[Kirjoituksesta ilmestyi ainoastaan tämä ensimmäinen osa.]
Jos näille viimeisille neljälle vuodelle on suotava merkittävä sija
historiassamme, niin ei niiden kirjallinen tärkeys siihen ole syynä.
Onhan tärkein ja painavin sivistystyö enimmiten ollut itse rahvaan
tehtävä, sen kun kaikkein ankarimmin on täytynyt kestää taistelua
hävittäviä luonnonvoimia vastaan, jotka maastamme olivat tehdä erämaan.
Se osa, joka kirjallisuudella on ollut tässä taistelussa, ei ole aivan
suureksi arvattava; siinä ei kuulunut muuta kuin hyväntahtoisia
muistutuksia, jotka tietysti eivät mitään vaikuttaneet, ja
varoittavia Kassandran-ääniä, jotka huomattiin liika myöhään. Entä
kaunokirjallisuus? Tuon koko kansan valitushuudon edessä runoniekkain
yksityisen riemun ja surun tietysti täytyi vaieta ja jaloimmatkin
murhenäytelmät himmentyivät mitättömiksi noiden murhenäytelmien
rinnalla, joita esiteltiin joka maantiellä, joka töllissä.
Ikimuistettavaksi on Suomen kansalle tulevaisuudessa luettava se
henkinen pontevuus ja sivistynyt kyky, jotka juuri näinä vuosina ovat
ilmautuneet, ja kummastuksella on vastainen aika kuuleva Suomessa juuri
tähän samaan aikaan olleen miehiä, jotka muka sievisteleväisestä
ylenkatseesta "tshuudeja" vastaan rohkenivat julistaa tämän saman
kansan ihan kykenemättömäksi omintakeiseen sivistykseen.
Valtiolliset kysymykset ovat tietysti nekin täyttäneet mitä tärkeimmän
sijan historiassamme näinä viime vuosina, joina muutamat tapaukset
tällä alalla ovat olleet käänteitä sisällisissä oloissamme. Mutta ei
näidenkään ratkaisemiseen kirjallisuus ole paljon vaikuttanut.
Käytännöllinen valtioviisaus maassamme nauraa tavallisesti
kaikkia teorioja, ja erittäinkin ihan viime aikana tulee eräs
suotta-käytännöllinen, melkein kyynillinen ylenkatse kaikkea
aatteellisuutta vastaan hallitsevain valtiomiestemme riveissä yhä
enemmin näkyviin. Osaksi saapi syyttää itse kirjallisuuttakin tästä
ylenkatseesta, se kun, muutamia poikkeuksia lukematta, ei juuri ole
edistynyt valtioviisaudessa menneiden vuosien suhteen. Erittäinkin
sanomakirjallisuudessa, mikä parhaasta päästä ottaa valtiollisia
kysymyksiä selvittääkseen, on tämä karttuva heikkous huomattava.
Ottakaamme esimerkiksi ruotsalainen sanomakirjallisuutemme;
"Litteraturblad" on hävinnyt, "Hufvudstadsbladia" ei sopine panna
"Helsingfors Tidningarin" rinnalle ja "Helsingfors Dagblad" kadottaa
samassa määrässä, kuin tilaajoita sille karttuu, entistä vilpasta,
vireätä intoaan, joka teki sen niin tärkeäksi ja kiitettäväksi
käyteaineeksi valtiollisessa elämässämme vuosien 1861-1864 tienoilla.
