Kirjeitten joukossa, jotka sinä iltana Englannista saapuivat Peetrille,
oli muuan hänen ystävättäreltään rouva Winchfieldiltä ja se sisälsi
erinäisiä tietoja.
»Teidän herttuattarenne _oli_ todellakin niinkuin teidän vanha,
lystikäs palvelijanne teille kertoi, englantilaista sukuperää: lordi
Belfontin ainoa lapsi ja perillinen. Lancashiren Belfontit — teidän
herttuattarenne on ainoa elossa oleva jälkeläinen — olivat mitä
piintyneimpiä katolilaisia, kasvattivat aina tyttärensä ulkolaisissa
luostareissa ja naittivat heidät useimmiten ulkolaisille. Belfontin
perheen miehisetkin jäsenet naivat toisinaan ulkomaalaisia, — joten
teidän herttuattarenne entisissä englantilaisissa suonissa virtailee
siis paljonkin muukalaista verta.
»Hän syntyi — aateliskalenteri on sen minulle kielinyt — vuonna 1870,
ja lähenee siis yhtä paljon kolmeakymmentä (mikä vaarallinen ikä!) kuin
kahtakymmentäkuutta, jonka ikäiseksi teidän vanha Mariettanne hänet
ilmoittaa. Hänen ristimänimensä ovat Beatrice Antonia Teresa Mary —
valitkaa minkä haluatte. Yhdeksäntoistavuotiaana meni hän naimisiin
Baldassarre Agoston kanssa, joka kantaa seuraavat arvonimet: Udeschinin
prinssi, Santangiolon herttua, Castellofrancon markiisi, pyhän Rooman
valtakunnan kreivi, Pyhän Hengen — ja Pyhän Gregoriuksen veljeskunnan
ritari (joko ällistytte?) ja joka kuoli Frontinin mukaan armon vuonna
—93. Koska ei ollut lapsia, peri hänen veljensä Filipe Lorenzo
arvonimet. Nuorempi veli on Sardagnan piispana ja kardinaali Udeschini
on heidän setänsä.
»Kas niin, rakas poikani, nyt olen tyhjentänyt tietovarastoni. Ehkä
minulla kuitenkin olisi suurempi varasto hyviä neuvoja, mutta sitä
lipasta en vielä ole aukaissut. Ja parempi kai on etten siihen puutu.
Muistakaa vain se, että siellä kesän helteessä Italian hempeän
järvimaiseman vaikutelmain alaisena saattaa nuoren yksinäisen miehen
aivoissa syntyä ajatuksia, jotka ovat — mielettömiä. Pitäkää silmällä
ystävääni Peetri Marchdalea.»
Nuori yksinäinen mies punnitsi mielessään pitkät ajat rouva
Winchfieldin sanoja.
»Lordin tytär ja herttuan leski ja kardinaalin veljentytär (naimisen
kautta)», murahti hän itsekseen. »Siinä olisi jo mielestäni kylliksi —
mutta vielä kaupanpäällisiksi piintynyt katolilainen. Ja kuitenkin — ja
kuitenkin», jatkoi hän rohkaisten mieltään, »mitä katoliskiihkoisuuteen
tulee, niin se vaikutin ainakin kirkon käynneistä päättäen ei
paljoakaan vaa'assa paina.»
Pohdittuaan näitä mietteitä vielä kotvan aikaa meni hän alas virran
rannalle, kulki puutarhansa kautta, joka huokui yön raikasta viileyttä
ja sulotuoksuja sekä alkoi tuijottaa pimeyteen Ventirosen linnaan päin.
Siellä täällä huomasi hän kellertävän välkkeen — valaistun ikkunan,
joka pilkisti näkyviin puiden lehtien lomitse. Tuhannet hyönteiset
säestivät äänettömyyttä yksitoikkoisella surinallaan. Ja Gnisin metsän
uumenista kuului oudon metsänotuksen — liekö ollut nelijalkaisen vai
siivekkään — uusiutuva ääni kammottavana ja tenhoisana. Peetrin jalkain
juuressa värähtelevän Acon kalvoon kuvastuivat tähdet särkyneinä
välkkyen kuin katkenneet keihäänkärjet.
Hän sytytti sigaretin ja seisoskeli paikallaan kunnes oli poltellut sen
loppuun. Lopuksi hän huoahti ja suuntasi askeleensa huvilaan päin.
»Tietenkin», ajatteli hän sitten, »täytyy minun pitää silmällä
ystäväämme Peetri Marchdalea. Mutta pelkäänpä olevan jo hiukan liian
myöhäistä — _troppo tardo_», sanoi hän Marietalle, joka juuri oli
tuomassa lämmintä vettä hänen pukuhuoneeseensa.
»Ei ole vielä varsin myöhäistä», vastasi Marietta, »kello on vasta
puoli yksitoista.»
»Hän on nainen — siksi täytyy häntä rakastaa; herttuatar — siksi täytyy
hänet menettää», selitti nuori mies äidinkielellään.
»_Cosa_?» kysäsi Marietta käyttäen hänkin äidinkieltään.