peetri
herttuattaren tekevän samoin. Hänen oli vielä opittava hurskasten
lombardialaisten kaunis tapa. Vainajien nimiä mainittaessa tekevät
he ristinmerkin ja sielunsa syvyydessä kuiskaavat he kirkon vanhan
perinnäisen rukouksen: »Levätkööt heidän sielunsa, ja kaikkien uskossa
nukkuneiden, Jumalan armosta rauhassa.»
»Missä on isänne?» kysyi herttuatar.
»Torinossa, teidän ylhäisyytenne», vastasi poika. »Hän on
lasinpuhaltaja. Bergamon lakon jälkeen läksi hän Torinoon työn ansiota
etsimään. Nyt on hän saanut työtä ja lähettänyt meille sanan tulla
hänen luokseen.»
»Ja te molemmat lapsukaiset aijotte jalkaisin ja aivan yksin kulkea
koko tuon pitkän matkan Torinoon!» Sääli ja ihmettely oli vallannut
hänet kokonaan.
»Niin on aikomuksemme, teidän ylhäisyytenne.»
»Noitten pikku kulkurien kohtalo on sydäntäsärkevä», sanoi
herttuatar englanninkielellä miltei nyyhkyttäen. Sitten jatkoi hän
italiankielellä: »Mutta — mutta, miten saatte ruokaa matkalla?»
Poika näytti vasujaan ja sanoi: »Kaupustelemme näitä, teidän
ylhäisyytenne.»
»Mitä ne maksavat?» kysyi herttuatar.
»Kolmekymmentä soldia, teidän ylhäisyytenne.»
»Oletteko matkallanne myyneet montakin?»
Poika kääntyi poispäin. Nyt hän vuorostaan seisoi siinä allapäin ja
rapsi varpaillaan maantien hiekkaa.
»Ettekö ole vielä myyneet _ainoatakaan_?» huudahti herttuatar tehden
päätelmiään.
»Emme, teidän ylhäisyytenne, huonosti ovat kaupat käyneet», myönsi
poika surullisesti ja katsoi maahan.
»Lapsiraukat», sopersi herttuatar. »Missä aijotte olla yötä?»
»Eräässä talossa, teidän ylhäisyytenne.»
Mutta tämä vastaus oli herttuattaren mielestä hyvin epämääräinen ja
siksi kysäsi hän:
»Missä talossa?»
»En tiedä, teidän ylhäisyytenne», oli pojan pakko vastata. »Kyllä me
osumme johonkin taloon.»
»Tahtoisitteko tulla minun kanssani ja nukkua minun talossani?»
Poika ja tyttö neuvottelivat katseillaan.
»Anteeksi, teidän jalosukuisuutenne, uskallanko kysyä onko sinne
pitkäkin matka?»
»Ei varsin lyhytkään — sinne on noin kolme, neljä kilometriä.»
Uudelleen vaihtoivat lapset katseita, ääneti neuvotellen. Sitten
pudisti poika päätään ja sanoi:
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne, jos sallitte — emme käänny
takaisin. Meidän täytyy vielä tänään kulkea kappale matkaa. Yöksi
joudimme varmaankin johonkin taloon.»
»He ovat liian ylpeitä tunnustamaan, että heidän talonsa tietenkin
tulee olemaan pensasto», sanoi herttuatar Peetrille taasen
englanninkielellä.
»Onko teidän nälkä?» kysyi hän lapsilta.
»Ei, teidän ylhäisyytenne. Saimme tuolla kylässä leipää», vastasi poika.
»Ettekö nyt sittenkin tahdo seurata minua kotiini? Saisitte hyvän
päivällisen ja pehmeän vuoteen yöksi.»
»Älkää pahastuko, teidän ylhäisyytenne, isä ei soisi meidän kääntyvän
takaisin.»
Herttuatar katseli pikku tyttöstä.
Pieni tyttö kantoi kaulassaan neitsyt Maarian kuvaa, joka oli
kiinnitetty siniseen, kovin kuluneeseen ja kauhtuneeseen nauhaan.
»Kas vain, sinulla on pyhä mitali», sanoi herttuatar.
»Niin on, jalo rouva», sanoi tyttö ja kohotti häneen päin pienet
kalpeat kasvonsa.
»Hän on matkalla lukenut rukouksia», selitti poika.
»Sepä oikein, tyttöseni», sanoi herttuatar ystävällisesti.
»Oletko jo käynyt ripillä?»
»En, teidän ylhäisyytenne. Mutta toivon pääseväni ensi vuonna.»
»Entä sinä?» kysäsi herttuatar pojalta.
»Minä pääsin ripille Kristuksen ruumiinjuhlan aikana», vastasi poika
ylpeän näköisenä.
Herttuatar kääntyi Peetrin puoleen.
»Ajatelkaahan, minulla ei ole penniäkään mukanani.