Onhan kuitenkin toinen riento sivistyselämässämme, sekin puoleksi
valtiollinen, joka paremmin on elähdyttänyt ja hedelmöittänyt
kirjallisuuttamme -- yhäti kasvava kansallisharrastus. Juuri
kirjallinen tuotteliaisuus on mitä tärkeimpiä todistuksia
kansallisharrastuksen oikeudesta, kun aina se, mitä sydämmessä liikkuu,
sanoissakin ilmaantuu. Viimeisten nälkävuosien kurjuus on paljoa
isommassa määrässä tukahduttanut maamme ruotsalaista kuin sen
suomalaista kirjallisuutta, joka viimemainittu ei ainoastaan ole
pysynyt entisellään, vaan muutamissa kohden merkillisesti karttunutkin,
mikä tietysti todistaa sen juurtuneemmaksi ajan vaatimuksiin. Vaikka
juuri suomea lukeva yleisö kovimmin on saanut kärsiä näiden vuosien
rasituksia, niin viime ajan suomalainen kirjallisuus ei ainoastaan
laajuudeltaan, kirjojen paljouden puolesta, vaan vielä enemmän
laadultaan, kirjojen arvon puolesta, vetää vertoja viime ajan
ruotsinkieliselle kirjallisuudelle; onpa semmoisia aloja, joilla
suomalainen kirjallisuus näinä neljänä vuonna on esiintynyt
ruotsalaista paljoa etevämpänä, niinkuin esim. draamallinen ja
historiallinen ala. Suuret ruotsalaiset kirjailijamme alkavat yhä
enemmän vaieta: Runeberg, Cygnaeus, Stenbäck ovat tosin kirjoittaneet
yhtä ja toista viime vuosina; mutta tämä on heidän entiseen
tuotteliaisuuteensa verraten vähän ja heidän mahtiteostensa rinnalla
vähäpätöistä. Topelius, ollen nuorempi, on säilyttänyt vanhaa
vireyttänsä, vanhaa tuotteliaisuuttansa. Mutta omituista on, että hänen
paras teoksensa näinä viime aikoina, romaani "Kuninkaan hansikka", on
Suomessa ensin tullut yleisölle tutuksi suomalaisessa puvussa,
suomalaisena käännöksenä. Tietty asia on, että eräs puolue, joka on
ottanut ohjelmakseen "ojentaa kättä kaikille pyrkimisille suomenkielen
viljelemistä varten", yhtähyvin luulee ja luulottelee yleisöä, ettei
suomalaisessa kirjallisuudessa ole muuta kuin "Kultala" ja
"Silmänkääntäjä", taikka jos muitakin, nykyisempiä yrityksiä huomioon
otetaan, vakuutetaan "fennomaanien" kirjoittavan ainoastaan
luulotellulle yleisölle ("för en imaginär publik"), ja samassa
kaivataan entisiä aikoja, jolloin suomalainen kirjallisuus oli niin
nöyrä ja viaton, ettei tarvittu siitä lukua pitää.
Jos katsomme kirjallisuuden eri haaroihin, on "Säkenien" toinen parvi
pantava merkillisimmäksi ilmiöksi lyyrillisten runoteosten luetteloon.
Eipä Oksanen niillä ole ainoastaan vahvistanut mainettansa ensimmäisenä
lyyrillisenä runoniekkana suomen kielellä, hän on myöskin täydellisesti
kohonnut suurten ruotsinkielisten runoilijamme rinnalle. Tämä
"Säkenien" toinen osa täydentääkin Oksasen kirjallista kuvaa;
ensimmäisten "Säkenien" nuorekkaan isänmaallisen kiihoituksen ynnä
runsaiden kielitutkintojensa perästä hän antoi näissä suloisinta
sisällistä lyyrillisyyttä, jossa aineet olivat yhtä vaatimattomia kuin
esittely rikas ja viehättävä, kieli yhtä koristelematonta kuin syvää ja
innollista. Samaa kiitosta ansaitsevat viimeiset promotsionisäkeet,
joissa vielä lisäksi Oksaselle muuten harvinainen kuvien ja vertausten
komeus osottaa hänen kykenevän loistavaan retorisuuteen. Alemman,
vaikka kuitenkin varsin merkillisen sijan on Suonio itselleen hankkinut
"Runoelmillaan", joiden toinen osa ilmestyi viime vuonna. Monessa
kohden on Suonion runotar Oksasen runottaren sisar; molempien
lyyrillisyydessä on itse runollinen mieli aineita viehättävämpi,
mielikuvitusta etevämpi, molemmilla on plastillinen muodostusvoima
runouden soinnullista, soitannollista puolta heikompi. Sitä vastoin
