Saksalainen romaanikirjallisuus on viime aikoina osottanut semmoista
tuotteliaisuutta ja pontevuutta, jommoista ei tätä nykyä missään
muualla ilmaannu. Erittäinkin useat hyvät yhteiskunnalliset romaanit
todistavat sitä intoa, jolla ryhdytään valtiollisiin kysymyksiin tässä
kansassa, jonka haaveksivainen, toimeton mielenlaatu ennen oli
naapurikansojen alinomaisena pilkkana. Kaikkialla nykyisessä
saksalaisessa kirjallisuudessa havaitaan kiitettäviä yrityksiä
runoniekkain puolelta olevia oloja käsittämään ja runollisesti
kirkastamaan kansan elämää ja pyrintöjä, eikä omia unelmiaan. Etevät
runolliset taideteokset, niinkuin Freytagin "Die verlorene Handschrift"
(1864) ja Auerbachin "Auf der Höhe" (1865) todistavat heidän olevan
oikealla tiellä. Vuosina 1866 ja 1867 ilmestyneiden romaanien joukossa
ei tosin ole ainoatakaan, jota voisi pitää näiden mestariteosten
vertaisina; mutta muutamat niistäkin ovat sekä viehättäviä että
merkillisiä nykyajan tuotteita. Ensimmäisellä sijalla on Spielhagenin
"In Reihe und Glied". Tässäkin romaanissansa Spielhagen osottaa
tavallista loistavaa kertomistaitoaan, joka muuten on harvinainen
saksalaisilla romaanikirjailijoilla; tässäkin romaanissa siro sujuva
kieli, kirjava ja huomiota jännittävä toiminta, selkeästi kuvaillut
henkilöt viehättävät lukijan mieltä. Valitettavasti Spielhagenin
tarkkuus ja huolenpito teoksestaan ei ole karttunut samassa määrässä
kuin hänen tuotteliaisuutensa; hänen ensimmäinen romaaninsa
"Problematische Naturen" on jäänyt myös parhaaksi. Tähänkin viimeiseen
romaaniinsa "In Reihe und Glied" Spielhagen on valinnut päähenkilönsä
tuolta "epätietoisten luonteiden" alalta, joka saksalaisessa
kaunokirjallisuudessa on yhtä tärkeä kuin "demi-monde" ranskalaisessa
ja joka todistaa kipeää kohtaa saksalaisessa elämässä yhtä hyvin kuin
"demi-monde" ranskalaisessa. Niinkuin monen muun nykyajan kirjailijan,
niin Spielhageninkin silmä on paljoa terävämpi havaitsemaan ja hänen
kätensä paljoa taitavampi kuvailemaan elämän kehnoja, kuin sen hyviä
puolia. Mikä keksinnön rikkaus, mikä muotojen elävyys ilmaantuu
kaikissa Spielhagenin "epätietoisissa luonteissa", noissa nerokkaissa,
vaikka saamattomissa ihmisissä, jotka eivät milloinkaan tiedä, mitä
tahtovat, eivätkä tahdo, mitä tietävät, joiden sydämmessä ei ole mitään
siveellistä keskustaa, vaikka heidän toimensa usein voivat olla
jotenkin innokkaat ja joita Spielhagen valtiollisen elämän kannalta
sangen sukkelasti nimittää "catilinarische Existenzen". Kuinka paljon
semmoisia "epätietoisia luonteita" ilmaantui Saksassa vuoden 1848
vallankumouksessa sekä valtaistuimilla että töllien asukkaissa,
sekä aatelistossa että porvaristossa, sekä virkamiesten että
yliopistolaisten joukossa, sitä todistavat Spielhagenin romaanitkin,
joiden aineet tavallisesti kuvailevat mainittua aikaa. Yleensä
Spielhagenin mielipiteet eivät ole yhtämukaisia; valtiollisilta
mietteiltään hän on aina vapaamielisen keskipuolueen edustaja;
runoilijana hän kuitenkin ylistää jyrkintä kansanvaltaista puoluetta.
