Kirjallisen Kuukauslehden viime numerossa julkaistu kirjoituksemme
"Muutamia sanoja nykyisistä teatterioloistamme" näyttää eräissä
ruotsinkielisissä sanomalehdissämme synnyttäneen "tyytymättömyyden
myrskyn", niinkuin sanotaan juhlallisessa sanomalehtikielessä. Olisimme
voineet sen jo aavistaakkin. Monet sävyä-määräävät, niin hyvin
viralliset kuin epäviralliset edut ovat liittyneet niin yhteen
teatterimme kanssa, että sitä on tähän saakka pidetty kuin jotakin
pyhää ja koskematonta, johon ei mikään arvostelu ulotu. Muistamme
kuinka muutamia vuosia sitten hyökättiin erään teatteriselostelijan
kimppuun Hufvudstadsbladetissa ainoastaan pienen ajatusviivan vuoksi,
kuinka paljon rikollisempaa onkaan silloin se, kun me kirjoituksessamme
17 palstalla koskettelemme semmoista pyhää ainetta ja siinä tuomme
esiin tosiseikkoja toisen toistansa vastenmielisemmän.
Niistä vastalausunnoista, joita on näkynyt kirjoitustamme vastaan,
on hra Betan Helsingfors Dagbladissa epäilemättä, ellei laadultaan,
niin ainakin laajuudeltaan tärkein. Halusta olisimme suoneet
pääsevämme vastaamasta siihen. Hra Betan koko katsantotapa osottaa
taidekysymyksissä niin perehtymätöntä ajatuksenjuoksua, ettei vakava
keskustelu periaatteista tule kysymykseen, sillä hra Betalla ei niitä
ole laisinkaan. Hän kiintyy yksityisiin lauseihin, tinkii yksityisistä
tosiseikoista, vainuaa yksityisiä vaikuttimia j.n.e. Me emme ole
tarkoittaneet ollenkaan hyökätä yksityisten henkilöiden kimppuun,
kaikista vähimmin tuota teatterinjohtokuntaa vastaan, jota kohtaan hra
Beta luulee meidän osottavan niin "sokeata vihaa". Hyljättävää
järjestelmää vastaanhan me olemme taistelleet -- tai oikeammin, olemme
taistelleet niitä vastaan, jotka tässä hyljättävässä järjestelmässä
näkevät kansallisen taiteen ihanteen. Pahaksi onneksi sisältää hra
Betan kirjoitus semmoisen joukon vääristelyjä, että mielestämme on
laiminlyönti yleisöä kohtaan, jos jätämme ne tarkastamatta, varsinkin
kun ne ovat julkaistut maamme enimmin levinneessä ruotsinkielisessä
sanomalehdessä.
Hra Beta alkaa kirjoituksensa selittämällä asiamme kunnioitettavaksi,
mutta arvelee meidän vahingoittavan sitä, -- no, ei siitä hätää,
saapihan se sitä suurempaa kannatusta hra Betalta, joka kai korjaa,
minkä me olemme rikkoneet.
Nyt käsiksi muutamiin noihin tosiseikkoihin, joiden suhteen hra Beta
on tehnyt itsensä syypääksi harhaanvieviin tiedonantoihin -- sillä
kaikkiin emme voi kajota, muuten täyttäisimme kai koko sanomalehden.
Hra Beta väittää, että tiedonantomme siitä välillisestä avusta, jota
nykyinen teatteri nauttii saaden huojennusta sen lainan koronmaksussa,
minkä teatterirakennus on saanut valtiolta, muka perustuu siihen,
että olemme sekoittaneet keskenään teatteritaloyhtiön ja
teatteritakausliiton. Tosiseikat puhukoot. Åhman-Poussetten seurue
maksoi teatteritaloyhtiölle vuokraa joka illasta 25 markkaa enemmän
kuin nykyisen seurueen johtokunta. Tämän vuokra-alennuksen on
teatteritaloyhtiö voinut antaa ainoastaan siitä syystä, että se on
saanut huojennusta valtiolle menevistä koronmaksuistaan. 25 markkaa
kustakin näytäntövuoden 120 teatteri-illasta tekee 3,000 markkaa.