Oksanen on syvempi, Suonio vaihtelevaisempi. Suonion runollinen
vaikutusvoima ilmaantuu paraasta päästä osittain isänmaallisissa
runoelmissa, joita hartahin, lämpimin rakkaus elähyttää, osittain hänen
lyyrillisessä lemmenrunoudessaan, joka milloin hellästi, milloin
näppärästi, milloin sukkelastikin soiden, on varsin somaa. Viime vuonna
astui kolme nuorta ruotsalaista runoniekkaa ensimmäisiä askeleitaan
Helikonin kukkuloita kohden, antaen kaikki kolme hyviä tulevaisuuden
toiveita. Anttila on sävelikäs ja soinnullinen, välistä loistava
luonnonkuvauksissaan, välistä innokas tunnoltaan, hänen runottarellaan
on sivistynyt muoto, esteettinen vivahdus; se näyttää käyneen hyvää
koulua, mutta häneltä puuttuu omintakeisuus. Välistä tätä kenties sopii
sanoa Emlekylinkin lyyrillisyydestä, mutta hänen runoudessaan on
myöskin eräs kohta, jossa ei voi kieltää hänellä olevan miellyttävää
alkuperäisyyttä -- tuo tajullinen aisti, millä hän on kuunnellut
luonnon omituisia säveleitä, millä hän on katsellut kuvia, joista
luonnon henki ihankuin elävänä meille puhuu. K.F. Enebergin
runottarella on surumieliset kasvot. Sen kannel on huoliharsoon
kääritty; hänen valituksensa on kenties välistä väsyttävää, mutta
teeskentelemätöntä, mikä ansio ei ole vähäiseksi arvattava meidän
aikanamme, jolloin teeskennelty "Weltschmerz" on mitä keveimpiä
kujeita runoudessa; se koskee sydämmeen ja on synnyttänyt muutamia
hengellisiä lauluja, joiden kauneus ei suinkaan ole tavallista laatua,
joiden arvo aina on pysyvä. Näiden sievien, suloisten, hellien,
ulkomaalaista koulua käyneiden salonkirunoilijain rinnalla on A. Kivi
"Kanervalassaan" metsän uljaan, rehevän, vaikka usein jyrkän pojan
näköinen. Ylipäänsä alkavan ruotsalaisen ja alkavan suomalaisen
runoilijan on vältettävä ihan erilaiset harhatiet. Ruotsin yltäkyllin
muodostettu, yltäkyllin harjoiteltu lyyrillinen kieli tekee, että
runoilijat usein antavat kirjallisten muistojensa valloittaa
mielikuvituksensa, antavat kullattua kuparia kullan sijasta;
suomalaiset lyyrilliset vasta-alkajat taitavat paremmin säilyttää
alkuperäisyyttänsä, mutta viehättyvät helposti tarjoomaan meille
kultaa, jota ei ole ollenkaan rahaksi myntätty. Semmoisia kultarakeita
ovat Kiven lyyrilliset runoelmat. Niiden sisällys on omituinen, kuvat
ja vertaukset erinomaisen voimakkaita, koko henki jalo ja
perisuomalainen, mutta tekijän ylenkatse muotoa kohtaan on tehnyt
esitystavan kankeaksi, kielen huolimattomaksi ja säkeet
epäsoinnullisiksi. Rahkosen "Sääskissä" soitto paremmin soitolle
tuntuu, mutta mitä hänellä on sanomista, ei ole juuri merkillistä;
varsin taitavaksi kääntäjäksi täytyy häntä kuitenkin kiittää. Paitsi
näitä on tietysti koko joukko sekä ruotsalaisia että suomalaisia nuoria
kirjailijoita kantanut lyyrillisiä esikoisiaan runottarien alttarille
ylioppilas-osakuntien kalentereissa, mutta vaikka monen heidän
sepittämänsä runoelman voi lukea mielihyvällä, on jotenkin vaikea
sanoa, ken sydämmensä kyllyydestä laulaa ja kellä runous kuuluu koulun
harjoituksiin. Ihan toista laatua on v. 1867 ilmestynyt kalenteri
"Axet". Siihen on todella kokoiltu parasta, mitä maamme ruotsinkieliset
runosepät, sekä vanhemmat että nuoremmat, näinä vuosina ovat
kirjoittaneet. Mainittava on vielä tuo 1866 julkaistu "Helmivyö
suomalaista runollisuutta", johon oli keräilty valittuja koristuksia
suomalaisten laulajaimme aarreaitasta; sillä, vaikka kaikki olivat
ennenkin painetut, moni niistä, hankittuna vanhoista sanomalehdistä tai
muuten vaikeasti saatavista kirjoista, oli yleisölle ihan uusi vieras.
