Kirjallinen Kuukauslehti ei ole voinut eikä vastedeskään voi niin
suurella tarkkuudella kääntää huomiotansa ulkomaiden kirjallisiin
tuotteihin, kuin sen mieli tekisi; tilan ahtaus ja kotomaamme tärkeät
asiat estävät meitä siitä. Emme kuitenkaan sen tähden aio kokonaan
laiminlyödä tätä kirjallisen elämän puolta. Tällä kertaa tahdomme tehdä
ilmoituksen etevimmistä romaaneista, jotka näinä viimeisinä vuosina
(1866 ja 1867) Euroopassa ovat ilmestyneet, siis siitä ajasta lähtien,
kun Kirjallinen Kuukauslehtikin alkoi elämänsä.
Ranskanmaalla ei tuotteliaisuus ole ollut suuri, ei laajuuden eikä
laadun puolesta. Jokapäiväiset muotikirjailijat tekevät mieluisemmin ja
enemmän työtä teatterille, joka Ranskassa palkitsee miehensä paremmin
sekä rahaan että kunniaan nähden; oikeat romaanikirjailijat ovat
valitettavasti vaipuneet hervottomuuteen, joka estää heidän teoksiensa
suuremmassa määrässä herättämästä yleisön uteliaisuutta. Kahdelle se
kuitenkin on tällä kertaa onnistunut -- vanhain romantikkojen
päämiehelle, V. Hugolle, ja nykyisten realistein etevimmälle
edustajalle, A. Dumas nuoremmalle, toiselle romaanin "Meren työmiehet"
(Les travailleurs de la mer), toiselle "Clémenceaun asia" (L'Affaire
Clémenceau) nimisen teoksen kautta. Molemmat nämät romaanit ovat
Ranskassa herättäneet suurta huomiota, toinen tekijänsä, toinen
rohkeutensa tähden, molemmat ovatkin merkillisiä, vaikkei kumpikaan
kuulu ranskalaisen kirjallisuuden pysyviin muistomerkkeihin.
"Les travailleurs de la mer" todistaa, niinkuin kaikki muutkin V. Hugon
viimeiset teokset, runoniekan voiman veltostumistaan veltostuvan.
Loistavaa mielikuvitusta tässäkin ilmenee enemmän kuin kaikissa
nuoremmissa romaanikirjailijoissa yhteensä; mutta kirjoitustavan yhä
enentyvä pöyhkeys ja loppumaton laveus häiritse arveluttavalla tavalla
runollista nautintoamme. Esipuheessa runoniekka selittää ihmisen
pitävän taistella kolmea sallimusta (ananké) vastaan, jotka ovat
uskonsääntöjen, lakien ja asiain "anankee". Siihen tulee vielä neljäs
ja suurin "anankee", ihmisen oma sydän. V. Hugo lisää, että hän
entisissä romaaneissaan ("Notre-Dame de Paris" ja "Les misérables") on
kuvaillut ihmisen sotaa taikauskoa ja lakia vastaan, nyt hän tahtoo
esitellä ristiriitaa ihmisen ja asiain, luonnon, alkuaineiden välillä.
