François söi päivällistä — palavan hartaasti. Peetri istui
puutarhapenkillä virran reunalla ja katseli häntä vedellen haikuja.
Herttuatar di Santangiolo seisoi Ventirosen puistossa puun siimeksessä
ja katseli heitä molempia.
Françoisin punaista, pyylevää kaulaa koristi leveä, sininen nauha.
Päivälliseksi oli hänellä vadillinen leipää ja maitoa.
Samassa herttuatar astui esille piilopaikastaan päivänpaisteeseen ja
naurahti.
»Mikä herttainen, sievä näky», sanoi hän. »Oikein maalaisidylli —
muistuu mieleen Theocritos — niin myöskin Watteau.»
Peetri viskasi sigarettinsa virtaan ja kumarsi.
»Hauska, että se miellyttää teitä. Sallikaa minun esittää teille nuori
herra François Villon.»
»Olemme jo ennen tavanneet toisemme», sanoi herttuatar herttaisesti
hymyillen ja nyökäyttäen päätään Françoisille.
»Oi, anteeksi, en sitä tiennyt», sanoi Peetri.
»Niin, ja hyvin surkeissa olosuhteissa», sanoi herttuatar. »Silloin
esiintyi hän tuntemattomana. Miksi — toivon ettette paheksu
uteliaisuuttani — miksi François Villon?»
»Miksikä ei? Ensiksikin päästi hän kamalan kirkunan kuullessaan
kuolemantuomionsa. Olisittepa kuullut häntä. Siitäpä kurkusta vasta
lähti ääntä. Ja toiseksi on hän oikea intoilija mitä ruokaan ja juomaan
tulee ja lopuksi ei minulla mitenkään ollut sydäntä kutsua häntä Pauvre
Lélianiksi.»
Herttuatar katsahti Peetriin huvitettuna.
»Arvelitteko että ainoastaan Pauvre Lélian kelpaisi vaihtoehtoiseksi?»
»Muistuu mieleen muuan Pauvre Lélianin ystävän ja virkatoverin,
Stéphanen lauselma», vastasi Peetri. »Ehkä te muistatte sen. _»L'âme
d'un poète dans le corps d'un»_ [Runoilijan sielu...] — en — en muista
viimeistä sanaa», sanoi Peetri.
»Sanoisimmeko »d'un petit porc», ehdotti herttuatar [porsaan ruumiissa].
»Oi älkää», huudahti Peetri kiivaasti viitaten rukoilevasti kädellään.
»Älkää käyttäkö »porsas» sanaa hänen kuullen, te loukkaatte hänen
tunteitaan.»
Herttuatar naurahti ja kertoi:
»Tiesin kyllä että hän oli tuomittu kuolemaan. Minäpä näinkin hänet
ensi kerran hänen ollessaan vankikopissaan. Marietta Cignolesi esitti
meidät toisillemme. Minulle on todellakin yllätys, että hän vielä on
elossa, sillä siksi järkähtämättömältä tuntui mielestäni Marietan
päätös hänen puhuessaan tuomitun tappamisesta ja täyttämisestä
rosmarineilla ja sipuleilla.»
»Nytpä huomaan, että tunnette koko tämän häpeällisen jutun», sanoi
Peetri. »Niin, Marietta, tuo vanha, verenhimoinen noita-akka olisi
kernaasti täyttänyt hänet rosmarineilla ja sipuleilla, mutta François
oli toista mieltä. Hän ei suostunut siihen. Teki vastarintaa ja
kirkui vimmatusti ainakin kahdessakymmenessä äänilajissa. Olisittepa
vain kuullut, miten laajakantoinen, värisointuinen ja tunnerikas
hänen äänensä oli. Nöyrä alistuminen, pelkään pahoin, ei ole hänen
vahvimpia puoliaan. Rauhan ja sovun takia minä sekaannuin asiaan,
rupesin välittäjäksi. Marietta oli juuri iskemäisillään veitsensä hänen
kurkkuunsa. Tulin viime hetkessä. Minun oli sitten pakko ottaa hänet
kasvatikseni.»
»Tietysti! Voi pikku raukkaa», sanoi herttuatar myötätuntoisesti.
