Peetri ei varmaan paljoakaan nukkunut ensi yönä huvilassaan ja uskonpa
että hän kerran ja toisenkin toisti eiliset hurskaat sanansa: »mikä
onni! Mikä ääretön onni!» Hän oli kuitenkin seuraavana aamuna ani
varhain jalkeilla — ja liikkeellä puutarhassaan.
»On tämä puutarhani sentään aika hauska», tuumiskeli hän. »Asiamieheni
ei liikoja kehuskellut ja kuvatkin olivat odottamattoman todenmukaisia.»
Siellä kasvoi kauniita, vanhoja puita, lehmuksia, akasia- ja
kastanjapuita, tasalatvainen lombardialainen pinjapuu, tummahko
kivitammi ja virran kupeella salava, jonka oksat sipaisivat
veden kalvoa ja rantamilla pitkässä jonossa jäykkinä törröttäviä
poppelipuita; siellä kiemurteli sinertävän vihreä virta, joka
laulaen ja karkeloiden kiiti eteenpäin ja sen kalvossa kimalteli
tuhansia timantteja päivän suudellessa sen väreitä. Siellä oli
viehättäviä nurmikkoja ja viileyttä huokuva, soliseva suihkukaivo,
jonka hienot säteet säihkyivät auringon kullassa sateenkaaren
karvaisina. Siellä oli loistavia begonia- ja geraniumlavoja ja
etelän huumaavan väkevätuoksuisia oleandereita. Omenapuitten kukat
näyttivät hehkuvilta harsokiehkuroilta ja valkoiset hajuneilikat,
tuoksuherneet, heliotroopit, resedat ja ruusut levittivät tuoksujaan.
Oi sitä lintujen paljoutta! Joka taholla kuulit heidän riemuisaa
pirteätä viserrystään ja heidän siipiensä suhahtelua. Siellä oli
kultasirkkusia, mustarastaita ja muitakin rastaita poikasineen —
poikaset olivat pyöreitä, kömpelöitä, pörhösiipisiä pikku hölmöjä,
jotka kokeilivat ensi lentojaan ja tuottivat vanhemmilleen kauheata
huolta — sekä suuri joukko meluavia varpusia. Siellä surisi mehiläisiä
ja kimalaisia, siellä lenteli säteilevän loistavia, vaarallisennäköisiä
sudenkorentoja, lepatteli kaksittain valkeita ja sinisiä perhosia
ja olipa paarmojakin pahaksi onneksi. Kukapa Italiassa ottaisi
suuttuakseen paarmoihin! Talon toisella puolella kasvoi viikuna-
ja persikkapuita sekä pystypäisiä artisokkoja jäykissä riveissä
ja pohjanpuolista muuria koristi viiniköynnös, jossa täyteläiset
kellertävät rypäletertut heloittivat. Aamuilma oli raikasta ja
ihanaa — väkevää ja virkistävää, tulvillaan meheviä elon tuoreita
tuoksuja: mustan mullan muheata tuoksua, vehmaan vehreyden ja versovan
kasvillisuuden tuoksua. Nurmikon kattoi kaste ikäänkuin helmeilevänä
hopeisena harsona. Iloisa lännenpuoleinen luonto viinitarhoineen ja
valkeine huviloineen hymyili päivän paisteessa Gnisille, joka idän
varjoissa synkkähahmoisena jurotti. Järvi lepäsi rauhaisana ja syvänä
tumman safiirin kaltaisena. Ja laakson taustassa kohosi satumaisena
vaalean siniharmaa Monte Sfiorito taivasta kohti, jossa vielä heikosti
heloitti aamusarastuksen puna.
Olipa se verraton yrttitarha! Mutta vaikka Peetri oleskeli koko päivän
puutarhassaan — kuljeskeli rantaa pitkin ja heitteli tuhansia kaihoavia
katseita puiden lomitse nurmikkojen yli Ventirosen linnaan päin — ei
hän vilahdukseltakaan saanut nähdä herttuatar di Santangioloa.
Ei seuraavana päivänä; eikä sitäkään seuraavana.