Tähän tarkoitukseen runoniekka on keksinyt tarun, joka tuskin täyttänee
esipuheen pöyhkeilevän aatteen, mutta suoralla, mutkattomalla
mieltymyksellä runollisesti liikuttaa lukijaa. Gilliatt on köyhä
Guernsey-saaren kalastaja, jota saaren asukkaat luulevat taikuriksi ja
jota kaikki sen tähden kammovat. Ihmisten viha olisi tehnyt syyttömän
Gilliattin ihan synkkämieliseksi ja katkeraksi, jollei lempi olisi
elähdyttänyt hänen henkeänsä; köyhä, ylenkatsottu Gilliatt rakastaa
Guernseyn kauniinta impeä, Déruchetteä, höyrylaivan-isännän Mess
Lethierryn sisarentytärtä. Gilliattin lempi on innokas, vaikka äänetön;
hän ei rohkenisi toivoakkaan, jollei sattumus olisi tullut hänen
avukseen. Mess Lethierryn ainoa höyrylaiva, johon kaikki hänen
omaisuutensa on pantu, kärsii haaksirikon. Laiva, joka on puuttunut
kahden kallion väliin, voidaan kuitenkin pelastaa, mutta taitavimmatkin
merimiehet väittävät sen melkein mahdottomaksi. Gilliatt, joka on
kuullut Déruchetten lupaavan mennä höyrylaivan pelastajan kanssa
naimisiin, päättää kuitenkin, uskaltain vaikka henkensäkin, tehdä
koetuksen. Ihmeellisimpien taistelujen perästä aaltoja, myrskyjä,
kallioita vastaan Gilliatt viimein onnistuukin. Ihan yksinään hän vie
höyrylaivan Guernseyhin. Tässä ihmisen ja meren taistelussa V. Hugo
osottaa runottarensa loistavimpia avuja; luonnon kamalan ihania
murhetaruja kuvaillaan mitä rikkaimmilla ja voimakkaimmilla väreillä.
Ranskalaiset tarkastelijat ovat ylistäneet V. Hugota meriluonnon
kuvailemisessa Homeron ja Camoënsin vertaiseksi. Se on liikaa, se on
naurettavaakin, vaikka myönnämme, ettei kukaan nykyinen runoilija olisi
saanut aikaan semmoisia kuvauksia paremmin kuin V. Hugo. -- Gilliatt
pääsi voittajaksi taistelussa luontoa vastaan, mutta vielä kovempi
taistelu häntä odottaa -- taistelu hänen omaa sydäntänsä vastaan.
Déruchette on unohtanut lupauksensa, hän on rakastunut nuoreen
englantilaiseen pappiin. Gilliatt uhraa elämänsä onnen vilpistelemättä,
valittamatta; hän auttaakin rakastuneita avioliittoon. Déruchette
pakenee Englantiin miehensä kanssa; Gilliatt seuraa laivaa
silmäyksillään viimeiseen hetkeen asti; kun se on kokonaan kadonnut,
katoo hänkin aaltojen syvyyteen. Romaanin toiminta on viehättävä,
henkilötkin ovat sekä alkuperäisiä että runollisia, mutta tekijän
äärettömän lavea kielevyys on se kipeä kohta, jonka vuoksi tämän
teoksen täytyy kuolla. Jaloja, runollisia paikkoja ilmaantuu harvassa
jokapäiväisimpien ja väärimpien mietteiden ja kuvaelmien keskellä.
Tarina, joka sopisi lyhyeen uuteloon, on liika vähäpätöinen
kolmiosaiseen romaaniin.
A. Dumas'n "L'Affaire Clémenceau" on sekä hyvien avujen että vikojen
puolesta V. Hugon romaanien täydellinen vastakohta. Toisessa oli elävä
ja rikas mielikuvitus etevin ansio, toisessa vallitsee terävä ja
tarkka, vaikka kylmä, havaintokyky; toinen välistä viehättää, välistä
väsyttää meitä, toinen pitää meitä tasaisessa, vaikka lauhkeassa,
jännityksessä; toisessa meitä loukkaa haaveellinen pöyhkeys, toisessa
raaka törkeys; "Les travailleurs de la mer" on V. Hugon innostuneen
sydämmen lapsi, "L'Affaira Clémenceau" on Dumas'n käytännöllisen pään
synnyttämä. "L'Affaire Clémenceau" on ulkonäöltään rikosjuttu, joka on
puettu elämäkerrallisen uutelon muotoon. Pääasiallisesti A. Dumas
kuitenkin on tahtonut antaa yhteiskunnallisen tapainkuvauksen, jossa
hän esittelee vahinkoja, joita perheen elämälle koituu naisten
nykyisestä siveyden puutteesta. Tähän asti A. Dumas tavallisesti otti
päähenkilöt romaaneihinsa "demi-monden" epäiltävältä alalta, tässä
romaanissa hän tahtoo osottaa kurtisaaneja olevan perhe-elämässäkin,
kurtisaaneja mieleltä, vaikka rehellisiä vaimoja ulkomuodoltansa.