Ovatko nämä 3,000 markkaa välillisenä apuna teatteriseurueyhdistykselle
vai eivätkö ne ole? Totta kai -- harhaanjohtavia tietoja on siis
antanut hra Beta emmekä me.
Hra Beta vakuuttaa edelleen, että orkesterin kannatussummaa
ei saa laskea mukaan, koska se on annettu musiikin edistämiseksi.
Kenen käsiin tämä määräraha on jätetty, teatteriyhtiönkö vai
orkesteriyhtiön? Edellisen. Siis on tahdottu kannattaa etupäässä
teatteria eikä musiikkia. Teatteri ei ole katsonutkaan siveelliseksi
velvollisuudekseen erityisesti valvoa musiikin etuja. Vasta tänä vuonna
on alettu harrastaa parempien laulukappaleiden esittämistä, näihin
saakka on teatterin musikaalinen ohjelmisto ollut kokoonpantu
keskinkertaisista, jopa, eikä niinkään harvoin, musikaalisesti
turmelevista kappaleista. Ken vähänkään on seurannut maamme
musiikkielämää, tietää että milloin orkesteria vain tarvitaan,
pidetään huolta näyttämöllisestä eikä musikaalisesta edusta.
Kun esim. tänä keväänä oli esitettävä yksi musiikkikirjallisuuden
vuosisataisteoksia, Haydn'in "Vuodenajat", niin sen oli tyytyminen
kahteen orkesteriharjoitukseen, sen sijaan että niitä tuolle
musikaalisessa suhteessa ala-arvoiselle kappaleelle "Frihetsbröderna"
uhrattiin kymmenkunta -- valvottiinko silloin teatterin vai musiikin
etuja? Kun eräs uuden ajan oopperan huomattavimpia tuotteita, Verdin
"Il trovatore" (Trubaduuri), oli esitettävä syksyllä 1870, ei
orkesteria laisinkaan ollut saatavissa, koska teatterissa oli
harjoitettava Offenbachin "En soiré hos Björkelund" -- valvottiinko
silloin musiikin vai teatterin etuja? Kun musikaalisesti kerrassaan
kykenemätön kapellimestari palkattiin näytäntövuodeksi 1868-69, vain
siitä syystä että hänellä oli jonkunlainen teatteritottumus --
valvottiinko silloin teatterin vai musiikin etuja? Voisimme esittää
tusinoittain tällaisia esimerkkejä, jotka todistavat, että orkesterin
määrärahalla on kannatettu pääasiassa teatteria eikä musiikkia.
Hra Beta vannoo edelleen, että seurueen määräraha saadaan "senaatin
käyttövaroista" eikä "valtionkassoista". Emme ole ikinä väittäneet niin
eikä näin, meille on pääasia, että määräraha annetaan valtion varoista,
vai luulotteleeko hra Beta ehkä, että käyttövarat ovat olemassa
senaattorien yksityismenoja varten.
Edelleen hra Beta ihmettelee, että emme ole maininneet mitään niistä
lukuisista avustuksista, joita Helsingin yleisö on antanut nykyiselle
teatterille. Emme tiedä, miksi olisimme sen tehneet -- jokaisella on
luonnollisesti oikeus sijoittaa rahansa, mihin hän tahtoo, ja kaikki
moite siinä suhteessa olisi aiheeton. Saatoimme sitä vähemmin kajota
tähän kohtaan, kun itse olemme kuuluneet näiden avustajien joukkoon ja
sitä paitsi olemme vietelleet monta muuta henkilöä siihen, kaikki tyyni
siinä varmassa toivossa, että tästä teatterista koituisi todellinen
taidelaitos, toive, joka paha kyllä vuosi vuodelta on yhä enemmän
haihtunut. Että muut ovat olleet sangviinisempia kuin me, sitä voimme
mahdollisesti omasta puolestamme ihmetellä, mutta meillä ei ole sentään
mitään oikeutta moittia heitä siitä.
