Peetri sattui juuri olemaan hauskassa toimessa — viskeli leivänmurusia
kultasirkuilleen.
Mutta läheisessä pensastossa väijyskeli saaliinhimoinen varpusparvi
hyökäten otollisella hetkellä esille ja riistäen ruuan, jopa aivan
kultasirkkusten nokasta.
Herttuatar katseli tuokion mietteisiin vaipuneena hymysuin ja ääneti
tätä näytelmää, Peetrin seisoessa siinä, ihme kyllä kerrankin,
selin Ventiroseen — ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää — ollenkaan
aavistamatta herttuattaren läsnäoloa.
»Hyi, noita pikku roistoja, aika velikultia!» huudahti herttuatar
pudistaen päätään surunvoittoisesti, vaikka silmän katse oli pohjaltaan
hymyilevä.
Peetri hätkähti, kääntyi ja tervehti.
»Oikeita rosvoja ovat!» virkahti herttuatar heittäen silmäyksen
varpusparven lymypaikkaan.
»Niin, pikku raukat!» sanoi Peetri.
»Pikku raukatko», toisti herttuatar harmistuneena. »Ovat julkeita,
pikku hirviöitä!»
»Eivät ne sille mitään mahda», väitti Peetri. »Se on heidän luontonsa.
He syntyivät sellaisina, ei heillä ollut valitsemisen varaa.»
»Vieläkö te heitä puolustatte», ihmetteli herttuatar moittiva sävy
äänessään.
»En suinkaan», vakuutti Peetri. »Mitäpä minä? Minä en puolusta mitään,
minä vain yksinkertaisesti teen huomioita ja alistun. »Varpuset —
kultasirkkuset. Se on mailman meno — mailman säätämä luokkajako.»
Herttuatar rypisti otsaansa eikä näyttänyt ymmärtävän Peetrin ajatuksen
juoksua.
»Mailman säätämä luokkajako —?»
»Aivan niin», vastasi Peetri. »Varpuset — kultasirkkuset: ryöstäjät
ja ne, joilta ryöstetään. Kaikki, joissa henki on, ovat joko varpusia
taikka kultasirkkuja. Siitä johtuu mailman yleistaistelu — kamppailu
olemassaolon puolesta — häikäilemättömimmät jäävät eloon. Tämä on vain
pienoiskuva siitä, mitä tapahtuu kaikkialla maan päällä ja avaruudessa.»
Herttuatar pudisti jälleen päätään.
»Te katsotte mailmaa ja avaruutta mustien silmälasien kautta»,
huomautti hän totisen näköisenä. Mutta hänen silmiensä syvyydessä piili
yhä vielä hymyn väike.
»En suinkaan», vastasi Peetri. »Ne, joilta ryöstetään, saavat
hyvitystä. Mikäli ihminen siveellisesti kehittyy, sikäli hän siirtyy
ryöstäjien ryhmästä ryöstettyjen ryhmään ja hänen lopullinen häviönsä
on varma. Mutta toiselta puolen voittaa hän kykyjä ja tunteellisuutta.
Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Nämä kultasirkut esimerkiksi ovat
saaneet laulunlahjan ja siksi te pidätte niistä. Varpuset taaskin
aikaansaavat vain vastenmielistä melua, siksi te soimaatte niitä. Kas
siinä mielestäni on mainitsemani hyvitys. Ryöstäjät eivät milloinkaan
saa nauttia laulun riemusta — eivätkä naisten suosiosta.»
»Ehkä — eivät», myönsi herttuatar empien. Hymyn väike hänen silmissään
kohosi pinnemmalle. Mutta — sittenpähän eivät he myöskään voi tuntea
laulajan tuskaa äänen pettäessä hänet.»
»Eivätkä naisten säälimättömyyttä. Niinpä niinkin», myönsi Peetri.
»Ja sillaikaa sieppaavat he leivän.»
»Sieppaavat kylläkin», myönsi jälleen Peetri.
»Pelkäänpä pahoin» — herttuatar hymyili ihmisen lailla, joka mielestään
onnistuneesti on tehnyt äärimmäiset johtopäätökset jostakin lauselmasta
— että teidän hyvityksenne ei ole mikään korvaus.»
»Ollakseni rehellinen, täytyy minun tunnustaa teidän olevan oikeassa.»
