Vanha Marietta — pikku eukoista parahin, mustanvalkeassa
kansallispuvussaan hopeahelyineen, punaisine silkkipäähineineen ja
esiliinoineen — tuli noutamaan pois kahvivehkeet.
Mutta nähdessään Peetrin pysähtyi hän säikähtyneenä. Hänen pienet,
mustat, palavat silmänsä tuijottivat Peetriin.
»Signorino, te olette sairas», huudahti hän äänessään juhlallinen sävy
aivan kuin olisi singahuttanut syytöksen.
Peetri heräsi typerryksistään.
»E—e—n — en ole sairas. Voin aivan hyvin», rauhoitti hän eukkoa.
»Olen — olen vain kuolemaisillani», jatkoi hän ystävällisesti, ensin
epäröityään hetken.
»Kuolemaisillanne —!» huudahti Marietta mielettömän kauhun vallassa.
»Niin, mutta te voitte pelastaa henkeni — te ilmestyitte juuri
oikeaan aikaan. Olen kuolla uteliaisuudesta — ja te voitte tyydyttää
tiedonhaluani.»
Eukon jännitys laukesi ja hänen katseensa jäykkyys lientyi hymyilyksi.
Moittivasti heristi hän sormea Peetrille.
»Siunatkoon, miten signorino minut säikähdytti», päivitteli hän.
»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi Peetri. »Mutta olkaa nyt
pelastuksen enkeli ja päästäkää minut pälkähästä. Kuka on minun
emäntäni?»
Marietta ällistyi suuresti kysymystä. Hänen vanhat, ruskeat kasvonsa
painuivat ryppyyn.
»Teidän emäntännekö?»
»Ang», koetti Peetri matkia italialaisten nenä-äänteistä,
luonteenomaista pikku myöntösanaa — ja keikautti päätään
aitoitalialaiseen tapaan.
Marietta yhä tuijotti Peetriin ällistyneenä — ehkä hieman
epäluuloisenakin.
»Totta kai se signorinon vuokrasopimuksessa mainitaan?» uteli hän
varovasti.
»Siinäpä se juuri onkin. Kuka hän on?»
»Tiedättehän sen vuokrasopimuksestanne!» intti Marietta.
»Sitä parempi. Voittehan huoleti sen minulle ilmaista», taivutteli
Peetri eukkoa. »Kas niin! Kertokaappas nyt! Kuka emäntäni on?»
Marietta kohotti katseensa taivasta kohti.
»Teidän emäntänne, signorino, on herttuatar di Santangiolo», vastasi
hän nöyrästi.
Mutta nimi näyttikin sitten innostuttavan häntä, koska hän jatkoi:
»Hän asuu tuolla — Ventirosen linnassa.»
Marietta osoitti sormellaan linnaan päin.
»Hän omistaa kaikki, kaikki nämä seudut, nämä talot — kaikki, kaikki.»
Eukko liitti vanhat, ruskeat kätensä yhteen ja levitti ne jälleen
niillä ikäänkuin pyyhkäisten taivaanrantaa. Nämä hänen huitomisensa
muistuttivat uimarin liikkeitä. Hänen silmänsä säikkyivät.
»Koko Lombardianko?» virkkoi Peetri osoittamatta pienimpiäkään
hämmästyksen oireita.
Marietta suuntasi katseensa Peetriin ja vastasi halveksivasti:
»Eihän kukaan omista koko Lombardiaa. Minä tarkoitan tietysti kaikkia
näitä maita, kaikkia näitä taloja.»
»Mutta kuka hän sitten on?» kysäsi Peetri uudelleen.
Aivan typertyneenä tuijotti eukko silmäkulmiensa alta Peetriä. Ei hän
voinut käsittää tuollaista tavatonta typeryyttä.
»Johan minä sen sanoin», huudahti hän. »Emäntänne on herttuatar di
Santangiolo.»
»Kuka herttuatar di Santangiolo sitten on?» kysäsi Peetri.
Marietta siristi silmiään kohauttaen olkapäitään.