Hra Beta ihmettelee edelleen, ettemme ole maininneet mitään nykyisen
johtokunnan yrityksestä luoda kotimainen ooppera palkkaamalla "meidän
oloihimme katsoen lukuisan kotimaisen köörin". Tuo suloinen kuvittelu,
että "Marthassa" esiintynyt kotimainen kööri olisi ollut oloihimme
katsoen lukuisa, on niin herttaisen naiivi, ettemme saata mitenkään
uskoa sen olevan peräisin muulta taholta kuin Dagbladetin
teatteriselostajan aivokopasta, joka on valmistanut meille samoinkuin
luultavasti kaikille musiikinystäville oikean naurujuhlan viattomalla
luulottelullaan, että musiikki Nicolain kansantajuisessa ja ylimielisen
hilpeässä kappaleessa "Lustige Weiber" muka on "vakavaa" ja "vaikeata".
Jos hra Beta joskus olisi pistäytynyt konsertissa, niin hän myöskin
tietäisi, ettei 40-50 henkilön suuruinen kööri suinkaan ole mikään
harvinaisuus Helsingissä, kun taas tuohon kotimaiseen kööriin
"Marthassa" kuului korkeintaan kymmenkunnan henkeä. Onpa Suomalaisen
seurankin draamallisiin esityksiin ottanut osaa kööri, johon on
kuulunut 60:kin henkeä.
Hra Beta vaikeroi edelleen, että me vaatiessamme kansallista
näyttämöä olemme tarkoittaneet milloin suomenkielistä näyttämöä,
milloin taas kotimaista ylipäänsä, sekä sanoo tätä menettelyämme
epäjohdonmukaiseksi. Eräät lauseemme saattavat tosin, temmattuina irti
oikeasta yhteydestään, näyttää vähemmin täsmällisiltä, mutta jos ken
ottaa vaivakseen lukea läpi kysymyksenalaiset kohdat kokonaisuudessaan,
niin hän on helposti huomaava, mitä me tarkoitamme, ja jos hänen
käsityskykynsä riittää niin pitkälle, että hän jaksaa lukea
kirjoituksen järjestään alusta loppuun, ei pitäisi syntyä minkäänlaista
epäilystä tarkoituksistamme. Että me etupäässä puolustamme puhtaasti
suomalaista näyttämöä suomalaisen draamallisen taiteen korkeimmaksi
ilmaukseksi, käy selville koko kirjoituksestamme. Mutta yhtä selvää on,
että katsomme ruotsalaissuomalaisen näyttämön täällä, nykyisissä
oloissamme, kansalliseksi ja siis kannatusta ja työtä ansaitsevaksi.
Ett'emme ainoastaan passiivisesti suo muiden työskennellä tämän
muotoisen kansallisen näyttämön hyväksi, siitä olisi hra Betan voinut
saada vakuutetuksi esim. eräs Dagbladetissakin julkaistu ilmoitus,
jonka mukaan meidän johtamamme oppilaskoulu aiotaan avata täällä
kaksiosastoisena: suomen- ja ruotsinkielisenä.
