»Miellyttääkö näköala teitä?» kysäsi joku englanninkielellä.
Ääni oli naisen. Se oli heleän sointuva ja eloisa, mutta samalla
hillitty.
Peetri katseli ympärilleen.
Acon vastakkaisella rantamalla Ventirosen alueella, noin viiden, kuuden
metrin päässä, seisoi nuori nainen ja katseli häntä hymyillen.
Peetrin katse kiintyi nuoren naisen silmiin, kiintyi hänen
kasvoihinsa... Ja äkkiä alkoi hänen sydämensä kiihkeästi sykkiä.
Taukosi sitten kokonaan seuraavassa hetkessä alkaakseen uudelleen
herpaisevan rajusti. — — — Syystäkin — — — erittäin painavista syistä.
Mutta juuri niistä tarinani johtuu.
Nuori nainen oli solakka ja siro varreltaan, yllään oli hänellä valkea
puku, hartioilla ihmeen hieno, ilmava, pitseillä koristettu harsoliina.
Hän oli avopäin. Hänen tukkansa — varjossa lämpimän ruskea — säihkyi
aaltoilevana kultana päivän siihen sattuessa.
»Mahdotonta — mahdotonta — mahdotonta —», sykki Peetrin sydän ja hänen
päänsä oli aivan pyörällä.
Oliko ihme tapahtunut? Hän sai kuitenkin ponnahdetuksi penkiltään ja
kumarsi jäykänlaisesti.
Nainen nyökäytti miellyttävästi päätään.
»Näköala ei ole mielestänne hulluimpia — vai mitä?» kysäsi hän
sointuvalla äänellään ja kohottaen silmäkulmiaan katsahti Peetriin
hieman veitikkamaisen levottomasti.
Mielenliikutuksestaan huolimatta oli Peetrin pakko vastata.
Ja olosuhteiden pakoittamana vastasi koneellinen toinen-minä hänen
puolestaan:
»Varsin ihastuttava.»
»Niinkö —?»
Ja nyt kohtasi Peetriä oudonkysyvä katse. Nainen tarkasteli
kriitillisesti maisemaa.
»Eikö se mielestänne ole liian teatterimainen, liian teennäinen?» Ja
hän katsahti jälleen Peetriin ikäänkuin olisi tahtonut kohteliaasti
jättää tämän asian hänen ratkaistavakseen.
»Emme saa», arveli tuo koneellinen toinen-minä, »arvostella sitä kovin
ankarasti. Sehän kaikki on vain avuttoman luonnon työtä.»
Nuoren naisen silmät välähtivät ja hän näytti miettivän — en tiedä
miettikö hän puhujan sanoja, vai ajatteliko häntä itseään.
»Todellako?» virkkoi hän lopuksi. »Luontoko — luontoko rakensi huvilat
ja kylvi viljavainiot?»
Mutta koneellinen toinen-minä ei ollut niinkään helposti nolattavissa.
»Aivan niin», väitteli se rohkeasti, »ihmiset, jotka rakentavat
huviloita ja kylvävät viljavainioita, ovat katsottavat luonnonvoimiksi.»
Nainen naurahti — näytti sitten miettivän tuokion.
Sitten nyökäytti hän vielä kerran miellyttävästi päätään ja kysyvä
katse silmissään sanoi:
»Te olette varmaankin herra Marchdale — eikö niin?»
Peetri kumarsi.
»Minua ilahuttaa suuresti, että pidätte näköalastamme», jatkoi hän
katsoen Monte Sfioritoon päin. »Minä» — hiukan epäröiden — »minä olen
emäntänne.»
Peetri kumarsi kolmannen kerran. Ja tällä kertaa jo erittäin
kohteliaasti ja nöyrän kunnioittavasti.
»Tänään iltapäivälläkö saavuitte tänne?»
»Niin, sillä junalla, joka lähtee Bergamosta 5,25.»
»Erittäin mukava juna», arveli nuori nainen ja lisäsi viehättävän
herttaisesti:
»Jääkää hyvästi.»
Hänen herttaisuuteensa ikäänkuin peittyi jäähyväissanojen hiukan
omituinen muoto.
»Hyvää iltaa», vastasi Peetri kumartaen neljännen kerran.
Nuori nainen poistui rannalta, astui keveästi vehmaan vehreätä,
pehmyttä nurmikkoa Ventirosen puistoon päin ja hänen valkea, hulmuava
hameensa häämötti kauvan vehreitten, lehtevien puitten välistä.
Peetri seisoi hievahtamatta ja katseli poistuvaa. Tämän kadottua
näkyvistä vaipui hän puutarhapenkille aivan kuin olisi ollut tuiki
uupunut. Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hän oli oudon kalpea.
»Mikä onni — mikä ääretön onni! — riemuitsi hän. Se on _hän_! — se on
kuin onkin _hän_! Oi, mikä verraton onni!»