»Johan minä sen sanoin» — hän koroitti äänensä ja ärjäisi aivan kuin
kuurolle — »herttuatar di Santangiolo on signorinon emäntä — _la
proprietaria di tutte queste terre, tutte queste case, tutte, tutte_.»
[»Kaikkien näitten maitten, kaikkien näitten linnojen omistajatar,
kaikkien, kaikkien.»]
Ja parisen kertaa toisti hän kiivaasti uimariliikkeensä.
»Te vastaatte kierrellen kaarrellen», murahti Peetri.
Marietta pinnisteli ja ponnisteli, keskitti koko älyllisen kykynsä ja
tarkasteli tiukasti Peetrin kasvojen ilmettä. Äkkiä kirkastuivat hänen
omat kasvonsa.
»Ahaa, signorino», huudahti hän kiivaasti nyökäyttäen päätään. »Te
haluatte tietää jotakin hänestä henkilökohtaisesti.»
»Tepä sen sanoitte. Typeräähän minun puheeni on ollut, mutta te
aitoitalialaisella käsityskyvyllänne arvasitte ajatukseni.»
»Hän on herttua di Santangiolon leski», sanoi Marietta.
»_Enfin vous entrez dans la voie des aveux_» [»Vihdoinkin alkaa teistä
jotakin hellitä.»], sanoi Peetri.
»Scusi?» sanoi Marietta.
»Hauska kuulla että hän on leski», sanoi Peetri. »Hän — näyttää
kuitenkin noin syrjästä katsoen melkein liian nuorelta ollakseen leski.»
»Ei hän olekkaan varsin vanha», myönsi Marietta. »Noin kuudenkolmatta,
seitsemänkolmatta. Luostarista päästyään meni hän heti naimisiin — noin
kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten. Herttua on jo ollut vainajana viisi,
kuusi vuotta.»
»Oliko hänkin nuori ja miellyttävä?» kysäsi Peetri.
»Nuori ja miellyttävä! Kaikkia vielä!» naurahti Marietta. »Hän oli yli
neljänkymmenen ja lihavahko mies. Mutta hän oli hyvä mies.»
»Sitä parempi vainajalle», arveli Peetri.
»Già», myönsi Marietta ja teki hartaana ristinmerkin.
»Mutta selittäkääs minulle», jatkoi nuori mies, »miten ihmeessä
herttuatar di Santangiolo puhuu englanninkieltä yhtä sujuvasti kuin
minä?»
Eukko rypisti otsaansa ja näytti ällistyneeltä.
»Englanninkieltäkö?»
»Niinkuin englantilainen ainakin», vakuutti Peetri.
»No niin», tuumiskeli Marietta, »hän olikin englantilainen.»
»Niinkö? Vai englantilainen? Oliko hän?» Hän korosti hiukan ensimäistä
sanaa. »Sehän selvittää asiat. Mutta — sanokaappas mikä hän sitten
nykyään on?»
»Ma! Italialainen tietenkin, mentyään naimisiin herttuan kanssa»,
vastasi Marietta.
»Todellako? Sittenpä leopardi _taitaa_ muuttaa pilkkunsa», päätteli
Peetri.
»Leopardi?» sanoi Marietta tyrmistyneenä.
»Käyttää paholainenkin raamatun sanoja hyväkseen, miksikä en sitten
minä?» arveli Peetri. »Joka tapauksessa on herttuatar di Santangiolo
erittäin kaunis nainen.»
»Oletteko, signorino, nähnyt hänet?» uteli Marietta.
»Kenties. Muuan ilmestys — viehkeä olento — näyttäytyi kohisevan Acon
vastakkaisella rannalla ja sanoi olevansa emäntäni. Saattoipa olla
petturikin — mutta ei hän ainakaan vaatinut minulta vuokraa. Hän oli
solakka, valkeapukuinen nainen, hänen suortuvansa, vartalonsa, äänensä
huokuivat virran viileyttä ja hänen katseensa tarinoi tuhansia asioita.»