Hra Beta näyttää ihastellessaan sitä kansallista henkeä, joka elähyttää
teatteriamme, joutuvan niin kovasti hämillensä siitä, kun me epäilemme
tämän hengen todellisuutta, että hän tyytyy vain siteeraamaan
muistutuksemme (muutamat hän on viisaasti kyllä jättänyt pois) ja
sitten vain päivittelemään niitä "vastenmielisiksi ja liioitelluiksi".
Jottei sentään näyttäisi seisovan aivan vastausta vailla, pistää hra
Beta väliin muistutuksia, jotka mieluummin olisivat voineet olla
poissa. Niinpä hän ilmoittaa sillä jyrkällä varmuudella, joka on
ominaista taiteelliselle puolisivistykselle, Fredr. Cygnaeuksen
kappaleista, että ne "kuten tietty, ovat draamallisesti mahdottomia".
Jos hra Beta olisi liikkunut enemmän teatteripiireissä, niin
hän tuntisi, että parhaat tuomarit mitä meillä nykyisin on
teatterikysymyksissä, herra Frithiof Raa ja rouva Charlotte Raa,
eivät ole katsoneet niitä mahdottomiksi, vaan päinvastoin esim.
Åhman-Poussetten näytäntövuonna 1866-67 innokkaasti vaatineet "Herttua
Juhanan nuoruudenunelmien" ottamista ohjelmistoon, ja että tämän
suunnitelman toteuttaminen raukesi pääasiallisesti siitä syystä, ettei
runoilija löytänyt Sabelfanalle semmoista esittäjää kuin hän toivoi.
Edelleen hra Beta mainitsee että "Salaminin kuninkaista" on esitetty
yksi näytös, mutta arvostelu huomautti, että "parempi olisi ollut, jos
se olisi jäänyt tekemättä, kun sitä ei kuitenkaan voitu esittää
arvokkaammin". Niin, siinäpä se solmu onkin -- miksi sitä ei esitetty
arvokkaammin? Teatterinjohto osotti juuri kansallisen pieteetin
puutteensa sullomalla mielin määrin muutamia sopimattomasti valittuja
kohtauksia, joissa osat olivat huolimattomasti jaetut, hankkiakseen
sillä tavoin uutta vetovoimaa kuluneelle komedia-pahaselle
(vaudeville'lle). Hra Beta näyttää myös luulevan, että me olisimme
tahtoneet pakottaa johtokunnan jäseniä näyttelemään itse mukana
täyttääkseen isänmaallisen velvollisuutensa esittämällä "Daniel
Hjortia". Hra Beta saa olla rauhassa, me olemme täysin tyytyväiset hra
Raan Daniel Hjortiin, rouva Raan Katriin, rouva Gustafsonin Ebba
Flemingiin j.n.e. Mutta jos johtokunta olisi ollut yhtä innokas
täyttämään omia velvollisuuksiaan kuin näyttelijät omiaan, niin se
olisi voinut ottaa sydämmelleen E.N:n monasti uudistetut huomautukset
"Daniel Hjortin" puutteellisesta näyttämöllepanosta. Hra Betan
nalkutuksen "Pygmalionista" voimme jättää huomioonottamatta, sillä
siitä on runoilija itse jo antanut tarpeellisen läksytyksen.
Sama horjumaton usko, joka hra Betalla on teatterinjohtokunnan
kansallisiin harrastuksiin, on hänellä myös sen taiteellisuuteen.
Kernaasti meidän puolestamme -- että nykyinen ohjelmisto tyydyttää hra
Betaa, se on meistä sangen luonnollista, sillä hra Beta kuuluu
nähtävästi siihen "taajaan" joukkioon, joka ei pidä "tragedioista ja
muista pitkäpiimäisistä kappaleista" (tämä lause on nerokkaana
täytteenä Nicolain oopperan tunnettuun arvosteluun). Muuten vilisee
esityksessä taas tässä kohden vilisemällä semmoisia pieniä
jäniksenpolvia, vääristelyjä ja epätotuuksia, kuin esim. se, että me
muka vaadimme "että teatterin tulee elää vain taiteellisilla
mestariteoksilla", että me muka annamme salaviittauksia siitä, että
"nykyinen ruotsalainen teatteri olisi työnnettävä syrjään suomalaisen
tieltä" j.n.e.