»Olkoon asianlaita miten tahansa», jatkoi hän voitonvarmana, »en
kuitenkaan soisi että _minun_ puutarhani olisi mailman yleistaistelun
temmellyspaikka. En tahtoisi, että se olisi taistelutanhua. Soisin
sen olevan turvallisen paikan — oikean rauhan tyyssijan — onnellisen
laakson — ryöstettyjen pyhätön.»
»Miksikä samentaa sieluaan turhilla toiveilla. Mitä tehdä — mihin
ryhtyä?»
»Teidän sijassanne tuottaisin lohikäärmeen ja asettaisin sen puutarhaan
varpusia hävittämään ja kultasirkkuja suojelemaan.»
»Ei siitä olisi hyötyä», sanoi Peetri. »Jos vapautuisi yhdestä
ryöstäjäryhmästä, puikahtaisi toinen paikalla sijaan.»
Herttuatar loi veitikkamaiset silmänsä Peetriin ja pudisti päätään
vielä kerran hitaasti ja surullisesti. »Voi, teidän silmälasinne ovat
mustat, pikimustat!» kuiskasi hän.
»Toivottavasti eivät. Minä vain näen mailman semmoisenaan, näen
ne välttämättömät elinehdot, jotka ovat sille ominaisia. Tämän
mailman ryöstäjä on ikuinen ja kaikkialla läsnäoleva, yhtä ikuinen
ja muuttumaton kuin painolaki. Hän esiintyy eri hahmoissa. Karkoita
hänet — tuossa tuokiossa on hän jo muuttanut näkyväisen muotonsa
ja palaa tuiskuna takaisin. Milloin on hän pieni, ruma, rähisevä
varpunen, milloin taasen pöyhkeilevä koronkiskuri, milloin nöyrä
kasviskauppias, milloin uskottu ystävä, läheinen ja rakas. Mutta
aina on hän lähettyvillä — suonette anteeksi arkipäiväiset sanani —
»ryöstöhommissa».
Otsa rypyssä kohotti herttuatar päätään:
»Jos asiat todellakin ovat noin surkealla kannalla, tahtoisin uudelleen
suosittaa teille äsken mainitsemaani keinoa, jonka varmasti luulen
tehoisaksi. Hankkikaa itsellenne lohikäärme. Tehän vain tahdotte
suojella puutarhaanne ja se» — hän mittaili katseillaan puutarhaa —
»ei ole varsin suuri. Te opetatte lohikäärmeenne, jos vain satutte
saamaan älykäsrotuisen, hävittämään kasvinkaupustelijoita, uskotuita
ystäviä, vieläpä koronkiskureitakin — vaikka viimeksimainitut ovat
sitkeähenkisiä — sekä varpusia.»
»Ehdotuksenne todistaa, että taivutte minun katsantokantani puolelle.
Te asettaisitte ryöstäjän hävittämään ryöstäjiä. Ehkä se kävisi päinsä
toisenlaisissa olosuhteissa, mutta tässä synkänkolkossa ilmapiirissä,
jonka puitteisiin meidän sielumme ovat kytketyt, se ei käy päinsä.
Tänne ovat ryöstäjät juurtuneet, täältä niitä ei voi kitkeä pois.»
Herttuatar katseli päivänpaisteista maisemaa, hohtavia nurmikkoja,
korkeita huojuvia puita, joiden lehtiverkossa valonsäteet kisailivat.
Katseli lännenpuolella olevia hymyileviä, valkeita huviloita,
vihannoitsevia viinitarhoja, keltaisia viljavainioita. Katseli
hyrskyävää virtaa, jonka kalvossa timantit kimmelsivät, Monte Sfioriton
etäisyydessä hohtavia lumihuippuja ja taivaan säihkyvää sineä.
Viimeksi katsahti hän Peetriin ja hymyili puoleksi veitikkamaisesti,
puoleksi vakavasti.
»Synkänkolkko ilmapiiri, jonka puitteisiin sielumme ovat kytketyt?»
toisti herttuatar. »Ja tekö ette käyttäisi mustia silmälaseja? Sittenpä
teidän omat silmänne ovat kovin synkkäkatseiset.»