Romaanin päähenkilö, kuvanveistäjä Pierre Clémenceau kertoo itse
elämänvaiheensa. Hän on köyhän ompelijattaren äpärälapsi; jo koulussa
hän saa siitä paljon kärsiä. Rehellisyydellään, taidollaan ja tapainsa
puhtaudella hän kuitenkin ymmärtää voittaa kaikki elämän vastukset.
Hänestä tulee kuuluisa taideniekka. Eräissä tanssiaisissa hän näkee
puolalaisen kreivittären Dobronowskan tyttären Izan, joka, vaikka vielä
lapsi, tekee sammumattoman vaikutuksen hänen sydämmeensä. Izan äiti,
juonikas, rietas, sukkela nainen on kuitenkin päättänyt toisin. Hän
tahtoo tytärtänsä rikkaaksi ja korkeaksi ja koettaa sekä luvallisilla
että luvattomilla keinoilla päästä tarkoituksensa perille; mutta
turhaan. Iza rakastaa Clémenceauta, pakenee äitinsä luota hänen
tykönsä, ja tulee hänen vaimokseen. Izan huono kasvatus ja turmeltunut
mieli ovat kuitenkin hänen rakkauttansa mahtavammat. Clémenceau saa
sattumalta tiedon vaimonsa aviorikoksesta kaikenlaisten miesten kanssa.
Hänen surunsa ja epätoivonsa on ääretön; hän jättää uskottoman vaimonsa
eikä kuitenkaan saa rauhaa. Kun Izan häpeä viimein tulee liika
julkiseksi, niin hän palaa ja surmaa kehnon vaimonsa, joka vielä
viimeisellä hetkellä tahtoo herättää miehensä himollisuutta. --
"L'Affaire Clémenceau" on A. Dumas'n kypsynein teos. Taiteellinen
tekotapa siinä on oivallinen, esitystapa selvä ja voimakas,
kirjoituslaatu alkuperäinen ja samassa mutkaton. Muutamia laatukuvia ja
sivuhenkilöltä A. Dumas on kuvaillut mestarillisen elävästi, esim. Izan
äitiä (minkä tähden kirjailija on tehnyt hänen suomalaiseksi, emme toki
ymmärrä). Kaikki nämät avut eivät kuitenkaan voi pelastaa "L'Affaire
Clémenceauta" runollisesta kuolemasta. Yksi päähenkilöistä, Iza, on
näet runolliselta kannalta mahdoton. Sivistynyt nainen, joka ei
rikollisesta innostuksesta -- eikä kevytmielisyydestä, vaan ainoastaan
raa'asta himollisuudesta hukkuu syntiin, ei kuulu runouteen, vaan
lääkeopilliseen väitöskirjaan. Missä psykologia muuttuu fysiologiaksi,
on runoniekankin työ loppunut.
Aviorikos on, sekä traagillisena että koomillisena, aina ollut
päävaikuttimena ranskalaisissa romaaneissa. Viime aikoina on sitä
sangen useasti käytetty ja kaiketi "L'Affaire Clémenceau" on saava
monta perillistä. Jo George Sand on jäljitellyt Dumasia ja "Viimeinen
rakkaus" (Le dernier amour) nimisessä romaanissaan antanut vastineen
"L'Affaire Clémenceau'lle". Toiminta on molemmissa jotenkin yhtäläinen.
Sylvestre, rehellinen, jalo, puhdastapainen maamies, nai Felicien,
ystävänsä Jeanin sisaren. Tämä on jo nuorena tyttönä tullut vietellyksi
ja on sen tähden ajettu pois isänsä kodista. Katumuksella ja
vilpittömällä elämällä hän tahtoo sovittaa rikoksensa. Innollisella
rakkaudella hän katselee Sylvestreä, niinkuin korkeampaa olentoa.
