Palattuaan huvilaan kysyi hän Marietalta, kuka tuo soma,
ruskeasilmäinen tyttö oli.
»Signorina Emilia», vastasi Marietta empimättä.
»Vai todenko totta?»
»Niin», vakuutti Marietta keikauttaen päätään. Signorina Emilia
Manfredi — herttuan tytär.»
»Niinkö —? Herttua oli siis jo ennen ollut naimisissa?» päätteli Peetri
pyhässä yksinkertaisuudessaan.
»Ehe-e-e!» ilkkui Marietta kimakalla äänellä. »Naimisissa? Herttuako?»
Sitten iskien silmää ja nyökäyttäen päätään kuin mailmaakokenut
vertaiselleen:
»Mitä vielä! Äiti kuului Milanon roskaväkeen. Mutta herttuan kuoltua
tuotatti herttuatar tytön linnaan ja vaalii häntä kuin omaa lastaan.»
Herttuattarenne sydän näyttää kuitenkin olevan oikealla paikallaan»,
huomautti Peetri.
»_Già_», myönsi Marietta.
»Mitäpä minä muuten siitä! Mitä hyötyä minulla siitä on, kun se
kuitenkin on saavuttamattomissa.»
Marietta ei näyttänyt ymmärtävän sanaakaan tästä kaikesta.
Peetri eleli puutarhassaan, kuljeskeli virran rantamalla, kävi joka
päivä kylän postissa, jopa täydellisesti laiminlöi työnsäkin, jonka
vuoksi hän oli tullut tähän rauhaisaan tyyssijaan. Viikko vieri, eikä
hän sinä aikana nähnyt vilahdustakaan herttuattaresta.
Sunnuntaina hän tallusteli helteessä peninkulman verran ylös kummulle,
ei ainoastaan molempiin messuihin vaan molempiin iltakirkkoihinkin.
Herttuatarta ei vain näkynyt.
»Pikku pakana», pääsi Peetriltä.