Ainoa todistus, minkä hra Beta on vetänyt kirjoituksestamme tueksi
arvelullensa, että me puhumme kotimaisesta näyttämöstä, mutta
todellisuudessa tarkoitamme ainoastaan suomenkielistä näyttämöä, on se,
että me olemme sanoneet: "suomalaisella näyttämöllä tulee suomen kielen
kaikua". Siis -- pakisee hra Beta -- täytyy "ruotsin kieli" ja
"ruotsalainen sivistys" karkoittaa siitä pois. Kuka sen on sanonut? Hra
Beta on niin vihan vallassa kansallista työtä kohtaan, ettei hän edes
näytä voivan kuvitella mielessään, että joku voisi harrastaa semmoisia
asioita, jotka eivät ensi sijassa ole hänen omiansa. Hra Beta arvelee,
että se vaino, jota eräät ruotsalaisen näyttämön ystävät virkansa
puolesta ovat katsoneet velvollisuudekseen osottaa suomalaisia
teatteriharrastuksia kohtaan, on niin päivän selvä, että suomen kielen
ystävien taholta välttämättömästi täytyy osottaa samanlaista
katsantotapaa ruotsin kieltä kohtaan. Voimme tyynesti ja avoimesti
vakuuttaa hänelle asian olevan päinvastoin; ei viha mitään oikeutettua
harrastusta kohtaan johda toimintaamme, ja milloin vihaammekin latteata
kosmopoliittisuutta, itsekästä ahdasmielisyyttä, voimme sanoa niinkuin
Katri "Daniel Hjortissa": "mä vihaan rakkaudesta".
Ne muistutukset, jotka tähän asti olemme tehneet hra Betan väitteitä
vastaan, perustuvat siihen, että hra Beta osittain on väärin ymmärtänyt
meitä, osittain tietämättömyydestä erehtynyt. Mutta paha kyllä, hra
Beta ei ole säästänyt meitä siitä vastenmielisestä tehtävästä, että
meidän on pakko oikaista hänen tahallisia valheitaan, joiden emme
parhaimmallakaan tahdolla voi otaksua johtuvan muusta lähteestä kuin
pahasta tahdosta. Niinpä hra Beta mainitsee meidän sanoneen niitä
ruotsalaisia näyttelijöitä, jotka toimivat nykyisessä teatterissamme
"hyödyttömiksi muukalaisiksi". Meitä todella ihmetyttää hra Betan
julkeus vierittää niskoillemme katsantotapa, jota juuri olemme
vastustaneet siinä kohdassa, missä mainitut sanat esiintyvät
kirjoituksessamme. Ja omituista on, että meillä tätä vastalausetta
paperille kirjoittaessamme melkoisessa määrin oli silmiemme edessä
Dagbladetin teatterireferentti ja hänen hengenheimolaisensa, joiden, he
kun juuri teroittavat mieliin, että teatteri on olemassa vain hetken
huvitusta varten, ja siis ylellisyystavara, luonnollisesti täytyy
katsoa niitä henkilöitä, joiden koko elämän tarkoituksena on vain
väsähtyneen permantoyleisön huvittaminen, "tarpeettomiksi." Olemme niin
hyvin yllämainitussa paikassa kuin koko ajatusten-kulussamme ylipäänsä
katsoneet teatterin merkitystä suuremmaksi. Mutta mitä huolii
hra Beta siitä. Hän on nähnyt sanat "hyödyttömät ulkomaalaiset"
kirjoituksessamme ja toivoen, että hänen silmänkääntäjätemppunsa jää
yleisöltä huomaamatta, hän lykkää tämän katsantotavan meidän
niskoillemme. Tässä on väärinymmärrys mahdoton. Hra Beta on siis
yksinkertaisesti valehdellut.