»Miksikä tuo vanha eläkearmo ei käy virtaansa tarkastamassa?» kysäsi
hän Marietalta. »Eipä hän siitä liikoja huolehdi. Saattaisi hänen
tietämättään turmella hänen joenpuoleiset maansa.»
»Tuo vanha eläkearmo —?»toisti Marietta ymmärtämättä toisen puhetta.
»Niin, tuo vanha leski — emäntäni — leskiherttuatar di Santangiolo.»
»Ei hän ole varsin vanha — vain kuusikolmatta, seitsemänkolmatta
vuotta», sanoi Marietta.
»Älkää luulotelkokaan minulle ettei hän olisi siinä ijässä, jolloin
tuollaisia asioita jo kyetään ymmärtämään», tokaisi Peetri tuimasti.
»Hänellä on tilusten tarkastajia ja metsänhoitajia, jotka pitävät
huolta hänen omaisuudestaan», vastasi Marietta.
»Tilusten tarkastajat ja metsänhoitajat ovat vain palkkalaisia. Jos
haluaa saada jonkun työn kunnolla suoritetuksi, täytyy tehdä se itse»,
selitti Peetri synkän mahtipontisesti.
Sunnuntaina käväisi Peetri pienessä harmaassa rokokootyyliin
rakennetussa kyläkirkossa. Siellä pidettiin kaksi messua, toinen kello
kahdeksan, toinen kello kymmenen — ja kirkko sijaitsi kummulla engl.
peninkulman päässä »Villa Florianosta» ja Italian helle oli polttava
— mutta hurskas nuori mies kävi molemmissa. Herttuatarta ei ollut
kummassakaan.
»Millä tavalla hän huolehtii kuolemattomasta sielustaan?» sanoi Peetri
Marietalle.
Maanantaina hän lähti kylän vaaleanpunaiseen postitaloon. Sen edustalla
seisoivat pienet, sirot ajoneuvot; valjaissa vilkkaat, hentosääriset
raudikot. Vaunujen kupeita koristivat herttualliset vaakunat.
Peetrin sydän alkoi sykähdellä. Hänen ollessaan kahden vaiheilla
astuako sisään vai poistua, avautui ovi ja herttuatar ilmestyi
portaille, solakkana, komeana, valkeassa puvussa, päässä ihmeellinen,
musta, sulkatöyhtöinen hattu ja kädessään ihastuttava, valkea,
pitsillä koristettu päivänvarjostin. Nuori tyttö seurasi häntä, soma
tummanverinen tyttö, noin neljän- viidentoista vuotias. Hänen silmänsä
olivat ystävälliset, tummat, aitoitalialaiset, loistavan ruskeat — ja
poskilla rusoitti vieno puna — etelämainen vieno puna, joka hehkui
lämpöisen pehmeästi hienon hienon hipiän läpi.
Peetri kumarsi ja siirtyi syrjemmälle antaakseen heidän kulkea ohi.
Mutta kohottaessaan katseensa huomasi hän herttuattaren pysähtyneen ja
hymyilevän hänelle.
Hänen sydämensä sykki vieläkin rajummin.
»Herttainen päivä», virkkoi herttuatar.
»Erittäin ihana», myönsi Peetri kahden sydämensykähdyksen lomassa.
Ja kuitenkin näytti hän siinä portailla seisoessaan harmaassa
flanellipuvussaan, olkihattuineen, nenälaseineen, laihoine värittömine
kasvoineen ja pystyviiksineen aitoenglantilaisen, kylmäverisen
tyyneyden perikuvalta.
»Ehkä hiukan liian lämmin?» huomautti herttuatar jättäen kohteliaasti
— vai sanoisinko veitikkamaisesti — hymyillen tämän asian Peetrin
ratkaistavaksi.
»Eikö mitä», vastasi Peetri. »Italian kesän ehdoton velvollisuus on kai
olla hiukan liian lämmin.»
Herttuatar hymyili.
»Te rakastatte lämpöä, samoin minä. Mutta maa kaipaa tällä haavaa
kipeästi sadetta.»
»Toivokaamme siis ettei maan kaipuu tule tyydytetyksi.»
Herttuatar naurahti.
»Ajatelkaa toki maamiesparkoja», sanoi hän moittivasti.