»Päinvastoin», väitti Peetri, »ovat ne erittäin valoisakatseiset ja
juuri senvuoksi otaksun että on olemassa toisia edistyneempiä ja
valoisampia mailmoja kuin tämä meidän aurinkokuntamme.»
Herttuatar naurahti.
»Mielestäni teillä on mitä suloisin suu, viehättävät, pienet hampaat,
lumoavat silmät ja tenhoisa nauru — teidän vertaistanne naista ei ole
taivaankannen alla», puheli Peetri sielunsa hiljaisessa syvyydessä.
»Huomaan kyllä selvästi, että väitellessäni teidän kanssanne aina
joudun tappiolle», sanoi herttuatar.
Peetri teki vaatimattomuutta osottavan kädenliikkeen.
»Olisinkohan minäkin mielestänne», jatkoi herttuatar puhettaan,
»tuollainen »ryöstäjä», jos pyytäisin teiltä pientä leivänkannikkaa.»
Ja hänen suloiset silmänsä katsoivat pyytävästi Peetriin.
»Ette suinkaan — ottakaa kaikki —» vastasi Peetri ihastuneena. »Mutta
miten —?»
»Viskatkaa», huudahti herttuatar.
Ja Peetri nakkasi ilmaan jälelle jääneen leipäpalasen, jonka herttuatar
sieppasi sirosti lennosta.
»Kiitos kaunis», naurahti hän nyökäyttäen hieman päätään.
Sitten murensi hän leivän alkaen sirotella murusia maahan ja tuossa
tuokiossa oli hän lintuparven ympäröimänä. Peetri sai nyt mielinmäärin
katsella häntä, ihailla hänen liikkeittensä joustavaa suloutta, niissä
piilevää nuorteaa voimaa ja elontuoretta riemua. Ihailla varren veikeää
notkeutta, joka piirtyi sametinhienoa nurmikkoa ja etäämmällä olevia
korkeita päivänpaisteisia puita vasten. Hänen yllään oli tavallisuuden
mukaan valkoinen, pehmeänpoimuinen, viehkeä puku mitä hienointa
kangasta — luulenpa melkein että olisi voinut pujotella koko puvun
sormuksen läpi. Vyössä oli hänellä kaksi punaista ruusua ja päässä
valkea, olkinen puutarhahattu, jota koristi koreanpunainen nauharuusuke
ja jonka alta hänen tuuhea lämpimäntumma, himmeänkiiltävä tukkansa
säihkyi kullanruskeina kiehkuroina.
»Kuinka eloisa ja terve», ajatteli Peetri katsellessaan häntä, »kuinka
raikas ja elämänhaluinen!» Ja Peetri oli haltioissaan. Herttuatar
lahjoitti leipämurusensa lintusille ja jakeli ne niin taitavasti että
suurin osa joutui kultasirkkusille. Erehdyttääkseen varpusia oli
hän oikealla kädellään viskaavinaan jotakin ja nuo saaliinhimoiset
pikku hirviöt hyökkäsivät päätäpahkaa väärälle suunnalle. Samassa
sirotteli hän näppärästi ja varkain vasemmalla kädellään leipämuruset
aivan viereensä nurmikolle, johon parvi luottavia kultasirkkuja oli
kokoontunut. Jos jokin varpusrukka uskalsi pistää ruman itaran nokkansa
tähän pyhättöön, niin hän heti paikalla hillityllä ankaruudella
karkoitti sen pois, kuitenkaan peloittamatta sirkkusia.
Hänen silmänsä hymyilivät, poskensa rusoittivat ja hänen ruumiinsa
liikkeet olivat joustavat ja sulavat.
Heitettyään viimeiset murusensa lintusille, löi hän hiljaa kätensä
yhteen puristaakseen pois jäännökset ja katsahti sitten Peetriin
merkitsevästi naurahtaen.
»Totta tosiaankin», tunnusti Peetri, »te varsin taitavasti heidät
petkutitte. Te ette ainakaan ole lohikäärmeen tarpeessa.»
»Niin, lohikäärmeen puutteessa voi itse tehdä lohikäärmeen työtä»,
vastasi herttuatar leikkisästi. »Tai oikeammin — toimia oikeuden
välikappaleena.»
»Niinpä niinkin. Kuitenkin olisi minusta kovin onneton sattuma syntyä
varpusena — teidän tuomiokunnassanne.»