Sylvestre ei enään ole nuori, mutta hänen puhdas sydämmensä antaa
hänelle sitä nuoruuden virkeyttä, joka tavallisesti puuttuu
edistyneemmältä iältä. Silloin eräs Felicien orpana, Tonnino,
tulee Sylvestren taloon. Tonnino on G. Sandin mielikuvituksen
mestarillisimpia tuotteita; italialaisen luonteen pahimmat puolet,
viekkaus, kavaluus, himollisuus, ovat hänessä yhtyneet viehättävimpään
sulouteen ja mairehimpaan lumousvoimaan. Hän on paha, ilkeä, sydämmensä
pohjaan asti turmeltunut, ja kuitenkin seuraamme häntä mielihalulla,
ihankuin jos katselisimme keimailevan tiikerin liikkeitä. Tonnino
koettaa kaikin tavoin houkutella Felicietä, jota hän lapsuudestaan asti
on rakastanut. Felicie ylenkatsoo ja vihaakin Tonninoa ja kuitenkin
hänen himollinen luonteensa, turmeltunut sydämmensä, onnettoman
nuoruutensa muistot ovat väkevämmät kuin rakkaus hänen miestänsä
kohtaan. Niinkuin Iza, Feliciekin viimein hukkuu likaan ja
irstaisuuteen. Kauan vaimoonsa luottava Sylvestre on sokea, viimein
hänen silmänsä aukenevat. Hän ei surmaa petollista puolisoansa,
niinkuin Clémenceau, hän antaa hänelle anteeksi ja koettaa viedä häntä
hyvyyteen takaisin; mutta rakkaus on kokonaan sammunut hänen
sydämmessänsä. Hänen silmissään tuo ihmeen kaunis Felicie on ainoastaan
kuollut ruumis, joka häntä iljettää. Felicie, kun sen on havainnut,
koettaa hurjalla innostuksella taas kiinnittää itseensä Sylvestreä,
mutta turhaan. Kamalimman epätoivon ja katumuksen vallassa hän viimein
myrkyttää itsensä. -- "Le dernier amour'issa" itse perusjuoni on paljoa
runollisempi kuin "L'Affaire Clémenceau'ssa". Iza on jo alusta alkaen
valmis, Felicien sydämmessä on oikea ristiriita hyvyyden ja pahuuden
välillä. Felicie ei ole kokonaan jaloa mieltä vailla, mutta häneltä
puuttuu kaksi vaimon kauneinta avua, sydämmen puhtaus ja usko; hänen
traagillinen loppunsa on siis ihan asianmukaista. Mutta olkoonpa, että
G. Sand teki Felicien rikolliseksi, minkä tähden hän kuvaili häntä
ilkeäksi, inhoittavaksi? A. Dumas'in esimerkki vietteli tässä kohden
G. Sandia, jonka mielikuvitus tavallisesti on ymmärrystä väkevämpi.
Niinkuin Iza, Feliciekin viimein kuuluu hospitaaliin eikä runouteen.
Kirjailijan tarkoitus voi olla hyvä; hän puolustaa avioliittoa, hän
rankaisee rikollista rakkautta. Mutta missä "Le dernier amour'issa"
ilmenee tuo traagillinen osanotto, jota sekä rikoksen että
rangaistuksen pitäisi vaikuttaman meissä. -- Puhtaalta romaanin
kannalta G. Sandin viimeinen romaani on heikko; "L'Affaire Clémenceaun"
taiteellinen esitystapa puuttuu siitä kokonaan. Välistä se on täynnä
neroa, välistä se on ikävä nukuttavaisuuteen saakka.