»Sehän on todettu asia, että ikiajoiksi on sidottu henkilöön,
jonka elämän on pelastanut. Mutta — mutta ettekö usko, että teidän
edesvastuunne käy hieman raskaaksi hänen kehityttyään täysi-ikäiseksi?»
lisäsi hän sitten mietteissään.
»Minkä sille mahtaa! Edesvastuuntunnehan aina raskaana painostaa meitä
elämämme taipaleella. Miksi se olisi raskaampi mitä François Villoniin
tulee. Ja sitäpaitsi voivat nykyisissä yhteiskunnallisissa oloissa
niinkutsutut »rikkaat» edesvastuun käydessä rasittavaksi siirtää sen
»köyhälistön» niskoille. Esimerkiksi — Marietta! Marietta!» huudahti
hän koroittaen ääntään ja paukuttaen käsiään.
Marietta tuli, niiasi nöyrästi herttuattarelle ja kyseli hänen armonsa
vointia. Peetri viittasi merkitsevästi hänelle ja virkahti:
»Tehkää hyvin ja vapauttakaa minut edesvastuustani.»
»Porsaanko suhteen?» kysyi Marietta.
»Niin», sanoi Peetri.
Marietta sieppasi syliinsä Françoisin, joka rimpuili ja potki ja kirkui
minkä kurkusta lähti. Eukon poistuttua sanoi Peetri:
»Kas niin — sillä tavalla siitä pulmasta suoriuduttiin.»
Herttuatar nauroi.
»Havainto-opetusta», selitti herttuatar. »Havainto-opetusta —
sanoisinko kyynillisyyden avulla tieteen hyväksi.»
»Tieteenkö! Ei! Ei! Ennemmin taiteen hyväksi luulin minä
itserakkaudessani.»
»Puhuessamme taiteesta —» alkoi herttuatar, siirtyi pari askelta
lähemmäksi virran reunaa ja näytti Peetrille kullalla kirjailtua,
harmaakantista kirjaa, jota toisessa kädessään oli pitänyt piilossa
selkänsä takana.
»Puhuessamme taiteesta johtuu mieleeni muuan romaani, jota paraikaa
lueskelen. Tunnetteko tämän?» Peetri katsoi kullalla kirjailtua,
harmaata nidosta ja koetti salata mielenliikutusta, joka sai hänen
sydämensä tunteet läikähtämään.
Hän painoi nenälasit silmilleen ja oli hartaasti tutkivinaan kirjaa.
»En näe selvästi nimeä», sanoi hän voittaaksensa aikaa ja pudisti
päätään antaen nenälasien vaipua alas.
Hän teeskenteli verrattain taitavasti, toivoen, että pieni salainen
hymy, joka leikki herttuattaren huulilla, vain osoitti, että tämä
ymmärsi antaa sille tunnustuksensa.
»Kirjan nimi on »Sanojen mies» — erittäin sopiva nimi. Tekijä — en ole
ennen kuullut hänestä puhuttavan — on nimeltään Feliks Wildmay.»
»Vai niin. Miten omituista», sanoi Peetri. »Sattumalta tunnen kirjan
varsin hyvin. Mutta minua kummastuttaa, että te sen tunnette. Kuinka
kumman lailla on se joutunut teidän käsiinne?»
»Kuinka kumman lailla se _ei_ olisi joutunut minun käsiini. Romaanit
kaiketikin ovat aiotut ihmisten luettaviksi, vai mitä?»
»Niinpä niinkin», myönsi Peetri. »Mutta tässä murheen laaksossa eivät
kaikki tarkoitukset aina toteudu. Vai toteutuvatko? Sitä paitsi ei
»Sanojen mies» ole toisten romaanien kaltainen. Se on erikoisen
omituinen.»
»Omituinen —?» toisti herttuatar.
»Omituinen siinä suhteessa, että se on jäänyt aivan tuntemattomaksi.
En usko, että ainoakaan kirja mailman markkinoilla — aina siitä saakka
kun tuo saksalainen herrasmies, mikä hän liekään ollut nimeltään, keksi
kirjapainon — on saanut osakseen niin tuiki vähän tunnustusta kuin
tämä.»