Toinen asia -- asettaakseen mitä edullisimpaan valoon
teatterinjohtokunnan välinpitämättömyyden, kun huomattava kotimainen
laulajatar olisi kiinnitettävä teatteriimme, verrattuna sen
halukkaisuuteen palkata samanlaisissa oloissa keskinkertainen
ruotsalainen, hra Beta päästää kynästään kokonaista kaksi pikku
valhetta. Hän nimittäin ilmoittaa, ettei nti Basilierilla nyt
Tukholmassa ole sen suurempi palkka kuin minkä johtokunta oli tarjonnut
hänelle täällä. Todellisuudessa nti Basilier nauttii niinä kuukausina,
jotka hän on ollut Ruotsin kuninkaallisen oopperan palveluksessa, kolme
kertaa suurempaa palkkaa kuin minkä johtokunta täällä katsoi hänen
ansaitsevan saada. Hän on näet näytellyt keskimäärin 500 riksin
kuukauspalkasta, joka, jos lasketaan 100 riksiä vapaisiin
pukutarpeisiin, joita hän ei olisi täällä saanut, tekee 600 riksiä tai
noin 900 markkaa, siis kolme kertaa enemmän kuin ne 300, joihin hänen
olisi Dagbladetin mielestä pitänyt tyytyä. Sitä vastoin hra Beta
ilmoittaa mainitsemamme ruotsalaisen laulajattaren palkan 200 markaksi
kuukaudessa. Tämä ei ole totta -- teatterin rahastonhoitajalta olisi
hra Beta voinut saada tietää, että hänen palkkansa on 265 markkaa
kuukaudessa. Me emme olleenkaan kiinnittäisi huomiota moisiin
turhanpäiväisiin seikkoihin, ellei tarkoitusperäinen väritys tässä
olisi niin tuntuva.
Toinen tieto, joka samoin nähtävästi on annettu yleisön eksyttämiseksi,
on tähdellisempää laatua ja seuraava. Kun hra Beta koettaa puolustaa
teatterin johtokunnan nurjaa menettelyä niitä yrityksiä kohtaan, joita
on tehty suomalaisen teatterin aikaansaamiseksi, niin hän sanoo, että
meillä on sitä vähemmän syytä valittaa, kun teatterin johtokunta
syksyllä 1870 tarjosi meille tilaisuuden yhteistyöhön ruotsalaisen
pysyväisen teatterin kanssa. Voimme ilmoittaa hra Betalle, että
semmoisia tarjouksia on teatterin johtokunnan taholta tehty ei
ainoastaan syksyllä 1870, vaan myös keväällä 1869 ja keväällä 1870.
Teatterin johtokunta -- jos on luottamista sen omiin selityksiin -- ei
ole toivonut mitään niin suuresti kuin palvella suomalaista teatteria,
mutta se ei pahaksi onneksi ole keksinyt koskaan mitään sopivampaa
muotoa tälle osanotolleen kuin vaatia melkoista osaa tuloista. Siihen
suuntaan kävi sekin neuvottelu, jonka teatterin johtokunta alotti
kanssamme syksyllä 1870. Asiain kulku oli seuraava. Muutamia
suomenkielisiä näytäntöjä oli jo menestyksellä pantu toimeen, kiitos
olkoon rouva Raan ja neiti Basilierin avustuksen, odotettiin
"Trubaduurin" esitystä. Sitä vastoin oli suuressa teatterissa
hra ja rouva Raan eroaminen aikaansaanut ohjelmistossa hämmennyksen,
joka tuotti johtokunnalle paljon vaikeuksia. Silloin teki niin
hyvin teatterinjohtokunnan toimeenpaneva tirehtööri kuin myöskin
sen kirjallinen johtaja meille eräitä tarjouksia molempien
teatterihankkeiden yhdistämiseksi. Yhtä suurella ilolla kuin
ihmetyksellä otimme vastaan nämä tarjoumukset, sillä osaksi liikutti
meitä johtokunnan muuttunut mieliala, osaksi oli toivo saada näytellä
kauniissa, valoisassa, tilavassa kiviteatterissa erittäin houkutteleva,
kun oli totuttu epämukavaan, pimeään ja ahtaaseen Arkadiateatteriin.