Eräässä kohdassa molemmat tarkoitukset käyvät yhteen -- kirjailijan
vihassa aatelistoa ja junkkerivaltaa vastaan. Onpa viha rakkauttakin
mahtavampi Spielhagenin mielessä; sillä hänen rakkautensa synnyttämät
ihanteet näyttävät jotenkin kuivilta ja vaaleilta niiden loistavien
taulujen rinnalla, jotka kuvailevat preussilaista junkkerimaailmaa,
jossa ulkonainen sivistys ja sisäinen raakuus, ulkonainen jumalisuus ja
sisäinen turmelus yhtyvät. -- "In Reihe und Glied" vie meitä
kommunististen liikkeiden keskelle, jotka vuosina 1847 ja 1848
häiritsivät Eurooppaa. Kirjan päähenkilö, Leo Gutman, on ruvennut
sosialististen aatteiden kiihkoiseksi puolustajaksi ja, vaikka on vielä
melkein lapsi, ottanut osaa tehtaan työmiesten kapinaan omaa
kasvatusisäänsä, parooni Tuchheimia vastaan. Koko kapina raukee
kuitenkin tyhjiin ja Leon täytyy paeta. Seitsemän vuoden perästä hän
kuitenkin tulee takaisin ja joutuu sattumalta kuninkaan ystäväksi;
kuningas on tietysti yksinvaltias ja puhdasuskoinen ajatuksiltaan,
mutta oikea "epätietoinen luonne"; hän taipuu vastakkaisimpiinkin
mietteihin, jos nerokkaat ihmiset vain ymmärtävät niillä viehättää
hänen mielikuvitustaan. Sepä innostuneelle Leolle täydellisesti
onnistuukin ja kuningas perustaa Leon johdolla teollisuussiirtokunnan
tehtaantyömiehille Leon kotipaikalla, Tuchheimissa. Nerokas ja
innostunut Leo osottaa kuitenkin pian mitä suurinta saamattomuutta
näissäkin, omien yrityksiensä synnyttämissä oloissa. Neuvottomuudessaan
hän heittäytyy toisesta yrityksestä toiseen; hänen tehtaansa eivät
onnistu saamaan työmiesten tilaa paremmaksi; vastukset enenevät samassa
määrässä kuin Leon epävakaisuus. Hän jättää morsiamensa Sylvian, jota
hän kuitenkin rakastaa, kihlatakseen erään korkeasukuisen virnakan. Hän
koettaa itsevaltaisen ja pietistisen puolueen avulla säilyttää horjuvaa
asemaansa, mutta ne käyttävät häntä ainoastaan välikappaleena omia
tarkoituksiansa varten. Yht'äkkiä kuningas kuolee ja Leo hukkuu
kokonaan. Leon vastakohtana romaanissa ilmaantuu hänen ystävänsä
Walther yhdistymisaatteen puolustajana. Leo, vaikka hän on vimmattu
kansanvaltainen, toivoo kuitenkin ainoastaan hallituksen avulla
pelastavansa työmiehen; Walther odottaa kansan pelastusta itse
kansalta. Muuten on Leo Waltheria paljoa viehättävämpi, edellinen kun
aina vain saarnaa eikä tee mitään. Riettaat kohtaukset hovissa ja
korkeissa seuroissa ovat tässäkin Spielhagenin romaanissa oivallisia;
harvoin perkelettä naisen haamussa on kuvailtu niin mestarillisesti
kuin Sarassa, kuninkaan vanhassa jalkavaimossa. Mutta romaanissa
ilmaantuu jalojakin ihmisiä, jotka eivät sen tähden ole verettömiä
haamuja, niinkuin Walther; esim. Leon setä, rehellinen, vakava
metsänhoitaja Gutman ja hänen tyttärensä, urhea, jalomielinen ja
uskollinen Sylvia.