»Niinkö arvelette?» sanoi herttuatar. »Muuan lontoolaisista ystävistäni
suositteli sitä minulle. Mutta koska se on aivan tuntematon, niin onhan
varsin ihmeellistä että _te_ sen tunnette.»
»Ihmeellistä se olisikin, ellei kirjantekijä sattumalta olisi minulle
tuttu.»
»Vai niin! Te tunnette siis tekijän?» huudahti herttuatar vilkkaasti.»
»_Comme ma poche_» [Kuten oman taskuni], sanoi Peetri. »Olemme
lapsuuden ystäviä.»
»Todellako?» sanoi herttuatar. »Miten omituista.» »Niin, eikö totta»,
sanoi Peetri.
»Entä hänen — hänen kirjansa?» Ja Peetriä kohtasi kysyvä katse. »Minä
otaksun että te, joka tunnette tekijän, ette pane suurtakaan arvoa
kirjalle.»
»Päinvastoin olen hyvin mielistynyt siihen», vastasi Peetri
häikäilemättä. »Minä ihailen sitä äärettömästi. Se on pieni, pirteä
kirja, hauskin, mitä pitkiin aikoihin olen lukenut.»
»Sepä merkillistä», sanoi herttuatar.
»Miksikä merkillistä?» kysyi Peetri.
»Siksi, että ainoastaan ani harvoin hyvät tuttavamme pitävät meitä
neroina.»
»Olenko minä sanonut, että hän on nero. Siinä tapauksessa olette
käsittänyt minut vallan väärin. Nero hän ei ole — kaukana siitä.
Päinvastoin on hän usein hyvinkin — mutta säälistä häntä kohtaan — en
jatka. Kaikesta huolimatta miellyttää kirja minua. Ja tunnustaakseni
totuuden, olen suuresti kummastellut, että hän on saanut noinkin
kunnollista käsistään.»
Miettivän näköisenä virkkoi herttuatar:
»Siinä tapauksessa voimme otaksua, että hänellä on herkät hetkensä tai
että hänen sielullaan on kaksi puolta — toisen hän antaa mailmalle,
toisen käsikirjoituksilleen. Te viittaamalla puhutte jostain, joka ei
teitä miellytä, epäröitte kertoa hänen huonoista puolistaan ja minä
ymmärrän hyvin, että teidän on vastenmielistä kosketella sellaisia
asioita, kun on kysymys vanhasta ystävästä. Mutta uteliaisuuteni on
herännyt. Mikä hänessä oikein on? Onko hän itserakas?»
»Mikäkö hänessä on?» toisti Peetri miettivän näköisenä. »Siitä
tulisi kovin pitkä ja surullinen tarina. Jos kuvaisin hänet teille
semmoisenaan, niin kyllä saisin punastua ja itkeä ja te kalpenisitte
ja hämmästyisitte. Hänessä on miltei kaikki ne heikkoudet, jopa
virheetkin, jotka voivat langeta ihmislapsen osalle. Mutta mitä
itserakkauteen tulee — odottakaahan hieman. Uskon, että hän yhtyy minun
mielipiteeseeni kirjasta, mutta ottaessani huomioon sen mittakaavan,
jonka mukaan yleisesti arvostellaan kirjailijoita, en tiedä olisiko
oikeudenmukaista sanoa häntä itserakkaaksi. Joka tapauksessa kuuluu
hän siihen verrattain harvalukuiseen vähemmistöön, joka ei kuvittele
itseään Shakespeareksi.»
»Shakespeareksiko!» huudahti herttuatar ihmeissään. »Oikeinko te
tosissanne tarkoitatte, että useimmat kirjailijat kuvittelevat
tuollaista?»
Mahdollisesti tunnen kolme, jotka eivät sitä tee. Ja yhdellä heistä on
toisenlainen päähänpisto. _Hän_ uskoo olevansa toinen Goethe.
»Oi, miten järjetöntä — miten perin hullunkurista», naurahti herttuatar.
