1870-71
Saksan draamakirjallisuuden alalla ei viimeisen sota-ajan isänmaallinen
mieliala ole niin silmiinpistävä kuin esim. lyyrillisyydessä. Hetken
innostus voi synnyttää jonkun kelvollisen ja ihanankin runoelman; mutta
kelvolliseen draamaan se ei ole riittävä, siihen tarvitaan
välttämättömästi muodostavaa mielikuvitusta ja vahvat traditsionit,
jotka syntyvät vasta vakaantuneista oloista. Epälukuisia isänmaallisia
näytelmiä on kirjoitettu viime sodan aikana; mutta ne olivat
tavallisesti ainoastaan hetken lapsia, aiotut teatterin käytännöllisiä
tarpeita varten, jonka palkeilla ne elivät ja kuolivat. Paremmat
draamat ovat olleet historiallista laatua. Näissä ilmenee melkein
kaikissa harrastus sulattaa yhteen Schillerin aatteellinen katsantotapa
ja nykyinen realismi. Merkillinen on siinä kohden H. Kruse, joka äsken
on ilmaantunut runoniekkain joukkoon, toimitettuaan monta vuotta Saksan
parasta valtiollista lehteä "Kölnische Zeitung", jonka hän on tehnyt
oikein eurooppalaiseksi mahdiksi. Hänen draamansa todistavatkin
valtiollisiin seikkoihin tottunutta henkeä; hänen henkilöiltään
puuttuu kaikki väärä kirkastus; ne nojautuvat aina historialliseen
olevaisuuteen. Hänen tyylinsä on ytimekästä eikä osota tuota
saksalaisessa draamakirjallisuudessa ivallista Schillerin-näköisyyttä.
"Die Gräfin" kuvailee friisiläisen ruhtinasperheen sammumista 15:nnen
vuosisadan loppupuolella. Aine on otettu vanhoista friisiläisistä
ballaadeista ja kronikoista. Kreivinna Teda hallitsee maatansa
miehuullisella jäntevyydellä, masentaa ylpeätä aatelistoa, hävittää
merirosvojen pesiä ja tekee pienen valtakuntansa kukoistavaksi; mutta
sama järkähtämätön lujuus, joka kukistaa maan viholliset, tekee hänen
kovaksi äidiksi; hän särkee lapsiensa onnen ja jää yksin Niobena
elämään kaikkien lapsiensa kuoltua. "Wullenweberissä" esitellään tuota
uljasta lyybekkiläistä demagogia, joka yritti tehdä Hansaliiton jälleen
siksi, mitä se mahtavuutensa aikana oli ollut, Pohjan ensimmäiseksi
vallaksi; -- yritys kuitenkin musertui skandinaavisten maitten
herännyttä kansallishenkeä ja saksalaisten ruhtinasten kateutta
vastaan. "Erik XIV" kuvaa Kustaa Vaasan onnettoman pojan onnetonta
loppua. -- A. Lindner herätti kuusi, seitsemän vuotta takaperin
huomiota Preussin kuninkaan palkitsemalla näytelmällänsä "Brutus ja
Collatinus". Nyt hän on taas kirjoittanut kaksi uutta historiallista
draamaa: "Die Bluthochzeit" ja "Katarina II". Hän on sivistynyt, paljon
lukenut kirjailija, joka ymmärtää taiteensa; hän panee voimakkaasti
toiminnan kokoon, hän kirjoittaa tuota oikeata kivikirjoitusta, joka
erottaa draamallisen runoniekan lyyrillisestä. Mutta hänen
alkuperäisyytensä ei ole yhtä kiitettävä; välistä kuulemme Shakespearen
mehukasta huumoria, välistä huomaamme Schillerin aatteellisen
vapaudenhengen innostuttaneen tekijää, välistä kohtaamme tuttuja
V. Hugon tapaisia väkivaltaisia ristiriitoja. Myöskin Lindnerin
historiallinen asettelu on jotenkin väärä; Medicin Katarina on hänestä