Spielhagenin romaanien tarkoitus oli optimistinen; kuvaelmat siinä ovat
sitä vastoin enimmästään mustia. Niin on Alfred Meissnerinkin laita
vielä korkeammassa määrässä. Hän lausuu välistä jonkun lohduttavan
sanan vapaudesta, tulevaisuudesta j.n.e., mutta olevissa oloissa hän
todella näkee ainoastaan kurjuutta ja turmelusta. Eipä kuitenkaan ala,
jolla nämä molemmat kirjailijat liikkuvat, ole ihan sama. Spielhagenin
"In Reihe und Glied" kuvailee Pohjois-Saksan yhteiskunnallisia, Alfred
Meissnerin viimeiset romaanit ("Schwarz-gelb" ja "Babel") Itävallan
valtiollisia oloja. "Schwarz-gelb" (musta ja kelta ovat Itävallan
värit) on tapahtuvinaan vallankumouksen aikana 1848, "Babel" Italian
sodan aikana 1859; mutta koska samat henkilöt ilmaantuvat kummassakin
romaanissa, muodostavat ne yhden teoksen. A. Meissner tuntee Itävallan
olot perinpohjin; hän vie heitä kaikenlaisiin seuroihin ja aina hän on
kuin kotonaan -- armeijassa, sanomakirjallisuudessa, luostareissa,
vankihuoneissa, ministerien etukamareissa ja ylimysrouvien sakissa.
Välistä nykyajan historia aukenee avarammaksi ja mahtavammaksi
näköalaksi; keisari Napoleon ilmaantuu vaikka ainoastaan kerran,
ikäänkuin mystillisessä hämärässä; Magentan tappelua kuvaillaan,
toiminta liikkuu Saksanmaalla ja Unkarissa, Parisissa ja Roomassa,
mutta Wien on kuitenkin aina romaanin henkinen keskus. Sangen rikkaita,
vaikka kyllä kirjavia aineita! Itävallan aateliston ylpeä ja ahdas
poliisivaltioviisaus, ultramonttaanien tyhmä suvaitsemattomuus,
sanomakirjallisuuden kaupanalaisuus, sotapäällikköjen raakuus ja
varasteleminen -- kaikista on siinä kuvia, joita tuskin voisi kutsua
imarteleviksi. Kun lisäksi tulee runollinen taito ja se, mitä
ranskalaiset tarkoittavat sanalla esprit, täytyy myöntää "Schwarz-gelb"
ja "Babel" tavallista viehättävämmiksi romaaneiksi. Mutta ei
muistossamme kuitenkaan juuri paljon niistä pysy, kun olemme lukeneet
nämä Meissnerin teokset. Muutamat lyyrilliset kuvaelmat, muutamat
varsin runolliset sivuhenkilöt (erittäinkin naisten joukossa), muutamat
humoristiset välikertomukset -- siinä kaikki. A. Meissner on oivallinen
lyyrillinen runoniekka, mutta hänen mielikuvituksensa on liika
ahdashenkinen pitkään valtiolliseen romaaniin. Hänen valtiollinen
havaintovoimansa ei myöskään ole merkillisimpiä. Hänen vapaamieliset
huokauksensa ja saarnansa ovat tuota tavallista tusinalaatua, jota
täällä Suomessakin yltäkyllin on saarnattu ja veisattu; kun
hän sitä vastoin koskee Itävallan kipeimpään kohtaan, eri
kansallisuuskysymyksiin, näyttävät hänen käsityksensä jotenkin
hämäriltä ja ristiriitaisilta.
A. Schopenhauerin filosofia on viime aikoina ollut tärkeänä aineena
saksalaisessa sivistyselämässä; hänen synkkä katsomustapansa sointuikin
hyvin siihen alakuloisuuteen, joka vuoden 1848 perästä hallitsi
ihmisten mieliä. Kuinka aika on tullut, että nuorison pitäisi pyrkimän
pois tästä Schopenhauerin pessimismistä ja työn voimalla etsimän
sovitusta maailman kanssa, pyytää Max Ring osottaa viimeisessä
romaanissaan: "Ein verlorenes Geschlecht". Arveluttava asia kuitenkin
on, ettei tämä tarkoitus juuri ole missään henkisessä yhteydessä
toiminnan pääkertomuksen kanssa. Se on näet tosin mieltäjännittävä,
mutta myöskin törkeä rikosjuttu jotenkin tavallista laatua (vanha
ruhtinatar, joka ylpeästä vihasta myrkyttää halpasukuisen miniänsä).
Tämä kamala yökuvaelma kyllä meihin vaikuttaa; mutta vaikutus on aina
aineellinen eikä runollinen. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee
romaanin kolmas kohta, tapainkuvaukset pohjois-schlesialaisista
vuoripiirikunnista. Tämänkään kuvauksen värit eivät ole kirkkaita, ne
ovat tummia, niinkuin koko sen seudun köyhälistön elämä, mutta
henkilöissä ja heidän kohtaloissaan ilmaantuva asiain ja luonnon kolkko
traagillisuus kohottaa ne tavallista sensatsionikirjallisuutta paljoa
korkeammalle.