Hra Beta moittii meitä siitä, että olemme maininneet teatterin
heikoimmat kappaleet esimerkeiksi ohjelmiston ala-arvoisuudesta, mutta
lisää samassa, että "nämä kappaleet ovat olleet näytäntökauden
kassakappaleita". Jatkamme siis luetteloamme teatterin tämän
näytäntövuoden uutuuksista -- "En extravagant fru", "En snarsticken
herre", "Fregattkaptenen", "Rosenmüller et Finke" j.n.e. Niin mutta --
huudahtaa hra Beta hymyillen voitonriemusta -- ajatelkaapa kappaleita
"En midsommarnatt i Dalarna", "Den nya drottningen" y.m. Hra Beta
arvelee niiden olevan kappaleita, joiden ohjelmistoon ottaminen
"tuottaa kunniaa" teatterillemme. Jos vaatimukset ovat vähäiset, niin
miksi ei. Mutta silloin voidaan kernaasti sanoa niinkuin entinen
abotti: quel bruit pour une omelette (millainen melu yhdestä
munapyörylästä). Päähämme ei ikinä ole pälkähtänyt hieroa kauppaa
jonkun tyhjänpäiväisyyden ohjelmistoon ottamisesta. Siihen meillä on
aivan liian paljon teatterikokemusta. Olemme vain moittineet sitä, että
teatterimme johto pääasiallisesti ja erityisen halukkaasti hakee
vähäpätöistä ja arvotonta ulkomaiden rikkaasta draamallisesta
varastosta, samalla kun toiselta puolen tulee näkyviin "ilmeinen
vastahakoisuus noita kuuluisia tragedioja ja muita pitkäpiimäisiä
kappaleita kohtaan", s.o. hyvää ohjelmistoa kohtaan. Mutta ylistäessään
innokkaasti taiteellista ala-arvoisuutta kunnollisen teatterinjohdon
välttämättömäksi ehdoksi, hra Beta vetää esille esimerkkejä, joihin
taas olisi ollut paras olla koskematta. Hän muistuttaa esim.
Tukholmasta. Ensiksikin on ohjelmisto siellä rikkaampi kuin meillä,
toiseksi pitäisi hra Betan tietää, jos hän vähänkin tuntisi suuria
ulkomaisia näyttämöitä, että Ruotsin kuninkaallisen näyttämön hyvä
maine ei ollenkaan riipu sen ohjelmistosta, jolta kaikkien
ruotsalaisten taiteentuntijain mielestä puuttuu niin hyvin kansallinen
kuin taiteellinen lento, vaan hyvästä yhteisnäyttelemisestä. Meiltä
puuttuu tämä ehto, jotta turhanpäiväisyydetkin saataisiin
taiteellisesti nautittaviksi, miksi siis kilpaa tehden tavoitella
niitä? Sitä paitsi ei parhaimpien taiteilijaimme luonne sovellu
halpamaisiin tehtäviin.
Todistukseksi siitä, etteivät olot ole muualla sen paremmat kuin
meillä, hra Beta vetää lisäksi Berlinin näyttämön. Tämä lausunto
osottaa selvästi, ettei hra Beta ollenkaan tunne Berliniä.
Schauspielhaus'in ohjelmistossa on joka neljäs kappale klassillinen
(onpa eräinä vuosina ollut joka kolmaskin), meillä ovat tänä
näytäntövuonna esitetyt 6 klassillista kappaletta muodostaneet noin
1/15 osan ohjelmistosta. Berlinin näyttämön esimerkki on siis valittu
sangen onnettomalla hetkellä.
Liittolaisekseen taistelussa nerottomuuden vallan puolesta hra Beta
kutsuu myös Offenbachin ja iloitsee siitä, että tämä kevytmielisyyden
sankari on meilläkin pystynyt vähentämään mieltymyksen parempaan
musiikkiin. Hra Beta ei nähtävästi pysty sen tietämättömyyden vuoksi,
jota hän osottaa musiikkikysymyksissä, selvittämään mielessänsä, mikä
oikeastaan on Offenbachin merkitys. Uuden ajan oopperamusiikissa
ilmenee tuntuvaa kallistumista aito vakavalle taholle. Wagnerin
transscendentaalinen vertauskuvallisuus, Verdin intohimoinen paatos,
Gounod'n ylevä sentimentaalisuus -- niin paljon kuin ne eroavatkin
toisistaan -- ovat kaikki siinä kohden yhtäpitäviä, että ne hylkäävät
musiikista iloisemmat ainekset. Samoin toisarvoiset oopperasäveltäjät,
Petrella, Marchesi, Ambroise Thomas, Mermet, Max Vruch, Szeroff,
Moniuszko, Erkel y.m. Tätä vakavuuteen kallistumista vastaan muodostaa
Offenbachin hilpeä luonnollisuus vastavirran, joka, jos se olisi
pysynyt viattoman leikillisyyden rajojen sisällä, olisi ollut täysin
oikeutettu, mutta kun se rappeutuu kyynilliseksi irvistykseksi, niin se
rikkoo kymmenkertaisesti, vaikka päinvastaisella tavalla. Meillä ei ole
olemassa yllämainittua ehtoa, joka tekisi Offenbachin musiikin
oikeutetuksi. Jos me tahdomme täällä kuulla hilpeätä, ylen iloista
musiikkia, niin emme tarvitse pelätä, että Dittersdorf, Mozart,
Lortzing, Nicolai, Flotow, Cimarosa, Rossini, Donizetti, Boieldieu,
Isovard, Auber, Adam ynnä muut olisivat kuluneita, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei yleisöllä ole ollut tilaisuuttta kuulla
heidän koomillisia oopperoitaan. Lisäksi hra Beta yrittää turhaan
väittää, että eräältä osalta yleisöämme puuttuu mieltymys draamalliseen
ilveilyyn, viittaamalla niihin "leikkiviin sävelmiin", joita Offenbach
tarjoo. Tosiseikat todistavat päinvastaista. Eivät ollenkaan ne
kappaleet, joissa Offenbachin runotar esiintyy parhaassa valossaan, ole
meillä miellyttäneet mainittua osaa yleisöämme, vaan ne joissa hän on
tehnyt suurimpia myönnytyksiä kevytmielisyyteen kallistumiselleen.