ainoastaan tavallinen myrkyttäjätär, joka vain huviksensa murhaa,
Venäjän ylpeä Katarina II ilkiö, joka ei kammo mitään rikoksia. --
Gutzkow on kirjoittaessaan "Der Gefangene von Metz" luultavasti
tahtonut uhrata roponsa hänkin isänmaallisen runouden alttarille;
draaman elähyttävä ristiriita saksalaisen protestanttisen uskollisuuden
ja ranskalaisen katolisen viekkauden välillä on ehkä vanhan runoniekan
aivoissa muodostunut sangen vaikuttavaksi, mutta hänen teeskennelty
kirjoitustapansa ja hajallinen tekniikkansa muistuttavat varsin vähän
"Uriel Acostan" mainiosta tekijästä. Onnistuneempi on R. Gottschall,
joka myös on hakenut historiasta soveliaita aineita anti-ranskalaiseen,
saksalais-kiihkoiseen näytelmään. Teoksessaan "Herzog Bernhard von
Weimar" Gottschall tekee tämän miehen protestanttisuuden ja saksalaisen
yhteysaatteen kannattajaksi, jonka tähden Richelieu viekkaasti
houkuttelee häntä pauloihinsa ja jesuiitat myrkyttävät hänen. Viime
aikojen saksalais-ranskalaisiin oloihin viittaavat lauselmat
tarjoutuvat tietysti itsestään; mutta myöntää täytyy, ettei runoniekan
isänmaallinen tarkoitus pöyhkeile liika sopimattomasti. Gottschallin
retorinen pontevuus on usein hyvin vaikuttava. Jos "Bernhard von
Weimar" on tämän vuoden tärkein tendenssinäytelmä valtiollisella
alalla, niin on kirkollisella tämä sija annettava Anzengruberin
teokselle "Der Pfarrer von Kirchfeld". Se on tietysti kirjoitettu
Döllingerin, vanhoilliskatolisen suunnan hengessä ja saarnaa erittäin
pappien naimattomuutta vastaan. Itävallassa ja Etelä-Saksassa, jossa
tämä on päivän kysymyksiä, on Anzengruberin näytelmä herättänyt yleistä
ihastusta; mutta kylmempi Pohjois-Saksa on tarkastellut sitä tylymmillä
silmillä. Se ei juuri tyydytäkkään liika ankaria taiteellisia
vaatimuksia, mutta yksinkertaisena kansannäytelmänä se ei ole
hyljättävä. Onpa kaksi Itävallan runoniekkaa äsken rikastuttanut
saksalaista draamakirjallisuutta. Mosenthalin "Marynassa" on tuon
Venäjän historiassa mainion väärän Demetrion leski päähenkilönä;
kostaaksensa Demetrion surman, hän julistaa erään tavallisen petturin,
kerjäläisen Ivanin, Demetrioksi ja tekee hänen puolisokseen. Tällä
rikoksellaan hän ansaitsee traagillisen surman, joka kohtaa häntä
Ivanin riettauden ja taitamattomuuden kautta. J. Weilenin teokseen
"Graf Horn" on aine otettu kuuluisan raha-asioitsijan Lawin ajoilta.
Kaksi vastakkaista henkilöä senaikuisesta seuraelämästä on Weilen
kuvannut varsin taitavasti; kreivi Horn on köyhtynyt aatelismies, joka
ylenkatsoo työntekoa ja tuhlaa elämänsä velttoihin unelmiin, vaikka hän
mielenjaloudessaan osottautuu oikeaksi aatelismieheksi; häntä vastassa
seisoo Michel Bourdon, hänen entinen orjansa, kostonhimoinen, raaka,
mutta täynnä tuota sitkeää jäntevyyttä, joka tekee hänestä
tulevaisuuden miehen. Weilenin draaman kolme ensimmäistä näytöstä on
varsin mahtavasti sepitetty, mutta näytelmän loppupuolella vaikutus
laimenee.