Parisin hienoissa seuroissa on O. Feuillet'n "Le comte de Camors"
(Kreivi Camors) suurimmalla suosiolla otettu vastaan. Kirjoitustapa on
siisti, soma, ylimyksellinen siinä on kirjan pääansio. Keksintö on
jotenkin vähäpätöinen eikä henkilöissä vähintäkään elämän kipinää. O.
Feuillet saarnaa nykyisen ajan itsekkäisyyttä vastaan, jonka kirjailija
sanoo johtuvan materialismistamme. Mutta semmoista imelää
budoarikristillisyyttä vastaan, jolla O. Feuillet "Le comte de
Camors'issa" on viehättänyt Faubourg S:t Germainin vanhoja
aatelisrouvia, materialismikin on aivan oikeassa. "L'Affaire
Clémenceaun" raaka törkeys on loukkaava; "Le comte de Camors'in"
hengellinen hekumallisuus on vielä loukkaavampi.
Englanti on romaanikirjallisuuden luvattu maa. Kun tuotteliaisuus
Ranskanmaalla tässä kohden vähentyy, ilmestyy Englannissa vielä kaksi-,
kolme-, neljäosaisia romaaneja ääretön paljous. Valitettavasti enimmät
näistä romaaneista ovat jäljitelmiä; alkuperäistä, synnyttävää voimaa
ei niissä ole. Etenkin niinsanottu "sensatsioni"-kirjallisuus, jossa
ihmeellisimmät hämmennykset, murha, varkaus ja aviorikos kiihoittavat
lukijan uteliaisuutta, hallitsee kirjallisuuden alaa arveluttavalla
tavalla. Tämän kirjallisuuden kuningas on Wilkie Collins, jonka "Valkea
nainen" (The woman white) ja "Nimetön" (No Name) Suomessakin ovat
ihastuttaneet monen kimnasistin esteettistä aistia. Viimeisessä
romaanissaan "Armadale" hän on koettanut saada jotakin vielä
mehukkaampaa aikaan. Hirmuisia perhesalaisuuksia, kolme, neljä murhaa,
perinnönväärennys, kaksoisnaiminen, nimenväärennyksiä -- sanalla
sanoen, kaikenlaiset konnankoukut seuraavat toisiaan; uskomattomia,
mahdottomia keinoja on käytetty oikein jännittämään lukijan
mielikuvitusta. Romaanin päähenkilö, Lydia Gwilt, on hirviö, jota
vastaan ranskalaiset Iza ja Felicie ovat puhtaita enkeleitä.
Lydia valehtelee, tekee varkauksia, aviorikoksen, väärennyksiä,
murhia, mutta hänen kauneutensa ihmeellinen lumousvoima (hän
on jo 53-vuotinen) viehättää rehellisimmätkin miehet pahuuteen. Ja
kuitenkin "Armadalessa", niinkuin tavallisesti englantilaisissa
sensatsioniromaaneissa, ilmaantuu raaka voima, jota ei tavata
nykyisissä Ranskan eikä Saksan samanlaatuisissa teoksissa. Vasten
tahtoammekin ne meihin vaikuttavat.
Ilahuttava tapaus viime vuotena ennustaa kenties hyödyllisen
vallankumouksen sensatsionikirjallisuudessa. Miss Braddon, Wilkie
Collinsin kilpailija hirmuisten rikoksien ja kummallisten kohtausten
keksimisessä, on "The Lady's Mile" nimisessä romaanissaan kokonaan
jättänyt vanhan alansa ja heittäytynyt siveyttä saarnaavaan
perheromaaniin. Innolla kirjailija moittii keskisäädyn kasvavaa
taipumusta huvituksiin ja komeuteen, joka tekee tyttäristä kelvottomia
aviovaimoja. Tarkoituksen puolesta Miss Braddon siis epäilemättä on
edistynyt; runollisuuden kannalta hän on ainoastaan jättänyt toisen
vian joutuaksensa toiseen. Ennen käytti kirjailija mitä hohtavimpia
värejä, nyt hän maalaa harmaata harmaaseen. Kolmenidoksinen romaani,
ainoastaan täynnä saarnantapaisia muistutuksia, ei ole sitä
runollisempi.
