Beatrice ja Emilia kävelivät kummun kupeella olevaa kukkaisaa tietä
pitkin. Kulkivat milloin rivissä törröttävien poppelipuiden varjossa,
milloin ruusupensastojen ja punakipsisten rappeutuneitten muurien
välissä, joita alppiorvokit ja leijonakidat koristivat. Retkeilyllään
tapasivat he vanhan Marietan, joka juuri oli tulossa mäkeä alas ja
kantoi käsivarrellaan koppaa.
Marietta niiasi syvään.
»Mitenkä jaksatte, Marietta?» kysyi Beatrice.
»Kiitos kysymästä, teidän ylhäisyytenne. Siinähän menettelee.
Selkääni kyllä tuon tuostakin kolottaa, ja viime viikolla minulta
katkesi hammas, mutta muuten ei ole valittamisen syytä. Entä teidän
jalosukuisuutenne?» kysäsi Marietta topakasti.
Beatrice hymyili. »_Bene grazie_. Uusi isäntänne — tuo nuori
englantilainen, onko hän ystävällinen ja helposti tyydytettävissä?»
»On hän ystävällinen, teidän ylhäisyytenne, ja myöskin helposti
tyydytettävissä. Mutta —!» Marietta kohautti olkapäitään ja nyökäytti
parisen kertaa merkitsevästi päätään.
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi Beatrice ja kohotti silmäkulmiaan.
»Hän on erittäin ystävällinen, teidän armonne — mutta yksinkertainen,
kovin yksinkertainen», selitti Marietta napsauttaen ruskealla
sormellaan kurttuista otsaansa.
»Todellako —?» ihmetteli Beatrice.
»Niin, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marietta. »Lempeä kuin
kanarialintu, mutta kovin viaton ja kovin yksinkertainen.»
»Te hämmästytätte minua», sanoi Beatrice. »Mistä sen päätätte?»
»Kummia hän kyselee, teidän armonne, ja peräti hulluja haastelee»,
ehätti eukko selittämään.
»Mitä esimerkiksi —?» kysäsi Beatrice.
Marietta vaikeni tuokion ja tuumi mielessään. »Niin, teidän armonne,
hän kutsuu esimerkiksi vasikanpaistia linnuksi. Eräänä päivänä,
kun annoin hänelle vasikanpaistia aamiaiseksi, sanoi hän minulle:
»Marietta, tällä linnulla ei ole siipiä.» Tietäähän tyhminkin ihminen
ettei vasikka ole mikään lintu. Mitenkä vasikalla olisi siivet!»
»Kuinka ihmeessä?» sanoi Beatrice myötätuntoisesti. Ja jos hänen
suupielensä yrittivät epäilyttävästi pyrkiä ylöspäin, pakoitti hän ne
paikalla taas alas. »Mutta ehkei hän oikein osaa italiankieltä?» sanoi
hän sitten.
»_Maché, Potenza!_ Kaikki ihmiset osaavat italiankieltä», vakuutti
Marietta.
»Todellako?» sanoi Beatrice.
»Tietenkin, teidän armonne — kaikki kristityt», selitti Marietta.
»Vai niin, sitä minä en tiennyt», sanoi Beatrice ystävällisesti. »Jos
hän todellakin osaa italiankieltä, niin on varsin mieletöntä kutsua
vasikkaa linnuksi.»
»Voi, teidän ylhäisyytenne», jatkoi Marietta innostuen puheen
aineistoon, »tämä ei ole ainoa todiste hänen yksinkertaisuudestaan.
Kerran kysyi hän minulta: »Kuka on sivellyt Monte Sfioriton kalkilla
valkoiseksi?» Ja kun minä sitten sanoin hänelle, ettei se ollut
kalkkia, vaan lunta, vastasi hän: »mistä te sen tiedätte.» Tietäähän
hölmökin sen olevan lunta. Luulla lunta _kalkiksi_!»
Vilkaseleinen eukko heilautti koko ruumistaan osoittaakseen, miten
surkean säälittävää se hänestä oli. Samassa kuului kopasta hiljaista,
valittavaa vikinää.
»Mitä teillä on kopassanne?» kysyi Beatrice.
»Pieni imuporsas, teidän armonne — _un piccolo porcellino_», vastasi
Marietta.
Hän kohotti tuuman verran kopan kantta ja näytti heille pienen
porsasraukan säikähtyneen naaman.
»_E carino?_» kysäsi hän. Ja hänen silmänsä säteilivät miltei
äidillistä ylpeyttä.
»Mitä kummaa aiotte sillä tehdä?» kysäsi Beatrice.
»Minä tapan sen, teidän armonne», sanoi Marietta järkähtämättömän
päättäväisesti. »Täytän sen manteleilla, rusinoilla, rosmarineilla
ja sipuleilla, panen siihen sekä makeaa että hapanta, koristan sen
punajuurikka-ruusuilla ja tarjoan sen sunnuntaina päivälliseksi
signorinolle.
»Oh-h-h!» huudahtivat Beatrice ja Emilia yhtaikaa ja heitä oikein
puistatti. Jatkoivat sitten matkaansa.