»Samaa mieltä olin minäkin ensin. Mutta vähitellen totuin siihen ja
aloin ymmärtää, että tämä katsantokanta olikin aivan luonnollinen
ja ymmärrettävä, erikoisesti kirjailijan luonteelle ominainen. Ja
tämän huomaa heti, kun joutuu puheisiin kirjailijan kanssa. Se pistää
paikalla silmään kuin kissasta häntä.»
»Olen saamistani tiedoista teille suuresti kiitollinen — käytän niitä
hyväkseni kun ensi kerran tapaan kirjailijan. Mutta siinä tapauksessa
ystävänne Feliks Wildmay varmaankin on jonkinlainen Man-saaren kissa»,
päätteli hän hymyillen. [Man-saaren kissat ovat hännättömiä.]
»Niinpä niinkin, siinä suhteessa on hän todellakin jonkunlainen
Man-saaren kissa», myönsi Peetri naurahtaen.
Ja myöskin herttuatar nauroi. Molemmat vaikenivat sitten tuokion.
Heidän päänsä yläpuolella vieno tuuli hiljaa humisi puiden latvoissa.
Sieltä täältä kuului lintusten liverrystä — se oli soinnukasta ja
katkonaista aivan kuin pisarat sateenkuuron jälkeen. Ja lakkaamatta
soivat virran viileät laineet. Päivän kultaiset säteet kuulsivat
tuhanten lehtien lomitse ja käärivät kaiken kullan vihreään hämärään.
Ilma oli lämmintä ja tyyntä, tuoksuja tulvillaan. Ja järvi — kuten sen
tapana oli tähän päivän aikaan — oli kietoutunut harmaaseen, hienoon
harsoon, jonka läpi välkkyi safiirin sineä. Etäällä kohosi Monte
Sfiorito autereisena, aavemaisena, ikäänkuin oman itsensä kangastuksena
— muukalainen olisi helposti voinut luulla sitä taivaan rannalla
liiteleväksi pilveksi.
»Eikö teistä ilta ole ihmeen ihana?» kysäsi herttuatar hetken kuluttua.
»On — tuhansistakin syistä», rohkeni Peetri vastata kumartaen hieman
merkitsevästi.
Herttuattaren kasvoilla viivähti kenties puoli sekuntia hieno, tuskin
havaittava, ymmärtämyksen ja mielihyvän hymy. Hän jatkoi kuitenkin
näennäisesti välinpitämättömänä:
»Uskokaa pois, teidän ihana virtanne herättää minussa kateutta. Me
linnassa-olijat olemme siitä liian etäällä. Eikö sen kohina ole
viehättävää? Ja sen väri ihmeellinen? Onko se vihreä? Vaiko sininen? Ja
katsokaa, kuinka timantit kimaltelevat sen kalvossa. Tietysti tiedätte
kuka nämä verrattomat aarteet omistaa?»
»Tietysti», vastasi Peetri. »Se ylhäinen nainen, joka on kaikkien
näitten tiluksien haltijatar.»
»Eipä suinkaan.» Herttuatar pudisti päätään.
»Ne ovat vedenneidon aarteita, hänen kaula- ja otsakoristeitaan.
Kenenkään kuolevaisen naisen jalokivilippaassa ei ole puoleksikaan
noin loistavia koristeita. Katsokaa niitä — katsokaa, miten pitkiä ja
sädehtiviä hänen helminauhansa ovat — tuokion ne säihkyen kiemurtelevat
pinnalla — sitten katoavat. Ne ovat kaikki Vellamon neidon omaisuutta
ja täällä hän siskojensa kera kisailee niillä aivan lähellä
vedenkalvoa. Hetki sitten näin vilahdukselta valkoisen käsivarren.»
»Todellako!» huudahti Peetri. »Onpa teillä tosiaankin »näkevä
silmä». »Sehän on varsin surullista, että vedenneito on noin kevyt
mieleltään. Minä kun kuvittelin, että hän yhä vielä suri onnetonta
lemmenseikkailuaan.»
