»Haluatteko kahvia, signorino?» kysäsi vanha Marietta asettaessaan
hedelmät pöydälle.
Peetri tuumiskeli tuokion ja vastasi sitten:
»Haluan.»
»Ehkä puutarhassa?» ehdotti pikku, ruskeaihoinen eukko toimessaan.
»Ei ehkä, vaan varmasti», oikaisi Peetri eukon puhetta ja pudisti
päätään ystävällisesti hymyillen.
Eukon pienet, terävät, mustat, italialaiset silmät välähtivät
vastaukseksi.
»Tuolla rannalla muhkean salavan katveessa on puutarhapöytä», selitteli
hän vilkkain liikkein ja elein. »Vienkö kahvivehkeet sinne?»
»Viekää vain. Uskoudun teidän hoivaanne.»
Sitten istahti Peetri salavan katveeseen puutarhapöydän ääreen,
maisteli kahviaan, veteli sauhuja ja katseli mietteissään näköalaa.
Näköalalla oli oma erikoinen viehätyksensä.
Aivan hänen edessään — hänen jalkainsa juuressa — virtasi kapea,
sinertävän vihreä Aco, jonka molemmilla rantamilla pitkässä jonossa
kasvoi tummia poppelipuita. Acon vedet pakenivat hyrskien rauhaisan
järven helmasta. Virran vastakkaisella puolella vasemmalle käsin oli
Ventirosen puisto hienoine nurmikkoineen ja puiden välistä pilkisti
monihuippuinen linnanrakennus. Etempänä laajeni herttaisen kukkea
maisema: viinitarhoja, viljavainioita, lehtoja, puutarhoja ja siellä
täällä valkeita huviloita. Oikealla törrötti taasen synkkähahmoinen
Gnisi mustine metsineen, karuine kallioineen ja vaahtoavine
vuoriputouksineen sekä Cornobastonen vuoriselänne. Ja ylinnä laakson
taustassa kohosi Monte Sfiorito lumipeitteisine huippuineen. Ne
hehkuivat kuin rusoittavat, utuiset pilvet ilta-auringon hohteessa
taivaan tummaa sineä vasten.
Tuttu runo muistui Peetrin mieleen ja sen säkeet pyörivät
itsepintaisesti hänen päässään.
»Helmeillen hyrskyvät ve'et», kuiskasi hän. »Totta tosiaan kuvaa tämä
runo piirre piirteeltä edessäni olevaa maisemaa. Ja hän alkoi hyräillä
laulun ihania tuttuja säveleitä.
Mutta kolmannen säkeen keskivaiheilla hänet keskeytettiin.