Käännöksien joukosta, jotka todella ovat vaikuttaneet ja vielä
vaikuttavat kirjallisuuteen, lienevät Kalevalan ruotsinnoksen toinen
osa ja erittäinkin ensimmäiset vihkot Runebergin "Vänrikki Stoolin
Tarinain" suomennoksesta tärkeinä pidettävät. Semmoinen vaihtokauppa
tietysti ei voi muuta kuin elähyttää kirjallista elämää ja varsinkin on
onnellista, että Runebergin runoelmille nyt on tie raivattu niiden
oikeaan syntymäpaikkaan, itse kansan sydämmeen.
Jos käännymme draamalliseen kirjallisuuteen, niin A. Kiven teokset
tietysti ensin vetävät huomiomme puoleensa. Hän on näinä neljänä vuonna
antanut painettavaksi neljä kappaletta: murhenäytelmän "Karkurit",
näytelmät "Yö ja päivä" sekä "Lea" ja pienen ilveilyksen "Kihlaus". Kun
tekijän hallussa on muitakin, painamattomia kappaleita, todistaa tämä
tuotteliaisuus kieltämättä A. Kiven olevan niitä reheviä, alkuperäisiä
realisteja, jotka ovat nykyisen draamallisuuden suosituimmat
kannattajat. Hän rakastaa voimakkaita, ytimellisiä henkilöitä, heidän
luonteissaan on aina rikas omintakeisuus; heidän silmistään salamoi
mahtava innostus ja kiihoittuneet mielihalut meitä vastaan, heidän
käytöksensä on pateettisen uljasta. Hänen draamallinen runottarensa on
täynnä älyllisiä oikkuja ja vihaa kaikkea akateemista säännöllisyyttä.
Koomillisissa osissa hänen huumorinsa on tuota karskeaa, rehevää
laatua, joka kenties kauhistuttaa jokaista teevesi-esteetikkoa,
mutta sievistelemättömässä raittiudessaan juuri on todellinen
tunnusmerkki siitä, onko "vis comica" tekijässä. Paras näistä Kiven
neljästä kappaleesta lienee erinomaisen ihana draamallinen idylli
"Lea", jossa erittäinkin runollinen sommittelu erinomaisessa
itämaisessa valaistuksessaan tekee mitä täydellisemmän vaikutuksen.
"Karkurein" toiminta välistä nojautuu vaikuttimiin, joiden
draamallinen käytännöllisyys on melkein arveluttava; mutta
kirjoituslaadussa hehkuu kiivas innostus, luonteissa viehättää
jalomielinen jäykkyys, joka vie meitä oikeaan traagilliseen
kauhistukseen. Näytelmässä "Yö ja päivä" miellyttää eräänlainen soma
suloisuus ja "Kihlauksessa" tavataan muutamia noita totisia,
viattomassa ja alkuperäisessä koomillisuudessaan omituisia olentoja
hämäläisestä talonpoikais-elämästä, jotka Kiven kautta ovat saaneet
kansalaisoikeuden kirjallisuudessamme. Kiven näytelmät ennakoitsevat
kaikki suomalaista teatteria; erittäinkin hänen koomillisissa
kappaleissaan tarjoutuu koko galleria viehättäviä kuvia suomalaista
talonpoikaiselämää tuntevalle näyttelijälle. Tuokon "Saul" kuuluu sitä
vastoin ainoastaan luettavaksi määrättyjen näytelmien joukkoon,
runoudenlajiin, joka paljaan esteettisyyden kannalta katsoen kenties
näyttänee arveluttavalta, mutta jonka oikeutta kirjallisuudessa ei sovi
kieltää semmoisessa maassa, jossa muureja, eikä ihmisiä, on luultu
pääasiaksi teatterissa. Tuokko on Kiven runollinen vastakohta;
tuolla jylhä salo tummin honkineen, pauhaavine koskineen, täynnä
syvänteitä, joiss esteettinen "maku" kompastuu, täällä tuuhea puisto
hiekkakäytävineen, suorine kanavineen, mutta useinkin melkein
liika tasainen. Aatteellinen innostus, joka draaman sankarin
hermostuttamiseksi on tarpeellinen, puuttuu Tuokon henkilöiltä; hänen
voimansa on runollisessa kirjoituslaadussa, joka puhtaudessaan,
sujuvaisuudessaan ja klassillisessa ylevyydessään on moneksi ajaksi
oleva loistava esikuva suomalaiselle draamakirjallisuudelle.