»Mitä? Tarkoitatteko tuon typerän, inhoittavan saksalaisen kanssa —
Hildebrandtko oli hänen nimensä? Mitä vielä, onneksi on hän jo aikoja
sitten oppinut nauramaan sille seikkailulle — se oli vain tyttöhupakon
hetkellistä mieltymystä. Mutta olemme eksyneet pois puheenaineestamme.
Tahtoisin jutella »Sanojen miehestä». Kertokaapa minulle, mikä siinä
kirjassa teitä erityisesti miellyttää.»
»Kaikki on minusta siinä viehättävää», vastasi Peetri häikäilemättä.
»Minua miellyttää tyyli, loppusuoritus, aineenkeskitys; pirteys,
huumori, tunneväritys; henki, ilmapiiri; kohtaukset ja aihe. Pidän
paperista, painotavasta ja kansista. Mutta ennenkaikkea pidän sen
sankarittaresta. Mielestäni on Pauline de Fleuvières ihannenaisen
perikuva. Hän on viisain, viehkein, kaunein, kiehtovin, naisellisin
nainen taivaankannen alla — nainen, jota palavasti haluaisi omakseen.
Minä en voi ajatella häntä vain mielikuvana, vain varjona paperilla.
Minulle on hän elävä, todellinen nainen, jonka suonissa lämmin veri
sykähtelee, jonka eloisa henkevyys huokuu vastaani — nainen, jonka
silmäni ovat nähneet. Hän astuu tälläkin hetkellä silmäini eteen. Näen
hänen salaperäiset, veitikkamaiset silmänsä — näen hohtavan valkoiset
hampaat hänen hymyillessään — näen hänen kauniin tukkansa, hänen
kätensä — voin melkein tuntea hänen pukunsa suloisen tuoksun. Olen
aivan rakastunut häneen — voisinpa tehdä mitä hullutuksia tahansa hänen
tähtensä.»
»Auta armias!» huudahti herttuatar. »Kylläpä te olette haltioissanne!»
»Kun kirjan ihailijoita on niin kovin harvassa, täytyy heidän olla sitä
innostuneempia voidakseen siten korvata harvalukuisuuttaan», selitteli
Peetri.
»Mutta _miksi_ he ovat sitten niin kovin harvalukuisia», kysyi
herttuatar. »Jos kirja todellakin vastaa teidän kuvaustanne, niin miksi
se sitten on saanut niin tuiki vähän tunnustusta?»
»On aivan luonnollista, ettei se ole saanut tunnustusta. Sillä on
kauneuden turmiota tuottava tuntu.»
Herttuatar naurahti näyttäen hämmästyneeltä.
»Onko kauneus »turmiota tuottava tuntu» — kun on kyseessä taideteos?»
»On — Englannissa», selitti Peetri.
»Englannissako? Miksi juuri Englannissa?»
»Englanninkielisissä — anglosaksilaisissa — maissa, miten suvaitsette.
Anglosaksilainen rotu on sokea kauneudelle. Sillä on viisikymmentä
eri uskontoa — yksi ainoa kastike — ja kauneudenaistia ei vähääkään.
Englantilaiset näkevät nenän toisen kasvoissa, raiskan lähimmäisen
silmässä. He huomaavat myöskin, milloin kauppa on edullinen, milloin
sota hyödyllinen. Mutta kauneutta he eivät milloinkaan huomaa. Ja
jos ihmeekseen tapaa heidät ihailemasta jotakin kaunista esinettä,
niin eivät he suinkaan ihaile sitä sen kauneuden takia — päinvastoin
_huolimatta_ sen kauneudesta. Syy heidän mielenkiintoonsa on
haettavissa estetiikan puitteiden ulkopuolelta. Se viehättää heitä
ainoastaan paikallisen tai historiallisen värityksensä takia. Kauneus
on olemassa oman itsensä takia. Ei se ole riippuvainen historiallisista
eikä paikallisista seikoista, ei asiakirjoista eikä olevista
oloista. Se on vienojen vivahdusten, salattujen arvojen, häipyvien
erikoisuuksien, väistyvien tunneväritysten, yllätysten ja viittausten
vaikutusta. Kauneus on omintakeista ja alkuperäistä — se on myönteistä
tai kielteistä — mutta se ei koskaan ole verrannollista. Tätä
ymmärtämään ei anglosaksilainen yleisö pysty. Se ei huomaa tällaisia
asioita enempää kuin sokea maanmato taivaankaaren värejä.»