Max Ring on Spielhagenin hengenheimolainen; molemmissa on samat hyvät
avut (Spielhagenissa kuitenkin suuremmassa määrässä) ja samat viat;
molemmilla on optimistinen tarkoitus, mutta todellisuudessa he
kuvailevat saksalaista elämää sen kehnoimmalta puolelta; molemmat
saarnaavat siveellistä eheyttä ja kuitenkin heidän sydämmensä salainen
taipumus aina vie heitä semmoisiin aineihin kuin "Problematische
Naturen" tai "Ein verlorenes Geschlecht". Viime vuoden sota ja sen
perästä seuraavat tapaukset todistavat saksalaisissa oloissa olevan
paljoa enemmän terveyttä, kuin mitä näistä romaaneista päättäen voisi
luulla. Itse romaanikirjallisuudessa on teoksia, jotka esittelevät
asioita paremmassa valossa kuin "In Reihe und Glied" tai
"Ein verlorenes Geschlecht", esim. Hermann Grimmin uusi
romaani "Unüberwindliche Mächte". H. Grimm on hyvin tunnettu
taidehistorioitsijana ("Leben Michel-Angelo's") ja uuteloiden tekijänä;
tämä on hänen ensimmäinen suurempi romaaninsa. Onko aatelisuus todella
"voittamaton voima" 19:nnen vuosisadan lapselle? -- tämä kysymys on
hänen romaaninsa periaate. Arthur, romaanin päähenkilö, on nuori kreivi
ikivanhaa sukua, joka kuitenkin aikojen kuluessa on köyhtynyt.
Maksaakseen isänsä velkoja täytyy Arthurin myydä sukutalonsakin. Hän on
liian ylpeä ruvetakseen tavalliseen porvarilliseen työhön jossakin
alhaisessa virassa; mutta hänen mieltänsä karvastelee, kun hän
havaitsee elämänsä tyhjyyden. Välistä hän rehellisesti koettaa ottaa
osaa nykyisen ajan pyrintöihin; mutta joka askeleella olevat olot
sotivat hänen sukuylpeytensä turhia luuloja vastaan ja hän vetäytyy
loukkautuneena entiseen tyytymättömään toimettomuuteensa. Innokkaasti
ja totisesti hän rakastaa erästä nuorta amerikkalaista tyttöä, Emmy
Forsteria, mutta ylpeytensä kiihoituksesta hän loukkaavalla
ylenkatseella hylkää tämän rakastettavan tytön, kun tämä näet ei ole
aatelissukua. Hän tosin sitä katuu ja pyytää tekoansa anteeksi, mutta
Emmyn äiti antaa kieltävän vastauksen ja vie tyttärensä kotia
Amerikkaan. Arthur seuraa heitä lepyttääksensä rakastettuaan, mutta
turhaan. Arthur on hukkumaisillaan epätoivoon ja kurjuuteen; eräs
ystävä pelastaa hänen kuitenkin ja hän alkaa Amerikassa ihan uuden
elämän. Siellä hänen kreivinarvonsa ei ole mikään voittamaton voima,
hän oppii tekemään työtä, elämään vapaana vapaiden kansalaisten
joukossa. Viime vuoden sota Preussin ja Itävallan välillä syttyy;
Arthur palaa Eurooppaan takaisin, ottaakseen osaa isänmaansa
taisteluihin. Sadowan tappelussa hän tulee havaitsemaan, että hänkin on
yhteydessä nykyisen Saksan kanssa, että hänelläkin voi olla tila
isänmaansa nykyisessä historiassa. Monen taistelun perästä ylpeää
sydäntänsä vastaan hän viimein onnistuu saamaan rauhan; Emmykin suostuu
tulemaan hänen morsiamekseen ja hän on kokonaan tehnyt sovinnon aikansa
kanssa. Romaanin traagillinen loppu on kokonaan hyljättävä; eräs
Arthurin äpärä veli näet, josta itse romaanissa ei juuri ole puhuttu
mitään, ilmaantuu yht'äkkiä ja ampuu hänen kuoliaaksi ja Emmy kuolee
muutaman vuoden perästä suruun ja keuhkotautiin. -- H. Grimm ei ole
niitä mahtavia runoniekkoja, jotka ihankuin salaisella lumousvoimalla
kiinnittävät teoksiinsa lukijan mielen, vastoin hänen tahtoansa;
hän on suloinen, terävä, sivistynyt kirjailija, joka terävällä
havaintotajullaan ja runollisella aistillaan tavallisimmistakin
aineista ja vähäpätöisimmistäkin asioista löytää viehättäviä kohtia ja
osaa niitä käyttää. Hänen mietteensä ovat aina tarkkoja, usein
merkillisiä, välistä nerollisiakin; hänen kirjoitustapansa muistuttaa
klassillisen puhtautensa puolesta Goethen ja Tieckin romaaneista.
