Linnan avaralla marmoriterassilla, jossa köynnöskasvit ja jasminit
kiipeilivät marmoriaitauksen yli ja kiertyivät sen pilarien ympäri,
jossa oleanderit kasvoivat korkeissa marmoriuurnissa ja sirottelivat
maahan punaisia terälehtiään, käveli Beatrice lumivalkoisessa puvussa,
helmiä hiuksissa ja kaulassa, hitaasti edestakaisin lukien kirjettä.
»On olemassa muuan Peetri Marchdale — en kuitenkaan tiedä, onko
tämä sama Peetri Marchdale, jota tarkoitat, vaikkei sennimellisiä
liene montakaan mailmassa — joka on Archibald Marchdale-vainajan,
neuvoskunnan jäsenen poika, vanhan kenraali Marchdalen (Whitstoken
Marchdaleja) veljenpoika. Ovat kunnioitettua ja vankkaa Norfolksukua.
En ole koskaan sattunut tapaamaan mainitsemaasi herrasmiestä, mutta
minulle on kerrottu, että hän on hiukan eriskummallinen, kiertelee
huvikseen mailmanrantaa ja kirjoittelee kirjoja — luullakseni romaaneja
— joita ei kukaan minun tietääkseni lue. Hän kirjoittaa salanimellä
Feliks — en muista varmaan onko se Mildmay vai Wildmay. Hän alkoi ensin
diplomaattisella uralla ja oli jonkun aikaa lähettiläänä Berlinissä tai
Pietarissa tai herra ties missä; mutta en tiedä ottiko hän virastaan
eron vai eikö hän läpäissyt tutkinnoissaan. Hän on noin kolmenkymmenen
paikkeilla ja lienee hänellä parin tuhannen punnan vuositulot. Hänen
isänsä oli etevä lakimies ja jätti pojalle perinnöksi sievosen summan.
En enää tiedä muuta hänestä kertoa kuin että hän on tuon älykkään
kielikellon Margareta Winchfieldin hyvä ystävä — siitäpä huomaat,
olkoonpa hän sitten vaikka kuinkakin tuntematon romaanien sepittäjänä,
että hän ainakin seuraihmisenä omistaa korvaavia hyveitä — sillä
rouva Winchfield ei missään tapauksessa kuulu niihin ihmisiin, jotka
pikiintyvät hölmöihin. Etkä sinäkään — siis _verbum sap._, niinkuin
pieni Freddie veljeni tapaa sanoa.»
Beatrice antoi katseensa lipua päivänpaisteista nurmikkoa pitkin.
Katseli puita ja puitten pitkiä varjoja, pensaikkoa, loistavia
kukkaistutuksia, marmoripenkkejä ja keinotekoisia raunioita.
Katseli järveä kirjopurjeisine veneineen ja häiritsevästi puhkuvine
höyrylaivoineen, katseli kauas yli laakson Monte Sfioriton rusoittavia
huippuja ja taivaan tummaa sineä. Taittoi jasminioksan ja sipaisi sen
viileillä valkoisilla kukilla kasvojaan hengittäen niiden tenhoisaa
tuoksua.
»Tuntematon romaanien sepittäjä», kuiskasi hän itsekseen. »No hyvä,
niinpä olen minä sitten tuntematon romaanien lukija. Tilatkaamme
Lontoosta herra Feliks Mildmay Wildmayn teokset.»