Maamme ruotsalaiset draamankirjoittajat eivät ole näinä vuosina olleet
yhtä onnellisia runouden arpajaisissa; heille on enimmiten sattunut
tyhjiä numeroita. Mehukas realismi henkilöiden kuvailemisessa ja
onnistunut toimintain järjestäminen korottavat G. Laguksen
"Klubbhöfdingen" tavallisesta kaavamaisesta murhenäytelmällisyydestä
muutamia askeleita ylemmäksi; mutta vaikuttimet ovat osittain aivan
teeskenneltyjä, osittain aivan mitättömiä, eivätkä voi syvemmin
tyydyttää. Täydellisen haaksirikon yleisön jäykkää kylmyyttä vastaan
kärsi Malmströmin "Erik Fleming", jossa samaten muutamat erityiset
kauniit kohtaukset eivät jaksa peittää toiminnan epädraamallista
rakennetta ja motiivien kurjuutta. Draamallisten päiväkorentojen
joukossa mainittakoon Rosendahlin "Ainamo", jossa muutamat lyyrilliset
huokaukset ja liverrykset soivat jotenkin somilta ja Berndtson'in pieni
ilveily "Tiden Teaterdirektör", jossa muutamat, melkoisen sukkelat
"bonmots" valtiollisista oloistamme kolme vuotta sitten huvittivat
yleisöä ja matkaansaivat pitkän esteettisen kirjoituksen maamme
etevimmältä tarkastajalta, F. Cygnaeukselta.
Romaanikirjallisuus on, niinkuin tiedetään, näinä vuosina ollut
kaunokirjallisuutemme heikoin puoli. Yleisön lukuhalu on juuri siinä
kohden valveilla ja mielihyvällä otetaan ulkomaan sekä hyviä että
kehnoja tuotteita vastaan, kun kotimaan tuotteliaisuus ei vähimpiäkään
tarpeita täytä. Kelvollinen suomalainen romaanikirjallisuus olisi
sen tähden meille mitä tärkeintä, ja kummaa on, että tämä osa
kirjallisuuden vainiosta näin on jäänyt viljelemättä. Historiamme
esim., jossa yhteiskunnallinen edistys ja sisälliset olot ovat
valtiollisia seikkoja paljoa tärkeämmät, soveltuisi paremmin
runollisesti käytettäväksi W. Scottin historiallisen romaanin puvussa
kuin draamallisessa muodossa, johon nuoret runoilijamme sitä niin
mielellään pakoittavat. Harvoin historiassamme kansaa elähyttävät
aatteet ovat kiihtyneet semmoiseen abstraktiseen intoon, joka tekee
historiallisen draaman sankarin; sitä vastoin ihmisten taistelu
ulkonaisten olojen kanssa sekä luonnosta että elämästä tarjoo
viehättävimmät aineet historiallisen romaanin eepilliselle
kertomukselle. Näinä neljänä vuotena ilmestyneiden romaanien joukossa
Topeliuksen tekemät tietysti etupäässä herättävät huomiota. Sujuvassa
ja vilkkaassa kertomustavassa pysyy Topelius vielä mestarina, niinkuin
ennenkin; siinä tavataan hänen vertaisiansa ainoastaan paraiden
romaanisten novellistien keskuudessa. Hänen elävä mielikuvituksensa
keksii yhä vielä jännittäviä juonia, jotka eivät ainoastaan vaikuta,
että ruvettuamme lukemaan meidän on mahdoton jättää romaani kesken,
mutta sen lisäksi vielä kummastuttavat vaihtelevaisuudellaan ja
uutuudellaan. Mutta tämän hänen säilyneen virkeytensä rinnalla on myös
jonkunlainen huolimattomuus teoksen taiteellisesta rakenteesta
kasvamistaan kasvanut, joka melkoisesti vähentää teoksen sisällistä
arvoa. Topeliuksella on ollut tapana aina ensin julkaista romaaninsa
nurkkaliitteenä päivälehdissä, ja vaikka tuo tapa kyllä voisi olla
hyödyllinen, ei se taiteellisen eheyden puolesta juuri ole suosittava.