Herttuatar katseli Peetriä ihmeissään.
»Ja tästäkö syystä ei »Sanojen mies» ole saanut tunnustusta?»
»Yhtä hyvin voisi heittää Itämaitten ihanimpia helmiä Franćois Villonin
eteen.»
»Ankarastipa te arvostelette anglosaksilaista yleisöä.»
»En suinkaan, en ankarasti, vaan oikeudenmukaisesti. Suon sille
kylläkin menestystä — toivoisin vain hartaasti että sen kauneudenaisti
kehittyisi.»
»Mutta» — herttuatar uskoi saaneensa Peetrin satimeen — »jos heidän
kauneudenaistinsa olisi kehittyneempi, ei heidän menestyksensä
varmaankaan olisi niin suuri.»
»Enpä juuri tiedä», sanoi Peetri. »Eivätkö kreikkalaiset menestyneet
verrattain hyvin, vai mitä? Entä venetsialaiset? Eivätkä
ranskalaisetkaan ole vielä vararikkoa tehneet.»
Taasen herttuatar naurahti — veitikkamaisen miettivä ilme kasvoillaan.
»Te — te ette ainakaan ole liian kohtelias», huomautti hän.
Peetri näytti huolestuneelta, oikeinpa säikähtyneeltä.
»Enkö?» Minkä olen laiminlyönyt?» huudahti hän.
»Ette ole osoittanut pienintäkään uteliaisuutta päästäksenne selville
minun mielipiteestäni kirjan suhteen.»
»Tietysti _te_ pidätte siitä», vastasi Peetri nopeasti. »Teillä on
»näkevä silmä».
»Ja kuitenkin olen minä vain anglosaksilaisen yleisön vaatimaton jäsen.»
»Ette — te olette pienoisen anglosaksilaisen valiojoukon etevimpiä
edustajia. Luojan kiitos, että tämänkaltaisiakin vielä on olemassa.
Olen vakuutettu siitä, että pidätte »Sanojen miehestä».»
»_Pitää_ sana on merkitykseltään liian ylimalkainen. Kenties minä
palavasti haluaisin kertoa jollekin, mitä siitä pidän yksityispiirteitä
myöten.»
Hän hymyili Peetrille ja hymyssä oli jotakin kumman outoa.
»Niinkö? Silloinpa minä tiedän jonkun, joka palavasti haluaisi
kuunnella.»
»Hyvä. Minun mielestäni — minun mielestäni...» alkoi hän juhlallisesti.
»Mutta pelkäänpä, että veisi liian paljon aikaa, jos rupeisin
perinpohjin tulkitsemaan ajatuksiani. Jääköön toistaiseksi.»
Hän nyökäytti Peetrille päätään veitikkamaisesti hymyillen ja asteli jo
seuraavansa tuokiossa vihannoivaa nurmikkoa linnaansa kohti.
Peetri tuijotti hänen jälkeensä kädet nyrkissä, hammasta purren.
»Mikä velhotar!» sopersi Peetri. Purki sitten vihansa itseään kohtaan:
»Olenpa minä houkkio!»
Samana iltana puheli hän Marietalle:
»Näytöksen juoni alkaa kehittyä. Olemme askeleen lähempänä ratkaisua.
Olemme joutuneet siihen, jota yleisesti kutsutaan sielutieteelliseksi
käännekohdaksi. Hän on nähnyt tekemäni »Naisen muotokuvan». Uskokaa
pois, hän ei vielä tiedä, kuka piirtäjä on, eikä hän myöskään aavista,
ketä kuva tarkoittaa. On niinkuin itse seisoisi kuvastimen ääressä ja
näkisi siinä toisen kuvan. Minä — minä maksan teille kaksinkertaisen
palkan, jos voitte jouduttaa tapahtumain kulkua.»
Mutta koska Peetri puhui englanninkieltä, ei Marietalla ollut
tilaisuutta käyttää hyväkseen tarjousta.