Maanantai-iltana Peetrin lopettaessa päivällisateriansa, kysäsi vanha
Marietta, asettaessaan hedelmät pöydälle:
»Haluatteko kahvia, signorino?»
Peetri katseli tuimana hedelmiä, punertavia viikunoita ja rusoittavia
persikoita, jotka olivat huolellisesti järjestetyt kiehkuraan maljakon
keskellä olevan kuulakkaan, kellertävän rypäletertun ympärille.
»Ovatko nämä puutarhani viiniköynnöksestä ja viikunapuusta?»
»Ovat, signorino, ja myöskin persikkapuusta», vastasi Marietta.
»Eivätkö persikat kasva viikunapuussa?» kysäsi Peetri.
»Eivät, signorino», vastasi Marietta.
»Eivätkä ohdakkeet kanna viikunoita? Miksikä eivät?» kysyi Peetri.
»Se on luonnonlakia vastaan», vastasi Marietta, uskoen varmasti lauseen
yleispätevyyteen.
»Marietta Cignolesi», sanoi Peetri tuimasti, katsoen tiukasti häntä
silmiin, »minulle on kerrottu, että olette velhotar.»
»En ikinä», vastasi Marietta lyhyesti eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet
minkäänlaista mielenliikutusta tai hämmästystä.
»Ymmärrän kyllä», jatkoi Peetri, »että teidän on pakko kieltää. En aio
pirskoittaa päällenne pyhää vettä — olkaa siis rauhassa. En milloinkaan
antaisi itselleni anteeksi, jos te tekisitte jotain hurjapäistä — jos
te esimerkiksi loihtisitte itsenne mustaksi kissaksi ja lentäisitte
luudalla ilmaan. Sitävastoin olisin kovin kiitollinen, jos te hiukan
käyttäisitte taikavoimaanne minun hyväkseni. Olen kadottanut jotakin
— jotakin kovin kallisarvoista — jalokiviäkin kalliimpaa — hienointa
kultaa kalliimpaa.»
Eukon vanhat, kurttuiset kasvot muuttuivat paikalla kovin
huolestuneiksi.
»Huvilassako? Vai puutarhassa?» kysyi hän levottomana.
»Ei, te kunnon eukko», rauhoitti Peetri häntä. »Ei se ole teidän
alueeltanne löydettävissä — älkää siis suotta olko huolissanne.
_Laggiù, laggiù_.»
Ja epämääräisellä kädenliikkeellä viittasi Peetri kauas avaruuteen.
»Signorinon pitäisi sytyttää kynttilä Paduan pyhän Antonion kunniaksi»,
neuvoi tuo katolilainen velho.
»Paduan pyhän Antonion, miksi juuri Paduan», kysyi Peetri.
»Paduan pyhän Antonion», toisti Marietta.
»Tarkoitatte Lissabonin», oikaisi Peetri.
»En, vaan Paduan», vakuutti eukko itsepäisesti.
»Mutta hän syntyi Lissabonissa», väitti taasen Peetri.
»Ei suinkaan», intti Marietta.
»Syntyi kuin syntyikin kautta kunniani», sanoi Peetri. »Ja päälle
päätteeksi kuoli hän Lissabonissa. Se ratkaisee asian. Te tarkoitatte
tietenkin Lissabonin pyhää Antoniota.»
»En», huudahti eukko koroittaen äänensä paremmaksi vakuudeksi.
»Lissabonin pyhää Antoniota ei ole olemassakaan. Hän on nimeltään
Paduan pyhä Antonio.»
»Mitä hyötyä siitä on, että noin itsepäisesti pidätte kiinni
mielipiteestänne», valitteli Peetri. »Ettekö tiedä, että elämä käy
paljoa hauskemmaksi jos ymmärtää antaa myöten pikkuseikoissa?»
»Kun on hukannut jonkun esineen, niin on sytytettävä kynttilä
Paduan pyhälle Antoniolle», sanoi eukko väsyneesti, mutta kuitenkin
vakuuttavasti.
»Eipä suinkaan, jollei halua takaisin kadotettua esinettä», intti
Peetri.
Marietta tuijotti häneen ja räpäytti silmiään.
»En halua saada takaisin hukkaamaani esinettä», jatkoi Peetri
ystävällisesti. »Sen kadottaminen on minulle uusi, järkyttävä ja
kehittävä kokemus. Se tekee minusta ihmisen — toivokaamme paremman
ihmisen. Oikeastaan minä kadotin sen jo aikoja sitten — »kun
ensikerran hurmaantuneet silmäni hänet näkivät», eräänä iltana
théâtre français'issä kolme, neljä vuotta sitten. Mutta onnelleni on
välttämätöntä, että saan nähdä tuon henkilön, jonka hallussa se on. Ja
siksi en ole vihoissani teille, vaikka olettekin velhotar. Se edistää
minun tarkoituksiani. Olkaa hyvä ja manatkaa pimeyden valtoja, niin
että viimeistään huomenna saan nähdä kyseessä olevan henkilön. Ei!» Hän
viittasi kieltävästi kädellään. »Ei mitään vastaväitteitä! Ja te voitte
huoleti luottaa vaitiolooni.
»E del mio cuore la carina,
E dimor' nella nostra vallettina»,
hyräili hän hiljalleen.
»Saattaisipa hän yhtä hyvin asuskella Cornobastonen huipulla, niin
vähän minä hänestä kostun», lisäsi hän surumielisesti. »No niin, nyt
saatte tuoda minulle kahvit — mutta muistakaakin että minun kahviani on
tee. Kun teidän kahvinne on kahvia, turmelee se minulta yöunen.»
Marietta tallusteli takaisin keittiöön, nyökäytteli päätään ja kohotti
katseensa taivasta kohden.
Ja seuraavana iltapäivänä näyttäytyi herttuatar di Santangiolo
kohisevan Acon vastakkaisella rannalla.