Mutta pian herätettiin meidät kuitenkin harhakuvittelustamme, sillä me
huomasimme paha kyllä, että taaskin pääasiallisesti oli kysymys
tavallisesta rahakeinottelusta. Tehtiin esitys, että yksi ruotsalainen
ja yksi suomalainen kappale näyteltäisiin yhdessä. Sopivia suomalaisia
puhekappaleita ei sillä hetkellä ollut käsillä ja yleensä epäilimme,
miellyttäisikö semmoinen sekanäytäntö yleisöä. Sen sijaan tarjosimme
silloin harjoitetut laulukappaleet "Jeannetten häät" ja toisen
näytöksen "Noita-ampujasta" (Friskytten). Voitto olisi jaettava niin,
että siitä tulisi puolet kummankin teatterin osalle. Nämä
laulukappaleet eivät miellyttäneet, "sillä ne olivat jo esitetyt"
("Noita-ampujan" toinen näytös oli esitetty kerran Arkadiateatterissa).
Sitä vastoin arveli johtokunta, että "Trubaduuri" ruotsalaisen
alkajaiskappaleen yhteydessä olisi sopiva näytännöllinen yhteensulatus.
Verdin pitkä, 8 kuvaelmaa sisältävä ooppera alkajaiskappaleen kanssa!
Tämä olisi ehdottomasti ollut enemmän vahingoksi kuin hyödyksi.
Teatterinjohtokunta vaati siis puolet tuloista semmoisesta näytännöstä,
josta vain me olemme nähneet vaivan ja suorittaneet kustannukset,
hankkineet nuotit, maksaneet tekstin käännöksen ja taiteilijain palkan.
"Trubaduuri" tuotti neljä kertaa esitettynä Arkadiateatterissa noin
5,000 markkaa, joka kai vastaa 6,000 kiviteatterissa. Se olisi, jos me
olisimme saaneet huoneuston, vetänyt ainakin pari täyttä huonetta --
otaksukaamme à 1,000 markkaa kumpikin, yhteensä siis 8,000 markkaa. Ja
siitä tahtoi johtokunta, ottamatta laisinkaan osaa työhön, tekemättä
mitään uhrauksia (sillä semmoiseksi emme tosiaankaan lue ruotsalaisen
alkajaiskappaleen esitystä) ottaa itselleen puolet. 4,000 markkaa ihan
ilmaiseksi -- emme tosiaan epäile, ettei mikä johtokunta tahansa
suostuisi semmoiseen "yhteistyöhön". Selitykseksi voimme vielä lisätä,
että olosuhteet näyttivät jonkun aikaa niin pakottavilta, että me
eräänä tuokiona päätimme suostua johtokunnan tarjoukseen, joka sillä
välin oli kohonnut, niin että vaadittiin 850 markkaa kerralta (ilman
alkajaiskappaletta). Mukana-näyttelijät, loukkautuneina johtokunnan
noblessin puutteesta, kieltäytyivät kuitenkin siinä tapauksessa
esiintymästä, niin että asian täytyi raueta.
Ei mikään olisi suomalaisen teatterin ystäville mieluisempaa kuin
kulkea käsi kädessä täkäläisen ruotsalaisen näyttämön kanssa, osaksi
koska tällä tavoin vältettäisiin kaikki riitaisuudet, osaksi koska
ruotsalainen näyttämö voisi auttaa suomalaista suuremmalla
kokemuksellaan.
Mutta älköön teatterin johtokunta silloin käyttäkö sitä tapaa, jota
tähän asti, älköön se käyttäkö lainopillisia oikeuksia tehdäkseen
kansallisia vääryyksiä, älköön se tuon kauniin "yhteistyö"-sanan
varjoon peittäkö rahakeinotteluja. (Tätä "yhteistyötä" ei meidän
ole tänä keväänä edes suurien rahauhrauksien avulla onnistunut
aikaansaada). Kaksi maamme etevintä teatterinystävää -- hra Beta tuntee
kyllä ne molemmat -- on kehoittanut meitä kerrassaan hylkäämään
nykyisen teatterisysteemin, sillä se on "auttamaton". Valitamme,
että niin ovat asiat, mutta mielestämme olisi ollut tunnotonta
raukkamaisuutta, jos olisimme kätkeneet totuuden, vaikkapa hra Beta
katsookin sitä "vastenmieliseksi".