»Ei se olekaan sokean sattuman varassa. Varpusena syntyy — minun
tuomiokunnassani — syntien takia, joita edellisessä olotilassaan on
tehnyt. — Ei, pikku pulmusen», hän kääntyi parin sirkkusen puoleen,
jotka vielä viivyskelivät nurmikolla hänen läheisyydessään ja loivat
häneen nälkäiset, pyytävät katseensa — »ei, minulla ole enää mitään.
Annoin teille jo kaikki.» Ja hän näytti heille varmemmaksi vakuudeksi
tyhjät kätensä.
»Varpuset jäivät aivan osattomiksi ja sirkut, joille te annoitte
»kaikki», nurkuvat, koska he mielestään saivat liian vähän»,
sanoi Peetri surullisesti. »Siinä näette miten käy, kun vastustaa
luonnonlakeja.» »Katsokaa», jatkoi hän sitten lintuparin lentäessä
tiehensä, »katsokaa miten he iskevät teihin synkät, epäilevät ja
moittivat katseensa.»
»Luuletteko heidän olevan kiittämättömiä?» sanoi herttuatar. »Sitä
eivät he suinkaan ole — kuulkaahan!»
Ja hän viittasi kädellään.
Samassa kuului aivan hänen päänsä yläpuolelta akasian oksalta sirkkusen
liverrystä — vienon suloista hopeanheleätä liverrystä.
»Onko tuo mielestänne nurkumista?» kysyi hän.
»Miksei? Voihan siihen sisältyä nurkumistakin, aivan kuin palvelijan
»kiitokseen» hänen ollessaan tyytymätön saamiinsa juomarahoihin. Hänen
on pakko kiittää, se on hänen velvollisuutensa — mutta hän saattaa
tehdä sen hieman ivallisesti.»
»Mitä te sanotte? Puhutte pakosta, velvollisuudesta ja ivasta»,
huudahti herttuatar. »Kuulkaahan sen liverrystä! Sydänsäveleitäänhän se
soittelee.»
Vaieten molemmat katselivat ja kuuntelivat. Lintusen kullanpunertava
rinta vavahteli. Kiivailla päännyökkäyksillä merkitsi se sävelten
vaihtelua. Hartaasti katseli se eteensä ikäänkuin olisi voinut
katseellaan seurata sävelten sädehtivää juoksua halki avaruuden. Sen
esitys vaikutti kuin välitön rapsodia. Vaiettuaan katsahti lintunen
kuulijakuntaansa kiihkeän kysyvänä aivankuin olisi tahtonut sanoa:
»Toivon, että tämä miellyttää teitä?» — ja sitten nyökäyttäen päätään
kuin hyvästiksi lensi tiehensä.
»Huomasitteko?» kysyi herttuatar hymähtäen Peetriltä. »Teidän on
ehdottomasti pyrittävä valoisampaan mailmankatsomukseen.»
Ja seuraavassa tuokiossa katosi hänkin. Kulki kevyesti ja hitaasti
nurmikkoa pitkin puiden siimeksessä linnaa kohti. Hame hulmuili
tuulessa, hohtaen valkoisena päivänpaisteessa, helmenharmaana varjossa.
»Mikä _nainen_!» puheli Peetri itsekseen katsellen hänen jälkeensä.
»Miten eloisa, miten sulava, miten naisellinen! Oi, mikä nainen!»
Ja todellakaan ei herttuattaren esiintymisessä ollut miesmäisyyden
vivahdustakaan. Hän oli nainen — kauttaaltaan nainen.
»Hyvä isä, miten viehkeästi hän kulkee!» kuiskasi Peetri.
Mutta äkkiä läikähti alakuloisuuden laine hänen sieluunsa. Ensiksi ei
hän tiennyt siihen syytä. Mutta hetken kuluttua alkoi hänessä ilkeä
ääni kuiskailla: »Kuinka kurjan vaikutuksen mahdoitkaan tehdä häneen!
Mitä typeryyksiä juttelitkaan! Miksi et käyttänyt hyväksesi otollista
hetkeä!»
»Te olette velhotar», virkkoi hän Marietalle, »te olette näyttänyt sen
todeksi. Olen nähnyt kyseessä olevan henkilön ja »esine» on vieläkin
toivottomammin hukassa.»