Sointuisa "Paimenet", todella sievä "Fortunion laulu", iloinen,
ailahteleva "Kihlaantuminen lyhdynvalossa" eivät ole lainkaan
saavuttaneet menestystä, jota vastoin useat Offenbachin heikoimmista
jonkinjoutavista tuotteista, esim. "Dunanan matka", ovat herättäneet
meluavan ihastuksen, ainoastaan draamallisella ja musikaalisella
repaleisuudellaan.
Me emme rakasta tekohurskautta taiteellisessa suhteessa emmekä
muutenkaan. Emme sen tähden ensi sijassa tuomitse nykyistä
teatterinjohtoamme siitä syystä, että se on jättänyt ohjelmistoon
ottamatta eräitä klassillisia kappaleita, vaan sen tähden, ettei sitä
elähytä minkäänlaiset korkeammat harrastukset, sen tähden, ettei se ole
kehittänyt niitä ituja mitä on ollut olemassa, sen tähden, että se on
antanut teatterimme huonontua. Tämä voi kuulua hyvin kovalta
sanalta, mutta emme lausu sitä kevytmielisesti ja ajattelematta.
Teatterinjohtomme tehtävänä on ollut valvoa Åhman-Poussetten seurueen
jättämää perintöä henkilökunnan, ohjelmiston ja yhteisesityksen
suhteen. Onko henkilökunta nyt, sen jälkeen kun on saatu kolmen vuoden
määräraha ja kun monet yksityiset ovat tehneet uhrauksia, parempi, onko
yhteisnäytteleminen varmempi -- ei, onko ohjelmisto etevämpi -- ei,
onko yleisön henki taiteellisempi -- ei, onko teatteriharrastus
lämpimämpi, yksimielisempi -- ei. Päinvastoin on henkilökunnassa nyt
suurempia aukkoja kuin silloin, päinvastoin on yhteisnäytteleminen
epätasaisempaa, keskustelutaito puutteellisempi, ohjelmisto henkisesti
köyhempi, yleisön henki pintapuolisempi. Kaksi mahdollisuutta on siis
edessä: joko on määräraha vahingoittanut teatteria, sen sijaan että se
olisi sitä hyödyttänyt, tai sitten ei teatterinjohto ole ollut
semmoinen kuin sen olisi pitänyt olla. Edellinen vaihtoehto on vastoin
järkeä, jää siis jäljelle toinen. Väitettänee kenties: Åhman-Poussetten
teatterinjohto oli parempi kuin nykyinen, sillä sitä suosivat erityiset
olosuhteet. Me vastaamme: Åhman-Poussetten hallitus oli parempi, koska
sitä elähytti usko taiteeseen. Vai -- minkä tähden Helsingin aiempi
vakinainen teatteri vv. 1861-63 eroaa niin jyrkästi nykyisestä? Niin
-- sen tähden, että Fredrik Cygnaeuksen henki antoi sille lentoa.
Voimme vakuuttaa, ettemme tee ylläolevaa tunnustusta hyvällä mielellä.
Mutta olemme kuulleet sen niin usein monien muidenkin suusta, jotka
suovat teatterille hyvää, että voimme luottaa omantuntomme
todistukseen, joka vapauttaa arvostelumme kaikista puolueellisista
syrjätarkoituksista. Me ihailemme ja kunnioitamme enemmän kuin moni muu
sitä uupumatonta uhrautuvaa intoa, jolla teatterinjohtokunta -- tai
ainakin sen toimeenpaneva johtokunta -- on hoitanut yhtä vaivalloista
kuin epäkiitollista tointansa, mutta emme parhaallakaan tahdolla voi
olla pitämättä liian vähäisinä niitä tuloksia, mitä nämä kauniit
ponnistukset ovat tuottaneet.