Kuitenkin H. Grimm, luullaksemme, on erehtynyt ruvetessaan
romaanikirjailijaksi. Hänen pienet novellinsa ovat ihastuttavia;
romaaneissa muuten taitavalta kirjailijalta melkein puuttuu runollista
syvyyttä.
Kun nuorin romaaninkirjoittajien polvi enimmiten ottaa aineeksensa
nykyajan kysymyksiä, tämän yhteiskunnallisen romaanin isä, Karl
Gutzkow, nyt koettaa voimiansa historiallisessa aineessa. Samoinkuin
Gutzkow entisissä jättiläisromaaneissaan ("Die Ritter vom Geiste" ja
"Der Zauberer von Rom") tahtoi antaa täydellisen nykyajan kuvan, on hän
uusimmassa "Hohenschwangen" nimisessä teoksessaan valinnut
uskonpuhdistuksen ajan samanlaiseen runolliseen tarkoitukseen. Koska
kuitenkin ainoastaan romaanin alku on ilmestynyt, taitaa olla liika
varhaista sanoa, lieneekö hän onnistunut tässä vaikeassa yrityksessään.
Kaksi ensimmäistä nidosta ennustaa todella etevää runollista tuotetta,
jos Gutzkow vain jaksaa säilyttää taiteellista eheyttä siinä
henkilöiden, puolueiden, vehkeiden ja seutujen kohinassa, joka jo
romaanin alussa ilmaantuu. Samoinkuin Gutzkow, niin toinenkin
vanhojen "nuorsaksalaisten" päämiehistä, H. Laube, paraillaan
kirjoittaa pitkää historiallista romaania "Der deutsche Krieg", joka ei
myöskään vielä ole lopetettu. Muuten historiallinen romaanikirjallisuus
Saksassa on ollut köyhä näinä kahtena vuonna, ei juuri laajuudeltaan,
vaan laadultaan. Luettavimpia ovat Brachvogel'in "Hamlet, ein
Shakespeare-Roman" (kuningatar Elisabethin onneton lemmitty Essex on
muka Hamlet) ja Uechtritzin "Eleazar", kertomus juutalaisten elämästä
vanhana aikana.
Eurooppalaisten kirjallisuuksien joukossa on vielä yksi, venäläinen,
josta voimme ilmoittaa tavallista etevämmän tuotteen: Ivan Turgenjewin
"Savu" nimisen romaanin, joka ilmestyi tämän vuoden alussa. Niinkuin
Lennep Hollannissa, on Turgenjew ainoa Venäjän romaanikirjailija, jonka
teoksia koko Euroopassa on otettu vastaan huomiolla ja suosiolla; hän
on tätä nykyä ihankuin koko venäläisen kirjallisuuden edustajana
lukevan Euroopan silmissä. Luulemme Turgenjewin nimen tutuksi
Suomessakin, kun käännöksiä hänen romaaneistaan välistä on
nähty sanomalehdissämme. Turgenjewin molemmat pääteokset ovat
yhteiskunnalliset romaanit "Isät ja lapset" ja yllämainittu "Savua"
(ilmat). Molemmissa ovat aineet otetut nykyisestä venäläisestä elämästä
ja molempien valtiollinen merkitys on melkein yhtä tärkeä kuin niiden
runollinen ansiokin. "Isät ja lapset" esitti ristikohtauksen kahden
miespolvet välillä, vanhan, kangistuneen, vanhoillaan pysyvän,
aatelisvaltaisen puolueen Nikolai I:n ajalta ja nykyisen, riettaan,
kumoavan kansanvaltaisen nuorison välillä. Erittäinkin Turgenjew
terävimmällä pilkalla tutki ja tuomitsi tuota eriävää, kaikki kieltävää
ja kumoavaa, materialistista tendenssiä venäläisessä nuorisossa, jota
on nimitetty "nihilismiksi"; hän ei ainoastaan osota sitä vaaralliseksi
ja onnettomaksi, vaan myöskin lapselliseksi ja naurettavaksi.