»On aivan turhaa ajatella heitä», vastasi Peetri. »On täysin todistettu
asia, etteivät minkäänlaiset ilmat milloinkaan tyydytä maamiestä.»
Herttuatar nauroi makeasti.
»Olette oikeassa», myönsi hän, »niinpä minäkin yhdyn toivomukseenne
kauniin sään suhteen. »Minä — minä toivon», — erittäin ystävällisesti —
»ettette varsin huonosti viihdy »Villa Florianossa».
»En uskalla puhuakaan »Villa Florianosta», vastasi Peetri. »Joutuisin
ihan haltioihin. Se on ihastuttavin paikka mailmassa.»
»Ja puutarha on kaunis — muistaakseni te ihailitte näköalaa», puheli
herttuatar. »Niin ja vanha Marietta? Toivottavasti on hän mieleisenne.»
Ja herttuatar katsahti Peetriin hyväntahtoisen — vai sanoisinko
veitikkamaisen — levottomasti.
»Hän pitää minusta erinomaista huolta. Marietta eukko on verraton
aarre», vakuutti Peetri.
»Hyvä ruuanlaittaja?»
»Mainio ruuanlaittaja — sen ohessa neuvonantaja ja ystävä. Aika suulas
eukko!»
Herttuatar puhkesi sydämelliseen nauruun.
»Oi noita lombardialaisia talonpoikaisnaisia! Hepä vasta osaavat
väsymättä soittaa suutaan.»
»Luulenpa sentään Marietan osaavan yhtä hyvin kuunnella kuin puhella»,
piti Peetri velvollisuutenaan tunnustaa. »Oikeastaan olen vain yhdessä
kohden pettynyt hänen suhteensa.»
»Niinkö? — ihmetteli herttuatar kysyvä ilme katseessaan.
»Marietta vannoo, ettei kanna tikaria sukkarihmassaan ja väittää ettei
milloinkaan ole kuullut sellaisesta puhuttavankaan», selitti Peetri.
»Nytpä nähdään», tuumiskeli hän itsekseen, »onko meidän arvoisa
emäntämme perehtynyt uudenaikaiseen kirjallisuuteen.»
Herttuatar nauroi nauramistaan. Nähtävästi oli hän perehtynyt
uudenaikaiseen kirjallisuuteen. Ainakin —.
»Tuollaisia ovat vain tytöt Lombardian rannikolla», huomautti
herttuatar. »Me olemme rauhallista sisämaan väkeä kaukana
merenrannikolta. Teidän on kuitenkin parasta olla varuillanne.» Hän
puisti päätään varoittavasti. »Näillä tienoin kerrotaan nimittäin, että
Marietta osaa tehdä taikoja.»
»Sitä parempi», sanoi Peetri häikäilemättä. »Silloinhan hänestä on
kaksin verroin hyötyä. Kotiuduttuani panen hänet paikalla koetteelle.»
»Pirskoitatteko pyhää vettä hänen päälleen?» naurahti herttuatar.
»Pitäkää varanne. Entäpä jos hän muuttuisikin mustaksi kissaksi ja
lentäisi tiehensä luudanvarrella. Sitä ette milloinkaan antaisi
itsellenne anteeksi.»
Tämän sanottuaan astui hän kevyesti portaita alas ja nousi vaunuihinsa,
nuoren tytön seuraamana.
Tuliset, ranskalaiset raudikot keikauttivat päätään, niin että valjaat
välähtivät. Palvelija nousi ajajan viereen ja vaunut vierivät tiehensä.
Peetri seisoi tuokion portailla hievahtamatta ja katseli huumaantuneena
satumaista, pitkää, suoraa kyläkatua, sen poppelipuita, siltaa, vanhaa,
kivistä ristiä ja epäsäännöllisiä, vaaleanpunaisia ja keltaisia taloja.
Kevyt tomupilvi tuprusi vaunujen jälessä, hienon valkoisen savupilven
lailla hohtaen hopealle päivänpaisteessa.
»Sinä itse olet velhotar, joka osaat loihtia monta vertaa paremmin kuin
Marietta», tuumi Peetri mielessään astellessaan hiljaista huvilaansa
kohti.