Edmund Yates on oivallinen nykyisten Lontoon tapojen kuvailija. Joku
tulevaisuuden Macaulay on hänen romaaneistaan löytävä aineita moneen
ajan luonnetta osottavaan kuvaukseen. Tässä kohden myöskin hänen
romaaninsa "Land at last" (Viimeinkin maata) on aivan merkillinen. Aine
on siihen otettu taideniekkain, erittäinkin maalarien seuraelämästä.
E. Yates esittelee suurimmalla tarkkuudella ja taidolla kaikenlaisia
henkilöitä "atelierin" maailmasta. Erittäinkin on kirjailija
ihmeteltävällä älyllä osannut jokapäiväisestä elämästä ottaa
sivuhenkilöitään ja välikertomuksiansa. Esimerkiksi mainittakoon
William Bowke, nuori nerokas taideniekka, jolta onneton rakkaus viepi
kunnian ja tulevaisuuden. Muissa henkilöissä (esim. saksalainen
mesenaatti Stompff) Yates osottaa suurta koomillista havaintokykyä.
Ihankuin Edmund Yatesin "Land at last", liikkuu G. Meredithinkin
romaani "Vittoria" taiteellisissa seuroissa. Mutta "Vittoriassa"
viedään meitä Lontoon sumuisesta ilmasta "maahan, jossa sitruunat ja
oranssit hehkuvat", maalarien rauhallisista työhuoneista teatterin
kirjavaan telmeeseen. Vittoria on etevä italialainen laulajatar
Milanossa. Hän käyttää neroansa ja taitoaan isänmaallisen puolueen
hyödyksi (romaani on tapahtuvinaan siihen aikaan, jolloin Itävalta
vielä hallitsi Italiassa). Hänen huoneensa Milanossa on kaikkein
Mazzinistain keskus ja kaikkein salakapinain kehto. Kuumeentapainen
innostus tuulahtaa meitä vastaan koko romaanista; ihmisiltä ja asioilta
puuttuu vakava muoto; isänmaallinen ja taiteellinen innostus valaisee
kaikki bengaalihohteella. Valtiolliset ja teatterijuonet esitellään
elävästi, vaikka liika rajusti. Kirjailija on liiaksi käyttänyt
vanhamuotoisia romaanipaukauksia, niinkuin naisten ryöstämisiä,
kaksintaistelulta, salaisia vankihuoneita y.m. Tähän asti on
Meredithiltä puuttunut taiteellista aistia ja malttia; kenties ne aikaa
voittaen tulevat.
Samaa voisi toivoa toisestakin romaanikirjailijasta, joka niinkuin
Meredithkin on ottanut aineensa Italiasta, -- Augustus Trollopesta.
Trollope tuntee Italian sekä ihmiset että luonnon perinpohjin, hänen
kuvauksensa ovat siinä kohden mestarillisia. Hänen viimeinen romaaninsa
"Gemma", on tapahtuvinaan Sienassa. Itse kaupunki, sen seudut, la
Maremna, italialaiset kansanjuhlat astuvat silmiemme eteen, ikäänkuin
olisimme ne ennen nähneet. Mutta kirjailijan taitavuus on ollut hänelle
haitaksikin; niinkuin "Les travailleurs de la mer" "Gemmakin" olisi
miellyttävin, viehättävin uutelo -- kolmenidoksisena romaanina se
tyydyttää meitä vähemmän. Kaksi Sienan tytärtä, kreivitär Dianora
Orsini ja porvarissukuinen Gemma Venturi rakastavat samaa miestä,
nuorta Gino Donatia. Gino on jo lapsena ollut kihlattu Dianoralle;
mutta jo ensi silmäyksellä kun hän näki Gemman, oli hänen vanha
lupauksensa unohdettu ja Gemma voitti hänen sydämmensä kokonaan. Ylpeys
ja mustasukkainen kateus viepi Dianoran kostoon. Eräs vanha noita-akka
antaa hänelle juoman, jonka hän vakuuttaa hävittävän Gemman kauneuden
ja kääntävän Ginon lemmen Dianoran puoleen. Tietämättään Dianora
kuitenkin antaa Gemmalle hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, pian Gemma
lakastuukin lakastumistaan, mutta epätoivolla Dianora havaitsee Ginon
lemmen surusta yhä karttuvan. Katumus tarttuu silloin Dianoran mieleen;
hän muistaa olevansa Orsinin jaloa sukua ja murhaa itsensä,
ilmoitettuaan eräälle lääkärille salaisen rikoksensa. Tämän onnistuukin
parantaa Gemma, josta tietysti tulee Ginon onnellinen morsian.