Viimeisessä romaanissaan Turgenjew taas on pannut kaksi toisiaan
vihaavaa puoluetta vastakkain: maa-aateliston taantumukselliset, joiden
mielestä nykyinen hallitus on liika vapaamielinen ja jotka luulevat
vallankumouksen ja turmion uhkaavan Venäjää orjien vapauttamisen
tähden, ja kansanvaltaiset nuorvenäläiset, jotka pitävät kaikki tyyni,
mitä he eivät ole lukeneet Proudhonista tai Moleschott'ista,
"romanttisena" loruna. Kertomus tapahtuu 1862 Baden-Badenissa,
matkailevan venäläisen yleisön tavallisessa yhtymäpaikassa. Romaanin
päähenkilö, nuori venäläinen Litvinow, on molempien toisiansa
vihaavain puolueiden välittäjänä. Hän kuuluu synnyltään ja
kasvatukseltaan oikeastaan kansanvaltaiseen nuorisoon, mutta rakkaus
kaunista kreivinnaa Irina Ratmirowaa kohtaan vie hänet usein
taantumuspuolueisten ylimysten seuroihin. Säälimättömällä pilkalla
kirjoittaja saattaa näkyviin koko tämän liittokunnan heikkouden ja
sokean mielettömyyden, mutta sen jäsenet ovat samassa esitetyt niin
humoristisiksi, että nauramme emmekä suutu. Mitä naurettavinta esim.
on, kun eräs vanha ruhtinas, joka on elänyt aikansa riettaissa
huvituksissa, innokkaasti ja totisesti koettaa osottaa, kuinka
"omaisuuden aate on Venäjällä kokonaan kumottu". Yhtä kielettömältä,
mutta vielä typerämmältä ja välistä inhoittavaltakin näyttää toinen
puolue, kansanvaltainen, vapaamielinen nuoriso. Ilman määrättyä
tarkoitusta sen edustajat ajattelematta seuraavat jokapäiväisen muodin
vaiheita; he ovat kiihoittuneet ilman totista innostusta ja pauhaavat
mitään vaikuttamatta. He menettävät voimiansa joutaviin uhkauksiin
toista puoluetta vastaan ja mitättömiin keskinäisiin riitoihin.
Romaanin päähenkilö Litvinow käsittää täydellisesti molempien
puolueiden kelvottomuuden ja hylkää selvillä syillä heidän
mielettömyytensä; mutta valitettavasti ei hänkään juuri ole mikään
siveyden sankari. Hänen sydämmensä on yhtä epäröivä ja kypsymätön kuin
heidänkin, vaikka hänen ymmärryksensä on hiukan selvempi. Hän on
kokonaan Spielhagenin "epätietoisia luonteita". Semmoisena hän
ilmaantuu lemmenasiassansakin riettaan ja itsekkään Irinan kanssa,
jonka tähden hän jättää rakastettavan ja puhtaan morsiamensa. Ja tämä
Litvinow on kuitenkin melkein ainoa mies koko romaanissa, jota
Turgenjew kuvailee jotenkin kunnolliseksi. Ja siinäpä on tämän romaanin
kipeä kohta; Turgenjew pilkkaa "nihilismiä" ja hylkää sen; vaan
kuitenkin hänen runottarensa muoto näyttää suuressa määrässä
"nihilistiseltä". Novellissa tämä Turgenjewin kieltoperäisyys ei olisi
aivan suureksi haitaksi, koska kirjailija semmoisessa valitsematta voi
esitellä elämän kohtauksia; mutta pitkässä yhteiskunnallisessa
romaanissa, jossa kuvaillaan kaikenlaisten puolueiden ja säätyjen
edustajia, tämä ihanteen puute samassa on runollinen vika.