Topeliuksen viimeisissä novelleissa loppu melkein aina huonosti
soveltuu alkuun kun näet aina liika selvästi näkyy, että tekijä on
ryhtynyt teokseen tietämättä, mihin toiminnan juoksu viimein on
vietävä, ja usein tapahtuukin, että tämä kääntyy toiseen suuntaan kuin
mitä alkurakenne ennusti. Tämä epätasaisuus haittaa varsinkin
"Kyrkoherdevalet i Aulango" nimistä novellia, joka 1867 ilmestyi "Åbo
Underrättelserissä"; tämä on kolmanneksi osaksi jotenkin tavallinen
kummitusjuttu Hoffmannin tapaan, kolmanneksi osaksi kamala väitös
maamme kirkollisista oloista ja kolmanneksi osaksi joukko kuvaelmia
herrassäädyn jokapäiväisestä elämästä maalla, jota osaa yksistään sopii
kiittää onnistuneeksi. "Välskärin kertomuksia" ilmestyi tähän asti
viimeinen "Helsingfors Tidningarissa" 1866, nimeltä "Under Gustaf II:s
första regeringsår". Kolmannen Kustaan aika on jo ennestään Topeliuksen
mielikuvitukselle rakas ja tuttu. Romaanissa ilmaantuvat laatukuvat
ajan valtiollisesta ja seuraelämästä ovatkin loistavia ja tekijän
tarkka silmä tekee usein muistutuksia, jotka oksaan osaavat.
Liitenovelli-kirjailijan huolimattomuus ilmestyy tämän kertomuksen
romanttisessa puolessa, joka on hyljättävä. Kolmannen Kustaan päivistä
onkin paras näistä romaaneista, "Kuninkaan hansikka", joka ilmestyi
menneen vuoden "Novellikirjastossa". Siinä Topeliuksen ihmeellinen
kertomustaito paraiten näkyy ja ainoastaan historiallisen katsantotavan
suhteen on moittimisen syitä. -- Paitsi näitä Topeliuksen teoksia ei
ole juuri mitään tärkeämpää ilmestynyt romaanikirjallisuuden alalla.
Tavallista sensatsionikirjallisuutta ovat K.J. Gummeruksen
historialliset kertomukset "Rahvaan tytär miljonain hallitsija" ja
"Rollijärven avannot" (viime vuoden Suomettaressa). Välistä somia,
mutta useammin vähäpätöisiä ovat T. Sederholmin "I Finland" nimiset
kertomukset. Samaa kiitosta ja samaa moitetta sopii antaa T. Hahnssonin
idyllille "Haapakallio". Jotakin suurempaa, aatteellisempaa on Stella
tarkoittanut kirjoittaessaan "En qvinna af vår tid", jossa hän on
tahtonut esittää jalomielisen, vapaan naisen esikuvan. Ihanne on
häneltä muuttunut sen ivakuvaksi, mutta kirjoitustavassa miellyttää
sivistynyt säädyllisyys.
Tarinakirjallisuus on runoustaiteen haara, joka Pohjoismaiden ja
erittäin Suomen kirjallisuudessa ei ole vähäpätöiseksi arvosteltava.
Neljältä viime vuodelta onkin tällä alalla muutamia tuotteita, jotka
ansaitsevat huomiota. Niiden etupäässä on tietysti mainittava "Suomen
kansan Satujen ja Tarinain" neljäs osa. Semmoiset kirjat eivät ole
merkillisiä vain täksi päiväksi taikka huomiseksi, ne virkistävät
kirjallisuutta monta miespolvea perätysten; ne ovat lähteitä, jotka
eivät ainoastaan ole ihania itsekseen, vaan myöskin kastelevat ja
hedelmöittävät koko kirjallisuuden vainion. Vaikka tämä neljäs osa ei
ole kaikin puolin edellisten vertainen, on siinäkin monta miellyttävää
suomalaisen alkuperäisyyden helmeä. Niiden rinnalla Topeliuksen "Visor
och Sagor" näyttävät kuivamaisilta, vaikka nekin ovat täynnä suloista
runoutta. Näitä on viime vuosina ilmestynyt kaksi vihkoa. Luettavia
ovat myöskin Emlekylin "Honkain Tarinat".