Augustus Trollopen veli, Anthony, on arvokkaimpia romaanikirjailijoita,
jotka esittävät Englannin pienten kaupunkien elämää. Hänen viimeinenkin
romaaninsa "Belton Estate" todistaa sitä. Niinkuin Augustuksen
"Gemmassa" italialainen innostus vilahtelee jokaisesta rivistä, on
Anthonyn "Belton Estate'ssa" englantilainen "respectability" omituisin
tuntomerkki. "Belton Estate" on yksi noita vakavia, siveellisiä,
pitkiä, arvokkaita romaaneja, joista Englannin kirjallisuus on niin
rikas ja jotka kaikki ovat siihen määrään toistensa näköisiä, että
niitä tuskin voi toisistansa erottaa. Tuoresta, ravitsevaa, oivallista
ruokaa, ei tavallista palttua, eikä mehukkaita hedelmiä. Trollope on
kirkastanut päähenkilöänsä, jalomielistä Klaaraa, jotenkin
sovinnaisella romaanitavalla; muutkin ihanteelliset henkilöt ovat
jotenkin himmeitä. Mutta sitä vastoin ovat tavallisemmat ihmiset,
niinkuin rehellinen maamies Belton, sorea upseeri Walton, tuo suuren
maailman mies, ja eräs jumalinen täti, mrs Winterfeld, tekijältä
oivallisesti onnistuneet.
Jos olisi totta, että se kansa, josta ihmiset eivät paljon puhu, on
onnellisin, niin hollantilaiset olisivat epäilemättä luettavat Euroopan
onnellisimpien kansojen joukkoon. Erittäinkin kirjallisuudessa Hollanti
sangen harvoin vetää Euroopan lukevan yleisön huomiota puoleensa. Onko
syy siihen Euroopan yleisössä vai Hollannin kirjallisuudessa, sitä emme
uskalla ratkaista. Loistavan poikkeuksen tässä kohden teki kuitenkin
viime vuonna hollantilainen romaanikirjailija van Lennep "Klaasse
Zevenster" nimisellä romaanillaan. Jo hänen entisetkin romaaninsa
(esim. "Jakoban von Holland", "Ruusu Dekamassa") otettiin ulkomaillakin
jotenkin suosiollisesti vastaan, vaikka ne eivät kuitenkaan voineet
Lennepiile antaa mitään etevämpää sijaa "runoniekkain tasavallassa".
"Klaasse Zevenster" todistaa, että hänen runollinen taitonsa ei ole
tavallinen. "Klaasse Zevenster" (saksalaisessa käännöksessä, jonka me
olemme nähneet, on nimi käännetty "Hänschen Liebenstern") kuvailee
Hollannin nykyistä yhteiskunnallista elämää. Kertomus on yksinkertainen
ja mutkaton; mutta antaa Lennepiile tilaisuuden esittää eri säätyjen
elämää, joista hän taitavasti tietää valita parhaat perikuvat
romaaniinsa. Klaasse on köyhä löytölapsi, jonka eräs runollinen
yliopistolaisseura, "Seitsentähtinen", on ottanut kasvatikseen. Kun hän
tulee täysikasvuiseksi, niin ensin yksi hänen kasvatusisistänsä,
rehellinen maapappi Boll, ottaa hänet luoksensa asumaan. Muuan nuori
kreivi rakastuu siellä Klaasseen, joka ei kuitenkaan muistaessaan omaa
alhaista ja kreivin korkeata säätyä, suostu hänen tarjoomukseensa.