Leimatessaan meitä innoissaan oikeaksi "Ruotsinsyöjäksi" hra Beta on
erityisesti maininnut nykyiseen vakinaiseen teatteriimme palkatut
ruotsalaiset näyttelijät, joita hra Beta sanoo kirjoituksessamme
häväistyn j.n.e. Meihin teki kiusallisen vaikutuksen tämä hra Betan
tahdittomuus mennä sotkemaan vieraita henkilöitä kansallisiin
kiistoihin. Mieleemme on sitä vähemmin juolahtanut millään tavoin
loukata näitä henkilöitä, joita pidämme suuressa kunniassa niin hyvin
taiteilijoina kuin yksityisihmisinä, kuin nämä muukalaiset auliudella
ja kohteliaalla ystävällisyydellä, joka jyrkästi poikkeaa suomalaisen
teatterinjohtokunnan nurjamielisyydestä, ovat töin ja toimin
kappaleiden ja näyttämösovitelmien harjoituksissa, kasvojen
maalaamisessa, pukuasioissa j.n.e. auttaneet suomalaisen puhenäyttämön
luomisyrityksiä. Muutenkin ovat ulkomaalaiset useimmittain osottaneet
kansallisia teatteriharrastuksia kohtaan semmoista taiteellista
jalomielisyyttä, jota paha kyllä olemme kaivanneet monelta
suomalaiselta. Kun esim. hra Lindmark oli vuokrannut Arkadiateatterin
näytäntövuodeksi 1865-66, ei hän tehnyt minkäänlaisia esteitä
antaessaan teatterin käytettäväksi parille suomalaiselle näytännölle,
vaatimatta siitä penniäkään ylimääräistä maksua. Samoin kokivat ne
venäläiset taiteilijat, jotka näyttelivät Arkadiateatterissa syksyllä
1870, ystävällisesti supistaa suomalaisten näytäntöjen tiellä olevat
esteet niin vähiin kuin suinkin, juuri samaan aikaan, kuin omat
maamiehemme tuottivat näille mitä suurimpia vaikeuksia.
Emme todellakaan olisi viivähtäneet niin kauan hra Betan
sydämmenpurkausten kumoamisessa, ellei hänen kirjoituksensa olisi ollut
niin täsmällinen ilmaus siitä, mitä Dagbladet vuodet läpeensä on
sisältänyt teatteriosastossaan. Onko hra Beta sama mies kuin
Dagbladetin teatteriarvostelija vai ei, se ei meihin suuresti koske;
heidän taiteellinen ajatuksenjuoksunsa, heidän taiteellinen kantansa on
nähtävästi sama. Ken on seurannut Dagbladetin teatteriarvosteluja,
tietää että niille on ollut ominaista surkuteltava tietämättömyyden ja
ylpeilevän röyhkeyden sekoitus, sekä joka ikisessä niissä ilmenevä
erityinen mieltymys latteuteen. Niissä suoriudutaan mestariteoksista
tavallisesti halpamaisilla lauseparsilla, mutta ei voida kyllin tulkita
ihastusta, kun on kysymys kaikenlaisista jonkinjoutavuuksista,
niissä pyritään repostelemaan neroa, ja kun ei siihen aina
raukkamaisuudesta uskalleta käydä suoraan käsiksi, asetetaan se
yhteyteen keskinkertaisuuden kanssa; sitä vastoin suositaan
silmittömästi kaikista nerottomimpia henkilöitä, jos ne taiteelle
kerrassaan vieraista vaikuttimista sattuvat miellyttämään
nojatuoli-taputtelijoita; yleisön huonoja puolia hyväillään ja
koristellaan, sen sijaan että sitä pitäisi ohjata, valistaa ja
varoittaa. Sattuvimman tuomion, minkä tunnemme Dagbladetin
teatteriarvosteluista, kuulimme pari vuotta sitten. Tapasimme eräänä
päivänä yhden etevimpiä näyttelijöitämme huolestuneen näköisenä.
Tiedusteluumme, mikä hänet teki niin levottomaksi, hän vastasi
kysymyksellä: "Minä näyttelin kai ihan kurjasti osani eilen?" --
"Kuinka niin?" -- "Niin -- olen tänään saanut osakseni kiitosta
Dagbladetissa, minä olen varmaankin ollut kovin epäonnistunut".
Mielestämme ei sopivammin voida kuvata Dagbladetin teatteriarvostelua
kuin tämä kokkapuhe sen teki. Luulemmekin, että teatterinjohtokunnan
mieleen johtui, Betan kirjoitusta lukiessa, useammin kuin kerran tuo
vanha sananparsi: "Jumala varjelkoon minua ystävistäni, vihollisistani
minä kyllä suoriudun".