Hänen täytyy silloin jättää rauhallinen paratiisinsa Bollin talossa ja
ottaa kotiopettajattaren paikka. Tässä hän saa kokea kaikenlaisia
vastuksia, mutta tarkalla velvollisuudentunnollaan hän ne kaikki
voittaa. Onneton sattumus vie hänen pahassa huudossa olevaan taloon;
kaikki ihmiset luulevat häntä syylliseksi ja hän pannaan viralta pois.
Se rohkea tapa, jolla Lennep tässä esittelee kuvaelmia suuren kaupungin
haureellisesta elämästä, on Hollannissa nostanut suurta melua ja
arvokkaat tarkastajat ovat ankarasti moittineet tätä kohtaa romaanissa
siveydelle vaaralliseksi. Siinäpä he kuitenkin ovat väärässä;
runoniekan ja erittäinkin yhteiskunnallisten olojen kuvailijan on lupa
käyttää semmoisiakin aineita; pääasia on, kuinka niitä esitellään.
Lennep kertoo arveluttavia kohtauksia, mutta hän ei ole sen tähden
rivo; niinkuin Klaassenkin, pysyy hänen mielensä puhtaana tässä
riettaassa seurassa. Ihmisten kovuus ja pilkallinen ylenkatse vie
Klaassen äärimmäiseen epätoivoon; hänen puhdas omatuntonsa todistaa
hänet syyttömäksi, vaikka ihmiset tuomitsevat hänet häpeään. Viimein
hänen asiansa kuitenkin selvenevät; hän löytää äitinsä, hänen
viattomuutensa todistetaan ja hänen vanha rakastajansa, kreivi Eilar,
uudistaa tarjoomuksensa. Kovat kärsimykset ovat kuitenkin murtaneet
hänen mielensä; Klaasse kesti onnettomuutensa; onneaan hän ei voi
kestää, hän kuolee. -- Toiminta Lennepin romaanissa on sivuseikka; sen
pääansiona ovat oivallisesti ja elävästi kuvatut ihmiset. Mikä runsaus
ja samassa mikä totuus! Korkeimmat ja alhaisimmat, hyvät ja huonot,
ihanteelliset ja jokapäiväiset astuvat silmiemme eteen. Kuinka suloinen
on ensimmäisen osan idylli Bollin talossa ja kuinka tyhjältä, vaikka
samassa naurettavaltakin näyttää "arvokkaan" kauppamiehen Zirikin talo
Amsterdamissa! Vaikk'emme milloinkaan ole nähneet hollantilaista
elämää, ovat kaikki henkilöt meille kuin vanhoja tuttuja. Ja tosiaan he
eivät ole vieraita kenellekään, joka kerran on nähnyt jonkun Teniersin
tai Östaden tauluista; niissä kuvatut ihmiset ovat samaa henkeä ja
samaa lihaa kuin nämätkin. Sitä vastaan Lennep ei ollenkaan tunne
voimakkaamman innostuksen säveliä; "demoninen" Drenkele on jotenkin
koomillinen ja "jalomielisessä, haaveksivaisessa, taikauskoisessa
Bettyssä" kirjailijan tarkoitus on ollut viehättävämpi kuin mitä hän on
voinut aikaan saada. Lennepin kirjoitustapa on selvä, alkuperäinen,
hyvässä merkityksessä realistinen vaikka toiselta puolen lavea, välistä
myöskin liika hempeätuntoinen ja saarnaava.